Mikä sinulle elämässä joskus sanottu kommentti (hyvä tai paha) on syöpynyt ikuisesti päähäsi?

Lääkärissä ahdistuksen vuoksi: "Jos sä et puhu, me ei voida sua auttaa." No kiitos, toivoisin itsekin että olisin vähemmän ahdistunut ja kykenisin puhumaan.

Vierailija kirjoitti:

12-vuotiaana poika sanoi, että ihan sama käytänkö meikkiä vai en kun näytän kuitenkin ihan hirviöltä. Yritin itsemurhaa sitten vähän ajan päästä siitä.

Oliko oma poika?

Sori mutta en muista sitä kommenttia enää.

Äägh (turhautumisen äänähdys) silloin, kun en osaa jotakin

"Älä yritä olla hauska. Sä et ole sitä."

Silmäni avaava kommentti

Ton kuultuani itsetuntoni romahti

Kyllä ***** näyttää ihan ped**ilta.

Musta sanottiin noin koulussa

"Leikkaa kulmakarvasi"

Ajattelen nyt hänen olleen vain kateellinen

"Sä olisit aivan valtavan lahjakas jos et olis niin armottoman laiska." Lukion reksi kun anoin yhtä kurssia itsenäisesti suoritettavaksi, jotta ei tarvinnut raahautua lukiolle muutaman viikkotunnin takia (hän yritti ehdottaa, että olisin ottanut sen sijaan muutaman valinnaisen kurssin lisää jaksoon). Allekirjoitan tän kyllä itsekin. :D

Riparin tutustumisillassa eräs koulukiusaaja esitteli minut kovaäänisesti toisesta koulusta oleville kavereilleen oman koulunsa kasiluokkalaisten vammaisena. "kiva" ripari oli, suurin osa niistä kavereista kun sattui tulemaan samalle. Siinä mielessä kuitenkin vammaiseksi pärjännyt ihan kohtalaisesti noista kokemuksista huolimatta että olen opiskellut useamman korkeakoulututkinnon ja olen johtavassa asemassa ja on myös laaja ystäväpiiri, johon ei todellakaan kuulu nuo lapsuuden kotipaikkakunnan aikaiset koulukaverit. Vieläkin tulee itkuinen olo kun noita aikoja erehdyn muistelemaan vahingossa.

Mitä sä tuijotat?

Sanottiin mulle päiväkodissa

Itse olin vaan ja kokoajan kyseenalaistettiin, että minä tuijotan

Nykyään oon lähes 30v ja muistan vieläkin tuon tapahtuman

”Se nainen, joka sut saa omakseen, on onnenpekka”. Näin eräs nainen minulle aikoinaan illanvietossa sanoi ja tämä kommentti on syöpynyt ikuisesti päähäni. Ajattelen kyseistä naista lämmöllä.

"Isäsi on komein tunteamani mies, mutta sinä olet kyllä ihan äitisi näköinen". Ei vissiin meikäläisen naamavärkki miellyttänyt?

"Harvinaisen komea nainen".Tämän kommentin kuulin noin parikymppisenä itsestäni ja se nosti ei turhamaisella tavalla itsetuntoani.Olin nimittäin ollut koulukiusattu ja vaikka en jättänyt traumoja menneistä vuosista itseeni,olin kuitenkin jotenkin epävarma vaikken sitä näyttänyt.

En ollut enkä ole kaunis,kropaltani sellainen "tasapaksu" ja pienipovinen.Ehkä sääret olivat silloin kauneinta minussa.

Kesälomailin isäni lapsuusmaisemissa ja tutustuin hänen kaukaisempiin sukulaisiinsa.

Sain myös hääkutsun aveckina isäni serkun kanssa.

Kun häätolivat ohi ja myöhemmin vierailin samoilla paikoilla kuulin tältä hääseuralaiseltani,että minua oli noilla sanoilla kehuttu.Sanojat olivat tuntemattomia henkilöitä,jotka eivät olleet edes nähneet aiemmin.

Antoi kyllä tervettä itsevarmuutta,en vielä kuuskymppisenäkään unohda.

Isä: Ethän sä osaa edes siivota/tiskata/, kun olin 10-18 vuotias.

Isä: onpa sulla hirveät vaatteet/tukka, kun olin 10-20-vuotias. Nämä olivat ainoa tyyliavut mitä sain. No joo, ei ollut hame päällä ja tukka kihara. Itse en pitänyt tyyliä tärkeänä, painotin sisältöä ;-)

Isä: ethän sä osaa mitään, kun olin 12-18-vuotias.

Isä: mikset sä et voi olla kuin serkkusi X tai Y, kun olin 12-18-vuotias.

Isä: et sä kyllä kovin fiksu ole, kun olin n 16 enkä onnistunut lukemaan hänen ajatuksiaan vai tein jotain eri tavalla kuin hän oli ajatellut. Olin asiasta eri mieltä, mutta eipä tullut mieleen alkaa anoa hyväksyntää, se olisi vienyt loput itsetunnon rippeet.

Isä lounaspöydässä: ei ihme ettei sulla ole yhtään kaveria, kun sä olet tuollainen. Olin n. 16-vuotias ja niitä kavereita ei tosiaan juuri ollut. Olin ns outolintu, tyttöjä joilla olisi samanlaisia kiinnostuksen kohteita ei oikein löytynyt.

