Keinoja: miten jaksaa kun ei siedä miehensä lapsia?

Käy sitä onneksi joillekin eromuksuille älytön munkki, mitä äitipuoleen tulee.

Esimerkiksi kaverini on avioero/uusioperhelapsitaustainen eli hänen isänsä erosi hänen biologisesta äidistään, joka oli lievästi ilmaisten väkivaltainen kahjo joka ei piitannu mistään mitä pieniin lapsiinsa tuli. Ei siis kiinnostanu pätkääkään huolenpito tai kasvatusasiat. Mutku lapset nyt oli hommattu niin siinähän ne oli pelkkänä rasittavana riesana hänelle.

Vanhemmat erosivat.

Kaveri kertoi että muutaman vuoden päästä hänen isänsä löysi tolkun naisen joka aidosti hyväksyi myös ( täysin laiminlyödyt) lapset .

Tämä äitipuoli kesti sen miten pitkin seiniä ja silmille nää mukkelot hyppi kun olivat niin sekaisin eivätkä uskaltaneet luottaa aluksi. Suuri tekijä varmaan että tilanne otettiin haltuun oli myös että niillä (isä+äitipuoli) synkkasi parisuhteessa ok.

Jokatapauksessa pascoista äiti/isäpuolista puhuttaessa , nostaa kaveri esiin aina isänsä uuden joka on "enemmän äiti kuin olla voi". Kaveri menestyy hienosti aikuiselämässään, koska sai hyvät eväät ja itsetunnon. Välit lämpöiset sekä uusioperheeseen että myös sen (saadun rakkauden ja välittämisen) myötä lempeyttä löytynyt ressukka-äiskäänsä kohtaan jota myös käy moikkaamassa vailla katkeruutta.

Toisinkin olisi voinut käydä.

Myös samoja onnistuneita uusioperhekuvioita on lukuisia, isäpuoli onkin juuri se täysi kymppi joka on aito aikuinen perheessä ja ottaa vastuuta ja kunnioittaa lapsia.

Se on varmaan vaan niin tarkkaa se kumppanin valinta, että joskus on ihan hyvä vaihtoehto antaa lasten kasvaa rauhassa isoiksi ennen kuin uusi kumppani muuttaa asumaan osaksi arkea saman katon alle. Ei kaikki tykkää lapsista, vaikka aluksi rakkauden huumassa voi teeskennellä et ai kuin ihanaa sulla on lapsia, mutta käytännössä sitten kiristellään salaa hampaita lapsille että menkää hel-vettiin siitä ja hävitkää mun silmistä en jaksa teitä.

Vierailija kirjoitti:

Itse tiesin alunperinkin että en ole lapsi-ihminen, en siedä melua ja muutenkin, oma aika on tärkeää. Siitä huolimatta löin hynttyyt yhteen miehen kanssa jolla lapset. Kun lapset oli pienempiä ja viikko-viikko, kaikki meno osaltani hyvin, oikein yllätyinkin miten hyvin sopeuduin lapsiperhe-elämään ja lapset ovat kivoja, ja tuntuivat myös tykästyvän minuun.

Mutta nyt kun vanhin jo kulkee omalla mopolla ja ovat muutenkin jo isompia, ei viikko-viikko ole enää kiveen hakattu ja lapset tulee ja menee miten sattuu, enenevissä määrin ovat meillä. Ja yllättäin nyt on itselläni raskainta, kun ei ole enää sitä varmaa rauhallista viikkoa, jolloin sai rauhassa latautua tulevaan lapsiviikkoon. Miehelle en halua asiasta valittaa, koska ajattelen jos tilanne olisi toisinpäin, lapset olisi minun lapsia, ja uusi mies valittaisi minulle siitä, kun nuo sun lapset on aina täällä? Ei tuntuisi kivalta.

Koitan setviä eteenpäin ajatellen, että kohta ovat aikuisia (ja koittamalla asettua lasten asemaan ja ajatella siltä kannalta), teen kodin ulkopuolella jotain yksinäni (lenkkeilyä,shoppailua) kun haluan omaa rauhaa. Jotain mindfullnes-ajattelua olen myös koittanut tehdä ja keskittyä miettimään, että asiat on kuitenkin aika hyvin, ollaan terveitä, ei ole rahahuolia jne.

Hei nyt rotia tuohon touhuun! Eivät ne lapset saa tulla mielensä mukaan teille, vaan pitää pysyä sovituissa. Eihän tuosta mitään tule että kokoajan ne voivat olla tulossa ja menossa mopoineen kavereineen.

Itse olen lapseton nainen joka asuu miehen kanssa jolla on yksi lapsi, lähes aikuinen, hyvin käyttäytyvä yksilö onneksi, ei ongelmia. Joka toinen vkl on teini meillä ja se sopimus pitää, toki loma-aikaan jne neuvotellaan poikkeamat yhteis ymmärryksessä isolla porukalla. Jos alkaisi lipsumaan niin sellaista mindfullnessia ei ole olemassakaan että voisin edes kuvitella sopeutuvani tilanteeseen. Miksi sovitut eivät pidä? Pääseekö isän luona jotenkin "helpommalla" tulisi mieleen?

Vaikka teillä ovatkin kohta aikuisia, voi se kulkeminen ja teillä käynti jatkua periaatteessa heidän lopun ikäänsä. Nyt neuvon että otat miehesi kanssa asian vakavasti puheeksi ennen kuin menee vielä hullummaksi. Kohta teille tuodaan tyttö/poikakavereitakin tuosta noin vaan yökausiksi passattaviksi!

Vierailija kirjoitti:

Käy sitä onneksi joillekin eromuksuille älytön munkki, mitä äitipuoleen tulee.

