Lue keskustelun säännöt.
Jään toiseksi miehen siskolle?
04.11.2019 |
En ymmärrä mikä minua vaivaa, mutta olen sairaanloisen mustasukkainen siitä huomiosta mitä mies antaa siskolleen. Me ollaan seurusteltu hieman yli vuosi eikä asuta vielä yhdessä. Mua alkaa ärsyttämään heti sillä sekunnilla, kun kuulen miehen mainitsevan siskonsa. Hänen siskonsa on kaunis ja mukava. Mieheni puhuu hänestä paljon ja puolustaa häntä eniten sisaruksistaan, koska he 8 lapsen sisar parvi. He viettävät aikaa yhdessä todella paljon ja istuvat iltaa sekä soittavat toisilleen suunnilleen joka päivä jopa. Mies myös uskoituu minusta enemmän siskolleen kuin minulle. Hänen siskonsa on hieman vanhempi miestäni. Ja tolvana mieheni kysyy kaikkiin ongelmiinsa ohjeet tältä siskolta ja voitte vain kuvitella kuinka paljon meidänkin suhteeseen vaikuttaa nämä siskon ohjeet ja mielipiteet. Menee hermo! En mahda asialle mitään, että olen mustasukkainen tuosta enkä ymmärrä miksi pitää viettää noin paljon aikaa siskonsa kanssa. Ja ei, en ole kenestäkään muusta mustasukkainen kuin hänen siskostaan... Hänen siskonsa seurustelee tosin myös ja he asuvat hänen miehensä kanssa yhdessä.
Olen miettinyt jopa eroa tämän takia muuten kympin mies, mutta tuo hänen siskonsa vie minut kohta hullujen huoneelle.
Neuvoja?
Kommentit (112)
Vierailija kirjoitti:
Joku raja täytyy kuitenkin olla sisarusten suhteessa. Kun löydetään puoliso on hän tärkein ja siskon tai veljen tulisi hyväksyä tämä. Valitettavasti on kokemusta miehen siskosta joka tuppautui kylään ilmoittamatta jatkuvasti ja joka puuttui perheemme kaikkiin asioihin. Jos keskitietä ei löydy on parempi erota. Sisko ei osannut erottaa perheen rajaa. Jos olisin tiennyt mihin joudun olisin ehkä valinnut toisen miehen.
Eli et siis rakasta miestäsi ehdottomasti ja täysillä vaan olet tehnyt jonkinlaisen kompromissin tai järkivalinnan? Eikö se ole ainakin palstan naisille aina ehdoton vaatimus tulla rakastetuksi ehdottomasti eikä merkkiäkään mistään kelpaamisesta tai tyytymisestä miehen puolelta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku raja täytyy kuitenkin olla sisarusten suhteessa. Kun löydetään puoliso on hän tärkein ja siskon tai veljen tulisi hyväksyä tämä. Valitettavasti on kokemusta miehen siskosta joka tuppautui kylään ilmoittamatta jatkuvasti ja joka puuttui perheemme kaikkiin asioihin. Jos keskitietä ei löydy on parempi erota. Sisko ei osannut erottaa perheen rajaa. Jos olisin tiennyt mihin joudun olisin ehkä valinnut toisen miehen.
Ei todellakaan pidä ja mikään laki ei määrää että puolison olisi oltava elämän ainoa keskipiste.
Paitsi, että jo Raamatussakinn sanotaan , että miehen tulee luopua isästään ja äidistään kun aloittaa oman parisuhteen. Tämä koskee myöskin omistushaluisia ja päällepäsmäri sisaria.
Entä pitääkö naisen luopua parisuhteessa siskoistaan ja veljistään? Ja ystävistään?
Ei vai, Raamatun lause koskee siis yksinomaan miehiä, vaikka useimmilla tyttöystävät ja vaimoehdokkaat vaihtuvar, kuin metsässä sienet sateella.
Ja ap. seurustellut vasta vuoden ja jo nyt miehen pitäisi hylätä sukunsa ja ap. olla parisuhteessa päälläpäsmärinä ja pomona, kenen kanssa mies saa viettää aikaa ja puhua.
En yhtään ihmettele, jos parisuhteet hajoavat, kun naiset ovat noin omistamishaluisia, joka on jo sairasta.
En yhtään ihmettele, että parisuhteet hajoavat kun ihmiset roikkuvat kiinni vanhemmistaan, sisaruksissaan ja kavereissaan ja jättävät oman parisuhteen ja perheen tärkeysjärjestyksessä pistesijoille. Jotta suhde toimisi , pitää molempien olla omasta halustaan siihen sitoutunut. Jjolle tämä ei sovi ,on parempi pysyä sinkkuna.
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä on ap. pois, jos miehellä on muitakin ystävyyssuhteita, olisi se sitten siskoonsa? Aika karua, jos vuoden seurustelun jälkeen pitäisi luopua entisistä ystävyyssuhteista ja aikaisemmasta elämästä ja olla ap. talutusnuorassa joka määräisi kenen kanssa mies saa jutella ja kenen kanssa ei. Ei kyllä lupaa hyvää, enkä usko suhteen olevan onnellinen, kun toinen määrää ehdot.
Meillä miehellä on läheiset välit vanhempiinsa ja siskoonsa, sekä hänellä on pari lapsuuden ystävää ja soittelevat viikottain ja meillä se on ollut voimavara n. 20v avioliiton ajan, kun mies voi jakaa ajatuksiaan, jopa muuttaa niitä, kun voi puhua asioitaan muillekin kuin minulle, joka lisää hänen hyvinvointia ja onnellisuutta, josta osan saan minäkin.
Sama myös minun sisarusteni ja ystävien kanssa, jotka taas antavat voimaa minulle. Myös veljeni kanssa.Ihme omistamishalua ap. josta pitäisi päästä eroon.
Toki jotkut ihmiset haluaa elää laumoina, eivätkä pysty tekemään mitään yksin ilman tukea ja apua. Se heille suotakoon. Kaikki eivät ole näin avuttomia. Ongelma tässäkin keisissä on se, että AP ei tunne olevansa tärkeä kumppanilleen ja hänen asioitaan repostellaan hänelle vieraiden ihmisten kanssa. Ihmeellistä on -off meininkiä jälleen kerran täällä. Se että asetetaan oma kumppani ja parisuhde keskiöön, ei tarkoita sitä, että ei saisi olla missään tekemisissä kenenkään muun kanssa. Nämä muut suhteet vaan ei saa viedä tilaa siltä parisuhteelta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku raja täytyy kuitenkin olla sisarusten suhteessa. Kun löydetään puoliso on hän tärkein ja siskon tai veljen tulisi hyväksyä tämä. Valitettavasti on kokemusta miehen siskosta joka tuppautui kylään ilmoittamatta jatkuvasti ja joka puuttui perheemme kaikkiin asioihin. Jos keskitietä ei löydy on parempi erota. Sisko ei osannut erottaa perheen rajaa. Jos olisin tiennyt mihin joudun olisin ehkä valinnut toisen miehen.