Äiti: eihän susta saa minkäänlaista otetta, yritettyään toisensa jälkeen kovenevilla loukkauksilla saada minulta jonkinlaista reaktiota. Olin n. 17. No, pokka pitää hyvin edelleen. Ehkä kotona saadun käsittelyn etuna oli ettei minua kiusattu koulussa. Yritystä ajoittain oli, mutta kun en reagoinut mitenkään yrittäjät eivät jaksaneet jatkaa.

Lukion opettaja: milloin sinä oikein alat opiskella? Minusta tuntuu että sinulla on kapasiteettia huomattavasti enemmän kuin käytät. Olin lukion ekalla ja tuon jälkeen todella aloin keskittyä koulunkäyntiin, sain hyvän todistuksen ja aikanaan korkeakoulututkinnonkin, vaikkei polkuni aivan suoraviivainen ole ollutkaan. Kiitos Marjo-ope, käänteentekevä kannustuksesi on kantanut tähän päivään saakka.

Isä, kun olin saanut ylioppilastodistuksen ja lähdössä opiskelemaan: muut tekee mitä ne osaa, meidän tyttö tekee mitä se haluaa. Sitä raivon tunnetta mikä pään valtasi! Kaikki ne teinivuodet minulle oli siis valehdeltu!!! Ainoa peruste lienee ollut itsensä korottaminen pienempää latistamalla, ja voin sanoa että edelleenkään en valtavasti kunnioita isääni.

Aviomies: olet hyvä äiti.

Isäni ilmeisesti tykkäsi potkia pienempiään, en häntä edes erityisen luonnevikaiseksi luokittelisi, ennemminkin kiusaajaksi. Itsetuntoni lapsuudessa ja nuoruudessa oli todella matalalla ja kotona oli ahdistavaa. Parikymppisenä kävin terapiassa josta oli huomattavaa hyötyä. Yli kaksikymppisenä aloin ihmetellä miksi vieläkin kapinoin isää vastaan pukeutumisellani, ja vaihdoin naisellisempaan tyyliin. Olen puolet elämästäni ollut koulutustani vastaavassa työssä samankaltaisten ihmisten kanssa ja sosiaalisesti olen kuin kala vedessä, joten en taidakaan olla läpeensä outo. Lisäksi olen pitänyt visusti huolen siitä etten kosta omille lapsilleni vanhempieni typerää käytöstä. Helpompikin polkuni olisi voinut olla, mutta näillä mennään.

Minua 25vuotta nuorempi työkaverini totesi:” sä olet nuorena ollut varmasti tooosi hyvännäköinen”.

Tarkoitettu kehumiseksi, hän oli vilpitön.

Nuoruuden horisontin mukaan minä, 50 + olin jo siirtynyt Ikääntymisessäni jonnekin rajan tuolle puolen. Itsehän pidin itseäni ihan hyväkuntoisena ha hyvännäköisenä.

Jotenkin se mun kaukaisen, ja jo menneen nuoruuteni muistelu vaan harmitti, ei voi mitään.

Inhimillisiä oltiin molemmat: hän nuoruuden kuplassaan ha minä omassa iästäni.

Olin yläasteella varsin hoikka, silti eräs mielenterveysongelmista kärsivä samanikäinen poika haukkui minua läskiksi. Olisi pitänyt vastata, että minua ei kenenkään mielenterveyshäiriöistä kärsivän tyypin mielipiteet kiinnosta.

Muutenkin mua ihmetyttää se, että joku suoraan päin naamaa haukkuu toista ihmistä läskiksi, jos kuitenkin sen henkilön samassa seurueessa oleva oma kaveri on reilusti ylipainoinen. Tai kun eräs teini-ikäinen tyttö kehuskeli, kuinka ällöttävää on kun naiset eivät sheivaa kainalokarvojaan ja juuri tämän henkilön paras kaveri oli feministi, jolla kainalokarvat oikein rehottivat. Vai koskeeko nämä moitteet ainoastaan kaikkia muita ihmisiä, mutta ei omia kavereita?

"Nimeni" on niin älykäs.

Toi kohotti itsetuntoani, vaikka en tunne olevani älykäs

Ala-asteen opettaja sanoi 9- vuotiaalle, että " kyllä sun kannattais kävellä koulumatkat kun sinäkin olet tuollainen lihavuuteen taipuvainen".

Siitä alkoi lihavan identiteetti, 40v nyt kestänyt. Ja olekin nyt oikeasti lihava. Silloin aivan normaali.

Kävelin siis yleensä, mutta hyvin huonolla kelillä, ja koulun kirjastopäivinä (lainasin tosi paljon) minulla oli lupa mennä linja-autolla.

"Missäs sitä on oltu, kun et ole meillä käynyt. On ollut ikävä."

Toi, että osoitetaan välittävän on pysähdyttävää.

Se kun mies kutsuu minua exänsä nimellä. Loukkaa ja ahdistaa ja mies suuttuu kun asiasta loukkaannun. Kuitenkin oltu yhdessä neljä vuotta. Loukkaannunko tyhjästä?