Muita korkeasti koulutettuja, jotka epäonnistuneet työelämässä?

Terveiset täältä aidan toiselta puolelta. 3 vuotta pyrkimistä yliopistoon 5 vuotta opiskelua ja 9 vuotta pätkätöitä 1-5kk pätkillä. Työuran aikana olen muuttanut ympäri maata ja ajanut työmatka-ajoa (siis kodin ja työn välillä) noin 200.000 km. Lisäksi aina on pitänyt pitää suhteet johtajiin kunnossa seka olla sosiaalinen ja osallistua milloin mihinkin ylimääräiseen projektiin.

Lopulta kuitenkin onnistuin ja nyt olen 100 % varmassa työpaikassa (ellen joudu työkyvyttömäksi). Töitä teen noin 20-30h viikossa ja palkka on 5.500/kk.

Monta kertaa meinasin kuitenkin sortua matkalla ja luovuttaa, mutta lopussa kiitos seisoo. Monen näin myös tippuvan kyydistä. Työelämä nykyään on raakaa ja kilpailu kovaa. Kaikki mahdolliset keinot olen nähnyt joita omaa uraa edistääkseen voi käyttää.

Minä ilmoittaudun. Olen DI, mutta en ole pystynyt erikoistumaan oikein mihinkään työurani aikana, koska mulle heitetään tehtäväksi sellaisia hommia, mitä muut eivät ehdi tai viitsi tehdä. Miehet saavat tehdä, edetä ja erikoistua ja minä naisena joudun tekemään kaikenlaista avustavaa hommaa: tekemään pomoille laskelmia ja kuvaajia esityksiin, pitämään asiakastilaisuuksia, vastailemaan muiden puolesta hankaliin sähköposteihin, ylläpitämään tietojärjestelmiä, huolehtimaan laboratorioiden siisteydestä ja välineistä ja lisensseistä, tekemään muille mittauksia, koodaamaan apusoftia muille. Tituleeraisin itseäni lähinnä tekniseksi sihteeriksi. Harmittaa, että kaikki tuollainen sekalainen sälä näyttää huonolta CV:ssä, enkä ole päässyt etenemään asiantuntijaksi.

Vierailija kirjoitti:

r4r4r kirjoitti:

Kannattaako hakeutua KTM tutkintoon jos on introvertti, business elämässä tarvitantaan vuorovaikutus taitoja ja muiden ihmisten kanssa pitää tulla toimeen ja heihin myls vaikuttamaan. Harvoin kaupallisella alalla työtehtäviä jossa ei tarvitsisi kommunkoida...Itse olen KTM, en todellakaan mikään paras missään mutta olen hyvä tyyppi ja sillä pärjää yllättävän pitkälle, omat kollegat tykkää, asiakkaat tykkää ym.

t:mies 28v

OT, mutta valitettavasti ei ole enää mitään aloja, jossa sopisi olla introvertti. Monesti esimerkiksi tutkijan uraa on pidetty introverteille sopivana. Tämä ei pidä enää nykymaailmassa paikkansa. Voin omasta kokemuksesta sanoa, että kyllä ekstrovertit saa tässäkin urapolussa etumatkaa.

Joo, tutkija ei voi vain tutkia, vaan pitää verkostoitua ja hankkia rahoitusta. Itse vaihdoin melko leppoisaan virkamiesduuniin, mutta hirvittää katsoa, miten nykyään täälläkin monet nuoremmat työkaverit tekevät työtä (ja verkostoitumista) kuin urheilusuoritusta.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin ilmoittaudun tähän sakkiin, vaikka olen gradua vaille KTM. Ammattikorkeakoulututkinto jo ollut taskussa 15 vuotta ja KTK:kin viitisen vuotta. 12 vuotta olin kaupan kassalla. Nyt yritän saada gradun pakettiin ja perustan oman yrityksen. Itseluottamus vaan on niin pohjamudissa, että tuntuu, ettei kehtaa laskuttaa samaa, mitä muut saman alan yrittäjät. Mutta toivottavasti jossain vaiheessa pääsen edes vähän parempiin tienesteihin kuin nykyisessä työpaikassani. Onhan se p*rseestä, että toiset samalla koulutustasolla tienaavat sen 3-4 tonnia kuussa eivätkä pidä sitä edes hyvänä palkkana. 

Minkä yrityksen aiot perustaa? ☺️

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On meitä muutamakin maisteri lentokenttävirkailijoina ja lentoemäntinä jopa tohtoriksi väitelleitä.

