Muita, jotka ”katuvat” uusperhettä? Onko suhteenne loppunut miehen lapsen takia?

Nosto

Miehen lapset ovat täällä juuri ja en kestä. Tekisi mieli laittaa korvatulpat, etten kuulisi niistä tulevaa ääntä.

Miehen on helpompi sopeutua uusperheeseen, jossa on naisen lapsi, kuin naisen oppia sietämään miehen lapsia. Fiksuinta olisi asua erillään, kunnes miehen lapset ovat muuttaneet pois kotoa.

Kaikista huonoin idea tehdä uusperheeseen yhteinen lapsi. Silloin ei voi edes helposti erita, jos uusperheestä tulee painajaista ja taas rikkoutuu yhden lapsen oma perhe. Lisäksi pikkulapsiaikana alkuperäisestä vaimostaan eronneesta miehestä paljastuu isolla todennäköisyydellä jotain ikävää yllätystä, kun psrisuhteeseen syntyy vauva ja koittaa raskas vauva-arki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon ihan tosissani alkanut miettimään tätä elämääni tässä hommassa. Olin aika nuori, kun lähdin tähän suhteeseen. Miehen ex oli alkuun aivan mielipuoli, vaikeutti ja hankaloitti tahallaan kokoajan. Pompotti ja pompotti, muutteli sovittuja asioita, mustamaalasi minua ja miestäni kaikille. Mies jonkin verran antoi asioissa hänelle periksi, koska pelkäsi, että hän vaikeuttaa lapsensa tapaamista. Lapselle hän haukkui minua ja hänen kanssaan oli vaikea muodostaa suhdetta. Yritin kuitenkin, teimme juttuja myös kahdestaan esim. leivoimme ja kävimme paikoissa ym. Lapsen kanssa ei ollut isompia ongelmia, osasi toki jo silloin pompottaa isiä ja vaikutti siten suhteeseen. Äidin puheet minusta ja meistä näkyivät lapsen käytöksessä. Kun lapsi kasvoi ja taoin miehelle järkeä päähän, ex:n valta mieheen jollakin tapaa väheni mutta ei todellakaan kokonaan. Meillä oli kuitenkin tässä hommassa aina omat vaikeutemme, suurimmaksi osaksi tähän ex:n ja lapseen liittyviä juttuja. Sitten kun olin raskaana, tämä lapsi siis teini, alkoi juonittelemaan ja oikuttelemaan ihan tosissaan. Miehen mielestä kaikki on minun vika. Kun teini juonitteli, ettei tule tänne, niin se oli miehen mukaan minun vikani. Oikeasti teini oli kateellinen vauvasta, mutta ei tietenkään sitä suoraan sanonut vaan syyllisti isilleen minua. Kaikki on aina minun vikani. Olen aivan helvetin kyllästynyt, että teinin kiukuttelu on minun vikani! Ja hänelle pitäisi antaa periksi asioita ja tehdä hänen mielensä mukaan, ettei mene välit. Teini syyllistää kaikista typeristä asioista isäänsä ja isä ottaa ne tosissaan. Huhhuh kuinka monta riitaa meillä on ollut näistä asioista. Olen koittanut puhua miehelle, että teinit juonittelee ja oikuttelee ja se on jossain määrin normaalia eikä sitä pidä säikähtää ja teinille pitää asettaa rajat. Normaalit keskustelut kääntyvät riidaksi ja taas syytellään miten en pidä hänen lapsestaan ja vaikeutan asioita.. Hohhoi. Nyt kun meillä on yhteinen lapsi, niin tosissaan alkaa ärsyttämään, että teini voi vielä noin käyttäytyä. En tiedä mitä pitäisi tehdä, onko vinkkejä kellään? Jos tämä alkaa vaikuttamaan siihen miten jaksan ja jos se heijastuu yhteiseen lapseemme, niin on tehtävä ratkaisuja, jotka parantavat elämää. Jotenkin on vain niin urautunut tähän, ettei näe olisiko se elämä sen parempaa?? Ja millaista se elämä olisi? Ei näe kuin tämän paskan. Mies on muuten hyvä isä lapsellemme ja arvostan häntä siinä. Jos hän ei olisi ehtinyt tehdä lasta ennen meitä, olisimme voineet onnistua paljon paremmin. Jos näin suoraan saa sanoa... Harmittaa vain yhteisen lapsemme puolesta, haluaisin hänellä olevan ehjän kodin.

Ap 

Tekstisi on kylmäävää luettavaa. Täydellinen ymmärryksen puute teiniä kohtaan paistaa siinä. Eikö ole luonnollista, että teini on kateellinen, kun isä saa uuden naisen kanssa lapsen? Siinä ei ole mitään outoa tai ihmeellistä. 

Sinulle oma lapsi on kaikki kaikessa etkä pysty näkemään, että mies on yhtä paljon sen teininkin isä. Hän tuntuu ymmärtävän teiniään paremmin kuin sinä, joka syytät teiniä juonittelusta, kun hän ei halua tulla teille (ja miksiköhän. kun äitipuolen asenne paistaa kuuhun saakka).

Kyllä ymmärrän sen, että kateus on aivan luonnollista ja hyväksyttävää. Kateus on silloin käsitelty ja teinin kanssa on asioista puhuttu. Et kuitenkaan taida nähdä tuosta tekstistä kuin tuon yhden kohdan. Tässä on taas muutakin kuin ilkeä äitipuoli, joka ei ymmärrä teinin kateutta.  Tässä on myös teini, joka jatkuvasti oikuttelee/juonittelee/vaatii mahdottomuuksia/syyllistää turhasta ja manipuloi sekä pyörittää. Ja tässä on isä, joka antaa teinin tehdä mitä vaan, ei aseta rajoja edes sellaisissa tilanteissa, joissa se olisi suotavaa teinin turvallisuuden takaamiseksi, sanoo jonkun säännön ja ei pidä siitä kiinni, antaa teinin määrätä jne... 

Ap 

Voisitko antaa konkreettisen esimerkin teinin käytöksestä?

Minusta kuulostaa kamalalta kun kirjoitat teinin juonittelusta. Teini-Ikä on ihmiselle herkkä ikä ja normaalien kasvukipujen ja nuoruuden uhman leimaaminen lähes pahuudesta ei ole aikuista käytöstä. Varsinkin eroperheessä nuoruus on paljon rankempaa ja monimutkaisempaa kuin ydinperheessä.

Myös metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Miksi mies syyttää sinua? Voisiko omassa käytöksessäsi olla peiliin katsomisen paikka?

Kuulostaa kamalalta kun kirjoitan teinin juonittelusta? No voi anteeksi. En tiennytkään, että murrosiän varjolla voi tehdä mitä vaan ja kåyttäytyä miten vaan edes eroperheessä. Tottakai teinit juonittelee ja kuten olen jo aiemmin todennut, että sen ymmärrän, mutta sitä en ymmärrä mikseivät vanhemmat kykene edes normaaleja rajoja asettamaan, joita yleensä murrosikäinen tarvitsee..

Ap

Sanoisitko, että oma lapsesi juonittelee kun hän on hankala? Mieti miten puhut toisista.

Et vieläkään ole antanut esimerkkejä lapsen epänormaalista käytöksestä tai miehen epänormaalista toiminnasta isänä.

Sinunko mielestä on kohteliaampaa leimata nuori kokonaan hankalaksi, kun hän juonittelee? Kyllä sanoisin omasta lapsesta myös, että hän juonittelee. Mielestäni se ei ole loukkaavaa.

Ap

Ihan sivuhuomiona; voi olla että ihmiset käsittää väärin sanan "juonitella". Meillä lapsuudenkodissa lapsi juonitteli, jos se oli känkkäränkkä ja kaikki oli huonosti ja mikään ei ollut hyvin tai saattoipa lapsi maata lattialla kiukkuparkua vääntäen. Joku muu voi ehkä käsittää sanan juonimisen johdannaiseksi, että punoo salajuonia toisten pään menoksi vaikka. 

Hyvähän se on miehelle ja lapsille jos pääsevät eroon ilmapiirin myrkyttävästä ämmästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon ihan tosissani alkanut miettimään tätä elämääni tässä hommassa. Olin aika nuori, kun lähdin tähän suhteeseen. Miehen ex oli alkuun aivan mielipuoli, vaikeutti ja hankaloitti tahallaan kokoajan. Pompotti ja pompotti, muutteli sovittuja asioita, mustamaalasi minua ja miestäni kaikille. Mies jonkin verran antoi asioissa hänelle periksi, koska pelkäsi, että hän vaikeuttaa lapsensa tapaamista. Lapselle hän haukkui minua ja hänen kanssaan oli vaikea muodostaa suhdetta. Yritin kuitenkin, teimme juttuja myös kahdestaan esim. leivoimme ja kävimme paikoissa ym. Lapsen kanssa ei ollut isompia ongelmia, osasi toki jo silloin pompottaa isiä ja vaikutti siten suhteeseen. Äidin puheet minusta ja meistä näkyivät lapsen käytöksessä. Kun lapsi kasvoi ja taoin miehelle järkeä päähän, ex:n valta mieheen jollakin tapaa väheni mutta ei todellakaan kokonaan. Meillä oli kuitenkin tässä hommassa aina omat vaikeutemme, suurimmaksi osaksi tähän ex:n ja lapseen liittyviä juttuja. Sitten kun olin raskaana, tämä lapsi siis teini, alkoi juonittelemaan ja oikuttelemaan ihan tosissaan. Miehen mielestä kaikki on minun vika. Kun teini juonitteli, ettei tule tänne, niin se oli miehen mukaan minun vikani. Oikeasti teini oli kateellinen vauvasta, mutta ei tietenkään sitä suoraan sanonut vaan syyllisti isilleen minua. Kaikki on aina minun vikani. Olen aivan helvetin kyllästynyt, että teinin kiukuttelu on minun vikani! Ja hänelle pitäisi antaa periksi asioita ja tehdä hänen mielensä mukaan, ettei mene välit. Teini syyllistää kaikista typeristä asioista isäänsä ja isä ottaa ne tosissaan. Huhhuh kuinka monta riitaa meillä on ollut näistä asioista. Olen koittanut puhua miehelle, että teinit juonittelee ja oikuttelee ja se on jossain määrin normaalia eikä sitä pidä säikähtää ja teinille pitää asettaa rajat. Normaalit keskustelut kääntyvät riidaksi ja taas syytellään miten en pidä hänen lapsestaan ja vaikeutan asioita.. Hohhoi. Nyt kun meillä on yhteinen lapsi, niin tosissaan alkaa ärsyttämään, että teini voi vielä noin käyttäytyä. En tiedä mitä pitäisi tehdä, onko vinkkejä kellään? Jos tämä alkaa vaikuttamaan siihen miten jaksan ja jos se heijastuu yhteiseen lapseemme, niin on tehtävä ratkaisuja, jotka parantavat elämää. Jotenkin on vain niin urautunut tähän, ettei näe olisiko se elämä sen parempaa?? Ja millaista se elämä olisi? Ei näe kuin tämän paskan. Mies on muuten hyvä isä lapsellemme ja arvostan häntä siinä. Jos hän ei olisi ehtinyt tehdä lasta ennen meitä, olisimme voineet onnistua paljon paremmin. Jos näin suoraan saa sanoa... Harmittaa vain yhteisen lapsemme puolesta, haluaisin hänellä olevan ehjän kodin.