Ei todellakaan pidä ja mikään laki ei määrää että puolison olisi oltava elämän ainoa keskipiste.
Paitsi, että jo Raamatussakinn sanotaan , että miehen tulee luopua isästään ja äidistään kun aloittaa oman parisuhteen. Tämä koskee myöskin omistushaluisia ja päällepäsmäri sisaria.
Eikö tämä tule jo luonnostaan, jos parisuhde on onnellinen ja miehelle oma vaimo/tyttöystävä se maailman rakkain ja halu jakaa kaiken mahdollisen, jos mies tahtoo rakastaa naistaan. Mies haluaa sen tehdä oma-aloitesti omasta halustaan, eikä siihen nainen voi sanella ehtojaan.
En usko sen toimivat ja parisuhteen kukoistavan, jos nainen/tyttöystävä sanelee pelisäännöt ja määrää miten paljon mies saa olla sukulaistensa tai siskonsa kanssa. Jo ajatuksena tuhoon tuomittu ja tuskin parisuhde voi olla onnellinen ja tasavertainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku raja täytyy kuitenkin olla sisarusten suhteessa. Kun löydetään puoliso on hän tärkein ja siskon tai veljen tulisi hyväksyä tämä. Valitettavasti on kokemusta miehen siskosta joka tuppautui kylään ilmoittamatta jatkuvasti ja joka puuttui perheemme kaikkiin asioihin. Jos keskitietä ei löydy on parempi erota. Sisko ei osannut erottaa perheen rajaa. Jos olisin tiennyt mihin joudun olisin ehkä valinnut toisen miehen.
Ei todellakaan pidä ja mikään laki ei määrää että puolison olisi oltava elämän ainoa keskipiste.
Paitsi, että jo Raamatussakinn sanotaan , että miehen tulee luopua isästään ja äidistään kun aloittaa oman parisuhteen. Tämä koskee myöskin omistushaluisia ja päällepäsmäri sisaria.
Eikö tämä tule jo luonnostaan, jos parisuhde on onnellinen ja miehelle oma vaimo/tyttöystävä se maailman rakkain ja halu jakaa kaiken mahdollisen, jos mies tahtoo rakastaa naistaan. Mies haluaa sen tehdä oma-aloitesti omasta halustaan, eikä siihen nainen voi sanella ehtojaan.
En usko sen toimivat ja parisuhteen kukoistavan, jos nainen/tyttöystävä sanelee pelisäännöt ja määrää miten paljon mies saa olla sukulaistensa tai siskonsa kanssa. Jo ajatuksena tuhoon tuomittu ja tuskin parisuhde voi olla onnellinen ja tasavertainen.
Kysymys kuuluukin, että miksi kannattaisi ryhtyä suhteeseen muunlaisen kuin ensimmäisessä kappaleessa kuvaillun miehen kanssa? Jos mies ei rakasta ja arvosta niin ei kannata runkkupatjaksi jäädä. Jätä se sika AP!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet melko surullinen tapaus
Kannattiko sinun nyt tuollaisen kommentin takia alkaa kirjoittaa. En käsitä ihmistä jolla ei ole mitään rakentavaa sanottavaa, mutta niin kova halu ilkeillä että jaksaa naputtaa tuon numerosarjankin saadakseen ilkeilynsä kaikkien näkyville. Nämä ilkeilijät ovat myös aina ensimmäisenä kommentoimassa, kun joku uskaltaa paljastaa rehellisesti jonkin negatiivisen tunteensa. Hirveä kiire päästä ensimmäisenä sivaltamaan.
Ymmärrän aloittajan näkemyksen siinä mielessä, että itsekin olen läheinen veljeni kanssa. Mutta kun aloin seurustella mieheni kanssa, hän vei aika nopeasti ison tilan elämästäni. Ja valitettavasti osa siitä tilasta tuli veljeni kustannuksella. Tämä on ikävää, mutta luonnollinen asia. Ennen veljeni oli minulle läheisin ihminen, nyt se on mieheni. En usko että mieheni piti ikinä miettiä, monesko hän on minun "tärkeysjärjestyksessäni". Aloittajan mies ei selvästikään näe asiaa tuolla tavalla, mikä voi tarkoittaa että hän ei ole täysillä mukana suhteessa.
Toisaalta: sisarusten kanssa on takana yhteistä historiaa vuosikymmeniä. Itse olet ollut kuvioissa melko lyhyen aikaa.
Voi tarkoittaa, mutta voi yhtä hyvin olla tarkoittamattakin. Ne, jotka jättävät ennen tärkeitä ihmisiä taakseen uuden kumppanin vuoksi, ovat juuri niitä ihmisiä, jotka ryhtyvät kiukuttelemaan ja juoksemaan kostoksi vieraissa, jos kumppani ei sitten olekaan kaikkea aikaansa heidän seuranaan.
Jos tunnette kovaa mustasukkaisuutta kumppaninne perhettä kohtaan, jääkää sinkuiksi. Teistä ei ole tasapainoiseen kumppanuuteen.
Tässä ei puhuttu taakse jättämisestä, vaan siitä että kumppanin pitäisi olla se tärkein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaajan numero 2 tarina on hyvin samanlainen kuin minunkin. Veljeni on kuitenkin ollut naimisissa jo kohta kaksikymmentä vuotta, ja kolmiodraama on näkynyt melkein alusta asti. Veljeni ja minä tapaamme harvoin, koska kälylläni on vaikeuksia olla näyttämättä nyrpeää naamaa, kun minä ilmestyn paikalle. Joskus hän yrittää olla ystävällinen, mutta me kaikki jo tiedämme, mikä tilanne on. Yleensä hän vain tuijottaa puhelintaan eikä kuule eikä puhu. Appivanhempiaan kälyni ei voi sietää, ja se näkyy.
Kälyni tärkeimmät ihmiset ovat hänen kaverinsa, hyvin tiivis naisporukka, joka käyttäytyy esimerkiksi Facebookissa kuin toisiinsa ristiin rastiin rakastunut teinityttölauma. Kälyni saisi raivarin, jos tietäisi, kuinka paljon minä ja veljeni puhumme puhelimessa keskenämme, vaikkei hän itse oikein enää välitäkään miehensä seurasta. Hän aikoinaan halusi hyvän miehen ja lapsilleen hyvän isän ja saikin erittäin hyvän, mutta on loitontunut koko perheestään omien juttujensa, töidensä ja kaveriensa vuoksi.
Kälyni on tuntenut miehensä parikymmentä vuotta, minä olen tuntenut veljeni kohta viisikymmentä vuotta. Minä ja veljeni olemme viihtyneet koko ikämme yhdessä, ja kälyni on siinä kumppanuudessa pelkkä sihisevä tähdenlento.
