Mielenterveysongelmat nykyään todella yleisiä - mikä ihmisiä oikein kuormittaa?

Ennen vanhaan työelämä oli sen verran löysempää, että masentuneena pystyi käymään töissä ja sinne otettiin. Varmaan töissä käynti ja mukava (ei niin kilpailullinen) työyhteisö myös tuki masentuneen jaksamista. 

Vierailija kirjoitti:

Olette lama-ajan hedelmiä...

Näitähän me ollaan. Aloittajan kaverit ja minä, vielä kaksikymppinen.

Mulla oli jo alle 10-vuotiaana pakko-oireinen häiriö. Kukaan ei osannut tehdä asialle mitään. Tapahtui siis 90-luvulla.

Enhän minäkään siitä osannut puhua selvästi koska olin LAPSI. Aikuisten ympärilläni olisi pitänyt osata auttaa.

Selviydyin lapsen tarmolla, ja se meni ajan kanssa ohi. Tai siis vuosien kanssa...

Apu ei olisi ollut pahitteeksi. Omatkin vanhempani olisivat tarvinneet jotain neuvomista asian suhteen.

Nyt, 29-vuotiaana käyn terapiassa ja käsittelen esimerkiksi tätä.

Olen täysin sitä mieltä, että tietoisuus ja osaaminen on lisääntynyt. Olen sen itse kokenut, ja se on ERITTÄIN hyvä asia.

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan työelämä oli sen verran löysempää, että masentuneena pystyi käymään töissä ja sinne otettiin. Varmaan töissä käynti ja mukava (ei niin kilpailullinen) työyhteisö myös tuki masentuneen jaksamista. 

Juurikin tää. Ennen pysty ottamaan luultavasti vähän iisimminkin töissä jos tarvitsi.

Nykyään suorittavissakin töissä tehtävät on aikataulutettu. Tietyssä ajassa pitää olla tehtynä tietty määrä tuotetta tai työsuorituksia.

NÄMÄ aikataulut on määritetty vuosia työssä olleiden mukaan. Aloittajalla on kova työ päästä samaan tulokseen. Ja sen vuosia alalla olleen täytyy pitää sama taso yllä koko ajan.

Tulosta tulosta tulosta.

Vierailija kirjoitti:

Vastaus alkuperäiseen kysymykseen. En ole lukenut ketjua. 

Olisiko mahdollista, että nyt asiat ovat kuitenkin Suomessa aika hyvin. Tällöin on varaa alkaa käsitellä asioita, joita aiemmat sukupolvet eivät kyenneet selvittämään. Sota-ajan kokeneet traumatisoituivat ja tahtomattaan traumatisoivat lapsensa. Pahasti traumatisoituneet lapset eivät kyenneet vielä avoimesti sairastamaan. Tai no ... Tupakointi, alkoholin käyttö jne. oli aiemmin yleisempää kuin nyt. Niillä lääkitsivät itseään, kurittivat lapsiaan jne. Heidän lapsensa ovat nyt ne, jotka terapiassa hoitavat näitä ylisukupolvisia traumoja. Siihen on mahdollisuus, kun elintaso on noussut ja elämä helpottunut. En tiedä, onko tässä perää, mutta omassa perheessäni se on näin. Minä ja sisarukseni olemme terapiassa ja meillä on mt-diagnoosi. Äitimme oireilee nyt vanhoilla päivillään ja käy ihan psykiatrisella sairaanhoitajalla juttelemassa, mutta vain sitä että hänellä on niin paljon huolta ja murhetta - ei hänellä mt-diagnoosia ole, vaikka hän on kyllä aika kipeä mieleltään. Isäni taas on terveydenhuollon papereissa "ihan terve", mitä nyt oli lapsiaan kohti sadistinen kodin suljettujen ovien takana. Sodan kokeneet isovanhemmat eli vanhoiksi saakka jonkinlaista selviytymistaistelua kukin omalla tavallaan. Kyllä minä kovasti ajattelen, että olen sukuni terveimmästä päästä, vaikka paradoksaalisesti olen diagnoosien puolesta sairain niin kauan kuin en ole parantunut. 

Ompas hassua. Ensi yritin laittaa kommenttiani 10 kertaa kun ei mennyt läpi, sitten kun lopulta meni yhtäaikaa postattu lähes samoja ajatuksia?