Ap 

Tekstisi on kylmäävää luettavaa. Täydellinen ymmärryksen puute teiniä kohtaan paistaa siinä. Eikö ole luonnollista, että teini on kateellinen, kun isä saa uuden naisen kanssa lapsen? Siinä ei ole mitään outoa tai ihmeellistä. 

Sinulle oma lapsi on kaikki kaikessa etkä pysty näkemään, että mies on yhtä paljon sen teininkin isä. Hän tuntuu ymmärtävän teiniään paremmin kuin sinä, joka syytät teiniä juonittelusta, kun hän ei halua tulla teille (ja miksiköhän. kun äitipuolen asenne paistaa kuuhun saakka).

Mä taas uusperheen äitinä pystyn oikein hyvin samaistumaan ap:n tilanteeseen. On kuulkaas aika turhauttavaa katsella vierestä kun se miehen lapsi manipuloi isäänsä, eikä isä omilta syyllisyyksiltään näe yhtään mitään. Normaali lapsi tai teini ei ole mustasukkainen vuositolkulla eikä todellakaan kieroile. Ja jos näin onkin, ensiarvoisen tärkeää on vanhempien yhteisrintama- se ettei isän ja uusperheen äidin väliin pääse millään kieroilulla. Että kyllä tuo touhu isällä menee ihan pieleen. Mun miehellä on kaks lasta, poika joka on tosi ihana ja tytär, joka on käytökseltään äitinsä kopio (ja miksei olisi, kun naisen mallinsa on siinä). Äitinsä on aina vähätellyt minua ja maalannut ties minkä syntipukin- ja sehän ei voi olla siirtymättä tyttären taakaksi. Joten ymmärrän että lapsiparka ja hänen typerä käytöksensäjohtuu siitä, että hän on äitinsä uhri. Mut huono käytös ei siltä ole ok, äitipuoli ei ole mikään roskaämpäri. Ja juuri silloin uusperheen yhteisvanhemmuuden pitäisi pelittää tosi hyvin- että edes siellä lapsi/nuori laitetaan siihen lapsen ja nuoren asemaan jolla ei ole mitään valtaa pompottaa aikuisia. Ja äitipuoli ei voi mitenkään sitä isän osuutta tässä hoitaa. JOten todellakin isänsä tehtävä laittaa tuo teini ruotuun ja olla kaikessa kumppaninsa rinnalla. Tietenkään te, jotka itse olette niitä biologisia äitejä, jotka koette muut naiset uhaksi, ja haluatte kokea olevanne ykkösiä-se ei ole ok- koska aina tuntuu vähän kivalta jos se lapsi toimii teidän vaikeiden tunteidenne lähettinä ja vähän kiusaa sitä äitipuolta ja uusperhettä. Näitä on nähty. Mut kurjaa se on sille lapselle joka tapauksessa, jos ei ole selkeitä rajoja joita vasten kasvaa. Ja kuulkaas sekin, äitipuolen negatiiviset tunteet ovat ihan yhtä oikeutettuja kuin kaikkien muidenkin. Ja silti voi käyttäytyä mahdollisimman fiksusti, vaikka ajattelisikin että miehen lapsen käytös on ravostuttavaa, ja hän on huonosti kasvatettu ja onnellisempaa olisi, ettei mies olis koko kakaraa edes hankkinut. Äitipuoletkin on ihan keskeneräisiä ihmisiä vaan, ja äitipuolen osa silloin kun bioäidillä tunnepuolen ongelmaa ja isällä sitä rajanveto-ongelmaa, on ihan p er sees tä. LÄhtökohtaisesti saa olla jo aika iso sydän että edes ajattelee ottavansa kotiinsa ja elämäänsä toisten lapsia. Puhumattakaan siitä kun sieltä saa mukaansa exänkin ongelmat ja muut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon ihan tosissani alkanut miettimään tätä elämääni tässä hommassa. Olin aika nuori, kun lähdin tähän suhteeseen. Miehen ex oli alkuun aivan mielipuoli, vaikeutti ja hankaloitti tahallaan kokoajan. Pompotti ja pompotti, muutteli sovittuja asioita, mustamaalasi minua ja miestäni kaikille. Mies jonkin verran antoi asioissa hänelle periksi, koska pelkäsi, että hän vaikeuttaa lapsensa tapaamista. Lapselle hän haukkui minua ja hänen kanssaan oli vaikea muodostaa suhdetta. Yritin kuitenkin, teimme juttuja myös kahdestaan esim. leivoimme ja kävimme paikoissa ym. Lapsen kanssa ei ollut isompia ongelmia, osasi toki jo silloin pompottaa isiä ja vaikutti siten suhteeseen. Äidin puheet minusta ja meistä näkyivät lapsen käytöksessä. Kun lapsi kasvoi ja taoin miehelle järkeä päähän, ex:n valta mieheen jollakin tapaa väheni mutta ei todellakaan kokonaan. Meillä oli kuitenkin tässä hommassa aina omat vaikeutemme, suurimmaksi osaksi tähän ex:n ja lapseen liittyviä juttuja. Sitten kun olin raskaana, tämä lapsi siis teini, alkoi juonittelemaan ja oikuttelemaan ihan tosissaan. Miehen mielestä kaikki on minun vika. Kun teini juonitteli, ettei tule tänne, niin se oli miehen mukaan minun vikani. Oikeasti teini oli kateellinen vauvasta, mutta ei tietenkään sitä suoraan sanonut vaan syyllisti isilleen minua. Kaikki on aina minun vikani. Olen aivan helvetin kyllästynyt, että teinin kiukuttelu on minun vikani! Ja hänelle pitäisi antaa periksi asioita ja tehdä hänen mielensä mukaan, ettei mene välit. Teini syyllistää kaikista typeristä asioista isäänsä ja isä ottaa ne tosissaan. Huhhuh kuinka monta riitaa meillä on ollut näistä asioista. Olen koittanut puhua miehelle, että teinit juonittelee ja oikuttelee ja se on jossain määrin normaalia eikä sitä pidä säikähtää ja teinille pitää asettaa rajat. Normaalit keskustelut kääntyvät riidaksi ja taas syytellään miten en pidä hänen lapsestaan ja vaikeutan asioita.. Hohhoi. Nyt kun meillä on yhteinen lapsi, niin tosissaan alkaa ärsyttämään, että teini voi vielä noin käyttäytyä. En tiedä mitä pitäisi tehdä, onko vinkkejä kellään? Jos tämä alkaa vaikuttamaan siihen miten jaksan ja jos se heijastuu yhteiseen lapseemme, niin on tehtävä ratkaisuja, jotka parantavat elämää. Jotenkin on vain niin urautunut tähän, ettei näe olisiko se elämä sen parempaa?? Ja millaista se elämä olisi? Ei näe kuin tämän paskan. Mies on muuten hyvä isä lapsellemme ja arvostan häntä siinä. Jos hän ei olisi ehtinyt tehdä lasta ennen meitä, olisimme voineet onnistua paljon paremmin. Jos näin suoraan saa sanoa... Harmittaa vain yhteisen lapsemme puolesta, haluaisin hänellä olevan ehjän kodin.

Ap 

Tekstisi on kylmäävää luettavaa. Täydellinen ymmärryksen puute teiniä kohtaan paistaa siinä. Eikö ole luonnollista, että teini on kateellinen, kun isä saa uuden naisen kanssa lapsen? Siinä ei ole mitään outoa tai ihmeellistä. 

Sinulle oma lapsi on kaikki kaikessa etkä pysty näkemään, että mies on yhtä paljon sen teininkin isä. Hän tuntuu ymmärtävän teiniään paremmin kuin sinä, joka syytät teiniä juonittelusta, kun hän ei halua tulla teille (ja miksiköhän. kun äitipuolen asenne paistaa kuuhun saakka).

Mä taas uusperheen äitinä pystyn oikein hyvin samaistumaan ap:n tilanteeseen. On kuulkaas aika turhauttavaa katsella vierestä kun se miehen lapsi manipuloi isäänsä, eikä isä omilta syyllisyyksiltään näe yhtään mitään. Normaali lapsi tai teini ei ole mustasukkainen vuositolkulla eikä todellakaan kieroile. Ja jos näin onkin, ensiarvoisen tärkeää on vanhempien yhteisrintama- se ettei isän ja uusperheen äidin väliin pääse millään kieroilulla. Että kyllä tuo touhu isällä menee ihan pieleen. Mun miehellä on kaks lasta, poika joka on tosi ihana ja tytär, joka on käytökseltään äitinsä kopio (ja miksei olisi, kun naisen mallinsa on siinä). Äitinsä on aina vähätellyt minua ja maalannut ties minkä syntipukin- ja sehän ei voi olla siirtymättä tyttären taakaksi. Joten ymmärrän että lapsiparka ja hänen typerä käytöksensäjohtuu siitä, että hän on äitinsä uhri. Mut huono käytös ei siltä ole ok, äitipuoli ei ole mikään roskaämpäri. Ja juuri silloin uusperheen yhteisvanhemmuuden pitäisi pelittää tosi hyvin- että edes siellä lapsi/nuori laitetaan siihen lapsen ja nuoren asemaan jolla ei ole mitään valtaa pompottaa aikuisia. Ja äitipuoli ei voi mitenkään sitä isän osuutta tässä hoitaa. JOten todellakin isänsä tehtävä laittaa tuo teini ruotuun ja olla kaikessa kumppaninsa rinnalla. Tietenkään te, jotka itse olette niitä biologisia äitejä, jotka koette muut naiset uhaksi, ja haluatte kokea olevanne ykkösiä-se ei ole ok- koska aina tuntuu vähän kivalta jos se lapsi toimii teidän vaikeiden tunteidenne lähettinä ja vähän kiusaa sitä äitipuolta ja uusperhettä. Näitä on nähty. Mut kurjaa se on sille lapselle joka tapauksessa, jos ei ole selkeitä rajoja joita vasten kasvaa. Ja kuulkaas sekin, äitipuolen negatiiviset tunteet ovat ihan yhtä oikeutettuja kuin kaikkien muidenkin. Ja silti voi käyttäytyä mahdollisimman fiksusti, vaikka ajattelisikin että miehen lapsen käytös on ravostuttavaa, ja hän on huonosti kasvatettu ja onnellisempaa olisi, ettei mies olis koko kakaraa edes hankkinut. Äitipuoletkin on ihan keskeneräisiä ihmisiä vaan, ja äitipuolen osa silloin kun bioäidillä tunnepuolen ongelmaa ja isällä sitä rajanveto-ongelmaa, on ihan p er sees tä. LÄhtökohtaisesti saa olla jo aika iso sydän että edes ajattelee ottavansa kotiinsa ja elämäänsä toisten lapsia. Puhumattakaan siitä kun sieltä saa mukaansa exänkin ongelmat ja muut.

