Mielenterveysongelmat nykyään todella yleisiä - mikä ihmisiä oikein kuormittaa?

Vielä 50-70-luvuilla kasvatus oli paljon ronskimpaa ja lapsilla ja nuorilla oli vaarallisia leikkejä, joissa veri saattoi valua. Vain nynnyt valittivat vanhemmille. Mentaliteetti oli ankarampi ja kasvatti sisukkaampia ihmisiä. Nyt nynnyys on oletusarvo. Psyyke oli ennen vanhaan ohdake, nyt se on mimosa. Voi todella puhua kadotetuista sukupolvista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette lama-ajan hedelmiä...

Näitähän me ollaan. Aloittajan kaverit ja minä, vielä kaksikymppinen.

Mulla oli jo alle 10-vuotiaana pakko-oireinen häiriö. Kukaan ei osannut tehdä asialle mitään. Tapahtui siis 90-luvulla.

Enhän minäkään siitä osannut puhua selvästi koska olin LAPSI. Aikuisten ympärilläni olisi pitänyt osata auttaa.

Selviydyin lapsen tarmolla, ja se meni ajan kanssa ohi. Tai siis vuosien kanssa...

Apu ei olisi ollut pahitteeksi. Omatkin vanhempani olisivat tarvinneet jotain neuvomista asian suhteen.

Nyt, 29-vuotiaana käyn terapiassa ja käsittelen esimerkiksi tätä.

Olen täysin sitä mieltä, että tietoisuus ja osaaminen on lisääntynyt. Olen sen itse kokenut, ja se on ERITTÄIN hyvä asia.

Mäkin olen 29-v mutta asperger. Mitään diagnoosia en lapsena ja nuorena saanut vaikka ramppasin vähän väliä psykiatrian polilla. Terapiaa minulle suositeltiin 15-16-v "naiseksi kasvamisen tueksi" mutta se olisi pitänyt maksaa omasta pussista 100% ja eihän mun porukat alkaneet maksamaan. Oikeasti olisin tarvinnut sairaalahoitoa suljetulla osastolla, vaativaa kuntoutusta ja lastensuojelun tukitoimia. Vanhempani jätettiin oman onnensa nojaan, he uupuivat ja harkitsivat antavansa minut pois mikä olisikin ollut paras vaihtoehto tuossa tilanteessa. Kärsin etenkin teinivuosina suunnattomasti ja vanhempieni uupumus ja sen mukanaan tuomat ilkeät sanat viilsivät minua sisältä. 

Mulla todettiin paniikkihäiriö 17-vuotiaana. Otin vaan pillerit kouraan ja hammasta purren menin eteenpäin, siedätin itseäni inhottavissa tilanteissa. Söin pillereitä  on-off yhteensä 10 vuotta ja kävin muutamalla terapeutilla ja psykologilla, joista tuli tunne että eivät oikein ymmärtäneet minua. Lopulta tuli seinä vastaan. Tuli vaan kummallinen tunne, että vaikka paranin paniikista, niin tunsin olevani ulkopuolinen yhteiskunnassa ja mun paniikkihäiriön taustalla voi olla jopa jotain muuta kuin traumoja. Tadaa, assihan minä olin. Samankaltaisia ongelmia epäilen myös vanhemmillani, koska he olivat niin kovanaamoja. Toisaalta mm. isäni kärsii paniikkikohtauksen tyyppisistä oireista esim. kaupassa. Ei ole käynyt kaupungilla ja hypermarketeissa liki 10 vuoteen, vaikka asuu ihan sellaisten vieressä. 

Mutta tunnustan, että mun "oikean" diagnoosin jälkeen mun välit porukoihin ovat hieman parantuneet. Silti en voi luottaa siihen että rakastavatko he oikeasti, niin ilkeästi he minulle vaikeina hetkinä tiuskivat. Nyt kun olen menossa kuntoutukseen, niin joudun käsittelemään vanhempi-lapsi -suhteeni uudelleen. Ja tuo aiempien terapioiden toimimattomuus johtui myös assista, siihen tarvitaan siis vaativampia toimia. Lisäksi tunnen olevani täys luuseri, arvoton p*ska kun söin lääkkeitä. Vaikka me ollaan vielä nuoria, niin olemme eläneet myös uskomattoman kivikautisella ajalla. 

Ahdistus ja muut mt-ongelmat ovat monimutkainen kokonaisuus. Tärkein tekijä on ihmisen tarve tuntea olonsa turvalliseksi. Se on nykyisin erilainen kuin vaikka 100 vuotta sitten.

68. It may be objected that primitive man is physically less secure than modern man, as is shown by his shorter life expectancy; hence modern man suffers from less, not more than the amount of insecurity that is normal for human beings. But psychological security does not closely correspond with physical security. What makes us FEEL secure is not so much objective security as a sense of confidence in our ability to take care of ourselves. Primitive man, threatened by a fierce animal or by hunger, can fight in self-defense or travel in search of food. He has no certainty of success in these efforts, but he is by no means helpless against the things that threaten him. The modern individual on the other hand is threatened by many things against which he is helpless: nuclear accidents, carcinogens in food, environmental pollution, war, increasing taxes, invasion of his privacy by large organizations, nationwide social or economic phenomena that may disrupt his way of life.

69. It is true that primitive man is powerless against some of the things that threaten him; disease for example. But he can accept the risk of disease stoically. It is part of the nature of things, it is no one's fault, unless it is the fault of some imaginary, impersonal demon. But threats to the modern individual tend to be MAN-MADE. They are not the results of chance but are IMPOSED on him by other persons whose decisions he, as an individual, is unable to influence. Consequently he feels frustrated, humiliated and angry.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette lama-ajan hedelmiä...