Jokseenkin creepyä. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaus alkuperäiseen kysymykseen. En ole lukenut ketjua. 

Olisiko mahdollista, että nyt asiat ovat kuitenkin Suomessa aika hyvin. Tällöin on varaa alkaa käsitellä asioita, joita aiemmat sukupolvet eivät kyenneet selvittämään. Sota-ajan kokeneet traumatisoituivat ja tahtomattaan traumatisoivat lapsensa. Pahasti traumatisoituneet lapset eivät kyenneet vielä avoimesti sairastamaan. Tai no ... Tupakointi, alkoholin käyttö jne. oli aiemmin yleisempää kuin nyt. Niillä lääkitsivät itseään, kurittivat lapsiaan jne. Heidän lapsensa ovat nyt ne, jotka terapiassa hoitavat näitä ylisukupolvisia traumoja. Siihen on mahdollisuus, kun elintaso on noussut ja elämä helpottunut. En tiedä, onko tässä perää, mutta omassa perheessäni se on näin. Minä ja sisarukseni olemme terapiassa ja meillä on mt-diagnoosi. Äitimme oireilee nyt vanhoilla päivillään ja käy ihan psykiatrisella sairaanhoitajalla juttelemassa, mutta vain sitä että hänellä on niin paljon huolta ja murhetta - ei hänellä mt-diagnoosia ole, vaikka hän on kyllä aika kipeä mieleltään. Isäni taas on terveydenhuollon papereissa "ihan terve", mitä nyt oli lapsiaan kohti sadistinen kodin suljettujen ovien takana. Sodan kokeneet isovanhemmat eli vanhoiksi saakka jonkinlaista selviytymistaistelua kukin omalla tavallaan. Kyllä minä kovasti ajattelen, että olen sukuni terveimmästä päästä, vaikka paradoksaalisesti olen diagnoosien puolesta sairain niin kauan kuin en ole parantunut. 

Ompas hassua. Ensi yritin laittaa kommenttiani 10 kertaa kun ei mennyt läpi, sitten kun lopulta meni yhtäaikaa postattu lähes samoja ajatuksia?

Jokseenkin creepyä. :D

Terv. 288/296

Tätä olen itsekin miettinyt. Kun olen ollut usein surullinen ja ahdistunut itse. Isä joi, äiti kuoli syöpään. Mies pahoinpiteli enemmän henkisesti mutta myös fyysisesti. Raskaita kiire-kiire töitä, välillä työttömyyttä...

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan työelämä oli sen verran löysempää, että masentuneena pystyi käymään töissä ja sinne otettiin. Varmaan töissä käynti ja mukava (ei niin kilpailullinen) työyhteisö myös tuki masentuneen jaksamista. 

Minulla alkaa olla 40 vuotta työuraa takana ja asiasta omakohtaisia kokemuksia, mutta en ole havainnut tuollaista muutosta. Minusta töissä on tänä päivänä suhteellisen hauskaa ja helppoa, siksi jatkankin vielä alimman eläkkeiän jo ylityttyä. Tietysti kotisohvalla lorviminen on mukavampaa. Viimeiset vuosikymmenet olen ollut ict-alalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette lama-ajan hedelmiä...

Näitähän me ollaan. Aloittajan kaverit ja minä, vielä kaksikymppinen.

Mulla oli jo alle 10-vuotiaana pakko-oireinen häiriö. Kukaan ei osannut tehdä asialle mitään. Tapahtui siis 90-luvulla.

Enhän minäkään siitä osannut puhua selvästi koska olin LAPSI. Aikuisten ympärilläni olisi pitänyt osata auttaa.

Selviydyin lapsen tarmolla, ja se meni ajan kanssa ohi. Tai siis vuosien kanssa...

Apu ei olisi ollut pahitteeksi. Omatkin vanhempani olisivat tarvinneet jotain neuvomista asian suhteen.

Nyt, 29-vuotiaana käyn terapiassa ja käsittelen esimerkiksi tätä.

Olen täysin sitä mieltä, että tietoisuus ja osaaminen on lisääntynyt. Olen sen itse kokenut, ja se on ERITTÄIN hyvä asia.

En tiedä, kuinka vanhempasi olisivat kyenneet auttamaan sinua muuten, kuin olemalla rakastavia vanhempia - jota heidän on kuulunut olla riippumatta siitä, onko sinulla ollut pakko-oireista käyttäytymistä vai ei.