Opiskelin pikku hiljaa työn ohessa mutta en jaksanutkaan enää hakea koulutusta vastaavia töitä. Jatkoin vanhasta tottumuksesta kun oli ihan kivoja työtehtäviä ja matkustelu kiehtoi. Olen jotenkin niin tottunut lentoalan ilmapiiriin etten kaipaa pois.

Tohtoriksi asti kouluttautuminen maksaa yhteiskunnalle mansikoita ja sitten ne työskentelee lentoemäntinä? Järjetöntä resurssien tuhlaamista.

Mitä se yhteiskunnalle maksaa? Ei tohtorintutkintoon saa mitään yhteiskunnan opintotukea. Sitä tehdään joko 1) muun työn ohessa, 2) apurahatutkijana (säätiöiden sijoitusten tuotoista saatua rahaa) tai 3) yliopiston palkkaamana tohtorikoulutettavana. Vaihtoehdoissa 1 ja 3 maksetaan veroja kuten muissakin töissä. Apurahatutkijana maksetaan mela-maksuja.

Yliopistoilla ei myöskään taida kukaan tutkimus- ja opetushenkilökunnasta ole töissä vain kouluttamassa tohtoreja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On meitä muutamakin maisteri lentokenttävirkailijoina ja lentoemäntinä jopa tohtoriksi väitelleitä.

Opiskelin pikku hiljaa työn ohessa mutta en jaksanutkaan enää hakea koulutusta vastaavia töitä. Jatkoin vanhasta tottumuksesta kun oli ihan kivoja työtehtäviä ja matkustelu kiehtoi. Olen jotenkin niin tottunut lentoalan ilmapiiriin etten kaipaa pois.

Tohtoriksi asti kouluttautuminen maksaa yhteiskunnalle mansikoita ja sitten ne työskentelee lentoemäntinä? Järjetöntä resurssien tuhlaamista.

Mitä se yhteiskunnalle maksaa? Ei tohtorintutkintoon saa mitään yhteiskunnan opintotukea. Sitä tehdään joko 1) muun työn ohessa, 2) apurahatutkijana (säätiöiden sijoitusten tuotoista saatua rahaa) tai 3) yliopiston palkkaamana tohtorikoulutettavana. Vaihtoehdoissa 1 ja 3 maksetaan veroja kuten muissakin töissä. Apurahatutkijana maksetaan mela-maksuja.

Yliopistoilla ei myöskään taida kukaan tutkimus- ja opetushenkilökunnasta ole töissä vain kouluttamassa tohtoreja.

Aiempi kommentti oli sinänsä oikeassa, perustelut vain väärät. Eli se on menetetty resurssi yhteiskunnalle, kun tohtorit työskentelevät siivoojina tms. Ja tarkoitan tällä sitä, että heillä olisi tarjottavana paljon yhteiskuntaa kehittävää osaamista, jos siihen vain olisi mahdollisuus. Se resurssi mennee hukkaan suorittavan tason työssä.

Näköjään aika paljon työelämässään pettyneitä KTM:iä liikenteessä! Samassa tilanteessa itsekin olen, KTM joka tässä reilu kolmikymppisenä miettii että eipä minusta taida sittenkään olla huippujohtajaksi, kuten nuorempana ajattelin.

Olen kyllä koko työhistoriani ollut oman alan töissä, mutta varsinaisesta urasta ei oikein voi puhua, tuntuu että olen vaihtanut aina ns. ”saman tasoisiin” asiantuntijatehtäviin, mutta eri toimenkuvalla. Ajatuksenani kai on ollut että jos löytäisin joku päivä sen oman juttuni, jaksaisin edetä samassa paikassa pidemmälle. Toistaiseksi rahkeet ei kuitenkaan ole riittäneet ja olen vaihtanut paikkaa.

Tällä hetkellä olen ihan kivassa duunissa, joskin koen työn ihan naurettavan helppona. Tässä minulla varmaan olisi hyvät mahdollisuudet päästä melko korkeallekin, mutta veikkaan kyllästyväni paperinpyörittelyyn ennen kuin johtotehtäviin olisi asiaa. Pitäisi siis varmaan saada oikea palo johonkin jotta paikassa voisi edetä.

Tämän päivän työelämä on kylmää kyytiä. Ei johtotehtävissä pärjää kuin narsistit, joilla ei ole tunteita. 

Lohdullista lukea muidenkin samassa tilanteessa olevien tarinoita! LinkedIniä selatessa tulee lähinnä epäonnistunut olo, kun opiskelukaverit ovat edenneet paljon pidemmälle työurillaan.

