Millainen elämäntilanne sinulla oli 25 vuotiaana?

Olin avoliitossa, oltiin molemmat yliopisto-opiskelijoita. Käytiin paljon baareissa ja häröiltiin yökerhoissa. Reppureissattiin myös maailmalla, esim. Intiassa.

Sekavaa, joskin hyvää aikaa tuo oli.

Nyt myöhemmin ollaan erottu ja elän ns. säädyllistä elämää.

Olin pääosin raskaana koko vuoden ja synnytin 2kk ennen seuraavia synttäreitäni.

Kun täytin 25, odotin IVF-hoidoilla alkuun saatettuja kaksosia. Kun he syntyivät, niin siinäpä se loppuvuosi vierähtikin vauveleita hoidellessa.

Olin suhteessa täysin väärän tyttömäisen ja joka asiasta nillittävän miehen kanssa, suhde oli jatkunut yli 6 vuotta ja itsetunto siinä jamassa, etten voinut lähteä suhteesta. Muutama viikko syntymäpäiväni jälkeen sain harjoittelupaikan omalta alaltani, vaikka olin palkatonta työvoimaa seuraavat puolitoista vuotta, oli se työ pelastus kun pääsin normaaliarkeen ja sain jotaan muutakin sisältöä elämääni kuin p*skan seuran. Kaverit oli oikeissa töissä ja suhteissa, sai lapsia ja valmistui hyväpalkkaisiin ammatteihin. Join lähes joka päivä, söin rauhoittavia ja valehtelin mt-toimistossa syöväni myös masennuslääkkeitä ja ruokaa useammin kuin pari kertaa viikossa. Kai siitä viinalääkehuurusta oli se hyöty, etten nähnyt miten hirveää elämäni oli, tuo vaihe päättyi lähes kaksi vuotta myöhemmin kun tapasin nykyisen mieheni.

Sain ensimmäisen vakituisen työpaikan.

Haahuilin yliopisto-opiskelijana ja yritin etsiä samalla töitä. Muutin asumaan yhteen tyttöystävän kanssa. Juuri ennen kuin täytin 26, sain osa-aikaista työtä ja siitä hetkestä olen ollut yhtäjaksoisesti työelämässä. Nyt ikää lähemmäs 40.

Menin naimisiin, muutin miehen luo, opiskelin, vietettiin iloista sosiaalista elämää.

Olin huoleton opiskelija. Menin yliopistoon vasta 22-vuotiaana. 

Herranjumala miten pitkällä monien elämä on ollut.. Olen 25 ja lapset eivät tulisi kuuloonkaan ainakaan viiteen vuoteen. Vuokralla yksin yksiössä, poikaystävä asustelee omassaan. Opiskelen. 

Vierailija kirjoitti:

Olin suhteessa täysin väärän tyttömäisen ja joka asiasta nillittävän miehen kanssa, suhde oli jatkunut yli 6 vuotta ja itsetunto siinä jamassa, etten voinut lähteä suhteesta. Muutama viikko syntymäpäiväni jälkeen sain harjoittelupaikan omalta alaltani, vaikka olin palkatonta työvoimaa seuraavat puolitoista vuotta, oli se työ pelastus kun pääsin normaaliarkeen ja sain jotaan muutakin sisältöä elämääni kuin p*skan seuran. Kaverit oli oikeissa töissä ja suhteissa, sai lapsia ja valmistui hyväpalkkaisiin ammatteihin. Join lähes joka päivä, söin rauhoittavia ja valehtelin mt-toimistossa syöväni myös masennuslääkkeitä ja ruokaa useammin kuin pari kertaa viikossa. Kai siitä viinalääkehuurusta oli se hyöty, etten nähnyt miten hirveää elämäni oli, tuo vaihe päättyi lähes kaksi vuotta myöhemmin kun tapasin nykyisen mieheni.

Saako kysyä, miksi olit tuollaisessa suhteessa? Et tainnut juuri arvostaa itseäsi?

Olimme mieheni kanssa kahden lapsen vanhempia. Nykyisin kolme lasta 🙂

Olin sinkku. Asuin opiskelija-asuntolan 2 hengen soluasunnossa. Opiskelin aikuislukiossa ja kirjoitin ylioppilaaksi. Osan vuodesta olin työttömänä, osan vuodesta osa-aikatyössä. Isoisäni kuoli.

Olen nyt 25-vuotias. Asun yksin vuokralla lemmikkini kanssa. En ole koskaan seurustellut. Korkeakouluopinnot ovat loppusuoralla ja olen jo tehnyt alani töitä. Valmistumisen jälkeen työllistyminen on takuuvarmaa. Olen tyytyväinen elämääni. Simppeliä, mutta pidän siitä juuri sellaisena.

Sain ekan vakituisen työpaikkani, jossa viihdyin hyvin. Palkka pieni, mutta työ helppoa. Etäsuhteessa hankalan miehen kanssa. Olin palannut väliaikaisesti asumaan lapsuudenkotiin.

töissä vakkarina ja ollut vuoden naimisissa, kaksi kissaa

Kun täytin 25 vuotta olin naimissa, asuimme omistamassamme rivarikaksiossa ja esikoisemme oli puolivuotias, minulla oli vakivirka kaupungilla, jäin vastikään samasta virasta eläkkeelle, 40 vuotta palvelleena. 😏

Se esikoinen on nyt 40 v, hänen veljensä 38 v. Kaksio vaihtui muutaman vuoden kuluttua rakentamaamme omakotitaloon, aikanaan tuli ero, jäin lasten kanssa taloon. Nyt vietän eläkepäiviä, talon myin kun lapset lähti maailmalle, olen onnellinen pikkulikan mummi.

