Mikä sinulle elämässä joskus sanottu kommentti (hyvä tai paha) on syöpynyt ikuisesti päähäsi?

Negat:

"Olisit ihan nätti jos sulla ei olis noin paljon finnejä." -sukulaistyttö

"Ei täällä pelkällä nätillä naamalla kuule pärjää." -Työnantajani, entinen..Tässä vaiheessa oli jo varmaan finnit kuivahtaneet..

Posit:

"Taidat olla todellinen moniosaaja" -Tyyppi joka luki mun cv:tä

"Oot tosi rohkee, musta ei koskaan olis tohon, mitä sä teet"-sisareni

"Olet aina niin tasapainoinen ja rauhallinen" -Entinen pomoni

Vierailija kirjoitti:

Isä:

Olet kuin nukkuneen rukous ( olin hänestä liian mietteliäs lapsi )

Vain vahvimmat pärjäävät, ei saa olla heikko ( kiusaamiseen liittyen)

Itseään pitää puolustaa niin minäkin tein ( kiusaamisen liittyen)

Jos vielä puhut, että tahdot kuolla niin ajan sitten itse sillalta alas ( isäni uhkaili, kun romahdin viimein lopullisesti kiusaamisen takia ja oli pakko ”rasittaa” vanhempia ja pyytää apua)

Älä vaan mene sinne vastaanotolle puhumaan mitään, kun tuttuni on siellä töissä ja minulta menee maine jos menet ( isäni pelästyi etten vaan nolaa perhettä menemällä puhumaan ahdistuksesta)

Kyllä minä aina olen ainakin yrittänyt ( isäni mielestä hän teki aina kaiken minunkin eteeni)

Meillä ei koskaan onnistu mikään, miten se toisilla on niin helppoa ( isä kaikkiin vaikeuksiin)

Minä nyt kerron sinullekin, että lähden täältä ( isäni taas kerran uhkasi eroamisella)

Saitko sinä siellä koulussa muka niin huonoa kohtelua, että et enää pysty opiskelemaan ( isäni, kun sanoin etten pärjää kaikissa ammateissa)

Sitten täytyy lopettaa lukio jos siellä ei pärjää ( minulla pari vaikeaa ainetta ja olin jo loppupuolella)

Äiti:

Kai sinä nyt ihan kaunis olet tai mistä minä sitä tiedän ( kysyin häneltä nuorempana ulkonäöstäni)

Se tyttö oli niin reipas. En minä mitään mutisijoita siedä ( äitini vertasi toista lasta minuun)

Et kai sinä nyt niin heikko ole, että annat kiusaamisen vaikuttaa ( äitini suuttui, kun olin liian heikko hänestä ja raapaisi minua terävillä kynsillään ”vahingossa” kaulaan niin, että tuli isot verinaarmut)

No, lähde sitten muualle jos emme ole tarpeeksi hyviä mielestäsi ( yritin selittää hänelle, että he eivät koskaan kuuntele minua)

Mitä minä sille mitään voin ( äitini vakiolause kiusaamiseen liittyen ja yleisesti kaikkeen)

Turhaan sinä valitat, älä rasita minua ( äitini kaikkiin asioihin)

Kyllä minä olen ainakin pystynyt esiintymään joka kerta ( olimme koulussa äitini kanssa puhumassa opettajan kanssa opiskeluun liittyvistä jutuista ja tuli puheeksi se että minun ei ole helppoa pitää esitelmiä)

Mitä sinä nyt enää niitä mietit, unohda jo ( äitini ei halua, että puhun enää mitään kokemuksistani)

Minä en koskaan välitä siitä mitä muut sanovat, en edes kuuntele heidän puheitaan ( äitini ottaa itseensä paljon jokaisesta pahasta kommentista)

Ihan kuin minun äiti nuo molempien kommentit. He ovat varmaan narsisteja.

Voimia sulle! He ovat sairaita ihmisiä.

"Sä oot aika ruma kun itket"

Exä melkein kymmenen vuotta sitten. En vieläkään uskalla itkeä ihmisten nähden ja olen melkein paniikkikohtauksen partaalla jos meinaa alkaa itkettämään. Tämän takia välttelen vaikeista asioista puhumista ja sivuoireena olen nykyään emotionaalisesti rajoittunut ihminen. 