Esimerkiksi kaverini on avioero/uusioperhelapsitaustainen eli hänen isänsä erosi hänen biologisesta äidistään, joka oli lievästi ilmaisten väkivaltainen kahjo joka ei piitannu mistään mitä pieniin lapsiinsa tuli. Ei siis kiinnostanu pätkääkään huolenpito tai kasvatusasiat. Mutku lapset nyt oli hommattu niin siinähän ne oli pelkkänä rasittavana riesana hänelle.

Vanhemmat erosivat.

Kaveri kertoi että muutaman vuoden päästä hänen isänsä löysi tolkun naisen joka aidosti hyväksyi myös ( täysin laiminlyödyt) lapset .

Tämä äitipuoli kesti sen miten pitkin seiniä ja silmille nää mukkelot hyppi kun olivat niin sekaisin eivätkä uskaltaneet luottaa aluksi. Suuri tekijä varmaan että tilanne otettiin haltuun oli myös että niillä (isä+äitipuoli) synkkasi parisuhteessa ok.

Jokatapauksessa pascoista äiti/isäpuolista puhuttaessa , nostaa kaveri esiin aina isänsä uuden joka on "enemmän äiti kuin olla voi". Kaveri menestyy hienosti aikuiselämässään, koska sai hyvät eväät ja itsetunnon. Välit lämpöiset sekä uusioperheeseen että myös sen (saadun rakkauden ja välittämisen) myötä lempeyttä löytynyt ressukka-äiskäänsä kohtaan jota myös käy moikkaamassa vailla katkeruutta.

Toisinkin olisi voinut käydä.

Myös samoja onnistuneita uusioperhekuvioita on lukuisia, isäpuoli onkin juuri se täysi kymppi joka on aito aikuinen perheessä ja ottaa vastuuta ja kunnioittaa lapsia.

Se on varmaan vaan niin tarkkaa se kumppanin valinta, että joskus on ihan hyvä vaihtoehto antaa lasten kasvaa rauhassa isoiksi ennen kuin uusi kumppani muuttaa asumaan osaksi arkea saman katon alle. Ei kaikki tykkää lapsista, vaikka aluksi rakkauden huumassa voi teeskennellä et ai kuin ihanaa sulla on lapsia, mutta käytännössä sitten kiristellään salaa hampaita lapsille että menkää hel-vettiin siitä ja hävitkää mun silmistä en jaksa teitä.

Lapsethan alkaa kukoistaa kun saavat tolkun aikuisen joka opastaa ja näyttää että he ovat arvokkaita.

Päinvastoin lapset pienentää itseään tai kapinoi jos on rakkaudeton kasvuilmapiiri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tiesin alunperinkin että en ole lapsi-ihminen, en siedä melua ja muutenkin, oma aika on tärkeää. Siitä huolimatta löin hynttyyt yhteen miehen kanssa jolla lapset. Kun lapset oli pienempiä ja viikko-viikko, kaikki meno osaltani hyvin, oikein yllätyinkin miten hyvin sopeuduin lapsiperhe-elämään ja lapset ovat kivoja, ja tuntuivat myös tykästyvän minuun.

Mutta nyt kun vanhin jo kulkee omalla mopolla ja ovat muutenkin jo isompia, ei viikko-viikko ole enää kiveen hakattu ja lapset tulee ja menee miten sattuu, enenevissä määrin ovat meillä. Ja yllättäin nyt on itselläni raskainta, kun ei ole enää sitä varmaa rauhallista viikkoa, jolloin sai rauhassa latautua tulevaan lapsiviikkoon. Miehelle en halua asiasta valittaa, koska ajattelen jos tilanne olisi toisinpäin, lapset olisi minun lapsia, ja uusi mies valittaisi minulle siitä, kun nuo sun lapset on aina täällä? Ei tuntuisi kivalta.

Koitan setviä eteenpäin ajatellen, että kohta ovat aikuisia (ja koittamalla asettua lasten asemaan ja ajatella siltä kannalta), teen kodin ulkopuolella jotain yksinäni (lenkkeilyä,shoppailua) kun haluan omaa rauhaa. Jotain mindfullnes-ajattelua olen myös koittanut tehdä ja keskittyä miettimään, että asiat on kuitenkin aika hyvin, ollaan terveitä, ei ole rahahuolia jne.

Hei nyt rotia tuohon touhuun! Eivät ne lapset saa tulla mielensä mukaan teille, vaan pitää pysyä sovituissa. Eihän tuosta mitään tule että kokoajan ne voivat olla tulossa ja menossa mopoineen kavereineen.

Itse olen lapseton nainen joka asuu miehen kanssa jolla on yksi lapsi, lähes aikuinen, hyvin käyttäytyvä yksilö onneksi, ei ongelmia. Joka toinen vkl on teini meillä ja se sopimus pitää, toki loma-aikaan jne neuvotellaan poikkeamat yhteis ymmärryksessä isolla porukalla. Jos alkaisi lipsumaan niin sellaista mindfullnessia ei ole olemassakaan että voisin edes kuvitella sopeutuvani tilanteeseen. Miksi sovitut eivät pidä? Pääseekö isän luona jotenkin "helpommalla" tulisi mieleen?

Vaikka teillä ovatkin kohta aikuisia, voi se kulkeminen ja teillä käynti jatkua periaatteessa heidän lopun ikäänsä. Nyt neuvon että otat miehesi kanssa asian vakavasti puheeksi ennen kuin menee vielä hullummaksi. Kohta teille tuodaan tyttö/poikakavereitakin tuosta noin vaan yökausiksi passattaviksi!

