Mikä sinulle elämässä joskus sanottu kommentti (hyvä tai paha) on syöpynyt ikuisesti päähäsi?

"Olet sinäkin tuollainen kalpeanaamainen taikinamaha, jolla vain perse leviää," sanoi isäni, kun olin 13-vuotias ja koukussa uuteen pelikonsoliin. Ja ei, en ollut mikään 24/7 pelaava ES-Jonne,

vaan hoikka ja urheilullinen, isällä puolestaan oli valtava kaljamaha.

Ehkä juuri tästä syystä muistan kommentin niin hyvin

Joskus kun olin nuorempi niin jotkut  nuoret pojat tulivat tiellä vastaan ja eivät silloin puhuneet mitään. Myöhemmin, kun kävelin eteenpäin ja ohitin  erään talon niin ne samat pojat olivat siellä pihassa ja tulivat vähän kuin katsomaan siihen lähemmäs, että kuka menee ohitse. Itse oikeasti mietin, että mitä he sanovat ja ajattelin kaikkea kamalaa. Sitten, kun kuulin mitä puhuivat niin toinen sanoi, että tuo on hyvännäköinen ( puhuivat toisilleen)  ja kun olin ehtinyt kauemmas niin kuului vielä, että se näyttää hyvältä myös takaapäin.  Otin tämänkin kehuna, vaikka oikeasti en silti tykkää ulkonäköön liittyvistä kommenteista. Joskus minusta on myös sanottu, että olen ihan ok. Siinä varmaan kaikista  myönteisimmät jutut mitä olen kuulut.

"Et sinä ihan susi-rumakaan oo ", sanoi nuori hissimies, työkaverini, tahkolla, kevättalven viimeisinä työvuoroina 1990-luvulla. .....oli jo rauhallista mutta päivystää piti.

Vierailija kirjoitti:

Voi, miten monta ikävää kommenttia olenkaan saanut, jotka on jääneet ikuisiksi ajoiksi mieleen. Olen isossa porukassa hieman ujo ja hiljainen, mutta tutussa pienessä porukassa oma itseni, suht puhelias ja iloinen.

No, lähdin kerran mieheni kanssa juhliin, enkä tuntenut kyseisissä juhlissa ketään. Mieheni jutteli tuttavilleen, ja seisoskelin siinä ringissä mukana, moikkasin ja hymyilin ihmisille mutta muuten olin hiljaa. Mieheni lähti vessaan tms, ja jäin "yksin" hetkeksi. Sitten yhtäkkiä eräs mies sanoi minulle että "Sinä vaikutat vähän kylmältä ja laskelmoivalta, katselet ja arvostelet ympärillesi ylimielisesti. Näytätkin vähän sellaiselta pahanilmanlinnulta". Hän myös arvosteli ulkonäköäni lisää, mutta en muista täysin mitä kaikkea hän sanoi. Minä häkellyin aivan täysin, enkä saanut sanottua mitään takaisin :( Ärsyttää miksi tämä täysin ventovieraan ihmisen höpinä satuttaa vieläkin, vaikka tapahtuneesta on vuosia. En todellakaan ole laskelmoiva tai kylmä. Enkä olisi kaivannut mitään ulkonäköanalyysia.

Minulle ollaan myös sanottu, että olen vihaisen näköinen ja jopa pelottava. Sitä on vaan vähän vaikeaa käsittää, kun olen oikeasti todella ujo ihminen ja ei minusta todellakaan ole vaaraa kenellekään. Koulussa varsinkin sai aina kuulla sitä, että ei kannata tutustua siihen, kun se varmasti suuttuu jostakin ja se näyttää niin vihaiselta. Todellisuudessa olin kiusattu ja muuten yksinäinen oppilas. Monesti myös surullinen. Joskus sanoin eräälle opettajalle, että tunnen olevani aika yksinäinen koulussa ja minulla ei ole seuraa niin hän sanoi, että jos muut luulevat sinun haluavan olla yksin. Ei varmasti kukaan oikeasti tahdo vuodesta toiseen olla yksin koulussa ja vielä kiusattuna muutenkin.

