Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Keinoja: miten jaksaa kun ei siedä miehensä lapsia?
31.10.2019 |
Miten te muut uusperheissä saatte pidettyä itsenne koossa kun kumppanin lapset herättää inhoa ja raivoa?
Tietenkin käyttäydyn lapsia kohtaan aina ystävällisesti ja huomautan kun siihen aihetta on. Kohtelen normaalisti. En näytä ikäviä tunteita heille. Pääasiassa tietenkin mies kasvattaa heitä.
Voin vaan itse kauhean huonosti tässä tilanteessa. Miten saisi omat tunteensa hallintaan ja voisi paremmin? Ero ei ole vaihtoehto.
Ja joo tiedän jo etukäteen että olen ihmishirviö jne bullshit. Sitä en nyt tullut kysymään vaan millaisia keinoja teillä kohtalotovereilla on?
Kommentit (250)
Minuakin kiinnostaa miksi vihaat niitä lapsia?
Kumpuaako vihasi lasten tekemisistä ja sanomisista vai että he ovat sinun olohuoneessa ja jääkaapilla vai että he ovat sinun ja miehesi välissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikeaa on, sillä vihaan mieheni exää, ja hyvästä syystä. Olisin halunnut olla hyvä, eikä minulla ollut mitään lasta vastaan, kunnes äitinsä sotki asiat ja päädyimme mieheni kanssa lähes eroamaan kys. naisen tekojen vuoksi. Lapsiraukka taas näyttää valitettavasti aivan äitiltään.... Tiedä vallan hyvin että ei ole lapsen syy, mutta olen alkanut vieroksua häntä, vaikka en tahtoisi. Pysyttelen poissa tieltä.
Tietääkö miehesi ettet siedä hänen lapsiaan?
Ellei tiedä, ja tunteesi tulevat hänen tietoonsa, niin oletko varma "ettei ero ole vaihtoehto", miehen mielestä?
Ja mitä pahaa ne lapset ovat sinulle tehneet, ettet siedä heitä?
Olisiko pitänyt käydä nämä tunteet ja ajatukset läpi ennenkuin löitte hynttyyt yhteen?
Kannattaa myös miettiä mistä inho pohjimmiltaan johtuu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni naisystävällä oli sama ongelma. Hän ratkaisi sen juomalla ja oikein kovasti joikin.
Paha vaan oli, että kännipäissään sitten tapasi pamauttaa kaikki kaunansa ulos. Saatiin kuulla, kuinka ollaan tultu pilaamaan heidän suhteensa jne.
Lapset huomaavat sen, ettet siedä heitä. Vaikka siis mitä tekisit. Lapset ovat tarkkoja. Ja niin, muistavat vielä 30 vuoden päästä sen, ettei heidän olemassaolonsa olisi ollut toivottua.
Mä yritän kaikkeni ettei mun miehen lapset koskaan huomaisi, etten jaksa heitä. Mulla kyse ei ole inhosta mikä johtuisi heistä. Kyse on pettymyksestä mieheen. Mies lupasi että tehdään yhteisiä lapsia ja avioliiton jälkeen asia muuttui. Joko siis eroan ja heitän kaiken pois tai heitän lapsihaaveen pois. Sen jälkeen kun olen yrittänyt sopeutua ajatukseen olla ilman omaa biologista lasta, mun ”äitivaihe” on kytkeytynyt pois päältä. Luulen että kyseessä on jokin psykologinen reaktio. Olen välttelevämpi lapsille, en hoida heidän asioitaan enää samalla tavalla. Sanon aina että kysykää isää/pyytäkää isältä. Olen ystävällinen ja kannustava mutta en kykene olemaan enää se sama ns äidillinen ihminen joka olin ennen. En tiedä muuttuuko tämä koskaan. Minua harmittaa mutta äidillisyyden avaaminen taas avaisi tuskan siitä etten saa omaa lasta. Niinpä mun on luotava eri identiteetti, sellainen jossa en ole kovin lapsirakas tai lasten kanssa oleminen ei tule luonnostaan. Vaan lapset on vähän niinkuin naapurin lapsia.