Vähän outoa tuo suhtautuminen, että lapset ei voi tulla omaan toiseen kotiinsa. Oliko sinullakin noin nuoruudessasi, että piti sopia monta viikkoa etukäteen milloin on sopivaa vierailla kotonaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tiesin alunperinkin että en ole lapsi-ihminen, en siedä melua ja muutenkin, oma aika on tärkeää. Siitä huolimatta löin hynttyyt yhteen miehen kanssa jolla lapset. Kun lapset oli pienempiä ja viikko-viikko, kaikki meno osaltani hyvin, oikein yllätyinkin miten hyvin sopeuduin lapsiperhe-elämään ja lapset ovat kivoja, ja tuntuivat myös tykästyvän minuun.

Mutta nyt kun vanhin jo kulkee omalla mopolla ja ovat muutenkin jo isompia, ei viikko-viikko ole enää kiveen hakattu ja lapset tulee ja menee miten sattuu, enenevissä määrin ovat meillä. Ja yllättäin nyt on itselläni raskainta, kun ei ole enää sitä varmaa rauhallista viikkoa, jolloin sai rauhassa latautua tulevaan lapsiviikkoon. Miehelle en halua asiasta valittaa, koska ajattelen jos tilanne olisi toisinpäin, lapset olisi minun lapsia, ja uusi mies valittaisi minulle siitä, kun nuo sun lapset on aina täällä? Ei tuntuisi kivalta.

Koitan setviä eteenpäin ajatellen, että kohta ovat aikuisia (ja koittamalla asettua lasten asemaan ja ajatella siltä kannalta), teen kodin ulkopuolella jotain yksinäni (lenkkeilyä,shoppailua) kun haluan omaa rauhaa. Jotain mindfullnes-ajattelua olen myös koittanut tehdä ja keskittyä miettimään, että asiat on kuitenkin aika hyvin, ollaan terveitä, ei ole rahahuolia jne.

Hei nyt rotia tuohon touhuun! Eivät ne lapset saa tulla mielensä mukaan teille, vaan pitää pysyä sovituissa. Eihän tuosta mitään tule että kokoajan ne voivat olla tulossa ja menossa mopoineen kavereineen.

Itse olen lapseton nainen joka asuu miehen kanssa jolla on yksi lapsi, lähes aikuinen, hyvin käyttäytyvä yksilö onneksi, ei ongelmia. Joka toinen vkl on teini meillä ja se sopimus pitää, toki loma-aikaan jne neuvotellaan poikkeamat yhteis ymmärryksessä isolla porukalla. Jos alkaisi lipsumaan niin sellaista mindfullnessia ei ole olemassakaan että voisin edes kuvitella sopeutuvani tilanteeseen. Miksi sovitut eivät pidä? Pääseekö isän luona jotenkin "helpommalla" tulisi mieleen?

Vaikka teillä ovatkin kohta aikuisia, voi se kulkeminen ja teillä käynti jatkua periaatteessa heidän lopun ikäänsä. Nyt neuvon että otat miehesi kanssa asian vakavasti puheeksi ennen kuin menee vielä hullummaksi. Kohta teille tuodaan tyttö/poikakavereitakin tuosta noin vaan yökausiksi passattaviksi!

Vähän outoa tuo suhtautuminen, että lapset ei voi tulla omaan toiseen kotiinsa. Oliko sinullakin noin nuoruudessasi, että piti sopia monta viikkoa etukäteen milloin on sopivaa vierailla kotonaan?

En ole eroperheestä mutta oli meilläkin perus normaalit säännöt.

Kyllähän nyt yleisesti tunnettu tosiasia on että lapset ovat biovanhemmillaan sovitusti?! Ellei isä ja äiti saa asiaa itse sovittua niin lastenvalvoja sitten on se taho jolla asiat sovitaan. Olen ihan hämmästynyt, voitko tosiaan olla sitä mieltä että on täysin okei lasten tulla ja mennä halujensa mukaan iskälle tai äipälle? Miten siinä yhtään suunnitellaan mitään kun koskaan ei tiedä tuleeko Paavoeinari tai Tuulairmeli kylään ja kauanko on    :o

Eiköhän nyt aikuiset tuollaiset asiat päätä eikä lapset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tiesin alunperinkin että en ole lapsi-ihminen, en siedä melua ja muutenkin, oma aika on tärkeää. Siitä huolimatta löin hynttyyt yhteen miehen kanssa jolla lapset. Kun lapset oli pienempiä ja viikko-viikko, kaikki meno osaltani hyvin, oikein yllätyinkin miten hyvin sopeuduin lapsiperhe-elämään ja lapset ovat kivoja, ja tuntuivat myös tykästyvän minuun.

Mutta nyt kun vanhin jo kulkee omalla mopolla ja ovat muutenkin jo isompia, ei viikko-viikko ole enää kiveen hakattu ja lapset tulee ja menee miten sattuu, enenevissä määrin ovat meillä. Ja yllättäin nyt on itselläni raskainta, kun ei ole enää sitä varmaa rauhallista viikkoa, jolloin sai rauhassa latautua tulevaan lapsiviikkoon. Miehelle en halua asiasta valittaa, koska ajattelen jos tilanne olisi toisinpäin, lapset olisi minun lapsia, ja uusi mies valittaisi minulle siitä, kun nuo sun lapset on aina täällä? Ei tuntuisi kivalta.

Koitan setviä eteenpäin ajatellen, että kohta ovat aikuisia (ja koittamalla asettua lasten asemaan ja ajatella siltä kannalta), teen kodin ulkopuolella jotain yksinäni (lenkkeilyä,shoppailua) kun haluan omaa rauhaa. Jotain mindfullnes-ajattelua olen myös koittanut tehdä ja keskittyä miettimään, että asiat on kuitenkin aika hyvin, ollaan terveitä, ei ole rahahuolia jne.