Yhdessä työtodistuksessani lukee kaikkea ihanaa, kuten "XX on ollut työntekijänä osaava, itsenäinen,  jne jne... ollut työyhteisössä tunnettu yhteistyökyvyistään  ja on hyvin arvostettu ja pidetty henkilö työyhteisössä." 

No en nyt lonkalta muista tarkkaan, mutta oli mukavaa luettavaa, etenkin kun kyseinen työpaikka on tunnettu ilmapiiriongelmistaan. Itse pääosin tulin kaikkien kanssa toimeen, en jäänyt "kuppikuntiin". 

Nenä ja hiukset ovat minulla ne kommentoiduimmat piirteet ulkonäössä, niin hyvässä kuin pahassa. 

Yläasteella nenästä sanottua: "valtava nenä ja kuvottavat sieraimet, noihin kun katsoo niin näkee aivoihin asti". Hiuksista taas: "Sulle ei sovi pitkät hiukset, näyttäis siltä kuin sulla ei olisi kaulaa ollenkaan. Älä vaan ikinä kasvata niitä pitkiksi."

Aikuisiällä olen saanut vain kehuja nenästäni ja mieheni sanoo sitä "Kleopatra-nenäksi". Hiukseni pidän nykyisin pitkinä, ja niitäkin ihaillaan paksuuden vuoksi. Että olen kyllä nyttemmin tajunnut, mikä taka-ajatus noissa yläasteajan kommenteissa oli :)

"Tänne ei blondit tytöt pääse leikkimään."

Olimme ulkona leikkimässä samalla kadulla asuvalla tyttöporukalla kun olin n. 5-vuotias, ja eräs noista tytöistä sitten ehdotti, että menisimme kaikki heille. Muut pääsivät sisään, mutta minun kohdallani talon "emäntä" asettui tukkeeksi oven eteen ja ilmoitti minulle näin :D Seurustelin myöhemmin teininä vähän aikaa tuon tytön isoveljen kanssa, hän ainakin tykkäsi blondeista.

Luokan 8-9 ka kaveri sano, että "mä tuun menestymään paremmin kuin sä" Sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, joten ei tullut.

Amiksen ekalla puolella vuodella sanoin, että musta tulee raksamestari joku päivä ja puolet luokasta nauroi kuorossa ja sanoi "sustako? Siihen pitää kuule osatakin jotain" Olivat oikeassa, minusta tuli 30op korkeampi raksainsinööri. Vuoden päästä haen Lahteen tuotantotalouden DI-linjalle kolmatta kertaa ja se sanoo toden. Sen tutkinnon jälkeen haluaisin viimeistään nähdä nämä amiksen tyypit.

Success is the best revenge

Nuorena ekassa työpaikassa koulutuksen jälkeen tein parhaani erityisellä innolla, enkä sitten vissiin kiinnittänyt tarpeeksi huomiota ilmeeseeni ja ulkonäkööni (en voi meikata allergisuuden takia) ja suora tukka jne.

Mielestäni tein työni oikein hyvin ja tuntui hyvältä kun se konttori oli järjestyksessä eivätkä paperiasiat, hankinnat ym. jääneet koskaan jälkeen minun takiani.

Itsetuntoni sai aika kolauksen, kun eräs keskitason työnjohtaja sanoa pärskäytti kesken jonkin keskustelun sekä isompien pomojen että alempien työkavereiden läsnäollessa, että kyllä hänen mielestään on kivampi jos konttorin hoitaja on nätti ja hymyilevä, ei hän pidä niin väliä sillä miten hän hoitaa työttehtävänsä.

Mitähän tuohonkin olisi voinut sanoa, kertokaa joku! Minä en osannut sanoa yhtään mitään.

Joo kiitti hirveesti, et sinä itsekään niin kummoinen ole, että ihan ihailtaisiin naamavärkkiä? Että kuka tahansahan siinä sinun paikallasi voisi olla, olisipa vain komeampi ja hauskempi tyyppi kuin sinä?

Aika masentavaa siis kuulla tuollainen kommenti. Tulikohan hänelle itselleen siitä mukava olo? Minä ainakin masennuin.