Näitähän me ollaan. Aloittajan kaverit ja minä, vielä kaksikymppinen.

Mulla oli jo alle 10-vuotiaana pakko-oireinen häiriö. Kukaan ei osannut tehdä asialle mitään. Tapahtui siis 90-luvulla.

Enhän minäkään siitä osannut puhua selvästi koska olin LAPSI. Aikuisten ympärilläni olisi pitänyt osata auttaa.

Selviydyin lapsen tarmolla, ja se meni ajan kanssa ohi. Tai siis vuosien kanssa...

Apu ei olisi ollut pahitteeksi. Omatkin vanhempani olisivat tarvinneet jotain neuvomista asian suhteen.

Nyt, 29-vuotiaana käyn terapiassa ja käsittelen esimerkiksi tätä.

Olen täysin sitä mieltä, että tietoisuus ja osaaminen on lisääntynyt. Olen sen itse kokenut, ja se on ERITTÄIN hyvä asia.

Mäkin olen 29-v mutta asperger. Mitään diagnoosia en lapsena ja nuorena saanut vaikka ramppasin vähän väliä psykiatrian polilla. Terapiaa minulle suositeltiin 15-16-v "naiseksi kasvamisen tueksi" mutta se olisi pitänyt maksaa omasta pussista 100% ja eihän mun porukat alkaneet maksamaan. Oikeasti olisin tarvinnut sairaalahoitoa suljetulla osastolla, vaativaa kuntoutusta ja lastensuojelun tukitoimia. Vanhempani jätettiin oman onnensa nojaan, he uupuivat ja harkitsivat antavansa minut pois mikä olisikin ollut paras vaihtoehto tuossa tilanteessa. Kärsin etenkin teinivuosina suunnattomasti ja vanhempieni uupumus ja sen mukanaan tuomat ilkeät sanat viilsivät minua sisältä. 

Mulla todettiin paniikkihäiriö 17-vuotiaana. Otin vaan pillerit kouraan ja hammasta purren menin eteenpäin, siedätin itseäni inhottavissa tilanteissa. Söin pillereitä  on-off yhteensä 10 vuotta ja kävin muutamalla terapeutilla ja psykologilla, joista tuli tunne että eivät oikein ymmärtäneet minua. Lopulta tuli seinä vastaan. Tuli vaan kummallinen tunne, että vaikka paranin paniikista, niin tunsin olevani ulkopuolinen yhteiskunnassa ja mun paniikkihäiriön taustalla voi olla jopa jotain muuta kuin traumoja. Tadaa, assihan minä olin. Samankaltaisia ongelmia epäilen myös vanhemmillani, koska he olivat niin kovanaamoja. Toisaalta mm. isäni kärsii paniikkikohtauksen tyyppisistä oireista esim. kaupassa. Ei ole käynyt kaupungilla ja hypermarketeissa liki 10 vuoteen, vaikka asuu ihan sellaisten vieressä. 

Mutta tunnustan, että mun "oikean" diagnoosin jälkeen mun välit porukoihin ovat hieman parantuneet. Silti en voi luottaa siihen että rakastavatko he oikeasti, niin ilkeästi he minulle vaikeina hetkinä tiuskivat. Nyt kun olen menossa kuntoutukseen, niin joudun käsittelemään vanhempi-lapsi -suhteeni uudelleen. Ja tuo aiempien terapioiden toimimattomuus johtui myös assista, siihen tarvitaan siis vaativampia toimia. Lisäksi tunnen olevani täys luuseri, arvoton p*ska kun söin lääkkeitä. Vaikka me ollaan vielä nuoria, niin olemme eläneet myös uskomattoman kivikautisella ajalla. 

Kyllähän sä olet ollut pelkuri koska et ole suostunut etsimään kunnollisa terapeuttia ja käsittelemään ongelmiasi vaan kuvittelet että joku hellvetin ihmepilleri parantaa. Jmalauta ihmiset on yksinkertaisia.

"Yhä suurempi osa ihmisistä pitää etenkin vaikeampia psykiatrisia häiriöitä biologisina ja geneettisinä, vaikka yhtäkään kliinisesti merkitsevää biomarkkeria tai geneettistä riskitekjää ei ole löydetty vuosikymmenienkään tutkimusten jälkeen."

Linkkiä tutkimuksiin kiitos. Esim. Skitsofrenia on voimakkaasti periytyvä. 

Ihmiset alistuvat muiden asettamiin odotuksiin eivät uskalla elää niinkuin itse tykkäävät. Mitä sitä roikkuu työ- tai opiskelupaikassa miellyttääkseen vain muita ihmisiä, loparit vaan, jos ei asiat muutu mieleiseksi tai ottaa aivoon liiaksi, että yöunet menee ja stressi on jokapäiväinen seuralainen. Tekee vähemmän töitä eikä osallistu kaikkeen hömppään, joka muka on MUST. Vähemmän töitä päivittäin tekee hyvää sielulle. Ja mitä ne ihmiset valittaa, ettei vapaita sinkkuja tai kunnon kumppaneita löydy kyllä niitä löytyy jokaiselle, jos on kunnon arvot elämässä eikä ole naurettavan lapsellinen nirppanokka.Kunnon perhe-elämä se on, joka pitää pään kasassa vaikeina aikoinakin, mutta se kunnon perhe-elämä vaatii kykyä joustaa, tulla puolitiehen vastaan eikä odottaa toiselta täydellisyyttä, kun ei itsekään ole sitä. Terv Tietäjä iänikuinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette lama-ajan hedelmiä...