Sillä tyttärelläkin on puolet niitä ihanan miehesi geenejä! Käy sääliksi tyttöparka, joka joutuu kilpailemaan omaa veljeäänkin vastaan, siitä teidän ankkurilapsesta puhumattakaan. Ja jännä miten se miehen exä on niin kamala myös, kun miehesi kuitenkin on häntä joskus kovasti rakastanut. Ja jos te äitipuolet niin kovin keskeneräisiä olette, niin miksi päädytte näihin suhteista vaikeimpiin JA teette vielä lapsia niihin?!?!?!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon ihan tosissani alkanut miettimään tätä elämääni tässä hommassa. Olin aika nuori, kun lähdin tähän suhteeseen. Miehen ex oli alkuun aivan mielipuoli, vaikeutti ja hankaloitti tahallaan kokoajan. Pompotti ja pompotti, muutteli sovittuja asioita, mustamaalasi minua ja miestäni kaikille. Mies jonkin verran antoi asioissa hänelle periksi, koska pelkäsi, että hän vaikeuttaa lapsensa tapaamista. Lapselle hän haukkui minua ja hänen kanssaan oli vaikea muodostaa suhdetta. Yritin kuitenkin, teimme juttuja myös kahdestaan esim. leivoimme ja kävimme paikoissa ym. Lapsen kanssa ei ollut isompia ongelmia, osasi toki jo silloin pompottaa isiä ja vaikutti siten suhteeseen. Äidin puheet minusta ja meistä näkyivät lapsen käytöksessä. Kun lapsi kasvoi ja taoin miehelle järkeä päähän, ex:n valta mieheen jollakin tapaa väheni mutta ei todellakaan kokonaan. Meillä oli kuitenkin tässä hommassa aina omat vaikeutemme, suurimmaksi osaksi tähän ex:n ja lapseen liittyviä juttuja. Sitten kun olin raskaana, tämä lapsi siis teini, alkoi juonittelemaan ja oikuttelemaan ihan tosissaan. Miehen mielestä kaikki on minun vika. Kun teini juonitteli, ettei tule tänne, niin se oli miehen mukaan minun vikani. Oikeasti teini oli kateellinen vauvasta, mutta ei tietenkään sitä suoraan sanonut vaan syyllisti isilleen minua. Kaikki on aina minun vikani. Olen aivan helvetin kyllästynyt, että teinin kiukuttelu on minun vikani! Ja hänelle pitäisi antaa periksi asioita ja tehdä hänen mielensä mukaan, ettei mene välit. Teini syyllistää kaikista typeristä asioista isäänsä ja isä ottaa ne tosissaan. Huhhuh kuinka monta riitaa meillä on ollut näistä asioista. Olen koittanut puhua miehelle, että teinit juonittelee ja oikuttelee ja se on jossain määrin normaalia eikä sitä pidä säikähtää ja teinille pitää asettaa rajat. Normaalit keskustelut kääntyvät riidaksi ja taas syytellään miten en pidä hänen lapsestaan ja vaikeutan asioita.. Hohhoi. Nyt kun meillä on yhteinen lapsi, niin tosissaan alkaa ärsyttämään, että teini voi vielä noin käyttäytyä. En tiedä mitä pitäisi tehdä, onko vinkkejä kellään? Jos tämä alkaa vaikuttamaan siihen miten jaksan ja jos se heijastuu yhteiseen lapseemme, niin on tehtävä ratkaisuja, jotka parantavat elämää. Jotenkin on vain niin urautunut tähän, ettei näe olisiko se elämä sen parempaa?? Ja millaista se elämä olisi? Ei näe kuin tämän paskan. Mies on muuten hyvä isä lapsellemme ja arvostan häntä siinä. Jos hän ei olisi ehtinyt tehdä lasta ennen meitä, olisimme voineet onnistua paljon paremmin. Jos näin suoraan saa sanoa... Harmittaa vain yhteisen lapsemme puolesta, haluaisin hänellä olevan ehjän kodin.

Ap 

Tekstisi on kylmäävää luettavaa. Täydellinen ymmärryksen puute teiniä kohtaan paistaa siinä. Eikö ole luonnollista, että teini on kateellinen, kun isä saa uuden naisen kanssa lapsen? Siinä ei ole mitään outoa tai ihmeellistä. 

Sinulle oma lapsi on kaikki kaikessa etkä pysty näkemään, että mies on yhtä paljon sen teininkin isä. Hän tuntuu ymmärtävän teiniään paremmin kuin sinä, joka syytät teiniä juonittelusta, kun hän ei halua tulla teille (ja miksiköhän. kun äitipuolen asenne paistaa kuuhun saakka).

Mä taas uusperheen äitinä pystyn oikein hyvin samaistumaan ap:n tilanteeseen. On kuulkaas aika turhauttavaa katsella vierestä kun se miehen lapsi manipuloi isäänsä, eikä isä omilta syyllisyyksiltään näe yhtään mitään. Normaali lapsi tai teini ei ole mustasukkainen vuositolkulla eikä todellakaan kieroile. Ja jos näin onkin, ensiarvoisen tärkeää on vanhempien yhteisrintama- se ettei isän ja uusperheen äidin väliin pääse millään kieroilulla. Että kyllä tuo touhu isällä menee ihan pieleen. Mun miehellä on kaks lasta, poika joka on tosi ihana ja tytär, joka on käytökseltään äitinsä kopio (ja miksei olisi, kun naisen mallinsa on siinä). Äitinsä on aina vähätellyt minua ja maalannut ties minkä syntipukin- ja sehän ei voi olla siirtymättä tyttären taakaksi. Joten ymmärrän että lapsiparka ja hänen typerä käytöksensäjohtuu siitä, että hän on äitinsä uhri. Mut huono käytös ei siltä ole ok, äitipuoli ei ole mikään roskaämpäri. Ja juuri silloin uusperheen yhteisvanhemmuuden pitäisi pelittää tosi hyvin- että edes siellä lapsi/nuori laitetaan siihen lapsen ja nuoren asemaan jolla ei ole mitään valtaa pompottaa aikuisia. Ja äitipuoli ei voi mitenkään sitä isän osuutta tässä hoitaa. JOten todellakin isänsä tehtävä laittaa tuo teini ruotuun ja olla kaikessa kumppaninsa rinnalla. Tietenkään te, jotka itse olette niitä biologisia äitejä, jotka koette muut naiset uhaksi, ja haluatte kokea olevanne ykkösiä-se ei ole ok- koska aina tuntuu vähän kivalta jos se lapsi toimii teidän vaikeiden tunteidenne lähettinä ja vähän kiusaa sitä äitipuolta ja uusperhettä. Näitä on nähty. Mut kurjaa se on sille lapselle joka tapauksessa, jos ei ole selkeitä rajoja joita vasten kasvaa. Ja kuulkaas sekin, äitipuolen negatiiviset tunteet ovat ihan yhtä oikeutettuja kuin kaikkien muidenkin. Ja silti voi käyttäytyä mahdollisimman fiksusti, vaikka ajattelisikin että miehen lapsen käytös on ravostuttavaa, ja hän on huonosti kasvatettu ja onnellisempaa olisi, ettei mies olis koko kakaraa edes hankkinut. Äitipuoletkin on ihan keskeneräisiä ihmisiä vaan, ja äitipuolen osa silloin kun bioäidillä tunnepuolen ongelmaa ja isällä sitä rajanveto-ongelmaa, on ihan p er sees tä. LÄhtökohtaisesti saa olla jo aika iso sydän että edes ajattelee ottavansa kotiinsa ja elämäänsä toisten lapsia. Puhumattakaan siitä kun sieltä saa mukaansa exänkin ongelmat ja muut.

Sinä tiesit, mihin lähdit. Lapsettomiakin miehiä varmaan olisi löytynyt.

Olen ollut ja olen katunut. Alussa oli kivaa, kummallakin oli lapsi siis. Lapset tulivat hyvin toimeen ja jotenkin luontevasti lähti arki käyntiin. Kumpikin olimme lähivanhempia.

Muutaman vuoden kuluttua miehen lapsen äiti alkoi sekoilla. Milloin lasta houkuteltiin muuttamaan äidilleen, milloin jätettiin tapaamisia väliin. Äiti muutti useita kertoja vuodessa ja lapsi oireili. Mies oli jossain määrin kuutamolla kuinka varhaisteini-ikäistä ahdistunutta lasta tulisi "käsitellä". Välillä isä pomppi jokaisen lapsen oikun mukaan, välillä veti ylitiukkoja rajoja. Itselle jäi rooli olla luotettava ja johdonmukainen. Lapsi oppi nopeasti vedättämään vanhempiaan ja se rajoja pitävä äitipuoli ei ollut ollenkaan mieleen. Tuli riitoja parisuhteessa jne.

Jotenkin tuo vaihe rämmittiin läpi. Nyt nuori asuu jo omillaan (on 20v). Ei kaduta enää, että suhteessa pysyin, nyt meillä on kiva aikuisten välinen suhde ja omakin lapseni kirjoittaa nyt ylioppilaaksi ja varmaan alkaa miettiä omaa kotia lukion loputtua ja kun tietää minne lähtee opiskelemaan tai mitä tekee.