Kannattaisko katsoa peiliin? Miten mahdoitte aikanaan ottaa vastaan veljen tyttöystävän? Vaikutat ihan kamalalle ihmiselle.
Vastaanpa nyt sinulle samalla kertaa kuin kaikille muillekin, joita kommenttini niin itkettää.
Kälyni otettiin aikoinaan vastaan oikein hyvin. Heti häiden jälkeen hän kuitenkin alkoi osoittaa käytöksellään sen, että hän ei halua tietää miehensä sukulaisista mitään eikä oleskella näiden läheisyydessä – yksityiskohtia en harmiksenne ryhdy teille kertomaan. Jo ensimmäisten vuosien aikana veljeni pyysi useamman kerran vanhemmiltani anteeksi vaimonsa hävytöntä käytöstä heitä kohtaan. Välimatkan vuoksi jo muutenkin harvoja tapaamisia harvennettiin, eikä kälyni käytöstä koskaan kommentoitu veljelleni, koska tilanne oli hänelle jo aivan riittävän vaikea.
Veljeni ei edes tarvitse puhua minulle parisuhteensa ongelmista, koska hänen vaimonsa teot kertovat niistä aivan riittävän hyvin. Meillä on muitakin puheenaiheita. Aivan viime aikoina veljeni on ohimennen maininnut avioliitostaan sen, että olisi aikoinaan ehkä voinut harkita valintojaan pitempäänkin.
Mistä teidän raivokkaat kommenttinne muuten juontuvat? Haluatteko te annostella oman miehenne kiintymystä omaan perheeseensä? Pelottaako niin kovasti, että ette olekaan miehenne silmissä niin korkealla muiden yläpuolella kuin olette kuvitelleet? Sallitteko miehellenne hyviä ystäviä vai rajaatteko hänen ihmissuhteensa vain löyhiin kaveruuksiin? Kenelle miehellänne on lupa puhua aroista asioista, jollei lapsesta asti tuntemalleen ystävälle? Miksi sisko – tai veli – ei saa olla se erityinen uskottu?
Menkääpä hetkeksi itseenne ja miettikää, mikä sai teidät uskomaan juuri minusta sitä, mihin reagoitte niin voimakkaasti. Sekö, että ex-vaimoja on valtakunta puolillaan, mutta ex-siskoja on aika harvassa?
#3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaajan numero 2 tarina on hyvin samanlainen kuin minunkin. Veljeni on kuitenkin ollut naimisissa jo kohta kaksikymmentä vuotta, ja kolmiodraama on näkynyt melkein alusta asti. Veljeni ja minä tapaamme harvoin, koska kälylläni on vaikeuksia olla näyttämättä nyrpeää naamaa, kun minä ilmestyn paikalle. Joskus hän yrittää olla ystävällinen, mutta me kaikki jo tiedämme, mikä tilanne on. Yleensä hän vain tuijottaa puhelintaan eikä kuule eikä puhu. Appivanhempiaan kälyni ei voi sietää, ja se näkyy.
Kälyni tärkeimmät ihmiset ovat hänen kaverinsa, hyvin tiivis naisporukka, joka käyttäytyy esimerkiksi Facebookissa kuin toisiinsa ristiin rastiin rakastunut teinityttölauma. Kälyni saisi raivarin, jos tietäisi, kuinka paljon minä ja veljeni puhumme puhelimessa keskenämme, vaikkei hän itse oikein enää välitäkään miehensä seurasta. Hän aikoinaan halusi hyvän miehen ja lapsilleen hyvän isän ja saikin erittäin hyvän, mutta on loitontunut koko perheestään omien juttujensa, töidensä ja kaveriensa vuoksi.
Kälyni on tuntenut miehensä parikymmentä vuotta, minä olen tuntenut veljeni kohta viisikymmentä vuotta. Minä ja veljeni olemme viihtyneet koko ikämme yhdessä, ja kälyni on siinä kumppanuudessa pelkkä sihisevä tähdenlento.
Kannattaisko katsoa peiliin? Miten mahdoitte aikanaan ottaa vastaan veljen tyttöystävän? Vaikutat ihan kamalalle ihmiselle.
Vastaanpa nyt sinulle samalla kertaa kuin kaikille muillekin, joita kommenttini niin itkettää.
Kälyni otettiin aikoinaan vastaan oikein hyvin. Heti häiden jälkeen hän kuitenkin alkoi osoittaa käytöksellään sen, että hän ei halua tietää miehensä sukulaisista mitään eikä oleskella näiden läheisyydessä – yksityiskohtia en harmiksenne ryhdy teille kertomaan. Jo ensimmäisten vuosien aikana veljeni pyysi useamman kerran vanhemmiltani anteeksi vaimonsa hävytöntä käytöstä heitä kohtaan. Välimatkan vuoksi jo muutenkin harvoja tapaamisia harvennettiin, eikä kälyni käytöstä koskaan kommentoitu veljelleni, koska tilanne oli hänelle jo aivan riittävän vaikea.
Veljeni ei edes tarvitse puhua minulle parisuhteensa ongelmista, koska hänen vaimonsa teot kertovat niistä aivan riittävän hyvin. Meillä on muitakin puheenaiheita. Aivan viime aikoina veljeni on ohimennen maininnut avioliitostaan sen, että olisi aikoinaan ehkä voinut harkita valintojaan pitempäänkin.
Mistä teidän raivokkaat kommenttinne muuten juontuvat? Haluatteko te annostella oman miehenne kiintymystä omaan perheeseensä? Pelottaako niin kovasti, että ette olekaan miehenne silmissä niin korkealla muiden yläpuolella kuin olette kuvitelleet? Sallitteko miehellenne hyviä ystäviä vai rajaatteko hänen ihmissuhteensa vain löyhiin kaveruuksiin? Kenelle miehellänne on lupa puhua aroista asioista, jollei lapsesta asti tuntemalleen ystävälle? Miksi sisko – tai veli – ei saa olla se erityinen uskottu?
Menkääpä hetkeksi itseenne ja miettikää, mikä sai teidät uskomaan juuri minusta sitä, mihin reagoitte niin voimakkaasti. Sekö, että ex-vaimoja on valtakunta puolillaan, mutta ex-siskoja on aika harvassa?
#3
Olet veljellesi ylimääräistä painolastia ja olette estäneet hänen parisuhteensa normaalin kehityksen. Miksi kukaan haluaisi täysin vieraiden ihmisten ( eli miehen lapsuuden perheen) puuttuvan millään tavoin omaan elämäänsä. Se ei yksinkertaisesti kuulu teille. Veljesi parisuhde on siinä tilassa missä on juuri siitä syystä ettei napanuora ole katkennut. Kehtaatkin vielä puolustella itseäsi. Ja veljesi on selkärangaton luuseri kun ei saa suvulleen asetettua rajoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaajan numero 2 tarina on hyvin samanlainen kuin minunkin. Veljeni on kuitenkin ollut naimisissa jo kohta kaksikymmentä vuotta, ja kolmiodraama on näkynyt melkein alusta asti. Veljeni ja minä tapaamme harvoin, koska kälylläni on vaikeuksia olla näyttämättä nyrpeää naamaa, kun minä ilmestyn paikalle. Joskus hän yrittää olla ystävällinen, mutta me kaikki jo tiedämme, mikä tilanne on. Yleensä hän vain tuijottaa puhelintaan eikä kuule eikä puhu. Appivanhempiaan kälyni ei voi sietää, ja se näkyy.