Näitähän me ollaan. Aloittajan kaverit ja minä, vielä kaksikymppinen.

Mulla oli jo alle 10-vuotiaana pakko-oireinen häiriö. Kukaan ei osannut tehdä asialle mitään. Tapahtui siis 90-luvulla.

Enhän minäkään siitä osannut puhua selvästi koska olin LAPSI. Aikuisten ympärilläni olisi pitänyt osata auttaa.

Selviydyin lapsen tarmolla, ja se meni ajan kanssa ohi. Tai siis vuosien kanssa...

Apu ei olisi ollut pahitteeksi. Omatkin vanhempani olisivat tarvinneet jotain neuvomista asian suhteen.

Nyt, 29-vuotiaana käyn terapiassa ja käsittelen esimerkiksi tätä.

Olen täysin sitä mieltä, että tietoisuus ja osaaminen on lisääntynyt. Olen sen itse kokenut, ja se on ERITTÄIN hyvä asia.

Mäkin olen 29-v mutta asperger. Mitään diagnoosia en lapsena ja nuorena saanut vaikka ramppasin vähän väliä psykiatrian polilla. Terapiaa minulle suositeltiin 15-16-v "naiseksi kasvamisen tueksi" mutta se olisi pitänyt maksaa omasta pussista 100% ja eihän mun porukat alkaneet maksamaan. Oikeasti olisin tarvinnut sairaalahoitoa suljetulla osastolla, vaativaa kuntoutusta ja lastensuojelun tukitoimia. Vanhempani jätettiin oman onnensa nojaan, he uupuivat ja harkitsivat antavansa minut pois mikä olisikin ollut paras vaihtoehto tuossa tilanteessa. Kärsin etenkin teinivuosina suunnattomasti ja vanhempieni uupumus ja sen mukanaan tuomat ilkeät sanat viilsivät minua sisältä. 

Mulla todettiin paniikkihäiriö 17-vuotiaana. Otin vaan pillerit kouraan ja hammasta purren menin eteenpäin, siedätin itseäni inhottavissa tilanteissa. Söin pillereitä  on-off yhteensä 10 vuotta ja kävin muutamalla terapeutilla ja psykologilla, joista tuli tunne että eivät oikein ymmärtäneet minua. Lopulta tuli seinä vastaan. Tuli vaan kummallinen tunne, että vaikka paranin paniikista, niin tunsin olevani ulkopuolinen yhteiskunnassa ja mun paniikkihäiriön taustalla voi olla jopa jotain muuta kuin traumoja. Tadaa, assihan minä olin. Samankaltaisia ongelmia epäilen myös vanhemmillani, koska he olivat niin kovanaamoja. Toisaalta mm. isäni kärsii paniikkikohtauksen tyyppisistä oireista esim. kaupassa. Ei ole käynyt kaupungilla ja hypermarketeissa liki 10 vuoteen, vaikka asuu ihan sellaisten vieressä. 

Mutta tunnustan, että mun "oikean" diagnoosin jälkeen mun välit porukoihin ovat hieman parantuneet. Silti en voi luottaa siihen että rakastavatko he oikeasti, niin ilkeästi he minulle vaikeina hetkinä tiuskivat. Nyt kun olen menossa kuntoutukseen, niin joudun käsittelemään vanhempi-lapsi -suhteeni uudelleen. Ja tuo aiempien terapioiden toimimattomuus johtui myös assista, siihen tarvitaan siis vaativampia toimia. Lisäksi tunnen olevani täys luuseri, arvoton p*ska kun söin lääkkeitä. Vaikka me ollaan vielä nuoria, niin olemme eläneet myös uskomattoman kivikautisella ajalla. 

Kyllähän sä olet ollut pelkuri koska et ole suostunut etsimään kunnollisa terapeuttia ja käsittelemään ongelmiasi vaan kuvittelet että joku hellvetin ihmepilleri parantaa. Jmalauta ihmiset on yksinkertaisia.

Painuhan viittuun kiitos. Yleensä en toivo pahaa kenellekään, mutta toivon että joku päivä sairastuisit kaksisuuntaiseen ja lisäksi vielä vaikeaan ahdistuneisuuteen. 

Joitain mahdollisia tekijöitä, mitä tulee mieleen:

- nykyään aihe ei ole enää niin häpeällinen ja on ihan yleisesti "hyväksyttyä" hakea apua mt-ongelmiin; ennen vanhaan vielä esim. 80- ja 90-luvuilla olisi ollut noloa olla "hullu"

- ennen vanhaankin näitä varmasti oli, mutta niitä piiloteltiin: tapettiin itsensä, juotiin viinaa, viilleltiin itseä, itkettiin salaa ja koitettiin esittää reipasta

- nykyään tullaan rohkeasti ja avoimesti "ulos kaapista"

- elämä ja arki on muuttunut: työelämä on toisenlaista; ennenkin oli rankkaa ja kovat ajat, mutta nykyään ehkä enemmän henkisestä/toisella tapaa rankempaa

- sodat ja niiden vaikutus sukupolvien ketjussa; ollut näkemyksiä, että oliko se vasta neljäs tai viides sukupolvi olisi "sotatraumoista vapaa"?

- ennen vanhaan ei avioerot ollut niin yleisiä, mikä toisaalta ollut huono juttu sekin eikä ole lasten hyvä riitojakaan katsella; nykyään on enemmän eroperheiden lapsia ja se näkyy osaltaan?

- nykyään eletään ehkä enemmän eristäytynyttä elämää ja yksin asuvia enemmän?