En ymmärrä, miksi te ette nyt sitten tee niitä yhteisiä lapsia??? Sinulla olisi taas ”äitivaihteesi” ja problem solved!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse tiesin alunperinkin että en ole lapsi-ihminen, en siedä melua ja muutenkin, oma aika on tärkeää. Siitä huolimatta löin hynttyyt yhteen miehen kanssa jolla lapset. Kun lapset oli pienempiä ja viikko-viikko, kaikki meno osaltani hyvin, oikein yllätyinkin miten hyvin sopeuduin lapsiperhe-elämään ja lapset ovat kivoja, ja tuntuivat myös tykästyvän minuun.
Mutta nyt kun vanhin jo kulkee omalla mopolla ja ovat muutenkin jo isompia, ei viikko-viikko ole enää kiveen hakattu ja lapset tulee ja menee miten sattuu, enenevissä määrin ovat meillä. Ja yllättäin nyt on itselläni raskainta, kun ei ole enää sitä varmaa rauhallista viikkoa, jolloin sai rauhassa latautua tulevaan lapsiviikkoon. Miehelle en halua asiasta valittaa, koska ajattelen jos tilanne olisi toisinpäin, lapset olisi minun lapsia, ja uusi mies valittaisi minulle siitä, kun nuo sun lapset on aina täällä? Ei tuntuisi kivalta.
Koitan setviä eteenpäin ajatellen, että kohta ovat aikuisia (ja koittamalla asettua lasten asemaan ja ajatella siltä kannalta), teen kodin ulkopuolella jotain yksinäni (lenkkeilyä,shoppailua) kun haluan omaa rauhaa. Jotain mindfullnes-ajattelua olen myös koittanut tehdä ja keskittyä miettimään, että asiat on kuitenkin aika hyvin, ollaan terveitä, ei ole rahahuolia jne.
Hienosti olet selvinnyt roolistasi, kun lapset tulevat omasta halustaan.
Ei sitä tuota murrosvaihetta kestä kuin aikansa - sitten itsenäistyvät ja teillä on pohjustettu hyvät aikuissuhteet ja sitä omaa rauhaa kaikilla.
Tsemppiä ja voimia edelleen :)
P.S. Sitten tulevat lapsenlapset, mutta ovat niin harvinaisia nykyisin, että luultavasti nautit heistä kovasti :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni naisystävällä oli sama ongelma. Hän ratkaisi sen juomalla ja oikein kovasti joikin.
Paha vaan oli, että kännipäissään sitten tapasi pamauttaa kaikki kaunansa ulos. Saatiin kuulla, kuinka ollaan tultu pilaamaan heidän suhteensa jne.
Lapset huomaavat sen, ettet siedä heitä. Vaikka siis mitä tekisit. Lapset ovat tarkkoja. Ja niin, muistavat vielä 30 vuoden päästä sen, ettei heidän olemassaolonsa olisi ollut toivottua.
Mä yritän kaikkeni ettei mun miehen lapset koskaan huomaisi, etten jaksa heitä. Mulla kyse ei ole inhosta mikä johtuisi heistä. Kyse on pettymyksestä mieheen. Mies lupasi että tehdään yhteisiä lapsia ja avioliiton jälkeen asia muuttui. Joko siis eroan ja heitän kaiken pois tai heitän lapsihaaveen pois. Sen jälkeen kun olen yrittänyt sopeutua ajatukseen olla ilman omaa biologista lasta, mun ”äitivaihe” on kytkeytynyt pois päältä. Luulen että kyseessä on jokin psykologinen reaktio. Olen välttelevämpi lapsille, en hoida heidän asioitaan enää samalla tavalla. Sanon aina että kysykää isää/pyytäkää isältä. Olen ystävällinen ja kannustava mutta en kykene olemaan enää se sama ns äidillinen ihminen joka olin ennen. En tiedä muuttuuko tämä koskaan. Minua harmittaa mutta äidillisyyden avaaminen taas avaisi tuskan siitä etten saa omaa lasta. Niinpä mun on luotava eri identiteetti, sellainen jossa en ole kovin lapsirakas tai lasten kanssa oleminen ei tule luonnostaan. Vaan lapset on vähän niinkuin naapurin lapsia.