Hei nyt rotia tuohon touhuun! Eivät ne lapset saa tulla mielensä mukaan teille, vaan pitää pysyä sovituissa. Eihän tuosta mitään tule että kokoajan ne voivat olla tulossa ja menossa mopoineen kavereineen.

Itse olen lapseton nainen joka asuu miehen kanssa jolla on yksi lapsi, lähes aikuinen, hyvin käyttäytyvä yksilö onneksi, ei ongelmia. Joka toinen vkl on teini meillä ja se sopimus pitää, toki loma-aikaan jne neuvotellaan poikkeamat yhteis ymmärryksessä isolla porukalla. Jos alkaisi lipsumaan niin sellaista mindfullnessia ei ole olemassakaan että voisin edes kuvitella sopeutuvani tilanteeseen. Miksi sovitut eivät pidä? Pääseekö isän luona jotenkin "helpommalla" tulisi mieleen?

Vaikka teillä ovatkin kohta aikuisia, voi se kulkeminen ja teillä käynti jatkua periaatteessa heidän lopun ikäänsä. Nyt neuvon että otat miehesi kanssa asian vakavasti puheeksi ennen kuin menee vielä hullummaksi. Kohta teille tuodaan tyttö/poikakavereitakin tuosta noin vaan yökausiksi passattaviksi!

Vähän outoa tuo suhtautuminen, että lapset ei voi tulla omaan toiseen kotiinsa. Oliko sinullakin noin nuoruudessasi, että piti sopia monta viikkoa etukäteen milloin on sopivaa vierailla kotonaan?

En ole eroperheestä mutta oli meilläkin perus normaalit säännöt.

Kyllähän nyt yleisesti tunnettu tosiasia on että lapset ovat biovanhemmillaan sovitusti?! Ellei isä ja äiti saa asiaa itse sovittua niin lastenvalvoja sitten on se taho jolla asiat sovitaan. Olen ihan hämmästynyt, voitko tosiaan olla sitä mieltä että on täysin okei lasten tulla ja mennä halujensa mukaan iskälle tai äipälle? Miten siinä yhtään suunnitellaan mitään kun koskaan ei tiedä tuleeko Paavoeinari tai Tuulairmeli kylään ja kauanko on    :o

Eiköhän nyt aikuiset tuollaiset asiat päätä eikä lapset?

Minusta nuo säännöt on pienille lapsille, jotka tarvitsee hoitajaa/valvojaa/ruokkijaa/nukuttajaa. Kyllä isommat lapset aika monessa eroperheessä saavat vierailla vanhempiensa luona miten tykkää. Niin olen itsekkin saanut. Nehän on lapsen kaksi kotia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tiesin alunperinkin että en ole lapsi-ihminen, en siedä melua ja muutenkin, oma aika on tärkeää. Siitä huolimatta löin hynttyyt yhteen miehen kanssa jolla lapset. Kun lapset oli pienempiä ja viikko-viikko, kaikki meno osaltani hyvin, oikein yllätyinkin miten hyvin sopeuduin lapsiperhe-elämään ja lapset ovat kivoja, ja tuntuivat myös tykästyvän minuun.

Mutta nyt kun vanhin jo kulkee omalla mopolla ja ovat muutenkin jo isompia, ei viikko-viikko ole enää kiveen hakattu ja lapset tulee ja menee miten sattuu, enenevissä määrin ovat meillä. Ja yllättäin nyt on itselläni raskainta, kun ei ole enää sitä varmaa rauhallista viikkoa, jolloin sai rauhassa latautua tulevaan lapsiviikkoon. Miehelle en halua asiasta valittaa, koska ajattelen jos tilanne olisi toisinpäin, lapset olisi minun lapsia, ja uusi mies valittaisi minulle siitä, kun nuo sun lapset on aina täällä? Ei tuntuisi kivalta.

Koitan setviä eteenpäin ajatellen, että kohta ovat aikuisia (ja koittamalla asettua lasten asemaan ja ajatella siltä kannalta), teen kodin ulkopuolella jotain yksinäni (lenkkeilyä,shoppailua) kun haluan omaa rauhaa. Jotain mindfullnes-ajattelua olen myös koittanut tehdä ja keskittyä miettimään, että asiat on kuitenkin aika hyvin, ollaan terveitä, ei ole rahahuolia jne.

Hei nyt rotia tuohon touhuun! Eivät ne lapset saa tulla mielensä mukaan teille, vaan pitää pysyä sovituissa. Eihän tuosta mitään tule että kokoajan ne voivat olla tulossa ja menossa mopoineen kavereineen.

Itse olen lapseton nainen joka asuu miehen kanssa jolla on yksi lapsi, lähes aikuinen, hyvin käyttäytyvä yksilö onneksi, ei ongelmia. Joka toinen vkl on teini meillä ja se sopimus pitää, toki loma-aikaan jne neuvotellaan poikkeamat yhteis ymmärryksessä isolla porukalla. Jos alkaisi lipsumaan niin sellaista mindfullnessia ei ole olemassakaan että voisin edes kuvitella sopeutuvani tilanteeseen. Miksi sovitut eivät pidä? Pääseekö isän luona jotenkin "helpommalla" tulisi mieleen?

Vaikka teillä ovatkin kohta aikuisia, voi se kulkeminen ja teillä käynti jatkua periaatteessa heidän lopun ikäänsä. Nyt neuvon että otat miehesi kanssa asian vakavasti puheeksi ennen kuin menee vielä hullummaksi. Kohta teille tuodaan tyttö/poikakavereitakin tuosta noin vaan yökausiksi passattaviksi!

Vähän outoa tuo suhtautuminen, että lapset ei voi tulla omaan toiseen kotiinsa. Oliko sinullakin noin nuoruudessasi, että piti sopia monta viikkoa etukäteen milloin on sopivaa vierailla kotonaan?