- jatkuva kiire ja stressi

- ollaan erkaantuneempia luonnosta (ajatuksena "luonto rauhoittaa")

- vauvojen hoito on muuttunut: ennen (tosin osin nykyäänkin) on jätetty vauvoja enemmän itkemään yksinään ja nykyään on onneksi enemmän ymmärretty, että itkuun ja jo varhaisiin eleisiin tulee reagoida. Pitkä itku yksin voi aiheuttaa jopa pysyviä aivovaurioita vauvoille joidenkin tutkimusten mukaan. Vauvat voivat masentua "unikouluista" yms. ja nämä voivat näkyä myöhemmällä iällä mm. selittämättömänä ahdistuksena ja masennuksena.

- ympäristötekijät: saasteet, kemikaalit, myrkyt, sisäilmaongelmat, rokotusten mahdolliset haitat (toki näillä on paljon hyvääkin saatu aikaan, enkä tarkoita olla rokotekriittinen, mutta tunnetaanko varmasti kaikkia vaikutuksia ihmisen kokonaishyvinvointiin?)

- ravinto: erilaiset puutokset ja epätasapainot (sinkki, seleeni, jodi, rauta, liika/liian vähän kuparia, D-vitamiini jne.)

- muut terveysongelmat: hormonihäiriöt on yleisempiä mm. edellä mainittujen takia, maksat ovat nykyihmisillä rasittuneempia, suoliston kunto yms. Kaikki nämä vaikuttavat myös aivoihin ja mielenterveyteen.

- geenitekijät: mm. MTHFR-geenimutaatio on aika yleinen nykyään. Vaikuttaa mm. B12-vitamiinin toimintaan (voi toimia siis huonosti) ja esim. synteettinen foolihappo voi olla jopa haitaksi ja pitäisi käyttää folaattia, josta voi olla myös puutosta.

- MTHFR:n yleisyydestä johtuen myös mm. kireä kielijänne voi olla aika yleinen ja osalla se voi olla niin, ettei ole tajunnut sitä. Puhuminen ja syöminen voi onnistua ihan ok, kaikilla ei ole välttämättä ollut ongelmia siinä. Tämä voi kuitenkin olla osatekijä ahdistuneisuudessa. (Kielen toiminta liittyy vagushermon toimintaan ja sitä kautta vaikuttaa mm. ahdistuneisuuteen?)

Länsimainen kulttuuri ja kulutusyhteiskunta on niin keinotekoinen, että se alkaa syödä itseään sisältäpäin.

Vierailija kirjoitti:

"Yhä suurempi osa ihmisistä pitää etenkin vaikeampia psykiatrisia häiriöitä biologisina ja geneettisinä, vaikka yhtäkään kliinisesti merkitsevää biomarkkeria tai geneettistä riskitekjää ei ole löydetty vuosikymmenienkään tutkimusten jälkeen."

Linkkiä tutkimuksiin kiitos. Esim. Skitsofrenia on voimakkaasti periytyvä. 

Alttius skitsofreniaan. Ei se ole mikään tauti, joka välttämättä tulee.

Vierailija kirjoitti:

"Yhä suurempi osa ihmisistä pitää etenkin vaikeampia psykiatrisia häiriöitä biologisina ja geneettisinä, vaikka yhtäkään kliinisesti merkitsevää biomarkkeria tai geneettistä riskitekjää ei ole löydetty vuosikymmenienkään tutkimusten jälkeen."

Linkkiä tutkimuksiin kiitos. Esim. Skitsofrenia on voimakkaasti periytyvä. 

Skitsofreniageenitutkimus ja termi skitsofrenia on saanut myös kritiikkiä

https://www.independent.co.uk/life-style/health-and-families/healthy-li…

Ja geenitutkimusta voi myös kritisoida

https://joannamoncrieff.com/2014/09/01/a-critique-of-genetic-research-o…

Pitkäaikaisen skitsofreniatutkijan kritiikkiä

https://academic.oup.com/schizophreniabulletin/article/43/2/253/2730504

Vierailija kirjoitti:

195, kuulostat mun nuoremmalta versiolta. Itselläni tilanne ei ole helpottanut, vaikka nykyään osaan vältellä huonoa seuraa tai oikeastaan kaikkea seuraa! Olen sosiaalinen työaikana, mutta illat vietän yksin viiniä juoden. Edes viiden vuoden intensiivinen terapia ei parantanut mua. Olen myös aloittanut ja lopettanut useita harrastuksia ja ihmissuhteita. Luovutin muutama vuosi sitten ja olen alkoholisoitunut vähitellen yhä pahemmin. Olen silti suorittanut tutkintoni loppuun. Valitettavasti edes ktmn paperit eivät työllistä nykyään. Teen hanttihommia paremman puutteessa. Onpahan edes jotain. N38

Et voi saada mielialaa kuntoon samalla, kun olet alkoholisti. Eihän tuossa ole mitään järkeä. Alkoholi pois elämästä ja sitten yrittämään uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmat tuskin ovat lisääntyneet lainkaan, vaan niiden kehystäminen lääketieteellisiksi ongelmiksi ovat lisääntyneet. Taustalla ovat yhteiskunnalliset, taloudelliset ja teknologiset muutokset, . 1980-luvulla Yhdysvalloissa julkaistun DSM-III-tautiluokituksen tavoitteena oli tuottaa lääketieteellisesti valideja diagnooseja, jotka voitaisiin tunnistaa psykiatrin subjektiivisen tulkinnan ja kyselylomakkeen sijasta biomarkkereilla virtsatietulehduksen tai diabeteksen tavoin.  Syynä oli Yhdysvaltojen yksityisen vakuutusjärjestelmä, joka edellytti yhtenäisempää ja luotettavampaa diagnostista järjestelmää sekä psykiatrian kokema uskottavuuskriisi, joka kulminoitui mm. Rosenhanin tutkimuksiin, jotka todistivat, että psykiatrit ovat kyvyttömiä erottamaan hulluja terveistä, vaan heidän käyttämänsä kognitiiviset mallit ja ennakko-odotukset ensisijaisesti määräävät, miten psykiatrit tulkitsevat potilaitaan, olivat nämä sitten psykoottisia tai eivät.