Kälyni tärkeimmät ihmiset ovat hänen kaverinsa, hyvin tiivis naisporukka, joka käyttäytyy esimerkiksi Facebookissa kuin toisiinsa ristiin rastiin rakastunut teinityttölauma. Kälyni saisi raivarin, jos tietäisi, kuinka paljon minä ja veljeni puhumme puhelimessa keskenämme, vaikkei hän itse oikein enää välitäkään miehensä seurasta. Hän aikoinaan halusi hyvän miehen ja lapsilleen hyvän isän ja saikin erittäin hyvän, mutta on loitontunut koko perheestään omien juttujensa, töidensä ja kaveriensa vuoksi.
Kälyni on tuntenut miehensä parikymmentä vuotta, minä olen tuntenut veljeni kohta viisikymmentä vuotta. Minä ja veljeni olemme viihtyneet koko ikämme yhdessä, ja kälyni on siinä kumppanuudessa pelkkä sihisevä tähdenlento.
Kannattaisko katsoa peiliin? Miten mahdoitte aikanaan ottaa vastaan veljen tyttöystävän? Vaikutat ihan kamalalle ihmiselle.
Vastaanpa nyt sinulle samalla kertaa kuin kaikille muillekin, joita kommenttini niin itkettää.
Kälyni otettiin aikoinaan vastaan oikein hyvin. Heti häiden jälkeen hän kuitenkin alkoi osoittaa käytöksellään sen, että hän ei halua tietää miehensä sukulaisista mitään eikä oleskella näiden läheisyydessä – yksityiskohtia en harmiksenne ryhdy teille kertomaan. Jo ensimmäisten vuosien aikana veljeni pyysi useamman kerran vanhemmiltani anteeksi vaimonsa hävytöntä käytöstä heitä kohtaan. Välimatkan vuoksi jo muutenkin harvoja tapaamisia harvennettiin, eikä kälyni käytöstä koskaan kommentoitu veljelleni, koska tilanne oli hänelle jo aivan riittävän vaikea.
Veljeni ei edes tarvitse puhua minulle parisuhteensa ongelmista, koska hänen vaimonsa teot kertovat niistä aivan riittävän hyvin. Meillä on muitakin puheenaiheita. Aivan viime aikoina veljeni on ohimennen maininnut avioliitostaan sen, että olisi aikoinaan ehkä voinut harkita valintojaan pitempäänkin.
Mistä teidän raivokkaat kommenttinne muuten juontuvat? Haluatteko te annostella oman miehenne kiintymystä omaan perheeseensä? Pelottaako niin kovasti, että ette olekaan miehenne silmissä niin korkealla muiden yläpuolella kuin olette kuvitelleet? Sallitteko miehellenne hyviä ystäviä vai rajaatteko hänen ihmissuhteensa vain löyhiin kaveruuksiin? Kenelle miehellänne on lupa puhua aroista asioista, jollei lapsesta asti tuntemalleen ystävälle? Miksi sisko – tai veli – ei saa olla se erityinen uskottu?
Menkääpä hetkeksi itseenne ja miettikää, mikä sai teidät uskomaan juuri minusta sitä, mihin reagoitte niin voimakkaasti. Sekö, että ex-vaimoja on valtakunta puolillaan, mutta ex-siskoja on aika harvassa?
#3
Sinua miettisin kovasti niitä motiiveja , jotka saa sinut roikkumaan vanhemmissasi ja veljesi parisuhteessa. Puuttuuko oma elämä? Eikö napanuora ole katkennut vaikka olette jo iäkkäitä? Läheisriippuvuus? Ihan tosi , kasva aikuiseksi ja hanki oma elämä ja anna veljesi elää omaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaajan numero 2 tarina on hyvin samanlainen kuin minunkin. Veljeni on kuitenkin ollut naimisissa jo kohta kaksikymmentä vuotta, ja kolmiodraama on näkynyt melkein alusta asti. Veljeni ja minä tapaamme harvoin, koska kälylläni on vaikeuksia olla näyttämättä nyrpeää naamaa, kun minä ilmestyn paikalle. Joskus hän yrittää olla ystävällinen, mutta me kaikki jo tiedämme, mikä tilanne on. Yleensä hän vain tuijottaa puhelintaan eikä kuule eikä puhu. Appivanhempiaan kälyni ei voi sietää, ja se näkyy.
Kälyni tärkeimmät ihmiset ovat hänen kaverinsa, hyvin tiivis naisporukka, joka käyttäytyy esimerkiksi Facebookissa kuin toisiinsa ristiin rastiin rakastunut teinityttölauma. Kälyni saisi raivarin, jos tietäisi, kuinka paljon minä ja veljeni puhumme puhelimessa keskenämme, vaikkei hän itse oikein enää välitäkään miehensä seurasta. Hän aikoinaan halusi hyvän miehen ja lapsilleen hyvän isän ja saikin erittäin hyvän, mutta on loitontunut koko perheestään omien juttujensa, töidensä ja kaveriensa vuoksi.
Kälyni on tuntenut miehensä parikymmentä vuotta, minä olen tuntenut veljeni kohta viisikymmentä vuotta. Minä ja veljeni olemme viihtyneet koko ikämme yhdessä, ja kälyni on siinä kumppanuudessa pelkkä sihisevä tähdenlento.
Kannattaisko katsoa peiliin? Miten mahdoitte aikanaan ottaa vastaan veljen tyttöystävän? Vaikutat ihan kamalalle ihmiselle.
Vastaanpa nyt sinulle samalla kertaa kuin kaikille muillekin, joita kommenttini niin itkettää.
Kälyni otettiin aikoinaan vastaan oikein hyvin. Heti häiden jälkeen hän kuitenkin alkoi osoittaa käytöksellään sen, että hän ei halua tietää miehensä sukulaisista mitään eikä oleskella näiden läheisyydessä – yksityiskohtia en harmiksenne ryhdy teille kertomaan. Jo ensimmäisten vuosien aikana veljeni pyysi useamman kerran vanhemmiltani anteeksi vaimonsa hävytöntä käytöstä heitä kohtaan. Välimatkan vuoksi jo muutenkin harvoja tapaamisia harvennettiin, eikä kälyni käytöstä koskaan kommentoitu veljelleni, koska tilanne oli hänelle jo aivan riittävän vaikea.