Silloin kun vanhemmat yrittävät auttaa lasta keskittymällä tämän oireisiin, he vain pahentavat niitä. Voit olla onnekas, kun vanhempasi eivät yrittäneet liikaa.

Lapselta olisi täysin kohtuutonta vaatia analyysiä käytöksestään... joten yhtä lailla siitä on turha syyllistää. Oireisiin keskittyminen viestittää, että vika on lapsessa, ei hänen ympäristössään. Se on sama kuin sanoisi, että jos joku lyö sinua, vika on sinussa koska sinähän se olet, jota sattuu. Ja sitten mietittäisiin asennoitumistasi kipuun samalla, kun sinua lyötäisiin lisää. Hullunkurista, vai mitä?

Se missä vanhempasi olisivat tarvinneet apua, on se, että he eivät olisi edes aiheuttaneet sinulle tarvetta pakko-käyttäytymiseen; yhtälailla heidän vanhempansa tai joku heistä, olisi tarvinnut apua ollakseen tuottamatta ongelmia seuraaville sukupolville. Sinä olet se, joka tuo nyt perinteisiin muutosta.

Minustakin näyttää siltä, että ihmisten tietoisuus on huomattavasti lisääntynyt. Joku täällä kirjoitti hienosti asiasta... Ongelmia ei välttämättä ole suvussa enempää kuin aiemmin - aika on vain kypsä niiden käsittelylle.

Sillä on myös ollut nurja puolensa kansan hyvinvointiin, että naiset ovat ryhtyneet hoivaamaan perhettään miehen tavoin: tavoittelemaan palkkaa. Lama-aikana osa ei uskaltanut tehdä lasta, tai teki mutta stressasi. Osa taas teki nimenomaan sen vuoksi, kun ei töitäkään ollut. Tällöin lapsesta saattoi tulla ikään kuin VÄLINE kurjuudesta selviämiseen. Suvun ongelmat helposti eskaloituivat siinä tilanteessa, mikä oli Ikävä lähtökohta uudelle elämälle, voisin kuvitella.

Vähän kuin talous: välillä menee hyvin, sitten pukkaa kriisi, "kupla puhkeaa" ja jälleenrakennus alkaa... Jos arvot olisivat perhekeskeisempiä - enemmän lapsia kunnioittavia - olisiko ihmisten hyvinvointi immuunimpi korkojen vaihteluille tms?

Vierailija kirjoitti:

Eivät mielialalääkkeet tee zombieksi, vaan palauttavat normaaliksi.

Normaaliksi zombieksi? Zombie, joka ei edes tajua olevansa zombie... nice.

Vierailija kirjoitti:

Se voi olla sitten eri juttu, jos vika on muualla ja syö niitä vaikkei oikeasti tarvitsisi.

?

Vierailija kirjoitti:

Syynä on täysin idioottimainen ja ihmisen terveyden kannalta tuhoisa suomalainen idea yksin pärjäämisestä ja sen aiheuttaman yksinäisyyden tunteen itselääkitseminen nettiriippuvuudella, joka vain pahentaa tämän paskapersementaliteetin aiheuttamia mielialaoireita.

"N****** kasvatusideologi Johanna Haarerin opaskirjan mukaan kansallissosialistisille äideille tärkeintä oli väsymättä kontrolloida, että hänen lapsensa ei saanut liikaa huomiota, ei liikaa lohtua, ei liikaa ruokaa eikä liikaa apua. Äiti ja lapsi olivat Haarerin mukaan jatkuvassa valtataistelussa, ja sitä taistelua äiti ei saanut hävitä. Lapsen itkuun ei tullut reagoida ja heti syntymästä saakka vauvan tuli nukkua yönsä yksin suljetun oven takana, vauvat kun Haarerin mukaan itkivät vain tappaakseen aikaa tai saavuttaakseen jotain itsekästä. Äitien tuli välttää ”turhaa” kontaktia lapsiinsa. Heitä tuli muutenkin kohdella kuin aikuisia ja edellyttää heiltä aikuisten taitoja ja käytöstä."

https://annelinkirjoissa.wordpress.com

Ihminen on menettänyt elämän tarkoituksen, koska usko jumalaan on hylätty. Tämän elämän jälkeen ihminen menee joko sinne huonoon paikkaan tai paratiisiin.  Kehitysoppi on täyttä humpuukia.  Ei ole mitään kehittyvää evoluutiota, vaan jokainen sukupolvi rappeutuu lisää.