Huolimatta tästä DSM-tautiluokitukseen sisäänrakennetusta fantasiasta, että diagnostisesta luokitusjärjestelmästä vielä saataisiin "juurrutettua" kehoon ja aivoihin, seuraavat DSM-painokset lähinnä päätyivät vain lisäämään diagnooseja samaan aikaan, kun lääketeollisuuden raha alkoi virrata psykiatrian  alan tutkimuksiin sekä erinäsiin tietoisuuskampanjoihin, joiden avulla ihmisille opetettiin, mitkä reaktiot ovat sairaita ja epänormaaleja, "kuin diabetes", ja vaativat siksi lääketieteellistä interventiota.

Vuosikymmienien aikana tuo epänormaaliuden piiri vain laajeni, ja yhä suurempi osa ihmisistä tuli tietoisia tunteidensa ja reaktioidensa oletetusta aviokemiallisesti poikkeavasta perustasta.  Tietoisuuskampanjat ovat toimineet jokseenkin hyvin. Yhä suurempi osa ihmisistä pitää etenkin vaikeampia psykiatrisia häiriöitä biologisina ja geneettisinä, vaikka yhtäkään kliinisesti merkitsevää biomarkkeria tai geneettistä riskitekjää ei ole löydetty vuosikymmenienkään tutkimusten jälkeen. Edes psykiatrista hoitoa hallitsevat psykoaktiiviset aineet eivät perustu tutkimusnäyttöön siitä, että potilaiden välittäjäainejärjestelmien toiminnassa olisi jotain vikaa vaan siihen, että tutkijoiden subjektiivisen tulkinnan mukaan potilaat reagoivat halutulla tavalla niin, että se laskee kyselylomakkeessa olevia pisteitä (tosin monissa tutkimuksissa remisssion kriteerit vaihtelevat runsaasti). Etenkin yleisiä tunnereaktioita ja mielentiloja, kuten lievää ja keskivaikeaa masennusta edustavia diagnooseja, on helppo lisätä tietoisuutta lisäämällä. Kun ennen joku masentui poikaystävän jätettyä hänet, hän ei älynnyt, että hänen reaktionsa olisi ollut kroonisen, tai episodimaisen masennus-sairauden oire, johon hänen geeninsä altistavat. Samaan aikaan kun medikalisaatio on lisännyt mielenterveysdiagnooseja, niistä on tullut entistä kroonisempia ja vaikeammin käsiteltäviä, mikä on näkynyt erityisesti masennuksesta johtuvien työkyvyttömyyseläkkeiden ja sairauspoissaolojen rajuna kasvuna vuosikymmenien aikana. Tunteiden medikalisaatio mielestäni heikentää ihmisten resilienssiä ja usein aivan tavallisista ihmiselämään kuuluvista ohimenevistä kriiseistä ja ongelmista tulee itsessään sellaisia, että niiden käsittelemiseen tarvitaan vuosikausien psykoterapiaa tai elämänmittaista lääkeriippuvuutta. 

Ironista, että DSM:n erityisesti uusia versioita, psyykenongelmien liikaa medikalisaatiota, on kritisoinut hyvin vahvasti henkilö, psykiatri, joka on ollut itse aikanaan tekemässä DSM - tautiluokitusta. Hänen nimensä on Allen Frances ja kannattaa tutustua mm. hänen Twitter - kanavaansa, jossa hän nykyään avautuu aiheesta.

Onkohan alkanut kaduttaa, kun oman käden jäljen myötä (DSM) on kasvanut ihan mammuttimaisiin mittasuhteisiin psyykenongelmien lääkintä ja sen mahdolliset negatiiviset lieveilmiöt sekä alettu lääkitsemään tiloja jotka on ihan normaaleja ihmisyyteen liittyviä ongelmia. Amerikassa opioidiepidemia jyllää, mutta myös psyykenlääkkeiden kuten masennuslääkkeiden ja bentsodiatsepiinien määrääminen on aivan massiivista ja uskon, että tulevaisuudessa asian negatiivisiin lieveilmiöihin herätään myös. Esimerkiksi masennuslääkkeiden pitkäaikaisen käytön ongelmista julkaisi New York Times - kirjoituksen, sillä yhä useampi amerikkalainen käyttää niitä pitkään

https://www.nytimes.com/2018/04/07/health/antidepressants-withdrawal-pr…

Vasta tuli dokkari CNN:ltä, missä pureuduttiin bentso-ongelmiin Amerikassa, joita määrätään ties mihin vaivoihin ja sen aiheuttamaan inhimilliseen kärsimykseen :

Lääkkeet voi olla yksi tekijä, joka pahentaa haittojensa takia ihmisten oloa, aiheuttaa riippuvuutta ja ties mitä lopetusvaikeuksia.