Jälkeenpäin en lähtisi suhteeseen miehen kanssa jolla on lapsi. Ei se lapsi mitään, mutta jos siellä on yhtään hankala ex tai muuta sukua, ei siinä parisuhteessa ja perheessä voi koskaan elää omaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon ihan tosissani alkanut miettimään tätä elämääni tässä hommassa. Olin aika nuori, kun lähdin tähän suhteeseen. Miehen ex oli alkuun aivan mielipuoli, vaikeutti ja hankaloitti tahallaan kokoajan. Pompotti ja pompotti, muutteli sovittuja asioita, mustamaalasi minua ja miestäni kaikille. Mies jonkin verran antoi asioissa hänelle periksi, koska pelkäsi, että hän vaikeuttaa lapsensa tapaamista. Lapselle hän haukkui minua ja hänen kanssaan oli vaikea muodostaa suhdetta. Yritin kuitenkin, teimme juttuja myös kahdestaan esim. leivoimme ja kävimme paikoissa ym. Lapsen kanssa ei ollut isompia ongelmia, osasi toki jo silloin pompottaa isiä ja vaikutti siten suhteeseen. Äidin puheet minusta ja meistä näkyivät lapsen käytöksessä. Kun lapsi kasvoi ja taoin miehelle järkeä päähän, ex:n valta mieheen jollakin tapaa väheni mutta ei todellakaan kokonaan. Meillä oli kuitenkin tässä hommassa aina omat vaikeutemme, suurimmaksi osaksi tähän ex:n ja lapseen liittyviä juttuja. Sitten kun olin raskaana, tämä lapsi siis teini, alkoi juonittelemaan ja oikuttelemaan ihan tosissaan. Miehen mielestä kaikki on minun vika. Kun teini juonitteli, ettei tule tänne, niin se oli miehen mukaan minun vikani. Oikeasti teini oli kateellinen vauvasta, mutta ei tietenkään sitä suoraan sanonut vaan syyllisti isilleen minua. Kaikki on aina minun vikani. Olen aivan helvetin kyllästynyt, että teinin kiukuttelu on minun vikani! Ja hänelle pitäisi antaa periksi asioita ja tehdä hänen mielensä mukaan, ettei mene välit. Teini syyllistää kaikista typeristä asioista isäänsä ja isä ottaa ne tosissaan. Huhhuh kuinka monta riitaa meillä on ollut näistä asioista. Olen koittanut puhua miehelle, että teinit juonittelee ja oikuttelee ja se on jossain määrin normaalia eikä sitä pidä säikähtää ja teinille pitää asettaa rajat. Normaalit keskustelut kääntyvät riidaksi ja taas syytellään miten en pidä hänen lapsestaan ja vaikeutan asioita.. Hohhoi. Nyt kun meillä on yhteinen lapsi, niin tosissaan alkaa ärsyttämään, että teini voi vielä noin käyttäytyä. En tiedä mitä pitäisi tehdä, onko vinkkejä kellään? Jos tämä alkaa vaikuttamaan siihen miten jaksan ja jos se heijastuu yhteiseen lapseemme, niin on tehtävä ratkaisuja, jotka parantavat elämää. Jotenkin on vain niin urautunut tähän, ettei näe olisiko se elämä sen parempaa?? Ja millaista se elämä olisi? Ei näe kuin tämän paskan. Mies on muuten hyvä isä lapsellemme ja arvostan häntä siinä. Jos hän ei olisi ehtinyt tehdä lasta ennen meitä, olisimme voineet onnistua paljon paremmin. Jos näin suoraan saa sanoa... Harmittaa vain yhteisen lapsemme puolesta, haluaisin hänellä olevan ehjän kodin.

Ap 

Tekstisi on kylmäävää luettavaa. Täydellinen ymmärryksen puute teiniä kohtaan paistaa siinä. Eikö ole luonnollista, että teini on kateellinen, kun isä saa uuden naisen kanssa lapsen? Siinä ei ole mitään outoa tai ihmeellistä. 

Sinulle oma lapsi on kaikki kaikessa etkä pysty näkemään, että mies on yhtä paljon sen teininkin isä. Hän tuntuu ymmärtävän teiniään paremmin kuin sinä, joka syytät teiniä juonittelusta, kun hän ei halua tulla teille (ja miksiköhän. kun äitipuolen asenne paistaa kuuhun saakka).

Mä taas uusperheen äitinä pystyn oikein hyvin samaistumaan ap:n tilanteeseen. On kuulkaas aika turhauttavaa katsella vierestä kun se miehen lapsi manipuloi isäänsä, eikä isä omilta syyllisyyksiltään näe yhtään mitään. Normaali lapsi tai teini ei ole mustasukkainen vuositolkulla eikä todellakaan kieroile. Ja jos näin onkin, ensiarvoisen tärkeää on vanhempien yhteisrintama- se ettei isän ja uusperheen äidin väliin pääse millään kieroilulla. Että kyllä tuo touhu isällä menee ihan pieleen. Mun miehellä on kaks lasta, poika joka on tosi ihana ja tytär, joka on käytökseltään äitinsä kopio (ja miksei olisi, kun naisen mallinsa on siinä). Äitinsä on aina vähätellyt minua ja maalannut ties minkä syntipukin- ja sehän ei voi olla siirtymättä tyttären taakaksi. Joten ymmärrän että lapsiparka ja hänen typerä käytöksensäjohtuu siitä, että hän on äitinsä uhri. Mut huono käytös ei siltä ole ok, äitipuoli ei ole mikään roskaämpäri. Ja juuri silloin uusperheen yhteisvanhemmuuden pitäisi pelittää tosi hyvin- että edes siellä lapsi/nuori laitetaan siihen lapsen ja nuoren asemaan jolla ei ole mitään valtaa pompottaa aikuisia. Ja äitipuoli ei voi mitenkään sitä isän osuutta tässä hoitaa. JOten todellakin isänsä tehtävä laittaa tuo teini ruotuun ja olla kaikessa kumppaninsa rinnalla. Tietenkään te, jotka itse olette niitä biologisia äitejä, jotka koette muut naiset uhaksi, ja haluatte kokea olevanne ykkösiä-se ei ole ok- koska aina tuntuu vähän kivalta jos se lapsi toimii teidän vaikeiden tunteidenne lähettinä ja vähän kiusaa sitä äitipuolta ja uusperhettä. Näitä on nähty. Mut kurjaa se on sille lapselle joka tapauksessa, jos ei ole selkeitä rajoja joita vasten kasvaa. Ja kuulkaas sekin, äitipuolen negatiiviset tunteet ovat ihan yhtä oikeutettuja kuin kaikkien muidenkin. Ja silti voi käyttäytyä mahdollisimman fiksusti, vaikka ajattelisikin että miehen lapsen käytös on ravostuttavaa, ja hän on huonosti kasvatettu ja onnellisempaa olisi, ettei mies olis koko kakaraa edes hankkinut. Äitipuoletkin on ihan keskeneräisiä ihmisiä vaan, ja äitipuolen osa silloin kun bioäidillä tunnepuolen ongelmaa ja isällä sitä rajanveto-ongelmaa, on ihan p er sees tä. LÄhtökohtaisesti saa olla jo aika iso sydän että edes ajattelee ottavansa kotiinsa ja elämäänsä toisten lapsia. Puhumattakaan siitä kun sieltä saa mukaansa exänkin ongelmat ja muut.

Sinä tiesit, mihin lähdit. Lapsettomiakin miehiä varmaan olisi löytynyt.

Kuules KUKAAN ei tiedä mihin lähtee kun parisuhteeseen lähtee, oli lapsia tai ei.  Mun oma eroni ja vanhemmuuteni on aikanaan mennyt suht hyvin, hyvät välit joka suuntaan ja hyvinvoivat lapsetkin. Eipä tullut mieleenkään kuinka paljon sen miehen exän henkilökohtaiset haasteet voivat kuormittaa perhettä. Eikä sekään heti aluksi paljastu, miten mies osaa kasvavia lapsiaan kasvattaa. Eikä jälleenkään kenelläkään ole aavistustakaan mitä kaikkea uusperhe pitää sisällään, kaikki kehitysvaiheet ja muut, kuinka paljon haasteita voi olla, kun joka ihminen on erilainen jne. Että en todellakaan tietnnyt. Etkä tiennyt sinäkään kun perheen perustt mitä tuleman pitää. Nt jo toki tiedän, että uusperhettä perustaessa on muutamia olennaisia asioita jotka kannattaa tsekata ettei turhaan itseään kuormita muiden ongelmilla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon ihan tosissani alkanut miettimään tätä elämääni tässä hommassa. Olin aika nuori, kun lähdin tähän suhteeseen. Miehen ex oli alkuun aivan mielipuoli, vaikeutti ja hankaloitti tahallaan kokoajan. Pompotti ja pompotti, muutteli sovittuja asioita, mustamaalasi minua ja miestäni kaikille. Mies jonkin verran antoi asioissa hänelle periksi, koska pelkäsi, että hän vaikeuttaa lapsensa tapaamista. Lapselle hän haukkui minua ja hänen kanssaan oli vaikea muodostaa suhdetta. Yritin kuitenkin, teimme juttuja myös kahdestaan esim. leivoimme ja kävimme paikoissa ym. Lapsen kanssa ei ollut isompia ongelmia, osasi toki jo silloin pompottaa isiä ja vaikutti siten suhteeseen. Äidin puheet minusta ja meistä näkyivät lapsen käytöksessä. Kun lapsi kasvoi ja taoin miehelle järkeä päähän, ex:n valta mieheen jollakin tapaa väheni mutta ei todellakaan kokonaan. Meillä oli kuitenkin tässä hommassa aina omat vaikeutemme, suurimmaksi osaksi tähän ex:n ja lapseen liittyviä juttuja. Sitten kun olin raskaana, tämä lapsi siis teini, alkoi juonittelemaan ja oikuttelemaan ihan tosissaan. Miehen mielestä kaikki on minun vika. Kun teini juonitteli, ettei tule tänne, niin se oli miehen mukaan minun vikani. Oikeasti teini oli kateellinen vauvasta, mutta ei tietenkään sitä suoraan sanonut vaan syyllisti isilleen minua. Kaikki on aina minun vikani. Olen aivan helvetin kyllästynyt, että teinin kiukuttelu on minun vikani! Ja hänelle pitäisi antaa periksi asioita ja tehdä hänen mielensä mukaan, ettei mene välit. Teini syyllistää kaikista typeristä asioista isäänsä ja isä ottaa ne tosissaan. Huhhuh kuinka monta riitaa meillä on ollut näistä asioista. Olen koittanut puhua miehelle, että teinit juonittelee ja oikuttelee ja se on jossain määrin normaalia eikä sitä pidä säikähtää ja teinille pitää asettaa rajat. Normaalit keskustelut kääntyvät riidaksi ja taas syytellään miten en pidä hänen lapsestaan ja vaikeutan asioita.. Hohhoi. Nyt kun meillä on yhteinen lapsi, niin tosissaan alkaa ärsyttämään, että teini voi vielä noin käyttäytyä. En tiedä mitä pitäisi tehdä, onko vinkkejä kellään? Jos tämä alkaa vaikuttamaan siihen miten jaksan ja jos se heijastuu yhteiseen lapseemme, niin on tehtävä ratkaisuja, jotka parantavat elämää. Jotenkin on vain niin urautunut tähän, ettei näe olisiko se elämä sen parempaa?? Ja millaista se elämä olisi? Ei näe kuin tämän paskan. Mies on muuten hyvä isä lapsellemme ja arvostan häntä siinä. Jos hän ei olisi ehtinyt tehdä lasta ennen meitä, olisimme voineet onnistua paljon paremmin. Jos näin suoraan saa sanoa... Harmittaa vain yhteisen lapsemme puolesta, haluaisin hänellä olevan ehjän kodin.