Veljeni ei edes tarvitse puhua minulle parisuhteensa ongelmista, koska hänen vaimonsa teot kertovat niistä aivan riittävän hyvin. Meillä on muitakin puheenaiheita. Aivan viime aikoina veljeni on ohimennen maininnut avioliitostaan sen, että olisi aikoinaan ehkä voinut harkita valintojaan pitempäänkin.
Mistä teidän raivokkaat kommenttinne muuten juontuvat? Haluatteko te annostella oman miehenne kiintymystä omaan perheeseensä? Pelottaako niin kovasti, että ette olekaan miehenne silmissä niin korkealla muiden yläpuolella kuin olette kuvitelleet? Sallitteko miehellenne hyviä ystäviä vai rajaatteko hänen ihmissuhteensa vain löyhiin kaveruuksiin? Kenelle miehellänne on lupa puhua aroista asioista, jollei lapsesta asti tuntemalleen ystävälle? Miksi sisko – tai veli – ei saa olla se erityinen uskottu?
Menkääpä hetkeksi itseenne ja miettikää, mikä sai teidät uskomaan juuri minusta sitä, mihin reagoitte niin voimakkaasti. Sekö, että ex-vaimoja on valtakunta puolillaan, mutta ex-siskoja on aika harvassa?
#3
Olet veljellesi ylimääräistä painolastia ja olette estäneet hänen parisuhteensa normaalin kehityksen. Miksi kukaan haluaisi täysin vieraiden ihmisten ( eli miehen lapsuuden perheen) puuttuvan millään tavoin omaan elämäänsä. Se ei yksinkertaisesti kuulu teille. Veljesi parisuhde on siinä tilassa missä on juuri siitä syystä ettei napanuora ole katkennut. Kehtaatkin vielä puolustella itseäsi. Ja veljesi on selkärangaton luuseri kun ei saa suvulleen asetettua rajoja.
Jopas rakentelit itsellesi olkinuken.
Vastaapa nyt esittämiini kysymyksiin, ennen kuin poksautat verisuonen pelkästä raivosta. Ja kerro bonuksena, miten mieheni lapsuudenperhe on puuttunut hänen elämäänsä samalla, kun on harventanut yhteydenottojaan vain ollakseen ärsyttämättä äkkipikaista kälyä ja miniää.
#3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaajan numero 2 tarina on hyvin samanlainen kuin minunkin. Veljeni on kuitenkin ollut naimisissa jo kohta kaksikymmentä vuotta, ja kolmiodraama on näkynyt melkein alusta asti. Veljeni ja minä tapaamme harvoin, koska kälylläni on vaikeuksia olla näyttämättä nyrpeää naamaa, kun minä ilmestyn paikalle. Joskus hän yrittää olla ystävällinen, mutta me kaikki jo tiedämme, mikä tilanne on. Yleensä hän vain tuijottaa puhelintaan eikä kuule eikä puhu. Appivanhempiaan kälyni ei voi sietää, ja se näkyy.
Kälyni tärkeimmät ihmiset ovat hänen kaverinsa, hyvin tiivis naisporukka, joka käyttäytyy esimerkiksi Facebookissa kuin toisiinsa ristiin rastiin rakastunut teinityttölauma. Kälyni saisi raivarin, jos tietäisi, kuinka paljon minä ja veljeni puhumme puhelimessa keskenämme, vaikkei hän itse oikein enää välitäkään miehensä seurasta. Hän aikoinaan halusi hyvän miehen ja lapsilleen hyvän isän ja saikin erittäin hyvän, mutta on loitontunut koko perheestään omien juttujensa, töidensä ja kaveriensa vuoksi.
Kälyni on tuntenut miehensä parikymmentä vuotta, minä olen tuntenut veljeni kohta viisikymmentä vuotta. Minä ja veljeni olemme viihtyneet koko ikämme yhdessä, ja kälyni on siinä kumppanuudessa pelkkä sihisevä tähdenlento.
Kannattaisko katsoa peiliin? Miten mahdoitte aikanaan ottaa vastaan veljen tyttöystävän? Vaikutat ihan kamalalle ihmiselle.
Vastaanpa nyt sinulle samalla kertaa kuin kaikille muillekin, joita kommenttini niin itkettää.
Kälyni otettiin aikoinaan vastaan oikein hyvin. Heti häiden jälkeen hän kuitenkin alkoi osoittaa käytöksellään sen, että hän ei halua tietää miehensä sukulaisista mitään eikä oleskella näiden läheisyydessä – yksityiskohtia en harmiksenne ryhdy teille kertomaan. Jo ensimmäisten vuosien aikana veljeni pyysi useamman kerran vanhemmiltani anteeksi vaimonsa hävytöntä käytöstä heitä kohtaan. Välimatkan vuoksi jo muutenkin harvoja tapaamisia harvennettiin, eikä kälyni käytöstä koskaan kommentoitu veljelleni, koska tilanne oli hänelle jo aivan riittävän vaikea.
Veljeni ei edes tarvitse puhua minulle parisuhteensa ongelmista, koska hänen vaimonsa teot kertovat niistä aivan riittävän hyvin. Meillä on muitakin puheenaiheita. Aivan viime aikoina veljeni on ohimennen maininnut avioliitostaan sen, että olisi aikoinaan ehkä voinut harkita valintojaan pitempäänkin.
Mistä teidän raivokkaat kommenttinne muuten juontuvat? Haluatteko te annostella oman miehenne kiintymystä omaan perheeseensä? Pelottaako niin kovasti, että ette olekaan miehenne silmissä niin korkealla muiden yläpuolella kuin olette kuvitelleet? Sallitteko miehellenne hyviä ystäviä vai rajaatteko hänen ihmissuhteensa vain löyhiin kaveruuksiin? Kenelle miehellänne on lupa puhua aroista asioista, jollei lapsesta asti tuntemalleen ystävälle? Miksi sisko – tai veli – ei saa olla se erityinen uskottu?
Menkääpä hetkeksi itseenne ja miettikää, mikä sai teidät uskomaan juuri minusta sitä, mihin reagoitte niin voimakkaasti. Sekö, että ex-vaimoja on valtakunta puolillaan, mutta ex-siskoja on aika harvassa?
#3
Olet veljellesi ylimääräistä painolastia ja olette estäneet hänen parisuhteensa normaalin kehityksen. Miksi kukaan haluaisi täysin vieraiden ihmisten ( eli miehen lapsuuden perheen) puuttuvan millään tavoin omaan elämäänsä. Se ei yksinkertaisesti kuulu teille. Veljesi parisuhde on siinä tilassa missä on juuri siitä syystä ettei napanuora ole katkennut. Kehtaatkin vielä puolustella itseäsi. Ja veljesi on selkärangaton luuseri kun ei saa suvulleen asetettua rajoja.
Jopas rakentelit itsellesi olkinuken.