En ole eroperheestä mutta oli meilläkin perus normaalit säännöt.

Kyllähän nyt yleisesti tunnettu tosiasia on että lapset ovat biovanhemmillaan sovitusti?! Ellei isä ja äiti saa asiaa itse sovittua niin lastenvalvoja sitten on se taho jolla asiat sovitaan. Olen ihan hämmästynyt, voitko tosiaan olla sitä mieltä että on täysin okei lasten tulla ja mennä halujensa mukaan iskälle tai äipälle? Miten siinä yhtään suunnitellaan mitään kun koskaan ei tiedä tuleeko Paavoeinari tai Tuulairmeli kylään ja kauanko on    :o

Eiköhän nyt aikuiset tuollaiset asiat päätä eikä lapset?

No pääasiassa tottakai lapset saavat tulla kotiinsa milloin haluavat. Jos minä olen viikon matkalla Lapissa, se sovitaan etukäteen, eikä lapset voi silloin olla täällä yksin heitteillä. Mutta noin muuten lapset kuuluu eronneen elämään siinä missä ydinperheellisenkin (eihän niitä ydinperheestäkään mihinkään pois potkita viikottain), ja koti on koti vaikka niitä olisi kaksi kappaletta. 

Asiat toki voi hoitaa myös p*skasti, eli noin miten sinä ehdotat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neuvoja ei ole antaa mutta mä en myöskään siedä mieheni lasta.on todella lapsellinen,paapovan äidin takia on psykologienkin mielestä selvästi ikäistään kehittymättömämpi,ei ymmärrä rahan/tavaroiden arvoa,ruuaksi kelpaa vain herkut/pikaruoka/einekset,huono koulussa eikä äitinsä vaadi edes läksyjen tekoa,ei ymmärrä kelloa tai sovittuja aikoja,ei mitään käsitystä normaaleista asioista (esim.vinkuu itselleen isosiskoa mikä nyt on mahdotonta toteuttaa) jne.

Ja ikää tällä herrantertulla on 12v.

Onneksi on meillä vain päivisin,ei halua olla yötä kun ei saa nukkua meidän kanssa samassa sängyssä.nukkuu siis edelleen äitinsä vieressä.Reissuilla/mökillä kauhea vääntö ja vikinä kun joutuu nukkumaan omassa sängyssä.

Hmmm... tytöllä voi toki olla paapova äiti kuten sanoit, mutta se ei kyllä noita kuvaamiasi asioita selitä. Ymmärräthän itsekin ettei kyseessä ole tavallinen 12-vuotias tyttö. Varmasti on ärsyttävää, mutta lapsi ei voi mitään sille että on kehitykseltään huomattavan paljon jäljessä. Varaudu siihen että hän ei välttämättä koskaan pysty normaaliin aikuisuuteen/ itsenäiseen elämään, vaan on ikuisesti lapsen tasolla ja tarvitsee vanhempiaan konkreettisesti koko elämänsä (vanhempien elämän) ajan.

Ollaan miehen kanssa mietitty tuotakin vaihtoehtoa,että siis on oikea kehitysviive joka ei korjaannu ajan kanssa.siinä tapauksessa asialle ei voi mitään..

Odotellaan murrosikään asti ja jos sitten ei mitään muutosta tule niin tarkempiin tutkimuksiin.

En tietenkään näytä lapselle etten siedä sitä,juttelen, vietetään aikaa kahdestaan,kuskailen paikkoihin jne.

Siis mitä?! Oletin että tyttö on tutkittu ja tukien piirissä! Hei haloo! Nyt heti tutkimuksiin että tyttö saa kuntoutusta! Ei hän itsekseen tuosta vaan kuntoudu ja ota muita kiinni! Kuntoutus olisi pitänyt aloittaa jo ajat sitten! Miten ei koulultakaan ole puututtu jos tilanne on kuvaamasi?

Psykologeilla on käynyt,samoin kuraattorilla ja tukiopetuksessa säännöllisesti.kaikki sitä mieltä että odotellaan murrosikään kun ongelmat ei kuitenkaan ole niin pahoja.

Kyllä kuulostaa pahalta. Arvaan että ainoastaan koulupsykologi on tutkinut? Nyt ei kuitenkaan vaikuta olevan kyse pelkästään oppimiseen liittyvistä pulmista. Itse laittaisin lähetteen neuropsykologin tutkimuksiin. Koulun näkökulma on usein aika suppea ja siellä tutkitaan juuri oppimiseen liittyviä asioita. Mutta hyvä että edes koulupuoli on hoidossa. Elämää ajatellen pitäisi kuitenkin selviytyä aika monenlaisesta asiasta itsenäisesti, ja näitä asioita on hyvä alkaa kuntouttaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tarkoitan nyt erilaisia terapioita, neuropsykiatrisia kuntoutuksia, ryhmiä jne joiden avulla vahvistetaan mm motorisia taitoja, sosiaalista toimintakykyä, toiminnan ohjausta, tunnetaitoja, säätelytaitoja jne tarpeen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neuvoja ei ole antaa mutta mä en myöskään siedä mieheni lasta.on todella lapsellinen,paapovan äidin takia on psykologienkin mielestä selvästi ikäistään kehittymättömämpi,ei ymmärrä rahan/tavaroiden arvoa,ruuaksi kelpaa vain herkut/pikaruoka/einekset,huono koulussa eikä äitinsä vaadi edes läksyjen tekoa,ei ymmärrä kelloa tai sovittuja aikoja,ei mitään käsitystä normaaleista asioista (esim.vinkuu itselleen isosiskoa mikä nyt on mahdotonta toteuttaa) jne.

Ja ikää tällä herrantertulla on 12v.