Myös Suomessa on alettu vähän kirjoittamaan esimerkiksi masennuslääkkeiden ongelmista viimevuosina jonkun verran, vaikka pitkään retoriikka on ollut masennuslääkkeiden harmeja vähätelevää. Olen itse seuraillut niitä, koska sain masennuslääkkeiden pitkäaikaisesta käytöstä ja vieroitusoireista harmia. Uusimmat kirjoitukset liittyivät siihen, koska Britanniassa on muutettu omaa Käypähoitosuositusta niin, että ihmisiä pitää varoittaa masennuslääkkeiden vieroitusoireista ja ottaa ne vakavammin, ja tarjota potilaille tukea. "– Lokakuussa (Britanniassa) 2019 on tullut eräänlainen määräys siitä, että lääkärin on pakko kertoa tästä lopettamisongelmasta. Ja sitä ei saa vähätellä ja sanoa, että "pari viikkoa ja kaikki menee hyvin", vaan pitää sanoa, että joillakin ihmisillä oireet kestävät kuukausia. Se on nyt lääkärin velvollisuus kertoa se asia potilaalle." Suomessa hoitosuositus ei huomioi tätä asiaa juurikaan, vaan on lääkekeskeinen ja ei pidä haittoja oikein minään. MTV3 julkaisi myös muita juttuja masennuslääkkeisiin liittyen

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/psykiatri-ben-furman-suomen-masennu…

Britanniassa julkaistu juttu: https://www.bbc.com/news/health-48457980 missä puhutaan hoitosuositusten muuttamistarpeesta masennuslääkkeiden kohdalla

Mitä tuohon skitsofreniatutkimukseen liittyy, niin mielestäni on aika mielenkiintoista, että pitkän linjan skitsofreniatutkija alkoi itse miettiä omia virheitään, mitä oli skitsofreniatutkimuksessa tehnyt ja alkanut miettiä jopa sitä, mikä osa skitsofreniaan käytettyjen lääkkeiden haitoissa voi olla heikentävänä tekijänä potilaiden olossa https://academic.oup.com/schizophreniabulletin/article/43/2/253/2730504 Hienoa, että jotkut ihmiset uskaltavat antaa kritiikkiä vallitsevia käytänteitä kohtaan, kuten Robin M. Murray  ja Allen Frances

Kun hyvinvointi yhteiskunta saavuttaa tietyn määränpäänsä niin että ns. "oikeita" ongelmia ei ole (kukaan näe nälkää, voi kävellä kadulla pelkäämättä, sosiaaliturva, julkinen terveydenhuolto, voi olla vapaaehtoisesti työtön yms.) niin silloin tulee vastaan sellaiset ongelmat kuten syntyvyysongelma, ihmisten kohtaanto-ongelma, kumppaneiden löytämättömyys, liika lihavuus, mt-ongelmat, yms.

MT-ongelmia on varmasti ollut aiemminkin mutta pienemmissä määrin. Silloin ei ollut aikaa jäädä murjottamaan kun piti lähteä peltotöihin, nykyisin on aikaa murjottaa ja lukea internetistä erinäistä propagandaa. Ei ihme että pää sekoaa.

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmat tuskin ovat lisääntyneet lainkaan, vaan niiden kehystäminen lääketieteellisiksi ongelmiksi ovat lisääntyneet. Taustalla ovat yhteiskunnalliset, taloudelliset ja teknologiset muutokset, . 1980-luvulla Yhdysvalloissa julkaistun DSM-III-tautiluokituksen tavoitteena oli tuottaa lääketieteellisesti valideja diagnooseja, jotka voitaisiin tunnistaa psykiatrin subjektiivisen tulkinnan ja kyselylomakkeen sijasta biomarkkereilla virtsatietulehduksen tai diabeteksen tavoin.  Syynä oli Yhdysvaltojen yksityisen vakuutusjärjestelmä, joka edellytti yhtenäisempää ja luotettavampaa diagnostista järjestelmää sekä psykiatrian kokema uskottavuuskriisi, joka kulminoitui mm. Rosenhanin tutkimuksiin, jotka todistivat, että psykiatrit ovat kyvyttömiä erottamaan hulluja terveistä, vaan heidän käyttämänsä kognitiiviset mallit ja ennakko-odotukset ensisijaisesti määräävät, miten psykiatrit tulkitsevat potilaitaan, olivat nämä sitten psykoottisia tai eivät.

Huolimatta tästä DSM-tautiluokitukseen sisäänrakennetusta fantasiasta, että diagnostisesta luokitusjärjestelmästä vielä saataisiin "juurrutettua" kehoon ja aivoihin, seuraavat DSM-painokset lähinnä päätyivät vain lisäämään diagnooseja samaan aikaan, kun lääketeollisuuden raha alkoi virrata psykiatrian  alan tutkimuksiin sekä erinäsiin tietoisuuskampanjoihin, joiden avulla ihmisille opetettiin, mitkä reaktiot ovat sairaita ja epänormaaleja, "kuin diabetes", ja vaativat siksi lääketieteellistä interventiota.