En ymmärrä, miksi te ette nyt sitten tee niitä yhteisiä lapsia??? Sinulla olisi taas ”äitivaihteesi” ja problem solved!
No koska mies ei halua lisää lapsia.
Ajattelen, että en nyt helvetti voi pakottaakaan. Miehen lapsetkin ovat toivoneet sisaruksia nuorempana ja silloin asia oli ns tapetilla ja lapset varmaan odottikin että tulisi. Mutta mies ei halua. On 38-v eikä aio enää kuulema isäksi ja se on täysin varma hänen mielestään, ei neuvotteluvaraa siinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni naisystävällä oli sama ongelma. Hän ratkaisi sen juomalla ja oikein kovasti joikin.
Paha vaan oli, että kännipäissään sitten tapasi pamauttaa kaikki kaunansa ulos. Saatiin kuulla, kuinka ollaan tultu pilaamaan heidän suhteensa jne.
Lapset huomaavat sen, ettet siedä heitä. Vaikka siis mitä tekisit. Lapset ovat tarkkoja. Ja niin, muistavat vielä 30 vuoden päästä sen, ettei heidän olemassaolonsa olisi ollut toivottua.
Mä yritän kaikkeni ettei mun miehen lapset koskaan huomaisi, etten jaksa heitä. Mulla kyse ei ole inhosta mikä johtuisi heistä. Kyse on pettymyksestä mieheen. Mies lupasi että tehdään yhteisiä lapsia ja avioliiton jälkeen asia muuttui. Joko siis eroan ja heitän kaiken pois tai heitän lapsihaaveen pois. Sen jälkeen kun olen yrittänyt sopeutua ajatukseen olla ilman omaa biologista lasta, mun ”äitivaihe” on kytkeytynyt pois päältä. Luulen että kyseessä on jokin psykologinen reaktio. Olen välttelevämpi lapsille, en hoida heidän asioitaan enää samalla tavalla. Sanon aina että kysykää isää/pyytäkää isältä. Olen ystävällinen ja kannustava mutta en kykene olemaan enää se sama ns äidillinen ihminen joka olin ennen. En tiedä muuttuuko tämä koskaan. Minua harmittaa mutta äidillisyyden avaaminen taas avaisi tuskan siitä etten saa omaa lasta. Niinpä mun on luotava eri identiteetti, sellainen jossa en ole kovin lapsirakas tai lasten kanssa oleminen ei tule luonnostaan. Vaan lapset on vähän niinkuin naapurin lapsia.
En ymmärrä, miksi te ette nyt sitten tee niitä yhteisiä lapsia??? Sinulla olisi taas ”äitivaihteesi” ja problem solved!
No koska mies ei halua lisää lapsia.
Ajattelen, että en nyt helvetti voi pakottaakaan. Miehen lapsetkin ovat toivoneet sisaruksia nuorempana ja silloin asia oli ns tapetilla ja lapset varmaan odottikin että tulisi. Mutta mies ei halua. On 38-v eikä aio enää kuulema isäksi ja se on täysin varma hänen mielestään, ei neuvotteluvaraa siinä.
Voisithan vain jättää ehkäisyn pois ja hankkiutua raskaaksi? Sehän olisi oikeutesikin jos sinulle on kerran alunperin luvattu lapsi ja siten ikäänkuin huijattu nykytilanteeseen?