Onneksi on meillä vain päivisin,ei halua olla yötä kun ei saa nukkua meidän kanssa samassa sängyssä.nukkuu siis edelleen äitinsä vieressä.Reissuilla/mökillä kauhea vääntö ja vikinä kun joutuu nukkumaan omassa sängyssä.

Hmmm... tytöllä voi toki olla paapova äiti kuten sanoit, mutta se ei kyllä noita kuvaamiasi asioita selitä. Ymmärräthän itsekin ettei kyseessä ole tavallinen 12-vuotias tyttö. Varmasti on ärsyttävää, mutta lapsi ei voi mitään sille että on kehitykseltään huomattavan paljon jäljessä. Varaudu siihen että hän ei välttämättä koskaan pysty normaaliin aikuisuuteen/ itsenäiseen elämään, vaan on ikuisesti lapsen tasolla ja tarvitsee vanhempiaan konkreettisesti koko elämänsä (vanhempien elämän) ajan.

Ollaan miehen kanssa mietitty tuotakin vaihtoehtoa,että siis on oikea kehitysviive joka ei korjaannu ajan kanssa.siinä tapauksessa asialle ei voi mitään..

Odotellaan murrosikään asti ja jos sitten ei mitään muutosta tule niin tarkempiin tutkimuksiin.

En tietenkään näytä lapselle etten siedä sitä,juttelen, vietetään aikaa kahdestaan,kuskailen paikkoihin jne.

Siis mitä?! Oletin että tyttö on tutkittu ja tukien piirissä! Hei haloo! Nyt heti tutkimuksiin että tyttö saa kuntoutusta! Ei hän itsekseen tuosta vaan kuntoudu ja ota muita kiinni! Kuntoutus olisi pitänyt aloittaa jo ajat sitten! Miten ei koulultakaan ole puututtu jos tilanne on kuvaamasi?

Psykologeilla on käynyt,samoin kuraattorilla ja tukiopetuksessa säännöllisesti.kaikki sitä mieltä että odotellaan murrosikään kun ongelmat ei kuitenkaan ole niin pahoja.

Kyllä kuulostaa pahalta. Arvaan että ainoastaan koulupsykologi on tutkinut? Nyt ei kuitenkaan vaikuta olevan kyse pelkästään oppimiseen liittyvistä pulmista. Itse laittaisin lähetteen neuropsykologin tutkimuksiin. Koulun näkökulma on usein aika suppea ja siellä tutkitaan juuri oppimiseen liittyviä asioita. Mutta hyvä että edes koulupuoli on hoidossa. Elämää ajatellen pitäisi kuitenkin selviytyä aika monenlaisesta asiasta itsenäisesti, ja näitä asioita on hyvä alkaa kuntouttaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tarkoitan nyt erilaisia terapioita, neuropsykiatrisia kuntoutuksia, ryhmiä jne joiden avulla vahvistetaan mm motorisia taitoja, sosiaalista toimintakykyä, toiminnan ohjausta, tunnetaitoja, säätelytaitoja jne tarpeen mukaan.

No,nuo asiat ei onneks oo mun vastuulla,ei oo mun lapsi.äitinsä mielestä lapsessa ei oo mitään vikaa,ei suostu mihinkään uusiin tutkimuksiin eikä isä voi yksin niihin viedä ku äiti on lähivanhempi.ja meidän kunnassa ton ikäinen lapsi saa itse päättää,ei suostu lääkäriin menemään ni ei voi pakottaa.

Näen lasta niin vähän, että ne lyhyet hetket (ei siis edes päivät) kuluvat nopeasti. Suhtaudun jotakuinkin samalla tavalla kuin työkavereihin; toimeen on tultava sen aikaa mitä on pakko yhdessä viettää.

Olemme lapsen kanssa täysin erilaisia tempperamentiltamme, joten se on jo ärsyttävää. Hän on myös järjettömän kovaääninen ja siihen kun yhdistää puhevian änkytyksineen, niin ei vaan jaksaisi kuunnella.

Mies ei ole kovin isällinen. Hoitaa ns. velvollisuutensa. Etukäteen sovimme, että meistä ei tule mitään yhtä perhettä, vaan hän hoitakoon lapsensa itse. Minä en ole lapsi-ihminen alkuunkaan.

Omaa aikaa otan yleensä silloin kun lapsi on täällä. Toimii oikein hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neuvoja ei ole antaa mutta mä en myöskään siedä mieheni lasta.on todella lapsellinen,paapovan äidin takia on psykologienkin mielestä selvästi ikäistään kehittymättömämpi,ei ymmärrä rahan/tavaroiden arvoa,ruuaksi kelpaa vain herkut/pikaruoka/einekset,huono koulussa eikä äitinsä vaadi edes läksyjen tekoa,ei ymmärrä kelloa tai sovittuja aikoja,ei mitään käsitystä normaaleista asioista (esim.vinkuu itselleen isosiskoa mikä nyt on mahdotonta toteuttaa) jne.

Ja ikää tällä herrantertulla on 12v.

Onneksi on meillä vain päivisin,ei halua olla yötä kun ei saa nukkua meidän kanssa samassa sängyssä.nukkuu siis edelleen äitinsä vieressä.Reissuilla/mökillä kauhea vääntö ja vikinä kun joutuu nukkumaan omassa sängyssä.

Hmmm... tytöllä voi toki olla paapova äiti kuten sanoit, mutta se ei kyllä noita kuvaamiasi asioita selitä. Ymmärräthän itsekin ettei kyseessä ole tavallinen 12-vuotias tyttö. Varmasti on ärsyttävää, mutta lapsi ei voi mitään sille että on kehitykseltään huomattavan paljon jäljessä. Varaudu siihen että hän ei välttämättä koskaan pysty normaaliin aikuisuuteen/ itsenäiseen elämään, vaan on ikuisesti lapsen tasolla ja tarvitsee vanhempiaan konkreettisesti koko elämänsä (vanhempien elämän) ajan.