On varmasti useita syitä sille että mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet. Ainakin internet vaikuttaa varmasti osaltaan. Informaatio-tulvaa on vaikea suodattaa ja sulkea ylimääräistä pois. Some luo illuusioita vuorovaikutuksesta, joka lopultakin on nimenomaan pelkkää illuusiota. Vaatimukset yksittäisiä ihmisiä kohtaan ovat kasvaneet. Ihmiset ovat jatkuvan tarkkailun ja arvioinnin alla, ja mm somen ja Internetin luomien harha kuvien johdosta koetaan jatkuvia huonommuuden ja riittämättömyyden tunteita. Opiskelu- ja työelämän vaatimukset ovat kasvaneet. Tulevaisuuden suhteen luodaan uhkakuvia eri tahoilta, jolloin ihmisten kokevat turvattomuutta. Ylipäätään "normaaliuden" kriteerit ovat nykymaailmassa hyvin kapeat. Pitää osata olla tietynlainen jotta asettuisi tähän kapeaan haarukkaan. Suuri osa, ehkä jopa suurin osa ihmisistä ei koe onnistuvansa tässä, ja se aiheuttaa valtavaa stressiä ja paineita. Jatkuvasti pitää pyrkiä kehittymään, olemaan parempi ja täyttämään yhä enemmän odotuksia. Ei ihminen oikeassa elämässä jaksa tällaista, joten mielenterveys pettää kuorman alla. Ennen elämä oli kaikilla osa alueilla yksinkertaisempaa ja verkkaisempaa. Jokainen sai olla omanlaisensa, tai ainakin se "normaaliuden haarukka" oli paljon leveämpi kuin nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan työelämä oli sen verran löysempää, että masentuneena pystyi käymään töissä ja sinne otettiin. Varmaan töissä käynti ja mukava (ei niin kilpailullinen) työyhteisö myös tuki masentuneen jaksamista. 

Juurikin tää. Ennen pysty ottamaan luultavasti vähän iisimminkin töissä jos tarvitsi.

Nykyään suorittavissakin töissä tehtävät on aikataulutettu. Tietyssä ajassa pitää olla tehtynä tietty määrä tuotetta tai työsuorituksia.

NÄMÄ aikataulut on määritetty vuosia työssä olleiden mukaan. Aloittajalla on kova työ päästä samaan tulokseen. Ja sen vuosia alalla olleen täytyy pitää sama taso yllä koko ajan.

Tulosta tulosta tulosta.

Meillä ne tavoitteet ovat yleensä niin suuret, ettei niihin pääse pitkälläkään työkokemuksella, jos haluaa tehdä työn kunnolla.

Se on vaan näin.

Vierailija kirjoitti:

Kun olen seurannut 40-luvulla syntyneiden vanhempieni ikäluokkaa, uskallan kyllä väittää, että monilla heistä voitaisiin diagnosoida vaikka mitä, jos he hakeutuisivat hoitoon. Heille "hulluus" ja "kallonkutistajat" ovat kuitenkin yhä samanlainen mörkö kuin nuoruudessaan, ja tärkeintä on ollut pitää kulissit pystyssä, ettei vain joudu häpeämään vaikeuksiaan.

Näissä keskusteluissa aina näkee kommentteja, joissa entisaikoja ihaillaan, että "ei silloin ollut aikaa jäädä märehtimään niin kuin nykyajan pullamössöillä! Ihmiset olivat vahvoja, tekivät kovasti töitä ja rakensivat tämän maan, siihen ei nykyajan pullamössöt pystyisi!" Usein pyörittelen päätäni, että näillä kommentoijilla ei selvästi ole ollut mahdollisuutta/halua nähdä, että sen väkisin eteenpäin puskemisen ja saavutetun materiaalisen hyvän taustalla elettiin usein perhehelvetissä, kun ne vanhempien vuosikymmeniä haudatut traumat puskivat esiin.