Minä hankkiutuisin raskaaksi ja jos mies sitten haluaa lähteä kävelemään niin tervemenoa vaan! Ja jos ei onnistuisi, vaihtaisin miestä. Aivan hanurista tuollainen ”saat lapsen kun muutat meille ja alat hoitaa kanssasi arkea” ja sitten ”hähää en haluakaan enää”. En suostuisi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni naisystävällä oli sama ongelma. Hän ratkaisi sen juomalla ja oikein kovasti joikin.
Paha vaan oli, että kännipäissään sitten tapasi pamauttaa kaikki kaunansa ulos. Saatiin kuulla, kuinka ollaan tultu pilaamaan heidän suhteensa jne.
Lapset huomaavat sen, ettet siedä heitä. Vaikka siis mitä tekisit. Lapset ovat tarkkoja. Ja niin, muistavat vielä 30 vuoden päästä sen, ettei heidän olemassaolonsa olisi ollut toivottua.
Mä yritän kaikkeni ettei mun miehen lapset koskaan huomaisi, etten jaksa heitä. Mulla kyse ei ole inhosta mikä johtuisi heistä. Kyse on pettymyksestä mieheen. Mies lupasi että tehdään yhteisiä lapsia ja avioliiton jälkeen asia muuttui. Joko siis eroan ja heitän kaiken pois tai heitän lapsihaaveen pois. Sen jälkeen kun olen yrittänyt sopeutua ajatukseen olla ilman omaa biologista lasta, mun ”äitivaihe” on kytkeytynyt pois päältä. Luulen että kyseessä on jokin psykologinen reaktio. Olen välttelevämpi lapsille, en hoida heidän asioitaan enää samalla tavalla. Sanon aina että kysykää isää/pyytäkää isältä. Olen ystävällinen ja kannustava mutta en kykene olemaan enää se sama ns äidillinen ihminen joka olin ennen. En tiedä muuttuuko tämä koskaan. Minua harmittaa mutta äidillisyyden avaaminen taas avaisi tuskan siitä etten saa omaa lasta. Niinpä mun on luotava eri identiteetti, sellainen jossa en ole kovin lapsirakas tai lasten kanssa oleminen ei tule luonnostaan. Vaan lapset on vähän niinkuin naapurin lapsia.
En ymmärrä, miksi te ette nyt sitten tee niitä yhteisiä lapsia??? Sinulla olisi taas ”äitivaihteesi” ja problem solved!
No koska mies ei halua lisää lapsia.
Ajattelen, että en nyt helvetti voi pakottaakaan. Miehen lapsetkin ovat toivoneet sisaruksia nuorempana ja silloin asia oli ns tapetilla ja lapset varmaan odottikin että tulisi. Mutta mies ei halua. On 38-v eikä aio enää kuulema isäksi ja se on täysin varma hänen mielestään, ei neuvotteluvaraa siinä.Voisithan vain jättää ehkäisyn pois ja hankkiutua raskaaksi? Sehän olisi oikeutesikin jos sinulle on kerran alunperin luvattu lapsi ja siten ikäänkuin huijattu nykytilanteeseen?
Minä hankkiutuisin raskaaksi ja jos mies sitten haluaa lähteä kävelemään niin tervemenoa vaan! Ja jos ei onnistuisi, vaihtaisin miestä. Aivan hanurista tuollainen ”saat lapsen kun muutat meille ja alat hoitaa kanssasi arkea” ja sitten ”hähää en haluakaan enää”. En suostuisi!
Näinhän niitä onnellisia perheitä tehdään. 🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset eivät voi valita mitään. Sinä voit. Jos et heidän kanssaan tule toimeen menet pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni naisystävällä oli sama ongelma. Hän ratkaisi sen juomalla ja oikein kovasti joikin.
Paha vaan oli, että kännipäissään sitten tapasi pamauttaa kaikki kaunansa ulos. Saatiin kuulla, kuinka ollaan tultu pilaamaan heidän suhteensa jne.