Vuosikymmienien aikana tuo epänormaaliuden piiri vain laajeni, ja yhä suurempi osa ihmisistä tuli tietoisia tunteidensa ja reaktioidensa oletetusta aviokemiallisesti poikkeavasta perustasta.  Tietoisuuskampanjat ovat toimineet jokseenkin hyvin. Yhä suurempi osa ihmisistä pitää etenkin vaikeampia psykiatrisia häiriöitä biologisina ja geneettisinä, vaikka yhtäkään kliinisesti merkitsevää biomarkkeria tai geneettistä riskitekjää ei ole löydetty vuosikymmenienkään tutkimusten jälkeen. Edes psykiatrista hoitoa hallitsevat psykoaktiiviset aineet eivät perustu tutkimusnäyttöön siitä, että potilaiden välittäjäainejärjestelmien toiminnassa olisi jotain vikaa vaan siihen, että tutkijoiden subjektiivisen tulkinnan mukaan potilaat reagoivat halutulla tavalla niin, että se laskee kyselylomakkeessa olevia pisteitä (tosin monissa tutkimuksissa remisssion kriteerit vaihtelevat runsaasti). Etenkin yleisiä tunnereaktioita ja mielentiloja, kuten lievää ja keskivaikeaa masennusta edustavia diagnooseja, on helppo lisätä tietoisuutta lisäämällä. Kun ennen joku masentui poikaystävän jätettyä hänet, hän ei älynnyt, että hänen reaktionsa olisi ollut kroonisen, tai episodimaisen masennus-sairauden oire, johon hänen geeninsä altistavat. Samaan aikaan kun medikalisaatio on lisännyt mielenterveysdiagnooseja, niistä on tullut entistä kroonisempia ja vaikeammin käsiteltäviä, mikä on näkynyt erityisesti masennuksesta johtuvien työkyvyttömyyseläkkeiden ja sairauspoissaolojen rajuna kasvuna vuosikymmenien aikana. Tunteiden medikalisaatio mielestäni heikentää ihmisten resilienssiä ja usein aivan tavallisista ihmiselämään kuuluvista ohimenevistä kriiseistä ja ongelmista tulee itsessään sellaisia, että niiden käsittelemiseen tarvitaan vuosikausien psykoterapiaa tai elämänmittaista lääkeriippuvuutta. 

Kun ongelmiensa tai masennustansa käsittelee niin, että kokee ne aivokemiallisena ongelmana tai serotoniinivajeena tai minä aivokemiallisena häiriönä, niin potilas voi kokea pelkoa lääkkeidensä lopettamisesta ja saada aikaan potilaan käyttämään lääkkeitään pitkäaikaisesti. (Kenties kokea riippuvuutta niihin?)

tutkimus:

https://journals.sagepub.com/doi/full/10.1177/2045125319872344

Lääkeyhtiöthän oikein promosivat yhdessä vaiheessa tätä aivokemiallista selitystä ja yrittivät kampanjoin (esim. Defeat Depression Campaign 90-luvulla mistä voi lukea netistä) lisätä tietämystä masennusta ja sen hoitokeinoista joista varmasti lääkkeet oli oikein mieluisa asia promota lääkeyhtiöille.  Lääkärit saatiin määräämään masennuslääkkeitä ja määrä vain kasvoi. Arjessa ihmisten mieliin tuli ajatus, kuinka masennus on kemiallinen epätasapaino aivoissa tai serotoniinin alhaisuudesta johtuva tila, mikä on näppärästi hoidettavissa lääkkeillä. Voi tietenkin miettiä, mikä syy lääkeyhtiöillä on ollut niin innokkaasti olla luomassa ajatusta masennuksesta kemiallisena häiriönä.

Mitä kukaan ei ole sanonut on se, että ainakaan ilmiölle kemiallinen epätasapaino tai serotoniinivaje, ei ole oikein kunnollista tieteellistä pohjaa tai näyttöä, eikä lääkkeiden toimintamekanismia kunnolla oikein ymmärretä. Nykyään puhutaan masennuslääkkeiden kohdalla tapahtuvasta neuroplastisuuden lisääntymistestä, mutta tätä hehkuttaessaan kannattaa muistaa, että myös esimerkiksi liikunta lisää neurogeneesiä ja hoitaa aivoterveyttä hyvin ja neuroplastisuutta voi hetkellisesti myös nostaa aivojen vaurioituminen eli aina se ei ole positiivinen asia.  Masennuslääkkeisiin liittyy paljon erilaisia lieveilmiöitä, kuten yleisenä tulevat seksuaaliset haitat, vieroitusoireet sekä pitkäaikaisesta käytöstä on myös tutkimuksia, jossa hoitotulokset voi olla huonompia pitkäaikaiskäyttäjien kohdalla, josta ei olla juurikaan paljoa puhuttu julkisuudessa :

https://www.laakarilehti.fi/maailmassa/kolumni/tarinoita-ja-tutkimustul… Voi myös miettiä onko pitkäaikaiskäytöstä jotain haittaa aivoille sekä yhteyttä jopa sairauksien puhkeamiseen kuten dementiaan. Tutkimukset lääkkeistä, millä lääke hyväksyttiin olivat lyhyitä ja pitkäaikaista käyttöäkin perusteltiin alunperin tutkimuksilla, jotka kesti jotain kaksi vuotta. Moni tärkeä aihe, kuten vieroitus on jäänyt vähemmälle tutkimukselle.

Britanniassa Royal College of Psychiatrists järjesti Twitterissä tempauksen, missä ihmiset saivat kysyä erilaisia kysymyksiä masennuslääkkeistä. Yksi kysymys oli että mitä todisteita siitä on, että masennus on kemiallinen epätasapaino aivoissa? Vastaus oli tämä : " Hi there, the old idea that ADs correct a chemical imbalance in the brain is an over-simplification and we do not support this view " https://twitter.com/rcpsych/status/893154811973185536 Myöskin moni psykiatri kiistää, että tällaista olisi koskaan esitetty,että masennuslääkkeet korjaisi jotain kemiallista epätasapainoa aivoissa, mutta moni potilas kokee että on alkanut käyttämään lääkettänsä aivoissaan olevaan serotoniinivajeeseen eikä se ihme ole kun lukee lääkepaketteja : Venlafaksiinipaketti "Masennus- ja/tai ahdistuspotilaiden aivojen serotoniini-ja noradrenaliinipitoisuuksien arvellaan olevan tavallista pienemmät. Masennuslääkkeiden vaikutustapaa ei ymmärretä täysin, mutta vaikutus saattaa johtua aivojen serotoniini- ja noradrenaliinipitoisuuksien suurenemisesta."