Tämä tapahtui joskus 1980-luvun lopulla. Ikävää, että tuollainen jää mieleen. Vaikka miten ajattelisi, että olipa röyhkeää ja epäoikeudenmukaista, niin silti se jättää muistijäljen. Ukko itse on tietysti unohtanut sen jo kauan sitten.

No, vieläkin minusta on tärkeämpää hoitaa työ hyvin kuin keskittyä ulkonäköön. :D

Olin nuori, noin 17v. Olin yötä miehen luona ja hän sanoi aamulla, kun istuimme sylikkäin parvekkeella, että on niin mukava, että näytän aamulla samalta kuin illalla. Se tuntuu jälkikäteenkin niin hyvältä. En siis meikkaa vaan luonnollinen look. :)

Onhan noita. Yksi kesä eräillä festareilla yksi reilu parikymppinen mies (ja olen itse mies, silloin 18) katsoi paljasta yläkroppaani jossain biitsillä kun oltiin ja totesi todella vihaisen oloisesti "hyi v*ttu!".

Ja tämä ei ollut mikään "ironinen" kommentti kuin jos minulla olisi ollu joku täydellinen kroppa, vaan olin kyllä todella laiha (mutta en nyt sentään alipainoinen). Enkä mitenkään luullut itsestäni liikoja tms. kunhan olin muina miehinä. En ollut edes jutellut tämän tyypin kanssa aikaisemmin, mutta hänen ja oma kaveriporukkani olivat vähän lyöttäytyneet yhteen. Menin kyllä vähän hämilleni ja välttelin kyseistä tyyppiä lopun iltaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Sinusta ei ikinä tule yhtään mitään"

Näin oli muuten opettaja aikoinaan sanonut Einsteinillekin.

Jossain luki, ettei oo totta, että hän muka oli huono koulussa.

Juu, kyse oli sopeutumattomuudesta preussilaiseen kuriin.

Ajat olivat kovin toiset.

Vierailija kirjoitti:

"Sä olet niin herkkä ja pohdiskeleva tyyppi, että tiedätkö muut ihmiset eivät yleensä jaksa kuunnella sun kaltaisten ihmisten juttuja." JA "Jotkut ihmiset vaan ahdistuvat sellaisista pienistä jutuista, joista toiset eivät."

Tämän sanoi työterveydessä lääkäri, kun vuosien sinnittelyn jälkeen olin vihdoin päättänyt hakea apua pitkään jatkuneeseen työuupumukseen, ahdistukseen ja mielialaoireisiin. Jo valmiiksi oli hankala yrittää puhua aiheesta, ja tuon" diagnoosin" jälkeen häpeä olo valtava.

Kiitos vaan vielä sinulle lääkäri empaattisesta kohtaamisesta. Jo ennen sitä koin, että elämäni vastoinkäymiset ovat omaa vikaani, ja tuo ei todellakaan auttanut asiaa.

Nimim. Edelleen uupunut ja ahdistunut

Tottahan se lääkäri puhui.

Useimmat ihmiset eivät jaksa kuunnella syvällisiä mietteitä.

Aivottomalla käkätyksellä saa paremmin lavereita.

Pääsin just töistä hikisenä ja oksettavana 8h kuumassa keittiössä juostuani. Odotin bussia, kun mun viereen tuli mies ja yritti jotain small talkata. En ollut rättiväsyneenä sillä tuulella, vastailin mutten jatkanut keskustelua. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi "anteeksi, mun on pakko sanoa ihan ääneen että sä oot aivan mielettömän kaunis". Häkellyin jotenkin ihan älyttömästi, kiittelin kyllä ja kerroin mistä olen tulossa :D Minua ei yleensä kauniiksi kehuta, ihan perus pulliainen olen