Lapset huomaavat sen, ettet siedä heitä. Vaikka siis mitä tekisit. Lapset ovat tarkkoja. Ja niin, muistavat vielä 30 vuoden päästä sen, ettei heidän olemassaolonsa olisi ollut toivottua.
Mä yritän kaikkeni ettei mun miehen lapset koskaan huomaisi, etten jaksa heitä. Mulla kyse ei ole inhosta mikä johtuisi heistä. Kyse on pettymyksestä mieheen. Mies lupasi että tehdään yhteisiä lapsia ja avioliiton jälkeen asia muuttui. Joko siis eroan ja heitän kaiken pois tai heitän lapsihaaveen pois. Sen jälkeen kun olen yrittänyt sopeutua ajatukseen olla ilman omaa biologista lasta, mun ”äitivaihe” on kytkeytynyt pois päältä. Luulen että kyseessä on jokin psykologinen reaktio. Olen välttelevämpi lapsille, en hoida heidän asioitaan enää samalla tavalla. Sanon aina että kysykää isää/pyytäkää isältä. Olen ystävällinen ja kannustava mutta en kykene olemaan enää se sama ns äidillinen ihminen joka olin ennen. En tiedä muuttuuko tämä koskaan. Minua harmittaa mutta äidillisyyden avaaminen taas avaisi tuskan siitä etten saa omaa lasta. Niinpä mun on luotava eri identiteetti, sellainen jossa en ole kovin lapsirakas tai lasten kanssa oleminen ei tule luonnostaan. Vaan lapset on vähän niinkuin naapurin lapsia.
Kostakaa toki niille lapsille se, että se mies osoittautui pettymykseksi kaikin puolin.
Muistakaa osoittaa mieltänne juurikin passiivis-agresiivisesti hällä väliä-meiningillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eroa heti, niin säästät lapset traumolta
Yh. Onneksi en ole hankkinut käytettyä miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein usko että tuossa on löydettävissä mitään zeniä. Jos et tykkää niin et tykkää, eikä ne lapsetkaan todennäköisesti silloin tykkää sinusta, koska lapset on kuin koiria, jotka haistaa pelon ja haistavat sen lähes yliluonnollisesti mitä mieltä heistä ollaan. Se näkyy kaikista tiedostamattomista mikroilmeistä ettet tykkää, etkä pysty sitä kätkemään. Ja lapset on myös ovelia ja tietävät miten saa lyötyä kiilaa sinun ja isänsä väliin, jos sitä haluavat. Tiedän tuon itse, kun olen ollut se lapsi tuollaisessa kuviossa. Ei se ole kovin mukavaa kun kotiin muuttaa uusia ihmisiä. Mietippä omalle kohdalle, että et saisi vaikuttaa siihen että asuntoosi muuttaa yhtäkkiä joku jota et ole itse valinnut. Sen ihmisen kiusaaminen saattaa olla hauskinta mitä siinä tilanteessa keksii, kun koko homma ottaa päähän.
Vierailija kirjoitti:
Tietääkö miehesi ettet siedä hänen lapsiaan?
Ellei tiedä, ja tunteesi tulevat hänen tietoonsa, niin oletko varma "ettei ero ole vaihtoehto", miehen mielestä?
Ja mitä pahaa ne lapset ovat sinulle tehneet, ettet siedä heitä?
Olisiko pitänyt käydä nämä tunteet ja ajatukset läpi ennenkuin löitte hynttyyt yhteen?
En ole ap, mutta mieheni kyllä tietää, etten siedä heitä. Hän tiesi sen jo heti alussa, ennenkuin olin edes tavannut lapsia. En siis yleisesti ottaen välitä kenestäkään lapsesta.
Eivät lapset ole tehneet mitään muuta pahaa kuin olevat olemassa. En jaksa sitä kitinää ja itkua, kun asiat eivät mene tahtonsa mukaan.