Valmistuin filosofian maisteriksi neljä vuotta sitten, mutta ymmärsin gradua kirjoittaessani, ettei opiskelemani ala ole minun juttuni, vaikka olin siitä yläasteikäisestä lähtien haaveillutkin ja opiskelujen ohessa töitä tehnytkin. Pärjäsin kuitenkin ihan hyvin alan erilaisissa tehtävissä, joita ehdin opiskeluaikoina kokeilla. Omasta mielestäni opiskelemani alan kehitys on myös mennyt viime vuosina entistä epämiellyttävämpään suuntaan, joten suurta innostusta hakea takaisin oman alan töihin ei ole. Tuskin enää pääsisinkään vaikka haluaisinkin, sillä alan tuoretta työkokemusta ei ole ja avoimet paikat ovat todella kilpailtuja.

Päädyin opiskelujen jälkeen tekemään myynti- ja asiakaspalvelutyötä it-alalla, mutta en ole päässyt etenemään mihinkään vaativampaan tai mielekkäämpään työtehtävään. Suurin ongelma yrityksissä tuntuu olevan haluttomuus kehittää henkilöstöään ja urapolut sekä kehittymismahdollisuudet ovat lähinnä kauniita sanoja yritysesittelyissä ja työpaikkailmoituksissa. Vain valmis huippuosaaja on haluttu. En haaveile esimiesasemasta, sillä olisin varmasti todella huono esimies, mutta vaativammat asiantuntijatehtävät kiinnostaisivat. Opiskelisin lisää omalla ajalla ja rahalla, jos olisin varma, mitä oikeasti haluaisin tehdä ja rahallinen panos varmasti kannattaisi. Ehkä keksin jonain päivänä tähän ongelmaan jonkin ratkaisun.

Onneksi on vakituinen työsuhde sekä mukava työporukka, mutta koen kyllä päivittäin olevani todella kyllästynyt nykyisiin työtehtäviini, joissa ei ole mitään haasteita, sekä siihen, etten osannut pelata työelämän pelikortteja oikein.

Olen vuonna 2006 erinomaisin arvosanoin valmistunut humanisti ja ollut keskituloisissa toimistotöissä siitä asti, miinus vuoden äitiysloma ja yksi pikku työttömyys sekä yksi saikku (fyysisen, jo parantuneen sairauden takia).

Pidän itseäni kuitenkin epäonnistujana. Jostain syystä hakeuduin alusta asti liian ”alhaisen tason” töihin. Syitä tähän ovat ainakin taustani duunariperheessä, jossa kannustuksen määrä oli 0 sekä opintojeni täysi liittymättömyys työelämään. Nykyään teen tradenomin tyyppisiä töitä, mutta olen työpaikalla se joka siivoaa muiden jäljet jne. Olen ollut n. 10 vuotta erääseen suht kapeaan erikoisalaan liittyvissä firmoissa töissä, mutta en etene, koska minulla ei ole teknistä koulutusta alalle ja olen nainen. Olen jo n. 40-vuotias, joten jos haen töitä tältä omalta alemman toimihenkilön tasolta, kilpailen nuorten ja nättien kanssa, joilla on lisäksi paremmin soveltuva tutkinto. En pääse edes haastatteluihin enää. Voisin mielellään vaihtaa alaa, mutta äitinä, pienituloisen miehen vaimona ja asuntovelallisena pääkaupunkiseutulaisena, jolla ei ole laajoja turvaverkkoja ja, en mielellään ottaisi turhia riskejä tai laskisi perheen elintasoa. Lisäksi itseluottamukseni alkaa olla nolla, koska en koe että minulla on osaamista miltään alalta. Opintoni ovat vanhenneet eivätkä muutenkaan työllistäisi ja työelämässä koen itseni arvottomaksi, mikä johtuu myös surkeasta työilmapiiristä.

Mielenkiintoisia tarinoita, tosiaan kiinnostavaa, että niin moni teistä on KTM! Avaisitteko vähän lisää, onko KTM:ien koulutuksessa, työtilanteessa tai sinne hakeutuvissa opiskelijoissa jokin piirre, joka selittää tämän? Minua rupesi kiinnostamaan.

Ja itsehän olen siis humanisti eli vahvistan kaiken ketjussa meistä sanotun. Vaikeata on, mutta edetä työelämässä voi, pikku hiljaa. Kannattaa olla opettajapuolelle taipumusta.

Minulla on maisterinpaperit ja erittäin hyvät arvostelut ekasta työpaikasta. Sitten lähdettiin ulkomaille, vähän liiankin pitkäksi aikaa, eikä sen jälkeen ole ollut töitä tarjolla.