Olin nuorempana ensimmäisessä työharjoittelussa. Kyseessä työkkärin kurssiin liittyvä juttu, josta oikeasti piti saada sitten tutkintokin lopulta käteen. Koulutus oli sinänsä mukava sekä kivoja ihmisiä siellä ja kerrankin oli kiva mennä "kouluun", kun minulla pitkä kiusaamistausta. Ehkä se todellisuus sitten paljastui siellä töissä ollessa, kun monet ihmiset olivat aika tylyjä. Yhdella oli sellainen tapa, että jos vaikka unohdin jonkun tavaran ( tapahtui pari kertaa) niin hän sitten vähän ajan kuluttua oikein kovalla äänellä huusi aina, että unohtuiko joku ja itse sitten häpeissäni juoksin äkkiä tavaraa hakemaan. Ymmärrän tietenkin, että mokasin, mutta olisihan sen voinut sanoa erilailla. Tämän takia kyseinen ihminen oli myös sellainen, että vaikka miten yritin tehdä niin koskaan ei ollut mikään hyvin ja hän ei puhunut minulle muuta kuin silloin jos halusi taas sättiä jostain jutusta. Ikävää oli varmasti se, kun itse yritin puhua muille ja he eivät edes esitelleet itseään ja lopulta en tiennyt oikein kenenkään nimeä tai muitakaan juttuja, vaikka siellä pitkään olin. 

Huipennuksena yksi hetki mitä en myöskään unohda, kun eräs ihan mukava työntekijä siellä sanoi minulle, että taidat olla sellainen arka ihminen. Sitä on vaikeaa muistaa mitä siihen vastasin, mutta yritin varmaan sanoa, että olen ehkä hiljaisempi. Jotenkin tuntui silloin vaikealta ja muistan kuinka pettynyt olin, koska omasta mielestä yritin siellä puhua aika paljon ja muuten kannustin itseäni joka päivä, että yleensä selviän kaikesta. En sitten ollut selvinnyt ilmeisesti tarpeeksi hyvin. Myös toinen vastaava tilanne tuli, kun  yksi koulutuksen opettajista tuli puhumaan sinne työpaikan ohjaajan kanssa ja meidän piti yhdessä laatia suunnitelma koulutuksen näyttöjen antamisen suhteen. Homma meni niin, että nämä kaksi tyyppiä puhuivat keskenään ja itse en saanut suunvuoroa ja he olivat kuin minä en olisi istunut siinä pyödässä lainkaan. Samalla, kun lähdimme sieltä pois niin työpaikan ohjaaja vielä sanoi koulutuksen opettajalle, että kyllä tuo ( eli minä) olen ihan hyvä muuten, että pitäisi olla rohkeampi ja opettaja siihen sanoi sitten sillä tavalla liepeästi, että kyllä minä parhaani varmasti yritän. En tiedä sitten tiedä luulivatko etten kuullut, kun olimme jo lähdössä. Kyseinen opettaja oli muuten sellainen joka ei puhunut mitään minulle tai kunnolla edes vastannut jos kysyin ja huomasi selvästi, että en ollut mieleinen hänelle yhtään. En siis todellakaan vaadi mitään erityiskohtelua, mutta helposti huomaan ne asiat. Koulutus jäikin sitten kesken ja en enää jaksanut sitä kaikkea. 

Jokainen minulle annettu positiivinen asiakaspalaute viiden vuoden ajalta on kyllä syöpynyt mieleeni ja on syy miksi jaksan työtäni. Jos teillä on positiivista sanottavaa saamastanne palvelusta (tai ylipäätään mistään yleensäkään), sanokaa se ääneen. Ette tiedäkään millainen vaikutus sillä "kiitos nopeasta palvelusta!" -heitolla on

"Noista kahdesta (tytöstä) näkee, että heistä tulee kauniita naisia", totesi äitini kun katsoi 7. luokan luokkakuvaani. Kuvassa olin toki minäkin. Kiitos vain. Koskaan en positiivista huomiota saanut, odotettiin vain, että tuon 10-todistuksia kotiin.