Ap 

Tekstisi on kylmäävää luettavaa. Täydellinen ymmärryksen puute teiniä kohtaan paistaa siinä. Eikö ole luonnollista, että teini on kateellinen, kun isä saa uuden naisen kanssa lapsen? Siinä ei ole mitään outoa tai ihmeellistä. 

Sinulle oma lapsi on kaikki kaikessa etkä pysty näkemään, että mies on yhtä paljon sen teininkin isä. Hän tuntuu ymmärtävän teiniään paremmin kuin sinä, joka syytät teiniä juonittelusta, kun hän ei halua tulla teille (ja miksiköhän. kun äitipuolen asenne paistaa kuuhun saakka).

Mä taas uusperheen äitinä pystyn oikein hyvin samaistumaan ap:n tilanteeseen. On kuulkaas aika turhauttavaa katsella vierestä kun se miehen lapsi manipuloi isäänsä, eikä isä omilta syyllisyyksiltään näe yhtään mitään. Normaali lapsi tai teini ei ole mustasukkainen vuositolkulla eikä todellakaan kieroile. Ja jos näin onkin, ensiarvoisen tärkeää on vanhempien yhteisrintama- se ettei isän ja uusperheen äidin väliin pääse millään kieroilulla. Että kyllä tuo touhu isällä menee ihan pieleen. Mun miehellä on kaks lasta, poika joka on tosi ihana ja tytär, joka on käytökseltään äitinsä kopio (ja miksei olisi, kun naisen mallinsa on siinä). Äitinsä on aina vähätellyt minua ja maalannut ties minkä syntipukin- ja sehän ei voi olla siirtymättä tyttären taakaksi. Joten ymmärrän että lapsiparka ja hänen typerä käytöksensäjohtuu siitä, että hän on äitinsä uhri. Mut huono käytös ei siltä ole ok, äitipuoli ei ole mikään roskaämpäri. Ja juuri silloin uusperheen yhteisvanhemmuuden pitäisi pelittää tosi hyvin- että edes siellä lapsi/nuori laitetaan siihen lapsen ja nuoren asemaan jolla ei ole mitään valtaa pompottaa aikuisia. Ja äitipuoli ei voi mitenkään sitä isän osuutta tässä hoitaa. JOten todellakin isänsä tehtävä laittaa tuo teini ruotuun ja olla kaikessa kumppaninsa rinnalla. Tietenkään te, jotka itse olette niitä biologisia äitejä, jotka koette muut naiset uhaksi, ja haluatte kokea olevanne ykkösiä-se ei ole ok- koska aina tuntuu vähän kivalta jos se lapsi toimii teidän vaikeiden tunteidenne lähettinä ja vähän kiusaa sitä äitipuolta ja uusperhettä. Näitä on nähty. Mut kurjaa se on sille lapselle joka tapauksessa, jos ei ole selkeitä rajoja joita vasten kasvaa. Ja kuulkaas sekin, äitipuolen negatiiviset tunteet ovat ihan yhtä oikeutettuja kuin kaikkien muidenkin. Ja silti voi käyttäytyä mahdollisimman fiksusti, vaikka ajattelisikin että miehen lapsen käytös on ravostuttavaa, ja hän on huonosti kasvatettu ja onnellisempaa olisi, ettei mies olis koko kakaraa edes hankkinut. Äitipuoletkin on ihan keskeneräisiä ihmisiä vaan, ja äitipuolen osa silloin kun bioäidillä tunnepuolen ongelmaa ja isällä sitä rajanveto-ongelmaa, on ihan p er sees tä. LÄhtökohtaisesti saa olla jo aika iso sydän että edes ajattelee ottavansa kotiinsa ja elämäänsä toisten lapsia. Puhumattakaan siitä kun sieltä saa mukaansa exänkin ongelmat ja muut.

Sillä tyttärelläkin on puolet niitä ihanan miehesi geenejä! Käy sääliksi tyttöparka, joka joutuu kilpailemaan omaa veljeäänkin vastaan, siitä teidän ankkurilapsesta puhumattakaan. Ja jännä miten se miehen exä on niin kamala myös, kun miehesi kuitenkin on häntä joskus kovasti rakastanut. Ja jos te äitipuolet niin kovin keskeneräisiä olette, niin miksi päädytte näihin suhteista vaikeimpiin JA teette vielä lapsia niihin?!?!?!

MItä ihmettä sä selität? Ensinnäkään en ole ap, meillä ei ole mitään ankkurilapsia, eikä täällä kukaan mitään veljiään vastaan kilpaile. Oletko kärpäsenä meidän perheen katossa vai mistä näitä tulkintojasi oikein vetelet?  Sen voin sulle kertoa, vaikka toisen käden tietoa onkin, eikä asialla ole mitään merkitystä, että mieheni oli jo lähdössä toisen matkaan kun exänsä tuli raskaaksi, koska ei häntä rakastanut. No jäi lapsen takia, ja sitten käsi vahinko ja tuli toinen lapsi. Ja siinä sitten kärvisteli lasten takia. Naimisiin tai edes kihloihinkaan ei ollut mennyt, koska ei rakastanut. Pakosta jäi suhteeseen. Että ei ne perheenperustukset aina mitään rakkaustarinoita ole. Ja miehen exällä on myös ihan virallisestikin pientä haastetta mielenterveytensä kanssa, ei ole minun keksintöni. On ollut todella raskas ja ikävä ihminen. Ja mitä ihmettä selität geeneistä? Jos lapsen käytös on huonoa, miten siihen liittyy geenit? Eikö ennemminkin vanhempien surkeat kasvatustaidot? Mikäs ongelma on siinä että ihmiset ovat keskeneräisiä. Sinäkin taidat olla. Ja kaikki päätyvät elämässään erilaisiin oloihin, enemmän tai vähemmän haastetta joka tapauksessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon ihan tosissani alkanut miettimään tätä elämääni tässä hommassa. Olin aika nuori, kun lähdin tähän suhteeseen. Miehen ex oli alkuun aivan mielipuoli, vaikeutti ja hankaloitti tahallaan kokoajan. Pompotti ja pompotti, muutteli sovittuja asioita, mustamaalasi minua ja miestäni kaikille. Mies jonkin verran antoi asioissa hänelle periksi, koska pelkäsi, että hän vaikeuttaa lapsensa tapaamista. Lapselle hän haukkui minua ja hänen kanssaan oli vaikea muodostaa suhdetta. Yritin kuitenkin, teimme juttuja myös kahdestaan esim. leivoimme ja kävimme paikoissa ym. Lapsen kanssa ei ollut isompia ongelmia, osasi toki jo silloin pompottaa isiä ja vaikutti siten suhteeseen. Äidin puheet minusta ja meistä näkyivät lapsen käytöksessä. Kun lapsi kasvoi ja taoin miehelle järkeä päähän, ex:n valta mieheen jollakin tapaa väheni mutta ei todellakaan kokonaan. Meillä oli kuitenkin tässä hommassa aina omat vaikeutemme, suurimmaksi osaksi tähän ex:n ja lapseen liittyviä juttuja. Sitten kun olin raskaana, tämä lapsi siis teini, alkoi juonittelemaan ja oikuttelemaan ihan tosissaan. Miehen mielestä kaikki on minun vika. Kun teini juonitteli, ettei tule tänne, niin se oli miehen mukaan minun vikani. Oikeasti teini oli kateellinen vauvasta, mutta ei tietenkään sitä suoraan sanonut vaan syyllisti isilleen minua. Kaikki on aina minun vikani. Olen aivan helvetin kyllästynyt, että teinin kiukuttelu on minun vikani! Ja hänelle pitäisi antaa periksi asioita ja tehdä hänen mielensä mukaan, ettei mene välit. Teini syyllistää kaikista typeristä asioista isäänsä ja isä ottaa ne tosissaan. Huhhuh kuinka monta riitaa meillä on ollut näistä asioista. Olen koittanut puhua miehelle, että teinit juonittelee ja oikuttelee ja se on jossain määrin normaalia eikä sitä pidä säikähtää ja teinille pitää asettaa rajat. Normaalit keskustelut kääntyvät riidaksi ja taas syytellään miten en pidä hänen lapsestaan ja vaikeutan asioita.. Hohhoi. Nyt kun meillä on yhteinen lapsi, niin tosissaan alkaa ärsyttämään, että teini voi vielä noin käyttäytyä. En tiedä mitä pitäisi tehdä, onko vinkkejä kellään? Jos tämä alkaa vaikuttamaan siihen miten jaksan ja jos se heijastuu yhteiseen lapseemme, niin on tehtävä ratkaisuja, jotka parantavat elämää. Jotenkin on vain niin urautunut tähän, ettei näe olisiko se elämä sen parempaa?? Ja millaista se elämä olisi? Ei näe kuin tämän paskan. Mies on muuten hyvä isä lapsellemme ja arvostan häntä siinä. Jos hän ei olisi ehtinyt tehdä lasta ennen meitä, olisimme voineet onnistua paljon paremmin. Jos näin suoraan saa sanoa... Harmittaa vain yhteisen lapsemme puolesta, haluaisin hänellä olevan ehjän kodin.

Ap 

Tekstisi on kylmäävää luettavaa. Täydellinen ymmärryksen puute teiniä kohtaan paistaa siinä. Eikö ole luonnollista, että teini on kateellinen, kun isä saa uuden naisen kanssa lapsen? Siinä ei ole mitään outoa tai ihmeellistä. 

Sinulle oma lapsi on kaikki kaikessa etkä pysty näkemään, että mies on yhtä paljon sen teininkin isä. Hän tuntuu ymmärtävän teiniään paremmin kuin sinä, joka syytät teiniä juonittelusta, kun hän ei halua tulla teille (ja miksiköhän. kun äitipuolen asenne paistaa kuuhun saakka).