Olin 19-vuotias hento oikeustieteen opiskelijatyttö. Siihen aikaan (nykyisestä käytännöstä minulla ei ole aavistustakaan) tiedekunnassa oli vaatimuksena suorittaa kirjanpidon kurssi rikos- ja prosessioikeuden peruskurssien suorittamisen jälkeen. Olin suorittanut nuo peruskurssit kesäyliopistossa, joten minulla oli aikaa kirjanpidolle jo ensimmäisellä lukukaudella. Koska päästötodistukseen tuli vain maininta kirjanpidon kurssin suorittamisesta , mutta ei sen arvosanaa, kukaan ei oikein välittänyt syventyä siihen, pääasia oli päästä tentistä läpi toisena opintovuonna tai sitten joskus myöhemmin, yleensäkin huonolla arvosanalla.

Kirjanpidon professori oli varmastikin huippuosaaja alallaan, mutta hän ei osannut opettaa. Hän lateli pöytänsä takaa tietoa käsittämätöntä sanastoa käyttäen, oli mahdotonta seurata opetusta. Lukiossa matematiikka oli ollut mieliaiheitani ja en suostunut uskomaan, että en ymmärtäisi jotain, jossa oli numeroista kysymys.

Ostin kirjanpidon oppikirjan ja perehdyin asiaan, loppujen lopuksi se oli helppoa. Menin tenttiin, minulla ei ollut yhtään virhettä.

Kun tentin jälkeen menin hakemaan professorin merkinnän opintokirjaan, hän katsoi minua pitkään ja sanoi: "Jos minulla olisi kamera, ottaisin Teistä kuvan ja näyttäisin sen kaikille".

Tuosta on nyt kulunut puoli vuosisataa, siitä huolimatta nuo minua niin suuresti kannustaneet sanat ovat seuranneet minua koko elämäni ajan.

Vierailija kirjoitti:

Välittömästi lapsen synnytyksen jälkeen synnytyssalissa mies naureskeli, kun nousin seisomaan, että "miten sun maha on vielä noin iso, ihan ku siel ois toinen vauva". Olen aina ollut hoikkarakenteinen ja roikkuva vatsa synnytyksen jälkeen näytti hänen mielestään huvittavalta.

Ei nyt liity otsikon aiheeseen, mutta minua onniteltiin synnärillä vauvasta puolitutun toimesta silloin, kun se oli vielä mahassa.

Isä sanoi: pitkäsäärinen kaunotar. Muut olivat sanoneet lähinnä luuviuluksi hujopiksi. Isä myös kehui väittelytaitojani ja sanoi usein, että voisin alkaa lakimieheksi. Olin varmaan rasittava inttävä teini 😁

Ystävä sanoi, että olen hyvä ihminen.

Lukion psykanope sanoi, että mulla on poikkeuksellisen hyvä työmuisti ja olen luova (tai siis olin silloin nuorena)..

Lukion opo: Olet innostava, mukaansatempaava tyyppi, saat lapset ja nuoret innostumaan.

Kerroin psykologille tunteista ja ajatuksista sairastumiseeni yms liittyen, esim. että tunnen itseni huonommaksi/kelpaamattomaksi parisuhdemielessä jne. Olen herkkä ja mietin asioita päässäni todella paljon, myös tätä piirrettä valittelin hänelle. Ja sitten hän sanoi jotenkin näin: "Sinusta huokuu semmonen ihana rauha. Sulla on valtavan rikas sisäinen maailma. Jos sä jonkun löydät, niin sehän saa sinusta helmen!"

Niin ihanasti sanottu, jäi todellakin mieleen. Hän osasi sanoa positiivisesti piirteistäni, jotka itse toisinaan näen negatiivisesti. Hän oli muutenkin ihanan oloinen persoona ja sopi työhönsä loistavasti, olen miettinyt jälkikäteen, että olisi pitänyt antaa hyvää palautetta hänestä ja tekemästään työstä.

Senkin Huor#

Muutama vuosi sitten, jo reilusti keski-ikäisenä, kävelin kesämekossa ohi kahvitauolla katukahvilassa olevien työmiesten. Kuulin: tuolta naisen pitäisikin näyttää -piristi päivää ja olo oli oikein naisellinen. Sen jälkeen olen tykännyt siitä mekosta!

"Sullahan ei ole käytännössä rintoja ollenkaan."

-Alusvaateliikkeen myyjä

"Jos oisin tienny millainen susta tulee niin en olis koskaan ottanut sua!". Kiitos vaan adoptioäidilleni...