Ollaan miehen kanssa mietitty tuotakin vaihtoehtoa,että siis on oikea kehitysviive joka ei korjaannu ajan kanssa.siinä tapauksessa asialle ei voi mitään..

Odotellaan murrosikään asti ja jos sitten ei mitään muutosta tule niin tarkempiin tutkimuksiin.

En tietenkään näytä lapselle etten siedä sitä,juttelen, vietetään aikaa kahdestaan,kuskailen paikkoihin jne.

Siis mitä?! Oletin että tyttö on tutkittu ja tukien piirissä! Hei haloo! Nyt heti tutkimuksiin että tyttö saa kuntoutusta! Ei hän itsekseen tuosta vaan kuntoudu ja ota muita kiinni! Kuntoutus olisi pitänyt aloittaa jo ajat sitten! Miten ei koulultakaan ole puututtu jos tilanne on kuvaamasi?

Psykologeilla on käynyt,samoin kuraattorilla ja tukiopetuksessa säännöllisesti.kaikki sitä mieltä että odotellaan murrosikään kun ongelmat ei kuitenkaan ole niin pahoja.

Kyllä kuulostaa pahalta. Arvaan että ainoastaan koulupsykologi on tutkinut? Nyt ei kuitenkaan vaikuta olevan kyse pelkästään oppimiseen liittyvistä pulmista. Itse laittaisin lähetteen neuropsykologin tutkimuksiin. Koulun näkökulma on usein aika suppea ja siellä tutkitaan juuri oppimiseen liittyviä asioita. Mutta hyvä että edes koulupuoli on hoidossa. Elämää ajatellen pitäisi kuitenkin selviytyä aika monenlaisesta asiasta itsenäisesti, ja näitä asioita on hyvä alkaa kuntouttaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tarkoitan nyt erilaisia terapioita, neuropsykiatrisia kuntoutuksia, ryhmiä jne joiden avulla vahvistetaan mm motorisia taitoja, sosiaalista toimintakykyä, toiminnan ohjausta, tunnetaitoja, säätelytaitoja jne tarpeen mukaan.

No,nuo asiat ei onneks oo mun vastuulla,ei oo mun lapsi.äitinsä mielestä lapsessa ei oo mitään vikaa,ei suostu mihinkään uusiin tutkimuksiin eikä isä voi yksin niihin viedä ku äiti on lähivanhempi.ja meidän kunnassa ton ikäinen lapsi saa itse päättää,ei suostu lääkäriin menemään ni ei voi pakottaa.

Ymmärrän. Harmi lapsen kannalta että äitinsä pistää vaan pään pensaaseen ja ajattelee ongelmien katoavan itsestään (siis täytyyhän hänen oikeasti ymmärtää ettei kaikki ole kunnossa verrattuna ikätovereihin). No, jossain vaiheessa totuus on vastassa hänelläkin. Sinä et tosiaan voi asialle mitään jos vanhemmat eivät asiaan tartu. Varmasti ärsyttää vielä enemmän kun näkee tilanteen eikä voi sille mitään...

Vierailija kirjoitti:

Ajattele niiden lasten tunteita. He odottavat hyväksyntää. Nähtävästi vanhemmat eronneet . Lapsi tarvitsee turvallisuutta. Ajattele, missä asemassa ovat.

Ei ole minun ongelmani. Vanhemmat hoitakoon lapsensa itse.

-eräs "äitipuoli"

Voisimpa sanoa, että jotain muuttuu. Mieheni lapsi on minulle vastenmielisin henkilö maailmassa. En edes tiedä mistä johtuu. Olen ollut aiemminkin suhteessa mieheen jolla lapsia, nämäkään lapset eivät ollut minulle erityisen rakkaita, mutta ihan mukavia ja välimme olivat leppoisat.

Nykyisen mieheni lapsi on todella vastenmielinen. Olemme olleet yhdessä 4v ja tilanne on ollut tämä alusta lähtien. Suoraan sanoen oksettava. En pysty edes katsomaan häntä. Väkinäisesti saan kysyttyä mitä kuuluu, mitään muuta en hänelle en koskaan puhu. Käyn sanomassa omille lapsille hyvät yöt ja antamassa iltapusut, en edes katso häntä kohti. Yritän oman psyykeeni vuoksi olla kuin häntä ei olisikaan. Olen hakenut tilanteeseen apua, tuloksetta. Ymmärrän sinua, tsemppiä!

Minä pidän mieheni lapsista. Hekin pitävät minusta sanojensa mukaan, tai siis pitivät.

Miehen ex, jolla oli ollut uusi mies jo pari vuotta alkoi oireilla kuullessaan, että miehelläni on uusi nainen. Siellä on sitten lasten kuullen haukuttu vissiin minua ja osoitettu mieltä. Lasten käytös minua kohtaan muuttui. Tuntuu pahalta, että aikuinen ihminen tekee sellaista joka myrkyttää lasten mieltä. Minä en ole ikinä puhunut mitään lasten äidistä. Sanonut lapsille, että voisivat viedä jonkun pikku tuliaisen ja ilahduttaa äitiään...

Olen ottanut miehen lapsiin etäisyyttä, jotta mies voi hoitaa velvollisuutensa. En halua olla tilanteissa, joissa joku selkeästi hiertää lapsen mieltä. Minulla on oma koti johon mies tulee kylään lapsivapailla. Se toimii hyvin.