Vastaapa nyt esittämiini kysymyksiin, ennen kuin poksautat verisuonen pelkästä raivosta. Ja kerro bonuksena, miten mieheni lapsuudenperhe on puuttunut hänen elämäänsä samalla, kun on harventanut yhteydenottojaan vain ollakseen ärsyttämättä äkkipikaista kälyä ja miniää.
#3
Tokihan kaltaisesi eivät nää asioita kuin omalta kannaltaan ja empatiaa toisia kohtaan ette kykene tuntemaan. Täytyy olla kieroutuneet ihmissuhteet lapsuudenperheessäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaajan numero 2 tarina on hyvin samanlainen kuin minunkin. Veljeni on kuitenkin ollut naimisissa jo kohta kaksikymmentä vuotta, ja kolmiodraama on näkynyt melkein alusta asti. Veljeni ja minä tapaamme harvoin, koska kälylläni on vaikeuksia olla näyttämättä nyrpeää naamaa, kun minä ilmestyn paikalle. Joskus hän yrittää olla ystävällinen, mutta me kaikki jo tiedämme, mikä tilanne on. Yleensä hän vain tuijottaa puhelintaan eikä kuule eikä puhu. Appivanhempiaan kälyni ei voi sietää, ja se näkyy.
Kälyni tärkeimmät ihmiset ovat hänen kaverinsa, hyvin tiivis naisporukka, joka käyttäytyy esimerkiksi Facebookissa kuin toisiinsa ristiin rastiin rakastunut teinityttölauma. Kälyni saisi raivarin, jos tietäisi, kuinka paljon minä ja veljeni puhumme puhelimessa keskenämme, vaikkei hän itse oikein enää välitäkään miehensä seurasta. Hän aikoinaan halusi hyvän miehen ja lapsilleen hyvän isän ja saikin erittäin hyvän, mutta on loitontunut koko perheestään omien juttujensa, töidensä ja kaveriensa vuoksi.
Kälyni on tuntenut miehensä parikymmentä vuotta, minä olen tuntenut veljeni kohta viisikymmentä vuotta. Minä ja veljeni olemme viihtyneet koko ikämme yhdessä, ja kälyni on siinä kumppanuudessa pelkkä sihisevä tähdenlento.
Kannattaisko katsoa peiliin? Miten mahdoitte aikanaan ottaa vastaan veljen tyttöystävän? Vaikutat ihan kamalalle ihmiselle.
Vastaanpa nyt sinulle samalla kertaa kuin kaikille muillekin, joita kommenttini niin itkettää.
Kälyni otettiin aikoinaan vastaan oikein hyvin. Heti häiden jälkeen hän kuitenkin alkoi osoittaa käytöksellään sen, että hän ei halua tietää miehensä sukulaisista mitään eikä oleskella näiden läheisyydessä – yksityiskohtia en harmiksenne ryhdy teille kertomaan. Jo ensimmäisten vuosien aikana veljeni pyysi useamman kerran vanhemmiltani anteeksi vaimonsa hävytöntä käytöstä heitä kohtaan. Välimatkan vuoksi jo muutenkin harvoja tapaamisia harvennettiin, eikä kälyni käytöstä koskaan kommentoitu veljelleni, koska tilanne oli hänelle jo aivan riittävän vaikea.
Veljeni ei edes tarvitse puhua minulle parisuhteensa ongelmista, koska hänen vaimonsa teot kertovat niistä aivan riittävän hyvin. Meillä on muitakin puheenaiheita. Aivan viime aikoina veljeni on ohimennen maininnut avioliitostaan sen, että olisi aikoinaan ehkä voinut harkita valintojaan pitempäänkin.
Mistä teidän raivokkaat kommenttinne muuten juontuvat? Haluatteko te annostella oman miehenne kiintymystä omaan perheeseensä? Pelottaako niin kovasti, että ette olekaan miehenne silmissä niin korkealla muiden yläpuolella kuin olette kuvitelleet? Sallitteko miehellenne hyviä ystäviä vai rajaatteko hänen ihmissuhteensa vain löyhiin kaveruuksiin? Kenelle miehellänne on lupa puhua aroista asioista, jollei lapsesta asti tuntemalleen ystävälle? Miksi sisko – tai veli – ei saa olla se erityinen uskottu?
Menkääpä hetkeksi itseenne ja miettikää, mikä sai teidät uskomaan juuri minusta sitä, mihin reagoitte niin voimakkaasti. Sekö, että ex-vaimoja on valtakunta puolillaan, mutta ex-siskoja on aika harvassa?
#3
Sinua miettisin kovasti niitä motiiveja , jotka saa sinut roikkumaan vanhemmissasi ja veljesi parisuhteessa. Puuttuuko oma elämä? Eikö napanuora ole katkennut vaikka olette jo iäkkäitä? Läheisriippuvuus? Ihan tosi , kasva aikuiseksi ja hanki oma elämä ja anna veljesi elää omaansa.
Roikkumaan? Kerropa nyt, millaiseksi sinä kuvittelet tämän tilanteen. Anna vaikka tiedot yhteydenpidon säännöllisyydestä, minuuttimääristä ja puheenaiheista. Minusta tuntuu nimittäin siltä, että joko olen onnistunut ilmaisemaan itseäni hyvin omituisella tavalla tai sitten olen saanut kimppuuni palstan fanaattisimmat, lukutaidoltaan heikohkot ihmissuhdehihhulit.
Miten muuten on, uskallatko vastata esittämiini kysymyksiin?
#3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaajan numero 2 tarina on hyvin samanlainen kuin minunkin. Veljeni on kuitenkin ollut naimisissa jo kohta kaksikymmentä vuotta, ja kolmiodraama on näkynyt melkein alusta asti. Veljeni ja minä tapaamme harvoin, koska kälylläni on vaikeuksia olla näyttämättä nyrpeää naamaa, kun minä ilmestyn paikalle. Joskus hän yrittää olla ystävällinen, mutta me kaikki jo tiedämme, mikä tilanne on. Yleensä hän vain tuijottaa puhelintaan eikä kuule eikä puhu. Appivanhempiaan kälyni ei voi sietää, ja se näkyy.
Kälyni tärkeimmät ihmiset ovat hänen kaverinsa, hyvin tiivis naisporukka, joka käyttäytyy esimerkiksi Facebookissa kuin toisiinsa ristiin rastiin rakastunut teinityttölauma. Kälyni saisi raivarin, jos tietäisi, kuinka paljon minä ja veljeni puhumme puhelimessa keskenämme, vaikkei hän itse oikein enää välitäkään miehensä seurasta. Hän aikoinaan halusi hyvän miehen ja lapsilleen hyvän isän ja saikin erittäin hyvän, mutta on loitontunut koko perheestään omien juttujensa, töidensä ja kaveriensa vuoksi.