Mä taas uusperheen äitinä pystyn oikein hyvin samaistumaan ap:n tilanteeseen. On kuulkaas aika turhauttavaa katsella vierestä kun se miehen lapsi manipuloi isäänsä, eikä isä omilta syyllisyyksiltään näe yhtään mitään. Normaali lapsi tai teini ei ole mustasukkainen vuositolkulla eikä todellakaan kieroile. Ja jos näin onkin, ensiarvoisen tärkeää on vanhempien yhteisrintama- se ettei isän ja uusperheen äidin väliin pääse millään kieroilulla. Että kyllä tuo touhu isällä menee ihan pieleen. Mun miehellä on kaks lasta, poika joka on tosi ihana ja tytär, joka on käytökseltään äitinsä kopio (ja miksei olisi, kun naisen mallinsa on siinä). Äitinsä on aina vähätellyt minua ja maalannut ties minkä syntipukin- ja sehän ei voi olla siirtymättä tyttären taakaksi. Joten ymmärrän että lapsiparka ja hänen typerä käytöksensäjohtuu siitä, että hän on äitinsä uhri. Mut huono käytös ei siltä ole ok, äitipuoli ei ole mikään roskaämpäri. Ja juuri silloin uusperheen yhteisvanhemmuuden pitäisi pelittää tosi hyvin- että edes siellä lapsi/nuori laitetaan siihen lapsen ja nuoren asemaan jolla ei ole mitään valtaa pompottaa aikuisia. Ja äitipuoli ei voi mitenkään sitä isän osuutta tässä hoitaa. JOten todellakin isänsä tehtävä laittaa tuo teini ruotuun ja olla kaikessa kumppaninsa rinnalla. Tietenkään te, jotka itse olette niitä biologisia äitejä, jotka koette muut naiset uhaksi, ja haluatte kokea olevanne ykkösiä-se ei ole ok- koska aina tuntuu vähän kivalta jos se lapsi toimii teidän vaikeiden tunteidenne lähettinä ja vähän kiusaa sitä äitipuolta ja uusperhettä. Näitä on nähty. Mut kurjaa se on sille lapselle joka tapauksessa, jos ei ole selkeitä rajoja joita vasten kasvaa. Ja kuulkaas sekin, äitipuolen negatiiviset tunteet ovat ihan yhtä oikeutettuja kuin kaikkien muidenkin. Ja silti voi käyttäytyä mahdollisimman fiksusti, vaikka ajattelisikin että miehen lapsen käytös on ravostuttavaa, ja hän on huonosti kasvatettu ja onnellisempaa olisi, ettei mies olis koko kakaraa edes hankkinut. Äitipuoletkin on ihan keskeneräisiä ihmisiä vaan, ja äitipuolen osa silloin kun bioäidillä tunnepuolen ongelmaa ja isällä sitä rajanveto-ongelmaa, on ihan p er sees tä. LÄhtökohtaisesti saa olla jo aika iso sydän että edes ajattelee ottavansa kotiinsa ja elämäänsä toisten lapsia. Puhumattakaan siitä kun sieltä saa mukaansa exänkin ongelmat ja muut.

Kiitos! Hienoa, että tulee kommentteja heiltä, jotka ovat samassa tilanteessa. Sitä löytää paljon yhtymäkohtia toisen elämään. Ydinperheellisten tai näiden exien on hyvä syyllistää, jos ei ole äitipuolen roolissa koskaan ollut. Tuo miehen syyllisyys valitettavasti sokeuttaa miehen eikä normaali järki pelaa niin kuin ydinperheissä. Ja itse olen käyttäytynyt lasta kohtaan asiallisesti ja fiksusti, vaikka olisikin asiat ottanut päähän ja kovasti. Täytyy kyllä sanoa, että olen tässä kuviossa paljon tasapainoisempi kuin tämä biologinen äiti (osuu nyt varmaan joitakin arkaan paikkaan), mutta niin äkkipikaisia muutoksia muutaman on tämä äiti teinin elämään aiheuttanut, että kyllä on teinin puolesta harmittanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon ihan tosissani alkanut miettimään tätä elämääni tässä hommassa. Olin aika nuori, kun lähdin tähän suhteeseen. Miehen ex oli alkuun aivan mielipuoli, vaikeutti ja hankaloitti tahallaan kokoajan. Pompotti ja pompotti, muutteli sovittuja asioita, mustamaalasi minua ja miestäni kaikille. Mies jonkin verran antoi asioissa hänelle periksi, koska pelkäsi, että hän vaikeuttaa lapsensa tapaamista. Lapselle hän haukkui minua ja hänen kanssaan oli vaikea muodostaa suhdetta. Yritin kuitenkin, teimme juttuja myös kahdestaan esim. leivoimme ja kävimme paikoissa ym. Lapsen kanssa ei ollut isompia ongelmia, osasi toki jo silloin pompottaa isiä ja vaikutti siten suhteeseen. Äidin puheet minusta ja meistä näkyivät lapsen käytöksessä. Kun lapsi kasvoi ja taoin miehelle järkeä päähän, ex:n valta mieheen jollakin tapaa väheni mutta ei todellakaan kokonaan. Meillä oli kuitenkin tässä hommassa aina omat vaikeutemme, suurimmaksi osaksi tähän ex:n ja lapseen liittyviä juttuja. Sitten kun olin raskaana, tämä lapsi siis teini, alkoi juonittelemaan ja oikuttelemaan ihan tosissaan. Miehen mielestä kaikki on minun vika. Kun teini juonitteli, ettei tule tänne, niin se oli miehen mukaan minun vikani. Oikeasti teini oli kateellinen vauvasta, mutta ei tietenkään sitä suoraan sanonut vaan syyllisti isilleen minua. Kaikki on aina minun vikani. Olen aivan helvetin kyllästynyt, että teinin kiukuttelu on minun vikani! Ja hänelle pitäisi antaa periksi asioita ja tehdä hänen mielensä mukaan, ettei mene välit. Teini syyllistää kaikista typeristä asioista isäänsä ja isä ottaa ne tosissaan. Huhhuh kuinka monta riitaa meillä on ollut näistä asioista. Olen koittanut puhua miehelle, että teinit juonittelee ja oikuttelee ja se on jossain määrin normaalia eikä sitä pidä säikähtää ja teinille pitää asettaa rajat. Normaalit keskustelut kääntyvät riidaksi ja taas syytellään miten en pidä hänen lapsestaan ja vaikeutan asioita.. Hohhoi. Nyt kun meillä on yhteinen lapsi, niin tosissaan alkaa ärsyttämään, että teini voi vielä noin käyttäytyä. En tiedä mitä pitäisi tehdä, onko vinkkejä kellään? Jos tämä alkaa vaikuttamaan siihen miten jaksan ja jos se heijastuu yhteiseen lapseemme, niin on tehtävä ratkaisuja, jotka parantavat elämää. Jotenkin on vain niin urautunut tähän, ettei näe olisiko se elämä sen parempaa?? Ja millaista se elämä olisi? Ei näe kuin tämän paskan. Mies on muuten hyvä isä lapsellemme ja arvostan häntä siinä. Jos hän ei olisi ehtinyt tehdä lasta ennen meitä, olisimme voineet onnistua paljon paremmin. Jos näin suoraan saa sanoa... Harmittaa vain yhteisen lapsemme puolesta, haluaisin hänellä olevan ehjän kodin.

Ap 

Tekstisi on kylmäävää luettavaa. Täydellinen ymmärryksen puute teiniä kohtaan paistaa siinä. Eikö ole luonnollista, että teini on kateellinen, kun isä saa uuden naisen kanssa lapsen? Siinä ei ole mitään outoa tai ihmeellistä. 

Sinulle oma lapsi on kaikki kaikessa etkä pysty näkemään, että mies on yhtä paljon sen teininkin isä. Hän tuntuu ymmärtävän teiniään paremmin kuin sinä, joka syytät teiniä juonittelusta, kun hän ei halua tulla teille (ja miksiköhän. kun äitipuolen asenne paistaa kuuhun saakka).

Mä taas uusperheen äitinä pystyn oikein hyvin samaistumaan ap:n tilanteeseen. On kuulkaas aika turhauttavaa katsella vierestä kun se miehen lapsi manipuloi isäänsä, eikä isä omilta syyllisyyksiltään näe yhtään mitään. Normaali lapsi tai teini ei ole mustasukkainen vuositolkulla eikä todellakaan kieroile. Ja jos näin onkin, ensiarvoisen tärkeää on vanhempien yhteisrintama- se ettei isän ja uusperheen äidin väliin pääse millään kieroilulla. Että kyllä tuo touhu isällä menee ihan pieleen. Mun miehellä on kaks lasta, poika joka on tosi ihana ja tytär, joka on käytökseltään äitinsä kopio (ja miksei olisi, kun naisen mallinsa on siinä). Äitinsä on aina vähätellyt minua ja maalannut ties minkä syntipukin- ja sehän ei voi olla siirtymättä tyttären taakaksi. Joten ymmärrän että lapsiparka ja hänen typerä käytöksensäjohtuu siitä, että hän on äitinsä uhri. Mut huono käytös ei siltä ole ok, äitipuoli ei ole mikään roskaämpäri. Ja juuri silloin uusperheen yhteisvanhemmuuden pitäisi pelittää tosi hyvin- että edes siellä lapsi/nuori laitetaan siihen lapsen ja nuoren asemaan jolla ei ole mitään valtaa pompottaa aikuisia. Ja äitipuoli ei voi mitenkään sitä isän osuutta tässä hoitaa. JOten todellakin isänsä tehtävä laittaa tuo teini ruotuun ja olla kaikessa kumppaninsa rinnalla. Tietenkään te, jotka itse olette niitä biologisia äitejä, jotka koette muut naiset uhaksi, ja haluatte kokea olevanne ykkösiä-se ei ole ok- koska aina tuntuu vähän kivalta jos se lapsi toimii teidän vaikeiden tunteidenne lähettinä ja vähän kiusaa sitä äitipuolta ja uusperhettä. Näitä on nähty. Mut kurjaa se on sille lapselle joka tapauksessa, jos ei ole selkeitä rajoja joita vasten kasvaa. Ja kuulkaas sekin, äitipuolen negatiiviset tunteet ovat ihan yhtä oikeutettuja kuin kaikkien muidenkin. Ja silti voi käyttäytyä mahdollisimman fiksusti, vaikka ajattelisikin että miehen lapsen käytös on ravostuttavaa, ja hän on huonosti kasvatettu ja onnellisempaa olisi, ettei mies olis koko kakaraa edes hankkinut. Äitipuoletkin on ihan keskeneräisiä ihmisiä vaan, ja äitipuolen osa silloin kun bioäidillä tunnepuolen ongelmaa ja isällä sitä rajanveto-ongelmaa, on ihan p er sees tä. LÄhtökohtaisesti saa olla jo aika iso sydän että edes ajattelee ottavansa kotiinsa ja elämäänsä toisten lapsia. Puhumattakaan siitä kun sieltä saa mukaansa exänkin ongelmat ja muut.

Kiitos! Hienoa, että tulee kommentteja heiltä, jotka ovat samassa tilanteessa. Sitä löytää paljon yhtymäkohtia toisen elämään. Ydinperheellisten tai näiden exien on hyvä syyllistää, jos ei ole äitipuolen roolissa koskaan ollut. Tuo miehen syyllisyys valitettavasti sokeuttaa miehen eikä normaali järki pelaa niin kuin ydinperheissä. Ja itse olen käyttäytynyt lasta kohtaan asiallisesti ja fiksusti, vaikka olisikin asiat ottanut päähän ja kovasti. Täytyy kyllä sanoa, että olen tässä kuviossa paljon tasapainoisempi kuin tämä biologinen äiti (osuu nyt varmaan joitakin arkaan paikkaan), mutta niin äkkipikaisia muutoksia muutaman on tämä äiti teinin elämään aiheuttanut, että kyllä on teinin puolesta harmittanut.