Vierailija kirjoitti:

Monet korkeakoulutetut epäonnistuu suomessa koska suomalainen järjeestelmä on rakennettu niin ettei täällä tarvitse juuri yittää sen eenmpää mitä on tarvis. Tarvita kuin punainen tupa, perunamaa, emäntä ja pari mukullaa, farmari volvo ja kultainen noutaja. Jos joku menestyy liiikaa niin se herättää tietysti kateutta. Ne jotka on rikkaita on hullept perinnöt ja pääomatulot jotka perii jälkelääiset. Jos pieni firma alkaa menestyä ja tulee haave laajentaa, täytyy laittaaa talot pantiksi ja vuokrat on aivan älyttömät. Poliitikot ajattelevat itseään kuinka hyvin pitäisi hoitaaa omat hommansa jotta saisivat seuraavissa vaaleissa taas jälleen kannattavuutta omalle uralleen.

Asiantuntijan ja keskijohdossa olevan ostovoima on suomessa koko euroopan alhaisin, joten mitäpä sitä hulluna töitä tekemään, kun ei siitä saa minkäänlaistan hyötyäkään:

https://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000001742089.html

Yliopistotutkinnot valmistavat asiantuntijatehtäviin eivätkä johtotehtäviin ellei käy erikseen johtajaopintokokonaisuutta. Eikä kannata olettaa, että pääset heti suoraan mihinkään asiantuntijahommiin vaan esim. sihteeriksi. Opintojen aikana kannattaa käydä varmuuden vuoksi joku ammattiin johtava koulutus, että pääsee paremmin töihin. Kesätyöt ratkaisee usein sen, että pääset töihin myös valmistumisen jälkeen, sillä työnantajille työkokemus on tosi tärkeää. Itse olen valmistunut maisteri pääaineena historia ja opiskelin samalla asianhallinnan opintokokonaisuuden, jotta sain ammatin. Pääsin kesätöihin oman alan töihin ja työt venyi ja sain lopulta vakipaikan. En ole vielä asiantuntijana, mutta se on haaveena muutaman vuoden sisällä.

Jos yhtään lohduttaa, mietin 35-vuotiaana ihan samoin. Olin valmistunut DI_tutkintoon tuskaisen hitaasti, ja uskoin että olen vain huono. Oli duunaritaustaa, talous- ja jaksamis- ja itsetunto-ongelmia, kun ei ollut turvaverkkoa eikä suhteita. Tuntui että opiskelukaverit olivat jo ties mitä päälliköitä vakitöissä, minä tein kolme kuukautta kerrallaan, mitä vaan eteen tuli.

Onneksi sitten hain yhteen tuollaiseen pätkään kunnalle töihin, ja siellä osui mahtava esimies. Hänen kehunsa pelastivat itsetuntoni ja työurani. Sillä kokemuksella uskalsin hakea seuraavaa työtä kunnalta, ihan vakivirkaa asiantuntijatehtävässä. En ollut kovin kokenut, ei yhtään kuntakokemusta, enkä tosiaan paraskaan, mutta onneksi ne parhaat sai muita paikkoja, ja minut valittiin. Ensimmäinen vakityö 40 v! Se oli upeaa. Itsetunnolle teki hyvää.

Harkitkaa ihmeessä kunta-alaa. Onhan siellä politiikka, jaha on pienemmät palkat. Mutta työt on vakituiset, ja on arvostus. Nyt viisikymppisenä olen ensimmäisessä esimiestehtävässäni. Ei ollut esimieskoulutusta, mutta minut koulutetaan työssä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pätkätöitä tekevä opettaja. Pätkätöitä siksi, että mitään vakituista ei ole tarjolla. Opettajia on koulutettu aivan liikaa, eikä varsinkaan meille aineenopettajille riitä tarpeeksi töitä. Uskoisin, että minulla on paljon kohtalotovereita. Olenko sitten epäonnistunut "urallani"? Kyllä, jos katsotaan esim. vuositulojani ja eläkekertymääni. En, jos katsotaan, että teen kuitenkin koulutusta vastaavaa työtä, olen siinä hyvä ja nautin siitä valtavasti.

Kokonaisuutena pidän akateemista työttömyyttä ja pätkätyöläisyttä murheellisena asiana. Joka paikassa toitotetaan, miten tärkeää koulutus on. Mutta vielä tärkeämpää olisi kohdentaminen, eli koulutuspaikkojen vastaavuus työpaikkojen kanssa pitäisi selvittää paljon paremmin, jotta ihmisiä ei koulutettaisi liikaa ja suoraan kortistoon.