Kälyni on tuntenut miehensä parikymmentä vuotta, minä olen tuntenut veljeni kohta viisikymmentä vuotta. Minä ja veljeni olemme viihtyneet koko ikämme yhdessä, ja kälyni on siinä kumppanuudessa pelkkä sihisevä tähdenlento.
Kannattaisko katsoa peiliin? Miten mahdoitte aikanaan ottaa vastaan veljen tyttöystävän? Vaikutat ihan kamalalle ihmiselle.
Vastaanpa nyt sinulle samalla kertaa kuin kaikille muillekin, joita kommenttini niin itkettää.
Kälyni otettiin aikoinaan vastaan oikein hyvin. Heti häiden jälkeen hän kuitenkin alkoi osoittaa käytöksellään sen, että hän ei halua tietää miehensä sukulaisista mitään eikä oleskella näiden läheisyydessä – yksityiskohtia en harmiksenne ryhdy teille kertomaan. Jo ensimmäisten vuosien aikana veljeni pyysi useamman kerran vanhemmiltani anteeksi vaimonsa hävytöntä käytöstä heitä kohtaan. Välimatkan vuoksi jo muutenkin harvoja tapaamisia harvennettiin, eikä kälyni käytöstä koskaan kommentoitu veljelleni, koska tilanne oli hänelle jo aivan riittävän vaikea.
Veljeni ei edes tarvitse puhua minulle parisuhteensa ongelmista, koska hänen vaimonsa teot kertovat niistä aivan riittävän hyvin. Meillä on muitakin puheenaiheita. Aivan viime aikoina veljeni on ohimennen maininnut avioliitostaan sen, että olisi aikoinaan ehkä voinut harkita valintojaan pitempäänkin.
Mistä teidän raivokkaat kommenttinne muuten juontuvat? Haluatteko te annostella oman miehenne kiintymystä omaan perheeseensä? Pelottaako niin kovasti, että ette olekaan miehenne silmissä niin korkealla muiden yläpuolella kuin olette kuvitelleet? Sallitteko miehellenne hyviä ystäviä vai rajaatteko hänen ihmissuhteensa vain löyhiin kaveruuksiin? Kenelle miehellänne on lupa puhua aroista asioista, jollei lapsesta asti tuntemalleen ystävälle? Miksi sisko – tai veli – ei saa olla se erityinen uskottu?
Menkääpä hetkeksi itseenne ja miettikää, mikä sai teidät uskomaan juuri minusta sitä, mihin reagoitte niin voimakkaasti. Sekö, että ex-vaimoja on valtakunta puolillaan, mutta ex-siskoja on aika harvassa?
#3
Olet veljellesi ylimääräistä painolastia ja olette estäneet hänen parisuhteensa normaalin kehityksen. Miksi kukaan haluaisi täysin vieraiden ihmisten ( eli miehen lapsuuden perheen) puuttuvan millään tavoin omaan elämäänsä. Se ei yksinkertaisesti kuulu teille. Veljesi parisuhde on siinä tilassa missä on juuri siitä syystä ettei napanuora ole katkennut. Kehtaatkin vielä puolustella itseäsi. Ja veljesi on selkärangaton luuseri kun ei saa suvulleen asetettua rajoja.
Jopas rakentelit itsellesi olkinuken.
Vastaapa nyt esittämiini kysymyksiin, ennen kuin poksautat verisuonen pelkästä raivosta. Ja kerro bonuksena, miten mieheni lapsuudenperhe on puuttunut hänen elämäänsä samalla, kun on harventanut yhteydenottojaan vain ollakseen ärsyttämättä äkkipikaista kälyä ja miniää.
#3
Tokihan kaltaisesi eivät nää asioita kuin omalta kannaltaan ja empatiaa toisia kohtaan ette kykene tuntemaan. Täytyy olla kieroutuneet ihmissuhteet lapsuudenperheessäsi.
Voi hyvänen aika.
#3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaajan numero 2 tarina on hyvin samanlainen kuin minunkin. Veljeni on kuitenkin ollut naimisissa jo kohta kaksikymmentä vuotta, ja kolmiodraama on näkynyt melkein alusta asti. Veljeni ja minä tapaamme harvoin, koska kälylläni on vaikeuksia olla näyttämättä nyrpeää naamaa, kun minä ilmestyn paikalle. Joskus hän yrittää olla ystävällinen, mutta me kaikki jo tiedämme, mikä tilanne on. Yleensä hän vain tuijottaa puhelintaan eikä kuule eikä puhu. Appivanhempiaan kälyni ei voi sietää, ja se näkyy.
Kälyni tärkeimmät ihmiset ovat hänen kaverinsa, hyvin tiivis naisporukka, joka käyttäytyy esimerkiksi Facebookissa kuin toisiinsa ristiin rastiin rakastunut teinityttölauma. Kälyni saisi raivarin, jos tietäisi, kuinka paljon minä ja veljeni puhumme puhelimessa keskenämme, vaikkei hän itse oikein enää välitäkään miehensä seurasta. Hän aikoinaan halusi hyvän miehen ja lapsilleen hyvän isän ja saikin erittäin hyvän, mutta on loitontunut koko perheestään omien juttujensa, töidensä ja kaveriensa vuoksi.
Kälyni on tuntenut miehensä parikymmentä vuotta, minä olen tuntenut veljeni kohta viisikymmentä vuotta. Minä ja veljeni olemme viihtyneet koko ikämme yhdessä, ja kälyni on siinä kumppanuudessa pelkkä sihisevä tähdenlento.
Kannattaisko katsoa peiliin? Miten mahdoitte aikanaan ottaa vastaan veljen tyttöystävän? Vaikutat ihan kamalalle ihmiselle.
Vastaanpa nyt sinulle samalla kertaa kuin kaikille muillekin, joita kommenttini niin itkettää.
Kälyni otettiin aikoinaan vastaan oikein hyvin. Heti häiden jälkeen hän kuitenkin alkoi osoittaa käytöksellään sen, että hän ei halua tietää miehensä sukulaisista mitään eikä oleskella näiden läheisyydessä – yksityiskohtia en harmiksenne ryhdy teille kertomaan. Jo ensimmäisten vuosien aikana veljeni pyysi useamman kerran vanhemmiltani anteeksi vaimonsa hävytöntä käytöstä heitä kohtaan. Välimatkan vuoksi jo muutenkin harvoja tapaamisia harvennettiin, eikä kälyni käytöstä koskaan kommentoitu veljelleni, koska tilanne oli hänelle jo aivan riittävän vaikea.
Veljeni ei edes tarvitse puhua minulle parisuhteensa ongelmista, koska hänen vaimonsa teot kertovat niistä aivan riittävän hyvin. Meillä on muitakin puheenaiheita. Aivan viime aikoina veljeni on ohimennen maininnut avioliitostaan sen, että olisi aikoinaan ehkä voinut harkita valintojaan pitempäänkin.