Ylläkirjoitettu oli ap

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut ja olen katunut. Alussa oli kivaa, kummallakin oli lapsi siis. Lapset tulivat hyvin toimeen ja jotenkin luontevasti lähti arki käyntiin. Kumpikin olimme lähivanhempia.

Muutaman vuoden kuluttua miehen lapsen äiti alkoi sekoilla. Milloin lasta houkuteltiin muuttamaan äidilleen, milloin jätettiin tapaamisia väliin. Äiti muutti useita kertoja vuodessa ja lapsi oireili. Mies oli jossain määrin kuutamolla kuinka varhaisteini-ikäistä ahdistunutta lasta tulisi "käsitellä". Välillä isä pomppi jokaisen lapsen oikun mukaan, välillä veti ylitiukkoja rajoja. Itselle jäi rooli olla luotettava ja johdonmukainen. Lapsi oppi nopeasti vedättämään vanhempiaan ja se rajoja pitävä äitipuoli ei ollut ollenkaan mieleen. Tuli riitoja parisuhteessa jne.

Jotenkin tuo vaihe rämmittiin läpi. Nyt nuori asuu jo omillaan (on 20v). Ei kaduta enää, että suhteessa pysyin, nyt meillä on kiva aikuisten välinen suhde ja omakin lapseni kirjoittaa nyt ylioppilaaksi ja varmaan alkaa miettiä omaa kotia lukion loputtua ja kun tietää minne lähtee opiskelemaan tai mitä tekee.

Jälkeenpäin en lähtisi suhteeseen miehen kanssa jolla on lapsi. Ei se lapsi mitään, mutta jos siellä on yhtään hankala ex tai muuta sukua, ei siinä parisuhteessa ja perheessä voi koskaan elää omaa elämää.

Mukava kuulla näitä onnistumisiakin!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon ihan tosissani alkanut miettimään tätä elämääni tässä hommassa. Olin aika nuori, kun lähdin tähän suhteeseen. Miehen ex oli alkuun aivan mielipuoli, vaikeutti ja hankaloitti tahallaan kokoajan. Pompotti ja pompotti, muutteli sovittuja asioita, mustamaalasi minua ja miestäni kaikille. Mies jonkin verran antoi asioissa hänelle periksi, koska pelkäsi, että hän vaikeuttaa lapsensa tapaamista. Lapselle hän haukkui minua ja hänen kanssaan oli vaikea muodostaa suhdetta. Yritin kuitenkin, teimme juttuja myös kahdestaan esim. leivoimme ja kävimme paikoissa ym. Lapsen kanssa ei ollut isompia ongelmia, osasi toki jo silloin pompottaa isiä ja vaikutti siten suhteeseen. Äidin puheet minusta ja meistä näkyivät lapsen käytöksessä. Kun lapsi kasvoi ja taoin miehelle järkeä päähän, ex:n valta mieheen jollakin tapaa väheni mutta ei todellakaan kokonaan. Meillä oli kuitenkin tässä hommassa aina omat vaikeutemme, suurimmaksi osaksi tähän ex:n ja lapseen liittyviä juttuja. Sitten kun olin raskaana, tämä lapsi siis teini, alkoi juonittelemaan ja oikuttelemaan ihan tosissaan. Miehen mielestä kaikki on minun vika. Kun teini juonitteli, ettei tule tänne, niin se oli miehen mukaan minun vikani. Oikeasti teini oli kateellinen vauvasta, mutta ei tietenkään sitä suoraan sanonut vaan syyllisti isilleen minua. Kaikki on aina minun vikani. Olen aivan helvetin kyllästynyt, että teinin kiukuttelu on minun vikani! Ja hänelle pitäisi antaa periksi asioita ja tehdä hänen mielensä mukaan, ettei mene välit. Teini syyllistää kaikista typeristä asioista isäänsä ja isä ottaa ne tosissaan. Huhhuh kuinka monta riitaa meillä on ollut näistä asioista. Olen koittanut puhua miehelle, että teinit juonittelee ja oikuttelee ja se on jossain määrin normaalia eikä sitä pidä säikähtää ja teinille pitää asettaa rajat. Normaalit keskustelut kääntyvät riidaksi ja taas syytellään miten en pidä hänen lapsestaan ja vaikeutan asioita.. Hohhoi. Nyt kun meillä on yhteinen lapsi, niin tosissaan alkaa ärsyttämään, että teini voi vielä noin käyttäytyä. En tiedä mitä pitäisi tehdä, onko vinkkejä kellään? Jos tämä alkaa vaikuttamaan siihen miten jaksan ja jos se heijastuu yhteiseen lapseemme, niin on tehtävä ratkaisuja, jotka parantavat elämää. Jotenkin on vain niin urautunut tähän, ettei näe olisiko se elämä sen parempaa?? Ja millaista se elämä olisi? Ei näe kuin tämän paskan. Mies on muuten hyvä isä lapsellemme ja arvostan häntä siinä. Jos hän ei olisi ehtinyt tehdä lasta ennen meitä, olisimme voineet onnistua paljon paremmin. Jos näin suoraan saa sanoa... Harmittaa vain yhteisen lapsemme puolesta, haluaisin hänellä olevan ehjän kodin.

Ap 

Tekstisi on kylmäävää luettavaa. Täydellinen ymmärryksen puute teiniä kohtaan paistaa siinä. Eikö ole luonnollista, että teini on kateellinen, kun isä saa uuden naisen kanssa lapsen? Siinä ei ole mitään outoa tai ihmeellistä. 

Sinulle oma lapsi on kaikki kaikessa etkä pysty näkemään, että mies on yhtä paljon sen teininkin isä. Hän tuntuu ymmärtävän teiniään paremmin kuin sinä, joka syytät teiniä juonittelusta, kun hän ei halua tulla teille (ja miksiköhän. kun äitipuolen asenne paistaa kuuhun saakka).

Mä taas uusperheen äitinä pystyn oikein hyvin samaistumaan ap:n tilanteeseen. On kuulkaas aika turhauttavaa katsella vierestä kun se miehen lapsi manipuloi isäänsä, eikä isä omilta syyllisyyksiltään näe yhtään mitään. Normaali lapsi tai teini ei ole mustasukkainen vuositolkulla eikä todellakaan kieroile. Ja jos näin onkin, ensiarvoisen tärkeää on vanhempien yhteisrintama- se ettei isän ja uusperheen äidin väliin pääse millään kieroilulla. Että kyllä tuo touhu isällä menee ihan pieleen. Mun miehellä on kaks lasta, poika joka on tosi ihana ja tytär, joka on käytökseltään äitinsä kopio (ja miksei olisi, kun naisen mallinsa on siinä). Äitinsä on aina vähätellyt minua ja maalannut ties minkä syntipukin- ja sehän ei voi olla siirtymättä tyttären taakaksi. Joten ymmärrän että lapsiparka ja hänen typerä käytöksensäjohtuu siitä, että hän on äitinsä uhri. Mut huono käytös ei siltä ole ok, äitipuoli ei ole mikään roskaämpäri. Ja juuri silloin uusperheen yhteisvanhemmuuden pitäisi pelittää tosi hyvin- että edes siellä lapsi/nuori laitetaan siihen lapsen ja nuoren asemaan jolla ei ole mitään valtaa pompottaa aikuisia. Ja äitipuoli ei voi mitenkään sitä isän osuutta tässä hoitaa. JOten todellakin isänsä tehtävä laittaa tuo teini ruotuun ja olla kaikessa kumppaninsa rinnalla. Tietenkään te, jotka itse olette niitä biologisia äitejä, jotka koette muut naiset uhaksi, ja haluatte kokea olevanne ykkösiä-se ei ole ok- koska aina tuntuu vähän kivalta jos se lapsi toimii teidän vaikeiden tunteidenne lähettinä ja vähän kiusaa sitä äitipuolta ja uusperhettä. Näitä on nähty. Mut kurjaa se on sille lapselle joka tapauksessa, jos ei ole selkeitä rajoja joita vasten kasvaa. Ja kuulkaas sekin, äitipuolen negatiiviset tunteet ovat ihan yhtä oikeutettuja kuin kaikkien muidenkin. Ja silti voi käyttäytyä mahdollisimman fiksusti, vaikka ajattelisikin että miehen lapsen käytös on ravostuttavaa, ja hän on huonosti kasvatettu ja onnellisempaa olisi, ettei mies olis koko kakaraa edes hankkinut. Äitipuoletkin on ihan keskeneräisiä ihmisiä vaan, ja äitipuolen osa silloin kun bioäidillä tunnepuolen ongelmaa ja isällä sitä rajanveto-ongelmaa, on ihan p er sees tä. LÄhtökohtaisesti saa olla jo aika iso sydän että edes ajattelee ottavansa kotiinsa ja elämäänsä toisten lapsia. Puhumattakaan siitä kun sieltä saa mukaansa exänkin ongelmat ja muut.

Sinä tiesit, mihin lähdit. Lapsettomiakin miehiä varmaan olisi löytynyt.

Kuules KUKAAN ei tiedä mihin lähtee kun parisuhteeseen lähtee, oli lapsia tai ei.  Mun oma eroni ja vanhemmuuteni on aikanaan mennyt suht hyvin, hyvät välit joka suuntaan ja hyvinvoivat lapsetkin. Eipä tullut mieleenkään kuinka paljon sen miehen exän henkilökohtaiset haasteet voivat kuormittaa perhettä. Eikä sekään heti aluksi paljastu, miten mies osaa kasvavia lapsiaan kasvattaa. Eikä jälleenkään kenelläkään ole aavistustakaan mitä kaikkea uusperhe pitää sisällään, kaikki kehitysvaiheet ja muut, kuinka paljon haasteita voi olla, kun joka ihminen on erilainen jne. Että en todellakaan tietnnyt. Etkä tiennyt sinäkään kun perheen perustt mitä tuleman pitää. Nt jo toki tiedän, että uusperhettä perustaessa on muutamia olennaisia asioita jotka kannattaa tsekata ettei turhaan itseään kuormita muiden ongelmilla. 

