Tunnekasvatettujen lasten koko elämä pyörii sen ympärillä, että "mitä minä tunnen nyt"

Olen huomannut päiväkodin tätinä, että suuntaus on positiivinen. Ryhmissä on rauhallisempaa. Paras asia melkeinpä nykyisin on tunnekasvatus. Ei se ole neuroottista itsetarkkailua. Kun lapsi saa ns raivarin, hän ennen mätkäisi kaveria pläsiin. Nyt lapsi pysähtyy miettimään miltä minusta nyt tuntuu ja miksi. Eihän se aina näin hienosti mene, mutta kyllä omien tunteiden tunnistaminen on tärkeä asia koko elämän ajan. Sitä kautta oppii huomaamaan myös toisen tunteet.

Hyvähän se on olla sinut tunteidensa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Hyvähän se on olla sinut tunteidensa kanssa.

Ei tuo ole omien tunteidensa kanssa sinut olemista. Se on tunteiden jalustalle nostamista ja tunteiden orjana olemista.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut päiväkodin tätinä, että suuntaus on positiivinen. Ryhmissä on rauhallisempaa. Paras asia melkeinpä nykyisin on tunnekasvatus. Ei se ole neuroottista itsetarkkailua. Kun lapsi saa ns raivarin, hän ennen mätkäisi kaveria pläsiin. Nyt lapsi pysähtyy miettimään miltä minusta nyt tuntuu ja miksi. Eihän se aina näin hienosti mene, mutta kyllä omien tunteiden tunnistaminen on tärkeä asia koko elämän ajan. Sitä kautta oppii huomaamaan myös toisen tunteet.

Näin olettaisin, että tarve on lähtenyt jonkun organisaation tarpeista, eikä vanhemmista, koska ryhmät pitää saada toimiviksi ja silloin mennään niiden ilmaisukyvykkäimpien ehdoilla, tämä suuntaus ollut vallalla työelämässä jo 90-luvulta lähtien, tiimipelaajat on avainsana, ja nyt sitten saadaan lukea tutkimuksia, että nuoret työelämässä aloittaneet ovat jo lopen uupuneita, mikä ihme se on, jos joutuu mukautumaan itselleen väärään muottiin. Kustakin ikäpolvesta suunnilleen puolet ovat tunneilmaisultaan sulkeutuneita, että mikätköhän sitten tapahtuu, kun nämä on kasvatettu näyttelemään muuta kuin mitä todellisuudessa ovat.  

Vierailija kirjoitti:

Aikuinen: nyt sinä olet iloinen.

Lapsi: nyt minä olen iloinen.

Ei se nyt ihan noin mene :D Kyllä pointtina on että se lapsi oppii tunnistamaan oman sisäisen tunteensa. Meillä on käytössä mm. kuvallisia tunnekortteja tähän avuksi. Aikuinen voi hieman auttaa tunteen nimeämisessä, koska lapsella ei ole aluksi edes nimeä sille miltä sisällä tuntuu. Kysymällä, ehdottamalla ja havaintoihin tukeutumalla vanhempi voi johdatella keskustelua tunteisiin.

Olet tainnut ymmärtää tunnekasvatuksen väärin. Tunnekasvatuksessa ei opita miten omissa tunteissa märehditään, vaan sitä mitä ne itselle kertovat tilanteesta, kuinka niitä siedetään ja miten niistä päästään yli.

Ihminen joka ei näitä taitoja opi, joko märehtii tunteissaan tai sitten painaa ne pois ennen kuin niitä kokeekaan.

Tunnekasvatuksessa mietitään myös miltä toisesta tuntuu - mutta ei syyllistäen, kuten ehkä jotkut väärin luulevat ja tekevät. Esim. lopeta tuo sotkeminen, koska äidille tulee paha mieli. (Oikeasti lopeta sotkeminen, koska sen siivoaminen vie aikaa muilta kivemmilta asioilta. Sitten kun äidillä on oikeasti jostain syystä surullinen mieli, niin voi sanoa, että äiti on nyt surullinen ja silloin itkettää, mutta suru kuuluu elämään ja menee kyllä ohi).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut päiväkodin tätinä, että suuntaus on positiivinen. Ryhmissä on rauhallisempaa. Paras asia melkeinpä nykyisin on tunnekasvatus. Ei se ole neuroottista itsetarkkailua. Kun lapsi saa ns raivarin, hän ennen mätkäisi kaveria pläsiin. Nyt lapsi pysähtyy miettimään miltä minusta nyt tuntuu ja miksi. Eihän se aina näin hienosti mene, mutta kyllä omien tunteiden tunnistaminen on tärkeä asia koko elämän ajan. Sitä kautta oppii huomaamaan myös toisen tunteet.