Töissä viimeistelin työni ja sitten pomoni saapui ja sanoi työstäni:

"Eihän tätä olla viimeistelty yhtään"

Ja viimeisteli viimeistelyni jälkeä

Itse vieläpä viimeistelin työtäni viimeisen päälle ennen pomon tuloa

Avopuolison kohteliaisuudet, meillä on kaksi lasta ja takana 21 vuotta:

- näytät ihan delmonte-mieheltä (luulin olevani nainen)

- ei meille voi kutsua vieraita, koska sinä olet niin hankala ihminen

- diktaattori

- katso äitiäsi, olet ihan samanlainen ruumiinrakenteelta... äiti painaa n. 140kg ja minulla on painoa 56kg

- sinun kanssa ei voi puhua, koska sinä olet tuollainen-> kysytty millainen, ei vastaa sulkee suunsa

- kehutaan kun maksan ja passaan, mutta kun sanon että voisitko tehdä tuon, vastaa "jatkuvasti pompottaa"

- olet tosi outo, et ymmärrä minun ja äidin (anopin) huumoria etkä vitsejä, voisit ottaa rennommin

Sinusta ei koskaan tule mitään. Eikä tullutkaan, ainakaan mitään erikoisempaa.

Pahoja:

"Teidän kannattais nyt keskittyä vaan (pikkuveljeeni), kun tuo tyttö on jo menetetty tapaus." Mummoni, kun jouduin 15-vuotiaana nuortenpsykiatrian osastolle rankasta koulukiusaamisesta ja syömishäiriöstä johtuneen masennuksen ja itsetuhoisten ajatusten takia.

"Sinä et kasva enää kuin leveyssuunnassa, niin ois paras vähentää tuota syömistä ihan rankalla kädellä. Välillä saa olla vähän nälkä." Sama mummo sanoi tämän minulle ollessani 11-vuotias, lapsenpyöreä/vähän pullukka mutta en todellakaan mikään reippaasti lihava. Mummoni vertaili minua koko lapsuuden ajan serkkuuni, joka oli alipainoinen ja lähes anorektisen laiha lapsi, joutui käymään lääkärissäkin painontarkkailussa kun oltiin huolestuneita tästä laihuudesta. Tämä vuosia jatkunut vertailu vaikuttikin suuresti teini-iässä puhjenneeseen syömishäiriööni, kun koko kasvuiän olin saanut kuulla miten olen niin paksu ja lihava ja kömpelö ja serkkuni on niin ihanan hoikka ja hento ja siro keijukainen.

"Varokaa, mörkö tulee", "Hyi v i t t u" ja muut vastaavat huutelut yläkoulun käytävillä täysin tuntemattomilta oppilailta, kun lähes koko koulu oli lähtenyt mukaan omasta luokastani alkaneeseen kiusaamiseen. Luojan kiitos minulla oli kolme erittäin hyvää ja läheistä ystävää, joiden kanssa muodostimme tiiviin "syrjittyjen friikkien" kaveriporukan. Olimme kaikki sellaisia kuvataiteesta, valokuvauksesta ym innostuneita nuoria ja menimmekin myöhemmin kuvataidelukioon. Yläkoulussa kaikki nykyiset lähihoitajat ja hitsaajat meitä huorittelivat, haukkuivat, nimittelivät ja huutelivat törkeyksiä koulun käytävillä, välitunneilla, jopa oppitunneilla väleillä. Oli ihana teini-ikä kyllä.

No sitten niitä hyviä:

"Sinä pääset kyllä opiskelemaan ihan mihin vaan ikinä haluat!" Suosikkiopettajani lakkiaisten jälkeen, kun jäimme juttelemaan opettajien kanssa vähäksi aikaa ennen omiin juhliin lähtöä. Jäi mieleen näin ihana kannustava lause ja opettajan luotto osaamiseeni, edelleenkin tulee usein mieleen kun suoritan nyt viimeisiä opintojani yliopistossa. Kiitos ope <3.

"Jos laitettais riviin vaikka sata naista ja sanottais että niistä pitäis valita, niin näillä tiedoilla ja kokemuksella mitä nyt on niin kyllä ottaisin sinut." Oma mieheni, kun muutaman vuoden seurusteltuamme joskus heikkona hetkenä (itsekritiikin ja minua edelleen koulukiusaamisen ym. traumojen takia vainoavan hylkäämiseksi tulemisen pelon kynsissä) kysyin, että jos hän saisi valita kenet vaan niin haluaisiko jonkun muun naisen kuin minut. Muutenkin sanoi kyllä kaikkea ihanaa ja suloista tuohon liittyen, mutta tuo nyt tulee ensimmäisenä mieleen. :)