Omat "mt-ongelmani" eli psyykkinen pahoinvointini oli seurausta koko kasvuiän kestäneestä toistuvasta traumatisoitumisesta traumatisoituneiden vanhempien armoilla. Vielä ysärilläkin neuvot olivat luokkaa "älä välitä, älä valita, sun täytyy olla vahva ja mennä eteenpäin, ollutta ja mennyttä mitä sä sitä enää märehdit". Jos joku näyttäisi käsivarressaan vuotavaa avohaavaa, suhtauduttaisiinko siihen näin? Onneksi pystyin "jo" parikymppisenä repimään itseni irti sairaista kuvioista, ja oman työn sekä terapian avulla sain mahdollisuuden terveempään elämään. L u o j a n  k i i t o s nykyään saa sanoa, että on henkisesti paha olo, ja siihen on apua tarjolla. Saisi olla vieläkin hanakammin. Edelliset sukupolvet rakensivat maan konkreettisesti, ehkä me pullamössöt voidaan tehdä siitä lämpimämpi ja rakastavampi paikka elää.

Täällä palstalla oli muuten hiljattain ketju ihmisen perustarpeista, ja sitä lukiessa mietin, että eipä tarvitse ihmetellä, miksi pahoinvointi on niin yleistä, kun niin harva pitää psyykkisten tarpeiden tyydyttämistä välttämättömänä. Joo, kyllähän ihminen hengissä pysyy ilmankin, mutta ei kyllä kehity terveeksi.

Hyvä kirjoitus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 28 v. korkeakoulutettu, mutta 2 vuoden työssäkäynnin jälkeen burn outin kokenut ja nyt palailen parin vuoden kotona olon jälkeen takaisin työelämään. En osaa verrata millaista elämä ollut ennen, mutta vanhempani vierestä katsoessaan ovat olleet sitä mieltä, että elämänmeno on muuttunut vaativammaksi nuorille.

Ensimmäisen sairaslomani jälkeen työnantaja ei tullut millään tavalla keskustelemaan siitä, miksi olin masennuksen takia sairaslomalla. Toisen pätkän jälkeen hän tuli ilmoittamaan, että näitä töitä kun meillä täällä riittää eikä ne mihinkään häviä, niin mitäs meinasit. Ymmärsin että se oli vihje, että jos et jaksa niin ovi on tuolla. Mitään työnjärjestelyneuvotteluja ei pidetty. Lopetin työt, kun määräaikainen sijaisuus loppui ja jäin suoraan sairaslomalle, sillä sairastuin pian vakavaan masennukseen. Elämältä lähti ns. pohja, kun työ oli ollut ainoa asia missä koin olevani hyvä ja koin olevani luuseri kun en pärjännyt siinä missä muut.

Äitini on sanonut, että ennen oli työpaikoilla työntekijöitä, jotka tekivät hieman rauhallisempaan tahtiin eikä niitä oltu heti potkimassa pois. Ei oletettu että ollaan tehokkaita moniosaajia. Ihmiset tekivät sen minkä pystyivät ja se riitti. Nuori kun olin en ymmärtänyt, että työelämässä pärjää ihan hyvin, vaikka ei olisi täydellinen vaikka meille toisin joka tuutista väitetään. Toisin sanoen nykytahdilla olisi hyvä mennä useimmiten sieltä mistä aita on matalin, niin että työpaikka kuitenkin säilyy. Minua ketjutettiin neljässä sijaisuudessa, joten yritin tehdä 110 %, jotta saisin viimein vakkaripaikan. 

Taustalla minulla ja monella mielenterveyskuntoutujakaverillani on pitkälle suvun historiaan meneviä ongelmia. Oma isäni on alkoholisti, samoin kuin oma isänsä, joka oli traumatisoitunut sodassa. Kummallakaan ei ollut käsitystä kuinka käsitellä tunteita ja kommunikoida niistä muiden kanssa. Alkoholi on ollut kummallekin lääke. Vastaavia tarinoita olen kuullut monelta lähipiirissä. Vanhempiemme polvi olisi kaivannut yhtä paljon mielenterveyspalveluita, mutta niitä ei sillon ollut saatavilla. Tämä on nyt se polvi joka ensi kertaa käsittelee näitä ylisukupolvisia traumoja ja toisaalta myös kamppailee kasvavien odotusten kanssa globaalistuvassa maailmassa.