Itse olen nyt 25-vuotta. Minulla ei ole koulutusta lukion jälkeen. Olen yrittänyt välillä päästä yliopistoon, sinne hakenut nyt eri aloille kolme kertaa.  Kaksi kertaa olen ollut lähelle päästä. Töissä olen ollut silloin tällöin. Paljon työkokeiluissa yms kun en ole "oikeaa" työtä saanut. Minulla ei ole yhtään ystävää. Arkeni on hyvin tavallista ja tylsääkin. Minulla on menneisyydestä jäänyt paljon "arpia", jotka vaikuttavat elämääni ja en esim viihdy enää ihmisten joukossa kovinkaan hyvin. Vuokralla asun koirani kanssa. Ei mitään tietokaan parisuhteesta. Lapsia en koskaan edes halua. Voisi sanoa, että mikään ei ole valmista ja tyytyväinen en tilanteeseen ole. Päivä kerrallaan menneen. Joskus on aikoja jolloin kaikki tuntuu synkältä, mutta toisaalta olen vähään tyytyväinen ja piristyn nopeasti pienistäkin jutuista. Tulevaisuus ahdistaa ja pelottaa välillä. En haluaisi myöskään olla aina yksin, vaikka myönnän itsessäkin olevan paljon vikaa ja en osaa ja uskalla tutustua ihmisiin. Joskus olen silti monille sanonut, että jos nyt rakastaisin elämääni tässä hetkessä pitäisi olla vähän hullu, kun ei tämä tilanne todellakaan ole mikään hyvä ja mitään tietoa opiskelemaan pääsystä ei ole, kun vielä pääsykokeita vähennetään. Elämä on tavallaan ollut tauolla monta vuotta. Tuli vähän pitkä ja surkea viesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt 25. Käyn töissä, elän avopuolisoni kanssa kahdelleen. Tavallista nuoren aikuisen elämää harrastaen ja ystäviä tavaten. 

Lisäyksenä että yhdessä ollaan oltu päälle 7 vuotta, asutaan vuokralla mutta säästetään omistusasuntoon. Parin vuoden päähän sunnitteilla häät. Lapsista ei varmuutta, tuleeko niitä elämäämme. Lemmikistä haaveilemme, kunhan asumme sellaisessa asunnossa, jonne eläimen saa ottaa. Mieheni opiskelee vielä kaksi vuotta. 

Halaus sinulle, nuori ihminen! Tuokoon elämä lemmikin ja muita ihania asioita. Ehkä tiedätkin sen, mutta tahtoisin näin 53 vuotiaana sanoa, että elät varmaan elämäsi onnellisinta aikaa. On jo jotain järkeä päässä, mutta nuoruus parhaimmillaan.

Elelin ikäisenäsi aika samankaltaista elämää, ainut, että olimme ostaneet talon, isot lainat siis, mutta raha ei ollut ollenkaan tärkeintä, eikä sitä ihmeistä osannut edes haaveilla. Olemme vielä yhdessä, vaikka aina ei niin helppoakaan ole ollut. Jokaisella reissulla muistelemme niitä nuoria, joilla ei reissuihin ollut varaa ja otamme lasillisen unelmille ja vieläkin tulevaisuudelle, sillä uskon vielä paljon hyvää olevan edessäkin.

1-vuotias lapsi, häät suunnitteilla. Asuttiin miehen omistamassa kaksiossa hetken aikaa, myytiin se pois ja ostettiin isompi ja uudempi asunto paremmalta asuinalueelta.

Tein vajaata työpäivää ja työviikkoa sekä tein vapaaehtoistyötä kahdessa eri yhdistyksessä.

Nyt kolme vuotta myöhemmin naimisissa ja on kokopäivätyö, muuten kaikki ennallaan :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt 25. Käyn töissä, elän avopuolisoni kanssa kahdelleen. Tavallista nuoren aikuisen elämää harrastaen ja ystäviä tavaten. 

Lisäyksenä että yhdessä ollaan oltu päälle 7 vuotta, asutaan vuokralla mutta säästetään omistusasuntoon. Parin vuoden päähän sunnitteilla häät. Lapsista ei varmuutta, tuleeko niitä elämäämme. Lemmikistä haaveilemme, kunhan asumme sellaisessa asunnossa, jonne eläimen saa ottaa. Mieheni opiskelee vielä kaksi vuotta. 

Halaus sinulle, nuori ihminen! Tuokoon elämä lemmikin ja muita ihania asioita. Ehkä tiedätkin sen, mutta tahtoisin näin 53 vuotiaana sanoa, että elät varmaan elämäsi onnellisinta aikaa. On jo jotain järkeä päässä, mutta nuoruus parhaimmillaan.

Elelin ikäisenäsi aika samankaltaista elämää, ainut, että olimme ostaneet talon, isot lainat siis, mutta raha ei ollut ollenkaan tärkeintä, eikä sitä ihmeistä osannut edes haaveilla. Olemme vielä yhdessä, vaikka aina ei niin helppoakaan ole ollut. Jokaisella reissulla muistelemme niitä nuoria, joilla ei reissuihin ollut varaa ja otamme lasillisen unelmille ja vieläkin tulevaisuudelle, sillä uskon vielä paljon hyvää olevan edessäkin.

Voi, kadehdin sinua! Olet selvästi oivaltanut jotain erittäin oleellista hyvästä elämästä. Halaus myös sinulle.

m44