Tällä hetkellä ongelmana on suurilta osin korkeakoulujen rahoitus, joka koostuu enemmistöosaisesti valmistuvien opiskelijoiden lukumäärän perusteella. Kouluilla on intensiivi tarjota lähinnä suosituimpia tutkintolinjoja, jotta saavat opiskelijoita. Eikä suosituin ala liity mitenkään valitettavasti työllistävimpään alaan. Hyvä esimerkki on yliopistojen 100 aloituspaikkaa/ vuosi aloilla kuten kemia ja biologia, jossa ei kummallakaan ole varmaan ollut työvoimapulaa vuosikymmeniin enää.

Öh, kemian ala on Suomen yksi tärkeimmistä vientiteollisuuden aloista. Ja työllistää (lähinnä opettajia työttöminä) Kyllä siihen kannattaa satsata.

Itse olen yliopistokoulutettu ja elämän uteliaana kouluttanut itseäni myös siinä sivussa. Opettaja, tietenkin, eli palkka on mikä on, suurimpana etuna ja motivaation kasvattajana yhä lomakuukaudet (jotka siis sijaisella AINA palkattomia täällä päin).

Mies keikkuu peruskoulupohjalta lehtien tulolistoilla....

Kannattiko opiskelu? No koen kyllä silti että kannatti, ihan itseni tähden, ja toisaalta merkittävä menestys ilman koulutusta vaatii paljon muita adjektiiveja, mitä minulla ei ole (ja ehkä jopa yhden substantiivin: munat?)

Ap älä murehdi 'kokematonta uraasi' vaan tee elämästäsi itsellesi mielekkäin mahdollinen !

Yliopistot ovat nykyisin kaikki punavihreän ideologian pesäkkeitä - asian voi todeta meidän nuorista naisministereistä. Toinen asia on , että yliopistot nykyisin tekevät lähinnä bisnestä eli maisterista rahat taskuun ja sitten heippa ja onnea työnhakuun ( usein epätoivoiseen sellaiseen). Kolmas seikka : suomalaiset yliopistot ovat pääosin virkamieskouluja, eivätkä mitään tiedeopistoja. Tämä tarkoittaa , että kannattaa kiertää kaukaa kyseiset instituutiot, ellei sitten välttämättä tarvitse sitä tutkintotodistusta esim. viran saamiseen. Monet tuhlaavat kallista aikaansa noissa ideologiapesäkkeissä ja kuvittelevat sen tutkinnon tekevän jotenkin autuaaksi.

Ps: yliopistossa ei juurikaan opi ajattelemaan itsenäisesti, eikä varsinkaan luovasti.

Työelämässä tutkinto on vain lähtövaatimus, sen päälle joutuu hankkimaan hiki päässä työkokemusta pohjalta alkaen.

Paitsi siis, jos on mies. Kokemuksella, virkanainen 50v ja kynsin hampain kiivennyt. Samoihin hommiin otetaan kolmekymppinen mies, jolla on "hyvä asenne" ja parin vuoden kokemus, joihin naiselta vaaditaan 20v rautainen ammattitaito ja näytöt.

DI ja huonon esimiehen uhri. Tosin työelämää vain 4 vuotta takana joten epäonnistuneesta urasta ei vielä voi puhua. Mutta se on jo selvää että työpaikan vaihto välttämätöntä jos haluaa edetä uralla.

Työskentelen kyllä vaativissa asiantuntijatehtävissä, mutta palkka pahasti muita jäljessä. Esim moni vastavalmistunut insinööri saa enemmän kuin minä DI:nä 4v kokemuksella (3200e). Työ on niin kuormittavaa ettei esimies koskaan tyytyväinen, eli palkankorotuksista/ylennyksistä turha haaveilla. Puhuminen ei auta pätkääkään, esimiehellä aina joku vastaväite valmiina.

Syy miksi olen edelleen tässä paikassa ovat tietyt suuret edut joista en luopuisi vaikka saisi 200-300e enemmän kuukaudessa (joustava työaika, etätyömahdollisuus). Elämäntilanteen takia en jaksaisi jos pitäisi joka päivä istua 8h toimistolla.

Veikkaan että monella KTM-tutkinnon suorittaneella (kuten itselläni) valmistumisen jälkeiset työt ei vastaa hienoja kuvitelmia. Lähdin alun perin opiskelemaan alaa, koska ajattelin että se on ihan yleispätevä tutkinto ja pääsisin tekemään isoja juttuja bisneselämässä, yrityskauppoja ja toimimaan liike-elämän huipulla.

Koulu oli kuitenkin tylsää ja valmistuminen kesti. Työt ovat toistaiseksi olleet asiantuntijatyötä, eli excelin pyörittelyä, raportointia ja asioiden valmistelua. Tiedän ja osaan paljon teoriassa, mutta tehtäväni on aina vain tukea muiden päätöksentekoa.