Tähän sitten vielä lisänä prosessoidumpi ruoka, saasteet, torjunta-aineet ja sitä kautta lisääntyneet vatsaongelmat, mikä vaikuttaa suoraan myös kehoon ja mieleen. Some, informaatiotulva ja jatkuva odotus siihen, että kaikki pitäisi jotenkin suorittaa. Meditointikin on joku suoritus, josta pidetään puhelinappilla kirjaa että kuinka monta päivää ja kuinka kauan. Voisin kuvitella että sellaista rauhallista toimettomuutta ja olemista on ollut ennen enemmän. Junassa meditoitiin tietämättä kun ei ollut älypuhelimia. Piti vain katsella ikkunasta maisemia.

Minusta tuntuu äärimmäisen pahalta, kun masentuneita ja uupuneita syytetään laiskoiksi, heikoiksi, tyhmiksi, lusmuiksi ja vastuuttomiksi teeskentelijöiksi. Sen tuntuu maassa makaavan potkimiselta ja niin väärältä.

Masentunut ja uupunut on yleensä ylitunnollinen ja todellakin raatamalla raatanut itsensä uuvuksiin. Eihän sellainen uuvu joka ei itseään vie äärirajoille. Ne kiusaajat ja lusmuthan eivät todellakaan masennu ja uuvu.

Pistää vihaksi. Inhottaa kun jos olet herkkä ja tunnollinen, ja kiltisti menet terapiaan ja syöt lääkkeesi, eli hoidat itseäsi ja traumoja, niin olet vanhemman sukupolven mielestä heikko ja heitä huonompi, kun heillä oli se sota.

Se on niiin väärin. Tämä sukupolvi käy HEIDÄN puolestaan nyt siellä terapiassa ja käsittelee sen koko paskakuorman, ja saa vittuilut päälle ja syyllisyyden, kun on niin huonoa pullamössöä, kun ei ole edes sotaa koettu.

Heh, totta! Mutta he kärsivätkin somaattisesti rankemman kerran... muistisairaudet jne. Heidän selviytymiskeinonsa hinta.

Omhan mt- ongelmia aina toki ollut, niitä ei ole vain diagnosoitu, ellei ole psykoosiin mennyt.

Sitten joutuikin helposti loppuiäälseen lukkojen taakse.

Toki seuraavat asiat on tullut huomioitua:

Pehmeä ympäristö kasvattaa pehmeitä ihmisiä. Ei kestetä kissan kuolemaa tai sitä, että pomo tiuskii.

Nykyään maailma muuttuu nopeasti, vielä vähän aikaa sitten saattoi yläasteikäinen luottaa siihen, että kun opiskelee jonkin ammatin, elämä on kohtalaisen turvattu, töitä on tekevälle ja palkalla pärjää.

Keskivertoihminen keskivertokykyineen ei tahdo pysyä muutoksen petässä.

Turvatusta ympäristöstä tähän alati muuttuvaan maailmaan heitetty ihminen ahdistuu.

Pirstaloitunut, jatkuva tieto- ja "tieto" tulva saa aikaan ylikuormitusta.

Mielenterveysongelmat tuskin ovat lisääntyneet lainkaan, vaan niiden kehystäminen lääketieteellisiksi ongelmiksi ovat lisääntyneet. Taustalla ovat yhteiskunnalliset, taloudelliset ja teknologiset muutokset, . 1980-luvulla Yhdysvalloissa julkaistun DSM-III-tautiluokituksen tavoitteena oli tuottaa lääketieteellisesti valideja diagnooseja, jotka voitaisiin tunnistaa psykiatrin subjektiivisen tulkinnan ja kyselylomakkeen sijasta biomarkkereilla virtsatietulehduksen tai diabeteksen tavoin.  Syynä oli Yhdysvaltojen yksityisen vakuutusjärjestelmä, joka edellytti yhtenäisempää ja luotettavampaa diagnostista järjestelmää sekä psykiatrian kokema uskottavuuskriisi, joka kulminoitui mm. Rosenhanin tutkimuksiin, jotka todistivat, että psykiatrit ovat kyvyttömiä erottamaan hulluja terveistä, vaan heidän käyttämänsä kognitiiviset mallit ja ennakko-odotukset ensisijaisesti määräävät, miten psykiatrit tulkitsevat potilaitaan, olivat nämä sitten psykoottisia tai eivät.