Uusperhekuvioissa tulee ottaa ne olemassa olevat lapset huomioon. Heidän elämänlaatu ei saa huonontua uuden kumppanin tullessa kuvioihin. Lapset ovat lapsia vain lyhyen aikaa. Teinit eivät enää ole niin kovin kiinni vanhemmissaan.

Minulla on valtavan pinnallinen ongelma, mikä hämmästyttää itseänikin koska pidän itseäni ihan tolkullisena ihmisenä. Minua nimittäin ällöttää aivan valtavasti mieheni lapsen sairaalloinen lihavuus. Muuten ihan tavallinen lapsi, mutta minun on vaikea sopeutua hänen ulkomuotoonsa. Kaikki vaatteet kiristävät, vaikka käyttää itseään 5 vuotta vanhempien vaatekokoa ja maharöllykkä roikkuu housujen vyötärön päällä. Hyi. Ja bg vanhemmat ihailevat, miten on niin täydellinen ja kaunis tyttö. Tämän ällötykseni vuoksi on jotenkin vaikeaa pitää lapsesta oikeasti, vaikka lihavuus ei tietenkään ole lapsen vika.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on valtavan pinnallinen ongelma, mikä hämmästyttää itseänikin koska pidän itseäni ihan tolkullisena ihmisenä. Minua nimittäin ällöttää aivan valtavasti mieheni lapsen sairaalloinen lihavuus. Muuten ihan tavallinen lapsi, mutta minun on vaikea sopeutua hänen ulkomuotoonsa. Kaikki vaatteet kiristävät, vaikka käyttää itseään 5 vuotta vanhempien vaatekokoa ja maharöllykkä roikkuu housujen vyötärön päällä. Hyi. Ja bg vanhemmat ihailevat, miten on niin täydellinen ja kaunis tyttö. Tämän ällötykseni vuoksi on jotenkin vaikeaa pitää lapsesta oikeasti, vaikka lihavuus ei tietenkään ole lapsen vika.

Täällä sama ongelma.

Lapsessa ei ole vikaa,mutta häpeän näyttäytyä sen kanssa julkisilla paikoilla koska tietenkin oletetaan että olen sen äiti.en vain voi sietää lihavia lapsia.tiedän että vika on vanhemmissa,mutta en vain voi ajatuksille minkään.

Isänsäkin häpeilee lapsen lihavuutta, mutta on sen ikäinen lapsi että ostelee omilla rahoillaan herkkuja tai käy mummolassa herkuttelemassa.

Huhhuh

Vierailija kirjoitti:

Meidän draamassa lapset ovat jo isoja, joten heitä ei ole exän naisystävän tarvinnut mitenkään hoitaa. Ko nainen kun tuli exän elämään, niin parissa kuukaudessa sai aikaiseksi sen, ettei yksikään kolmesta lapsesta halua enää käydä isän luona niin, että nainen on paikalla. Nainen halusi selkeästi "omia" exän, talon, tontin, koko elämän ja tämän hoiti erittäin nopeasti ja tehokkaasti. siivoamalla lapset pois. Suurin idiootti on tietty exä kun antoi/antaa kaiken tapahtua, kuulemma alkuhuumassa tärkeintä oli vain he kaksi, muista ei niin mitään väliä. No joo, alkuhuumasta nyt kolmisen vuotta, naimisiin on menty, lapset saavat käydä isällään harvoin ja silloinkin lyhyesti, koska vaimo "ei tykkää" ja tuntee olonsa epämukavaksi kun joku lapsista on siellä.

Tällä mennään, alkaa vahvasti näyttää siltä, että isukki toki voi osallistua häihin, ristiäisiin, jouluihin jne, mutta vaimonsa ei ole tervetullut.  Ja minä en ole hämmentänyt tässä sopassa ollenkaan, exä ja vaimonsa hoiti ja hoitaa edelleen sössimisen ihan itse, en esim ole ko rouvaa ikinä edes tavannut. Nyt exä ei ilmeisesti vielä hahmota, että minkä taakseen jättää sen edestään löytää, joten toivottavasti uusi vaimo on kaiken arvoinen, lasten etäännyttämisen ja sen ettei ehkä voi olla vaari lapsenlapsilleen, mutta elämä on valintoja.

Minun poikani isä näkee poikaa joka toinen viikonloppu, mutta ei yhtään enempää vaikka olen sitä yrittänyt ehdottaa. Onko hällä uusi, en tiedä. Minut hän jätti, koska ei rakastanutkaan.

Se mitä pelkään on juuri se mitä sanoit, että uusi puoliso on sen arvoinen. Mitä jos niin nimenomaan on? Mitä, jos se uusi nainen on juuri sen arvoinen, että on valmis hylkäämään lapsensa, kunhan vaan saa sen naisen elämäänsä. Surettaa jo nyt, jos niin käy, jos joku uusi on vaan tärkeämpi kuin meidän poika. Ei ole pojan syy, että mies ei minua voikaan sietää.

Onpa mukava tietää että en ole ainoa joka kokee tämän! Aluksi siedin niitä tenavia mutta nykyään en enää jaksa. Ovat tottelemattomia ja älyttömän äänekkäitä. En saa olla rauhassa omassa kotonani. Ahdistavaa! Onneksi eivät ole koko ajan meillä. Siinä tapauksessa emme olisi yhdessä.

Minusta on hyvä, että meillä on molemmilla lapsia, ja vielä saman ikäisiä. Molemmat tietää, että toista voi ärsyttää toisen tenavat, ja sekin tiedetään, että molemmat tekee parhaansa että kuitenkin oltaisiin perhe. Jos vain toisella olisi lapsia, niin ei tätä jaksaisi. Tai jos toisella olisi ihan pienet lapset.

Mutta joo, ottaahan ne miehen lapset aivoon. Mutta niin ottaa omatkin. Atm vain omat.