Mistä teidän raivokkaat kommenttinne muuten juontuvat? Haluatteko te annostella oman miehenne kiintymystä omaan perheeseensä? Pelottaako niin kovasti, että ette olekaan miehenne silmissä niin korkealla muiden yläpuolella kuin olette kuvitelleet? Sallitteko miehellenne hyviä ystäviä vai rajaatteko hänen ihmissuhteensa vain löyhiin kaveruuksiin? Kenelle miehellänne on lupa puhua aroista asioista, jollei lapsesta asti tuntemalleen ystävälle? Miksi sisko – tai veli – ei saa olla se erityinen uskottu?
Menkääpä hetkeksi itseenne ja miettikää, mikä sai teidät uskomaan juuri minusta sitä, mihin reagoitte niin voimakkaasti. Sekö, että ex-vaimoja on valtakunta puolillaan, mutta ex-siskoja on aika harvassa?
#3
Sinua miettisin kovasti niitä motiiveja , jotka saa sinut roikkumaan vanhemmissasi ja veljesi parisuhteessa. Puuttuuko oma elämä? Eikö napanuora ole katkennut vaikka olette jo iäkkäitä? Läheisriippuvuus? Ihan tosi , kasva aikuiseksi ja hanki oma elämä ja anna veljesi elää omaansa.
Roikkumaan? Kerropa nyt, millaiseksi sinä kuvittelet tämän tilanteen. Anna vaikka tiedot yhteydenpidon säännöllisyydestä, minuuttimääristä ja puheenaiheista. Minusta tuntuu nimittäin siltä, että joko olen onnistunut ilmaisemaan itseäni hyvin omituisella tavalla tai sitten olen saanut kimppuuni palstan fanaattisimmat, lukutaidoltaan heikohkot ihmissuhdehihhulit.
Miten muuten on, uskallatko vastata esittämiini kysymyksiin?
#3
Perheellisenä mies tietysti kääntyy ongelmistaan sen oman itse valitsemansa kumppanin puoleen, eikä ruikuta muille. Millaiset ihmiset eivät ole kasvaneet eroon lapsuudenperhestään 50 ikävuoteen mennessä? Kertoo kyllä paljon sinusta ja perheestäsi ettei veljesi vaimo alunperinkään halunnut olla kanssanne tekemisissä. Miksi tätä on niin vaikea hyväksyä ja antaa olla toisen parisuhteen ja perhe-elämän sorkkimatta. Kun mies hankkii vapaaehtoisesti oman perheen , niin silloin hänen ykkös lojaliteetti kuuluu hänen omalle perheelleen , ei vanhemmille , kavereille eikä varsinkaan sisaruksille. Eikö sinulla ole tuohon ikään mennessä ole omaa elämää muodostunut? Miksi sinun on niin vaikea kunnioittaa ihmistä jonka veljesi on vapaaehtoisesti valinnut kumppanikseen? Ja vielä kehtaat kahdenkymmenen vuoden jälkeen haukkua ja valittaa tästä netissä?
Olen aina ollut läheinen oman veljeni kanssa. Meillä on pieni ikäero niin ollaan paljon leikitty yhdessä pienenä sekä alkoholistivanhemmat. Veljeni on huolehtinut minusta kun vanhemmat eivät ole siihen pystyneet.
Veli meni naimisiin ihan kivan tytön kanssa ja muutti kauemmas. Soiteltiin vuorotellen noin pari kertaa viikossa ja vaihdeltiin kuulemisia, kunnes yksi kerta puhelimessa veli sanoi, että hänen vaimo on hieman suuttunut kun en ikinä soita hänelle.
Eipä siinä mitään, soitin kälylle seuraavaksi ja sitten taas veljelleni, kunnes huomasin että eihän se kälykään ikinä mulle soita. Ei kertaakaan ole soittanut.
Nykyään soitan tosi harvoin veljelleni, väleissä ollaan ja kyläillään, mutta jäi vähän kaihertamaan kälyn käytös.
Miksi pitää olla mustasukkainen puolisin sukulaisista? Veljellenikin oma perhe on ykkönen ja sitten vasta me muut sukulaiset.
Meillä veljen naisystävä ei tunnu ymmärtävän omaa paikkaansa eli hän on veljelleni elämän nainen, meille muille pelkkä veljen naisystävä. Veljen koti on vain hänen kotinsa, ei naisystävän ja jos minä käyn veljen kanssa sinne ostamassa verhot, niin kyse ei ole mistään parisuhteeseen tunkeutumisesta, vaan ainoastaan verhojen hankinnasta.
Kuten aina, asiasta voi olla montaa mieltä. Itse ymmärrän ketjun aloittajaa, kokisin tuollaisen asetelman parisuhteessa ahdistavaksi.
Vaihtoehtoja asiassa on kaksi. Opetella olemaan suhteessa, jossa on tuollainen dynamiikka ja hyväksyä siskon tiivis läsnäolo kumppanin elämässä tai sitten erota etsiä itselle sopivampi parisuhde (todellakin helpommin sanottu kuin tehty).
Kumppania ei voi muuttaa ja suhteeseen jossa ei ole hyvä olla ei kannata jäädä.
Vierailija kirjoitti:
Meillä veljen naisystävä ei tunnu ymmärtävän omaa paikkaansa eli hän on veljelleni elämän nainen, meille muille pelkkä veljen naisystävä. Veljen koti on vain hänen kotinsa, ei naisystävän ja jos minä käyn veljen kanssa sinne ostamassa verhot, niin kyse ei ole mistään parisuhteeseen tunkeutumisesta, vaan ainoastaan verhojen hankinnasta.
Tuskinpa tämä naisystävä kauan tuollaisen vetelyksen kanssa viihtyy. Parempia ja sitoutuvampia miehiä löytyy helposti. Eikö sinullakaan ole omaa elämää ja täytyy veljen kautta täyttää tyhjiötä? Veljesi naiset ja verhot eivät ole sinun huolesi.
Vierailija kirjoitti:
Kuten aina, asiasta voi olla montaa mieltä. Itse ymmärrän ketjun aloittajaa, kokisin tuollaisen asetelman parisuhteessa ahdistavaksi.
Vaihtoehtoja asiassa on kaksi. Opetella olemaan suhteessa, jossa on tuollainen dynamiikka ja hyväksyä siskon tiivis läsnäolo kumppanin elämässä tai sitten erota etsiä itselle sopivampi parisuhde (todellakin helpommin sanottu kuin tehty).
Kumppania ei voi muuttaa ja suhteeseen jossa ei ole hyvä olla ei kannata jäädä.
Kolmas vaihtoehto on se, että saa miehen asettamaan kanssakäymisessä lapsuudenperheen/ kavereiden jne. Kesken tietyt rajat. Normaalisti kehittyneet aikuiset ihmiset toimii näin aloittaessaan parisuhteen.
Kannattaisko katsoa peiliin? Miten mahdoitte aikanaan ottaa vastaan veljen tyttöystävän? Vaikutat ihan kamalalle ihmiselle.