Huolimatta tästä DSM-tautiluokitukseen sisäänrakennetusta fantasiasta, että diagnostisesta luokitusjärjestelmästä vielä saataisiin "juurrutettua" kehoon ja aivoihin, seuraavat DSM-painokset lähinnä päätyivät vain lisäämään diagnooseja samaan aikaan, kun lääketeollisuuden raha alkoi virrata psykiatrian  alan tutkimuksiin sekä erinäsiin tietoisuuskampanjoihin, joiden avulla ihmisille opetettiin, mitkä reaktiot ovat sairaita ja epänormaaleja, "kuin diabetes", ja vaativat siksi lääketieteellistä interventiota.

Vuosikymmienien aikana tuo epänormaaliuden piiri vain laajeni, ja yhä suurempi osa ihmisistä tuli tietoisia tunteidensa ja reaktioidensa oletetusta aviokemiallisesti poikkeavasta perustasta.  Tietoisuuskampanjat ovat toimineet jokseenkin hyvin. Yhä suurempi osa ihmisistä pitää etenkin vaikeampia psykiatrisia häiriöitä biologisina ja geneettisinä, vaikka yhtäkään kliinisesti merkitsevää biomarkkeria tai geneettistä riskitekjää ei ole löydetty vuosikymmenienkään tutkimusten jälkeen. Edes psykiatrista hoitoa hallitsevat psykoaktiiviset aineet eivät perustu tutkimusnäyttöön siitä, että potilaiden välittäjäainejärjestelmien toiminnassa olisi jotain vikaa vaan siihen, että tutkijoiden subjektiivisen tulkinnan mukaan potilaat reagoivat halutulla tavalla niin, että se laskee kyselylomakkeessa olevia pisteitä (tosin monissa tutkimuksissa remisssion kriteerit vaihtelevat runsaasti). Etenkin yleisiä tunnereaktioita ja mielentiloja, kuten lievää ja keskivaikeaa masennusta edustavia diagnooseja, on helppo lisätä tietoisuutta lisäämällä. Kun ennen joku masentui poikaystävän jätettyä hänet, hän ei älynnyt, että hänen reaktionsa olisi ollut kroonisen, tai episodimaisen masennus-sairauden oire, johon hänen geeninsä altistavat. Samaan aikaan kun medikalisaatio on lisännyt mielenterveysdiagnooseja, niistä on tullut entistä kroonisempia ja vaikeammin käsiteltäviä, mikä on näkynyt erityisesti masennuksesta johtuvien työkyvyttömyyseläkkeiden ja sairauspoissaolojen rajuna kasvuna vuosikymmenien aikana. Tunteiden medikalisaatio mielestäni heikentää ihmisten resilienssiä ja usein aivan tavallisista ihmiselämään kuuluvista ohimenevistä kriiseistä ja ongelmista tulee itsessään sellaisia, että niiden käsittelemiseen tarvitaan vuosikausien psykoterapiaa tai elämänmittaista lääkeriippuvuutta. 

Se on tullut huomattua että laajasta kaveripiiristäni KAIKKI joilla on enemmän tai vähemmän mielenterveysongelmia, asuvat KAUPUNGEISSA. Mistäköhän johtuu? Toiseksi maaseudulla asuvat ystäväni eivät moista pode ja ovat muutenkin sosiaalisempia kuin nämä kaupunkilaiset.

Aimakin itse sanoisin syyksi kukttuurissamme vallitsevan "selviä yksin" - individualismi. Olen itse ison perheen lapsi mutta en ole koskaan saanut tukea mihinkään ja olo onkin sen mukainen: olen yksin maailmassa. Sairastin pitkän masennuksen jostata paranin 12v sitten. Siitä paranin kiitos terapian.

Tällä hetkellä olen burnoutissa. Hoitoala, mulla ei ole työyhteisöä (henk.kohtainen avustaja) eikä minkään sortin työpsykologia ym. Tässä siis omia mietteitä sille miksi mielenterveysongelmia.

Vanhempieno ikäluokka usein oli koko ikänsä saman työnantajan palveluksessa.

Minä juuri googlasin erään työnantajani (olin sen palveluksessa 1994-1998)historiaa.

Firma kasvoi voimakkaasti 1994-1998, osti pienet alan toimijat, yhtiöllä oli tehtaita viidellä paikkakunnalla, joista useimpia laajennettiin 1995-2000.

Nyt firmalla on yksi tehdas Suomessa ja yksi kaukoidässä, koko yhtiö oli välillä konkurssin partaalla.

Kokonaisia toimialoja voi käytännössä kadota vähemmässä kuin kymmenessä vuodessa.