On tämä lasten kitinä miehellekin tullut yllätyksenä, koska hän ei oikeastaan koskaan ole ollut heidän kanssa niin paljoa kuin nyt (nyt 2-4 vrk kk). Hän teki reissutyötä ennen eroa. Kun tapasimme, hän kehui, että ovat niin hyväkäytöksisä ja fiksuja lapsia. Peen marjat. Ihan samanlaisia lapsia kuin kaikki muutkin.
Ap pystyisitkö muuttamaan sun asennetta lapsia kohtaan? miettiä vaikka heidän hyviä puolia? keskittyä niihin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietääkö miehesi ettet siedä hänen lapsiaan?
Ellei tiedä, ja tunteesi tulevat hänen tietoonsa, niin oletko varma "ettei ero ole vaihtoehto", miehen mielestä?
Ja mitä pahaa ne lapset ovat sinulle tehneet, ettet siedä heitä?
Olisiko pitänyt käydä nämä tunteet ja ajatukset läpi ennenkuin löitte hynttyyt yhteen?
En ole ap, mutta mieheni kyllä tietää, etten siedä heitä. Hän tiesi sen jo heti alussa, ennenkuin olin edes tavannut lapsia. En siis yleisesti ottaen välitä kenestäkään lapsesta.
Eivät lapset ole tehneet mitään muuta pahaa kuin olevat olemassa. En jaksa sitä kitinää ja itkua, kun asiat eivät mene tahtonsa mukaan.
On tämä lasten kitinä miehellekin tullut yllätyksenä, koska hän ei oikeastaan koskaan ole ollut heidän kanssa niin paljoa kuin nyt (nyt 2-4 vrk kk). Hän teki reissutyötä ennen eroa. Kun tapasimme, hän kehui, että ovat niin hyväkäytöksisä ja fiksuja lapsia. Peen marjat. Ihan samanlaisia lapsia kuin kaikki muutkin.
Niin vissiin. Mielikuvituslapset oli ihan uskottavia vielä, mutta kukaan vanhempi ei puhu lapsistaan niin että ovat niin hyväkäytöksisiä. Se nyt on ihan veren kaivamista nenästä. Lapset on mitä on, vähän riippuen tuulesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni naisystävällä oli sama ongelma. Hän ratkaisi sen juomalla ja oikein kovasti joikin.
Paha vaan oli, että kännipäissään sitten tapasi pamauttaa kaikki kaunansa ulos. Saatiin kuulla, kuinka ollaan tultu pilaamaan heidän suhteensa jne.
Lapset huomaavat sen, ettet siedä heitä. Vaikka siis mitä tekisit. Lapset ovat tarkkoja. Ja niin, muistavat vielä 30 vuoden päästä sen, ettei heidän olemassaolonsa olisi ollut toivottua.
Mä yritän kaikkeni ettei mun miehen lapset koskaan huomaisi, etten jaksa heitä. Mulla kyse ei ole inhosta mikä johtuisi heistä. Kyse on pettymyksestä mieheen. Mies lupasi että tehdään yhteisiä lapsia ja avioliiton jälkeen asia muuttui. Joko siis eroan ja heitän kaiken pois tai heitän lapsihaaveen pois. Sen jälkeen kun olen yrittänyt sopeutua ajatukseen olla ilman omaa biologista lasta, mun ”äitivaihe” on kytkeytynyt pois päältä. Luulen että kyseessä on jokin psykologinen reaktio. Olen välttelevämpi lapsille, en hoida heidän asioitaan enää samalla tavalla. Sanon aina että kysykää isää/pyytäkää isältä. Olen ystävällinen ja kannustava mutta en kykene olemaan enää se sama ns äidillinen ihminen joka olin ennen. En tiedä muuttuuko tämä koskaan. Minua harmittaa mutta äidillisyyden avaaminen taas avaisi tuskan siitä etten saa omaa lasta. Niinpä mun on luotava eri identiteetti, sellainen jossa en ole kovin lapsirakas tai lasten kanssa oleminen ei tule luonnostaan. Vaan lapset on vähän niinkuin naapurin lapsia.