Joo ei näitä voi etukäteen tietää.. todella moniulotteisia kuvioita. Minua on eniten hämmästyttänyt aikuisten ihmisten typeryys. Juurikin tämä lapsen äiti on tehnyt sellaisia tempauksia, joista loppujen lopuksi on ollut eniten harmia juurikin lapselle yrittäessään hankaloittaa asioita. Sitten ei polonen itse edes tajua omaa älyttömyyttään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon ihan tosissani alkanut miettimään tätä elämääni tässä hommassa. Olin aika nuori, kun lähdin tähän suhteeseen. Miehen ex oli alkuun aivan mielipuoli, vaikeutti ja hankaloitti tahallaan kokoajan. Pompotti ja pompotti, muutteli sovittuja asioita, mustamaalasi minua ja miestäni kaikille. Mies jonkin verran antoi asioissa hänelle periksi, koska pelkäsi, että hän vaikeuttaa lapsensa tapaamista. Lapselle hän haukkui minua ja hänen kanssaan oli vaikea muodostaa suhdetta. Yritin kuitenkin, teimme juttuja myös kahdestaan esim. leivoimme ja kävimme paikoissa ym. Lapsen kanssa ei ollut isompia ongelmia, osasi toki jo silloin pompottaa isiä ja vaikutti siten suhteeseen. Äidin puheet minusta ja meistä näkyivät lapsen käytöksessä. Kun lapsi kasvoi ja taoin miehelle järkeä päähän, ex:n valta mieheen jollakin tapaa väheni mutta ei todellakaan kokonaan. Meillä oli kuitenkin tässä hommassa aina omat vaikeutemme, suurimmaksi osaksi tähän ex:n ja lapseen liittyviä juttuja. Sitten kun olin raskaana, tämä lapsi siis teini, alkoi juonittelemaan ja oikuttelemaan ihan tosissaan. Miehen mielestä kaikki on minun vika. Kun teini juonitteli, ettei tule tänne, niin se oli miehen mukaan minun vikani. Oikeasti teini oli kateellinen vauvasta, mutta ei tietenkään sitä suoraan sanonut vaan syyllisti isilleen minua. Kaikki on aina minun vikani. Olen aivan helvetin kyllästynyt, että teinin kiukuttelu on minun vikani! Ja hänelle pitäisi antaa periksi asioita ja tehdä hänen mielensä mukaan, ettei mene välit. Teini syyllistää kaikista typeristä asioista isäänsä ja isä ottaa ne tosissaan. Huhhuh kuinka monta riitaa meillä on ollut näistä asioista. Olen koittanut puhua miehelle, että teinit juonittelee ja oikuttelee ja se on jossain määrin normaalia eikä sitä pidä säikähtää ja teinille pitää asettaa rajat. Normaalit keskustelut kääntyvät riidaksi ja taas syytellään miten en pidä hänen lapsestaan ja vaikeutan asioita.. Hohhoi. Nyt kun meillä on yhteinen lapsi, niin tosissaan alkaa ärsyttämään, että teini voi vielä noin käyttäytyä. En tiedä mitä pitäisi tehdä, onko vinkkejä kellään? Jos tämä alkaa vaikuttamaan siihen miten jaksan ja jos se heijastuu yhteiseen lapseemme, niin on tehtävä ratkaisuja, jotka parantavat elämää. Jotenkin on vain niin urautunut tähän, ettei näe olisiko se elämä sen parempaa?? Ja millaista se elämä olisi? Ei näe kuin tämän paskan. Mies on muuten hyvä isä lapsellemme ja arvostan häntä siinä. Jos hän ei olisi ehtinyt tehdä lasta ennen meitä, olisimme voineet onnistua paljon paremmin. Jos näin suoraan saa sanoa... Harmittaa vain yhteisen lapsemme puolesta, haluaisin hänellä olevan ehjän kodin.

Ap 

Tekstisi on kylmäävää luettavaa. Täydellinen ymmärryksen puute teiniä kohtaan paistaa siinä. Eikö ole luonnollista, että teini on kateellinen, kun isä saa uuden naisen kanssa lapsen? Siinä ei ole mitään outoa tai ihmeellistä. 

Sinulle oma lapsi on kaikki kaikessa etkä pysty näkemään, että mies on yhtä paljon sen teininkin isä. Hän tuntuu ymmärtävän teiniään paremmin kuin sinä, joka syytät teiniä juonittelusta, kun hän ei halua tulla teille (ja miksiköhän. kun äitipuolen asenne paistaa kuuhun saakka).

Mä taas uusperheen äitinä pystyn oikein hyvin samaistumaan ap:n tilanteeseen. On kuulkaas aika turhauttavaa katsella vierestä kun se miehen lapsi manipuloi isäänsä, eikä isä omilta syyllisyyksiltään näe yhtään mitään. Normaali lapsi tai teini ei ole mustasukkainen vuositolkulla eikä todellakaan kieroile. Ja jos näin onkin, ensiarvoisen tärkeää on vanhempien yhteisrintama- se ettei isän ja uusperheen äidin väliin pääse millään kieroilulla. Että kyllä tuo touhu isällä menee ihan pieleen. Mun miehellä on kaks lasta, poika joka on tosi ihana ja tytär, joka on käytökseltään äitinsä kopio (ja miksei olisi, kun naisen mallinsa on siinä). Äitinsä on aina vähätellyt minua ja maalannut ties minkä syntipukin- ja sehän ei voi olla siirtymättä tyttären taakaksi. Joten ymmärrän että lapsiparka ja hänen typerä käytöksensäjohtuu siitä, että hän on äitinsä uhri. Mut huono käytös ei siltä ole ok, äitipuoli ei ole mikään roskaämpäri. Ja juuri silloin uusperheen yhteisvanhemmuuden pitäisi pelittää tosi hyvin- että edes siellä lapsi/nuori laitetaan siihen lapsen ja nuoren asemaan jolla ei ole mitään valtaa pompottaa aikuisia. Ja äitipuoli ei voi mitenkään sitä isän osuutta tässä hoitaa. JOten todellakin isänsä tehtävä laittaa tuo teini ruotuun ja olla kaikessa kumppaninsa rinnalla. Tietenkään te, jotka itse olette niitä biologisia äitejä, jotka koette muut naiset uhaksi, ja haluatte kokea olevanne ykkösiä-se ei ole ok- koska aina tuntuu vähän kivalta jos se lapsi toimii teidän vaikeiden tunteidenne lähettinä ja vähän kiusaa sitä äitipuolta ja uusperhettä. Näitä on nähty. Mut kurjaa se on sille lapselle joka tapauksessa, jos ei ole selkeitä rajoja joita vasten kasvaa. Ja kuulkaas sekin, äitipuolen negatiiviset tunteet ovat ihan yhtä oikeutettuja kuin kaikkien muidenkin. Ja silti voi käyttäytyä mahdollisimman fiksusti, vaikka ajattelisikin että miehen lapsen käytös on ravostuttavaa, ja hän on huonosti kasvatettu ja onnellisempaa olisi, ettei mies olis koko kakaraa edes hankkinut. Äitipuoletkin on ihan keskeneräisiä ihmisiä vaan, ja äitipuolen osa silloin kun bioäidillä tunnepuolen ongelmaa ja isällä sitä rajanveto-ongelmaa, on ihan p er sees tä. LÄhtökohtaisesti saa olla jo aika iso sydän että edes ajattelee ottavansa kotiinsa ja elämäänsä toisten lapsia. Puhumattakaan siitä kun sieltä saa mukaansa exänkin ongelmat ja muut.

Kiitos! Hienoa, että tulee kommentteja heiltä, jotka ovat samassa tilanteessa. Sitä löytää paljon yhtymäkohtia toisen elämään. Ydinperheellisten tai näiden exien on hyvä syyllistää, jos ei ole äitipuolen roolissa koskaan ollut. Tuo miehen syyllisyys valitettavasti sokeuttaa miehen eikä normaali järki pelaa niin kuin ydinperheissä. Ja itse olen käyttäytynyt lasta kohtaan asiallisesti ja fiksusti, vaikka olisikin asiat ottanut päähän ja kovasti. Täytyy kyllä sanoa, että olen tässä kuviossa paljon tasapainoisempi kuin tämä biologinen äiti (osuu nyt varmaan joitakin arkaan paikkaan), mutta niin äkkipikaisia muutoksia muutaman on tämä äiti teinin elämään aiheuttanut, että kyllä on teinin puolesta harmittanut.

Ylläkirjoitettu oli ap

Niinpä. On helppo hurskastella kun ei oikeasti tiedä yhtään mitään koko asiastaja se oma näkökulma on vielä sinne uusperheen suuntaan niin kapea. Lukekaas exät, joiden lapset siellä uusperheessä käy tai asuvat, aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Voi vähän silmät aueta edes omien lasten suhteen ja sen oman roolinkin.  Meillä tämä asia näkyy niin, et kun sillä miehen exällä ei ole elämässään lapsipuolia tai exiä, niin hän ei tajua edes sitä, että lasten kahden erilaisen kodin elämää pitäisi tukea ihan kokonaisvaltaisesti, ottaa huomioon se, että lapset joutuvat sopeutumaan siihen toiseenkin kotiin ja tarvitsevat äidiltäkin tukea ja myönteistä suhtautumista siihen kodin vaihtotilanteeseen. Nyt äiti kääntää lapsille selän samantien- kaikki on isän vastuulla. Mut miten voi olla isän vastuulla esim. pakata lasten reput siellä äidin kotona? Olen tässä saanut huomata että hyvä äiti on joskus enemmänkin myytti, ja lapset jonkinsortin vallankäytön välineitä.

Sääliksi käy lapsia tässäkin kuviossa. Ja niinhän nää uusperhekuviot taas näkyy koulussa muiden häiriköimisenä.

T.ope

Käsi ylös kaikki exät- tässä tapauksessa biologiset äidit. Kuinka moni teistäon perehtynyt uusperhekirjallisuuteen/tutkimuksiin ymmärtääkseen mitä kaikkea teidän lapsenne elämään sen uusperheen puitteissa kuuluu? Olis varmaan muuten aika tärkeää... Uusperheellä kun on ihan oma dynamiikkansa ja kehityskaarensa, ja se sun oma lapsesi on keskellä siä kaikkea. MIten voit tukea häntä fiksusti jos et ymmärrä uusperhe-asioista mitään?

Vierailija kirjoitti:

Sääliksi käy lapsia tässäkin kuviossa. Ja niinhän nää uusperhekuviot taas näkyy koulussa muiden häiriköimisenä.

T.ope

Eikös opella pitäis olla sen verran kypsyyttä ettei lähde yleistämään? Vai oletko jossain moniongelmakoulussa?  Ihan jo omasta ystäväpiiristä voin kertoa, että on joitakin lapsia jotka oireilee, esim siksi että on käyty jotain järkyttävää huoltajuuskiistaa- ja sehän ei ole uusperheen vika.  Tai sen eron takia- että vanhemmat voi huonosti- eikä sekään ole uusperheen vika. Ja sen lisäksi on paljon todella hyvinvoivia, tasapainoisia, koulussa pärjääviä lapsia. Omani ovat jo vähän isompia ja olen joskus kysynyt heidän ajatuksiaan elämästään uusperheessä. Ei ole ongelmaa- molemmissa kodeissa viihtyvät. Ja koulumenestyskin on ollut hyvää keskitasoa. Notkahti vähän silloin kun erottiin, koska lapsetkin joutuivat tosiaan eroamaan ja kohtaamaan sen uuden tilanteen ja sen että vanhemmilla on haastavaa. Mutta oli hetkellistä. SEmmoisia kriisejä elämään tulee aika monelle.

Nosto