"Toi X (eli minä) on niin ruma ja tyhmä ettei se tuu koskaan saamaan miestä". Poika yläasteella, muut pojat nyökyttelivät vieressä. No, olen 47 enkä ole ikinä seurustellut vakavasti. Syy ei kylläkään ole tuo kommentti sillä olen saanut paljon positiivista palautetta niin ulkonäöstäni kuin pääni sisällöstä myöhemmin, mutta tuppaa jäämään mieleen tuollaiset varsinkin sen ikäiselle.

”Kannattaako syödä tuota, oletko katsonut peilistä minkä näköinen olet?”.

Näin sanoi setäni, kun 11-vuotiaana mummolassa oli tarjolla jätskiä. En ollut edes lihava, ehkä sellainen ”lapsenpyöreä”.

Tuo ei unohdu ikinä, ja viiltää edelleenkin sydämestä, kun muistelen miten se sillon murskasi pienen tytön itsetunnon vuosikausiksi.

Huorittelu pienenä tyttönä ja läpi elämän. Olen elänyt kuin nunna. Inhottava kymmenien vuosien piinaliitto väkivaltaisen kumppanin kanssa sisälsi jokapäiväisen huorittelun. Alkoi jo lapsena äidin suusta. Sittemmin myös jatkunut häneltäkin aina näihin päiviin saakka - itse 60 v ja äiti yli 80 v.. En ole koskaan harrastanut edes ravintoloita ja pysynyt varmaankin tuon mahtisanan vuoksi sitkeästi yhdessä ainassa tuhoisassa ja ensihetkestä astivirhehirmuliitossa pilaten oman elämän lisäksi lastenkin elämät pelossa eläen. Siisp, huorittelussa sen voima. Sitä jatkaa nyt oma poikakin.

"Kännissä saa olla, ilkee saa olla, tyhmä ei saa olla" sukulaiseni kertoi minulle elämänohjeeksi kun olin noin 13-vuotias. Hän oli humalassa sanoessaan nämä sanat ja ne jäivät mieleeni ikuisesti. Ainakaan en halua olla kuin hän.

Vierailija kirjoitti:

Seuraavaan kokemukseen liittyy sekä ikävä että ihana muisto. 

Olin 10-11-aikaan lapsenpyöreä. olin pulkkamäessä kun muutama vanhempi poika alkoi haukkua minua läskiksi. Haukkumisen päätteeksi toinen tönäisi minut kiviseen ojaan. Terävä kivi osui selkääni ja aloin itkeä. Läheisestä talosta tuli vanha pappa joka oli nähnyt tilanteen. Komensi näitä poikia häipymään ja auttoi minut ylös ojasta. Sanoi minulle "Muista että olet tärkeä ja arvokas tyttö juuri omana itsenäsi" Kun sain itkun loppumaan, kysyi vielä että pääsenhän turvallisesti kotiin. :) Tuo kommentti antoi minulle hurjasti itsetuntoa kun kotona en kauheasti positiivista itsestäni kuullut. Tästä on jo yli kymmenen vuotta aikaa ja edelleen pappa vilkuttaa minulle pihaltaan jos satun ohi kulkemaan :)

Kyynel tuli silmään tästä kommentista. Joskus ihmisten hyvyys kyllä yllättää.

hghjt kirjoitti:

Senkin Huor#

Mulla ei jää mieleen vastaavat

alistettuna elänyt kirjoitti:

Huorittelu pienenä tyttönä ja läpi elämän. Olen elänyt kuin nunna. Inhottava kymmenien vuosien piinaliitto väkivaltaisen kumppanin kanssa sisälsi jokapäiväisen huorittelun. Alkoi jo lapsena äidin suusta. Sittemmin myös jatkunut häneltäkin aina näihin päiviin saakka - itse 60 v ja äiti yli 80 v.. En ole koskaan harrastanut edes ravintoloita ja pysynyt varmaankin tuon mahtisanan vuoksi sitkeästi yhdessä ainassa tuhoisassa ja ensihetkestä astivirhehirmuliitossa pilaten oman elämän lisäksi lastenkin elämät pelossa eläen. Siisp, huorittelussa sen voima. Sitä jatkaa nyt oma poikakin.

Voimia, painukoot hlvettiin kaikki, toi ei ole oikein. Sano pojallesi että kerta vielä niin et saa enää ruokaa. Tehoaa päivissä

Oikeesti miten puolet jengistä täällä, ei läheskään kaikki huom,  itkee jostain että  "itsetuntoni tuhoutui 30 vuotta sitten kun paitaani haukuttiin." Ihmisillä on oikeitakin ongelmia.