En ymmärrä, miksi te ette nyt sitten tee niitä yhteisiä lapsia??? Sinulla olisi taas ”äitivaihteesi” ja problem solved!
No koska mies ei halua lisää lapsia.
Ajattelen, että en nyt helvetti voi pakottaakaan. Miehen lapsetkin ovat toivoneet sisaruksia nuorempana ja silloin asia oli ns tapetilla ja lapset varmaan odottikin että tulisi. Mutta mies ei halua. On 38-v eikä aio enää kuulema isäksi ja se on täysin varma hänen mielestään, ei neuvotteluvaraa siinä.Voisithan vain jättää ehkäisyn pois ja hankkiutua raskaaksi? Sehän olisi oikeutesikin jos sinulle on kerran alunperin luvattu lapsi ja siten ikäänkuin huijattu nykytilanteeseen?
Minä hankkiutuisin raskaaksi ja jos mies sitten haluaa lähteä kävelemään niin tervemenoa vaan! Ja jos ei onnistuisi, vaihtaisin miestä. Aivan hanurista tuollainen ”saat lapsen kun muutat meille ja alat hoitaa kanssasi arkea” ja sitten ”hähää en haluakaan enää”. En suostuisi!
No onhan se hanurista. Ehkäisy on miehen varassa kun en voi käyttää hormonaalista ehkäisyä. Osa musta toivoo / rukoilee ihmettä vaikka tiedän että se on väärin koska mies ei halua enää isäksi. Mut toivonkin sellaista ihmettä että mies haluaisikin lapsia, eikä sen toivomisessa ole musta mitään väärää. Mut en pysty huijaamaan koska se olisi kamalaa lapselle jos tulisin raskaaksi. Ja siis tämä lapsiasia on saanut mut jo tulemaan uskoon 😅👋 se antaa lohtua ja toivoa niin typerältä kuin jollekin kuulostaakin. Rukoilen ihmettä. Liityin kirkkoonkin takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietääkö miehesi ettet siedä hänen lapsiaan?
Ellei tiedä, ja tunteesi tulevat hänen tietoonsa, niin oletko varma "ettei ero ole vaihtoehto", miehen mielestä?
Ja mitä pahaa ne lapset ovat sinulle tehneet, ettet siedä heitä?
Olisiko pitänyt käydä nämä tunteet ja ajatukset läpi ennenkuin löitte hynttyyt yhteen?
En ole ap, mutta mieheni kyllä tietää, etten siedä heitä. Hän tiesi sen jo heti alussa, ennenkuin olin edes tavannut lapsia. En siis yleisesti ottaen välitä kenestäkään lapsesta.
Eivät lapset ole tehneet mitään muuta pahaa kuin olevat olemassa. En jaksa sitä kitinää ja itkua, kun asiat eivät mene tahtonsa mukaan.
On tämä lasten kitinä miehellekin tullut yllätyksenä, koska hän ei oikeastaan koskaan ole ollut heidän kanssa niin paljoa kuin nyt (nyt 2-4 vrk kk). Hän teki reissutyötä ennen eroa. Kun tapasimme, hän kehui, että ovat niin hyväkäytöksisä ja fiksuja lapsia. Peen marjat. Ihan samanlaisia lapsia kuin kaikki muutkin.
Niin vissiin. Mielikuvituslapset oli ihan uskottavia vielä, mutta kukaan vanhempi ei puhu lapsistaan niin että ovat niin hyväkäytöksisiä. Se nyt on ihan veren kaivamista nenästä. Lapset on mitä on, vähän riippuen tuulesta.
Sellainen puhuu, joka on nähnyt lapsiaan niin vähän, että lapset kohdelleet tätä kuin vierasta.
Alue: Aihe vapaa
Ne huomaa kaiken. Kaikki, jopa silmien pyöritykset oudossa tilanteessa tulevat huomioiduiksi.