Jostain kumman syystä käsitys kemiallisesta epätasapainosta tai serotoniinivajeesta elää vieläkin ihmisten mielissä, joillekin on hoidossa lääkkeitä perusteltu että lääkkeet korjaa tällaista häiriötä (vaikka sitä ei voi mitenkään edes todeta tai mitata).  Jos siis masennuslääkkeet eivät vaikuttaisikaan tällä tavalla, mitä ne sitten aivoissa tekevät ja mikä niiden vaikutusmekanismi sitten on?

Hyvä kirjoitus aiheesta https://joannamoncrieff.com/2014/05/01/the-chemical-imbalance-theory-of…

Veikkaan että näitä samoja ongelmia on ollut aina. Nyt niistä puhutaan ehkä jopa liikaakin. Itse kävin muutamia kertoja terapiassa, jonka koinkin hyödylliseksi. Sitten tajusin, että on ihan normaalia olla välillä allapäin, hermostua, ahdistua, saada paniikkikohtauksia. Niitä pitää vain opetella käsittelemään. Oma laukaiseva tekijä on selkeästi työstressi. Tiedostan sen täysin, mutta en voi hidastaa. Jollain on elettävä. Tätini kertoi, että he nuorempana kaveriporukassa puhuivat juurikin samoista ongelmista, mutta niistä ei juurikaan lehdissä kirjoiteltu.

Itseä alkanut jo ärsyttää kaikki turhat julkkikset, jotka hakevat huomiota paniikkikohtauksillaan yms. Ja sitten kuitenkin hehkutetaan instassa kuinka hyvin kaikki nyt onkaan. Oikeasti sairaat jää varjoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

195, kuulostat mun nuoremmalta versiolta. Itselläni tilanne ei ole helpottanut, vaikka nykyään osaan vältellä huonoa seuraa tai oikeastaan kaikkea seuraa! Olen sosiaalinen työaikana, mutta illat vietän yksin viiniä juoden. Edes viiden vuoden intensiivinen terapia ei parantanut mua. Olen myös aloittanut ja lopettanut useita harrastuksia ja ihmissuhteita. Luovutin muutama vuosi sitten ja olen alkoholisoitunut vähitellen yhä pahemmin. Olen silti suorittanut tutkintoni loppuun. Valitettavasti edes ktmn paperit eivät työllistä nykyään. Teen hanttihommia paremman puutteessa. Onpahan edes jotain. N38

Et voi saada mielialaa kuntoon samalla, kun olet alkoholisti. Eihän tuossa ole mitään järkeä. Alkoholi pois elämästä ja sitten yrittämään uudestaan.

Masennuksesta voi olla mahdoton päästä eroon, jos on samaan aikaan alkoholisti.

Itse veikkaan että mitään mielen sairauksia ei oikeasti ole olemassakaan. Ne "sairaudet" ovat vain oireita yksinäisyydestä ja urapaineista. Pitäisi vaan osata lähteä ulos ihmisten ilmoille, ja samalla elää oman näköistä elämää. Lukekaa Tappava Psykiatria ja Lääkinnällinen Harha. 

Vierailija kirjoitti:

Kohta ketju täyttyy mielialalääkkeiden jyrkän linjan vastustajista, joilla ei ole kuitenkaan tarjota mitään ratkaisuja mihinkään. Maaninen kirjoittelu ja mustavalkoinen vastustaminen on tietysti oire jonkinlaisesta hoitamattomasta henkisestä ongelmasta.

Siis tottakai kannattaa käyttää mielialalääkkeitä ja sähköttää aivojaan masennuksen hoitona, joka on vaikkapa kummunnut voimakkaasta työstressistä ja loppuunpalamisesta ja elää olosuhteissa, jossa on köyhä ja samaan aikaan tullut avioero ja sen perusteella on saanut masennuskyselystä paljon pisteitä. Loppuunpalaminen ymmärretään yhteiskunnassa hyvin ja sen takia saa erittäin hyvin rahallistakin tukea, kun ei kykene töihin, mutta kannattaa kuitenkin ottaa masennuslääkkeet käyttöön, koska siis jostain kumman syystä valitettavasti tuo ylläoleva ei pidä paikkaansa, ja itseasiassa rahaa saakin vain masennusdiagnoosilla. Masennuslääkkeet tepsii hyvin työn uuvuttamille aivoille - saa heti lisää virtaa olla työelämässä mukana!

Kannattihan 60-luvulla ottaa lobotomiakin, kun ei ollut parempia hoitokeinoja tiettyihin mielenterveyden tiloihin.Ja lähtökohtaisestihan elämän ongelmia kannattaa hoitaa biologisesti sörkkimällä aivojaan ja keskushermostoaan.  Sehän on vain järkevää! Elämän ongelmissa kannattaa muistaa, että ne tekevät kemiallisia muutoksia aivoihin, ja niistä muutoksista ei pääse ilman pilleriä eteenpäin, ei sitten mitenkään, aivot mätänevät ilman lääkkeitä! Masennuslääkkeissä on se hyvä puoli, että jos on sinkku, niin tuntee ettei tarvi enää parisuhdettakaan, kun ei ole enää libidoa. Lisäksi saa jännitystä elämään, kun voi jännätä, että tuleeko niitä haittavaikutuksia vai ei!

Pillerien vastustaminen toki johtuu henkisistä ongelmista, niihin voi antaa kirjoittaa psykiatrin toimesta esimerkiksi että potilas on harhaluuloinen.