Näin olettaisin, että tarve on lähtenyt jonkun organisaation tarpeista, eikä vanhemmista, koska ryhmät pitää saada toimiviksi ja silloin mennään niiden ilmaisukyvykkäimpien ehdoilla, tämä suuntaus ollut vallalla työelämässä jo 90-luvulta lähtien, tiimipelaajat on avainsana, ja nyt sitten saadaan lukea tutkimuksia, että nuoret työelämässä aloittaneet ovat jo lopen uupuneita, mikä ihme se on, jos joutuu mukautumaan itselleen väärään muottiin. Kustakin ikäpolvesta suunnilleen puolet ovat tunneilmaisultaan sulkeutuneita, että mikätköhän sitten tapahtuu, kun nämä on kasvatettu näyttelemään muuta kuin mitä todellisuudessa ovat.  

Kaikilla ihmisillä (paitsi psykopaateilla?) on tunteet. Tunteiden parempi tunnistaminen ja käsitteleminen tässä on tavoitteena. Sen voi tehdä kukin omalle persoonalle parhaalla tavalla, mutta tunnekasvatus antaa sille välineitä. Myös omien vahvuuksien tunnistaminen ja itsensä sekä toisten erilaisuuden hyväksyminen liittyy tähän. Ei tämä ole mikään introvertti/ekstrovertti -juttu.

Mun mielestä, kun ihminen on hyvin kosketuksissa tunteisiinsa, niin ei ole niiden armoilla ja heiteltävissä täysin. Elämä ei siis pyöri tunteiden ympärillä.

Jos taas tunnetaidot ovat huonot, niin se elämä voi tosiaan pyöriä aika paljonkin tunteiden tai tunnelukkojen ohjailemana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaiken voi vetää överiksi. Tunnekasvatusta tarvitaan, koska kaikille vanhemmille ei ole itsestäänselvää, että pieni lapsi tarvitsee ohjausta tunteidensa kanssa. Ettei tulisi koko ajan lisää niitä tunnevammaisia aikuisia, joille omat vanhemmat ovat joka ikisessä tilanteessa vaan mörähtäneet "ole hiljaa"

Ihme juttu, että me aikuiset olemme kasvaneet terveiksi ja normaaleiksi ilman tunnekasvatusta. Ja toisaalta myös kumma, että mm. mielenterveysongelmat ja aggressiivisuus lisääntyvät lasten keskuudessa.

Emmekä ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut päiväkodin tätinä, että suuntaus on positiivinen. Ryhmissä on rauhallisempaa. Paras asia melkeinpä nykyisin on tunnekasvatus. Ei se ole neuroottista itsetarkkailua. Kun lapsi saa ns raivarin, hän ennen mätkäisi kaveria pläsiin. Nyt lapsi pysähtyy miettimään miltä minusta nyt tuntuu ja miksi. Eihän se aina näin hienosti mene, mutta kyllä omien tunteiden tunnistaminen on tärkeä asia koko elämän ajan. Sitä kautta oppii huomaamaan myös toisen tunteet.

Näin olettaisin, että tarve on lähtenyt jonkun organisaation tarpeista, eikä vanhemmista, koska ryhmät pitää saada toimiviksi ja silloin mennään niiden ilmaisukyvykkäimpien ehdoilla, tämä suuntaus ollut vallalla työelämässä jo 90-luvulta lähtien, tiimipelaajat on avainsana, ja nyt sitten saadaan lukea tutkimuksia, että nuoret työelämässä aloittaneet ovat jo lopen uupuneita, mikä ihme se on, jos joutuu mukautumaan itselleen väärään muottiin. Kustakin ikäpolvesta suunnilleen puolet ovat tunneilmaisultaan sulkeutuneita, että mikätköhän sitten tapahtuu, kun nämä on kasvatettu näyttelemään muuta kuin mitä todellisuudessa ovat.  

Kaikilla ihmisillä (paitsi psykopaateilla?) on tunteet. Tunteiden parempi tunnistaminen ja käsitteleminen tässä on tavoitteena. Sen voi tehdä kukin omalle persoonalle parhaalla tavalla, mutta tunnekasvatus antaa sille välineitä. Myös omien vahvuuksien tunnistaminen ja itsensä sekä toisten erilaisuuden hyväksyminen liittyy tähän. Ei tämä ole mikään introvertti/ekstrovertti -juttu.

Mitäs muuta tunteiden sanoittaminen voi olla kuin että pakotetaan ilmaisemaan oma senhetkinen tunnelataus ja silloin sulkeutunut persoonallisuus joutuu mukautumaan itselleen epätyypilliseen ilmaisuun, onnistuu kyllä stressitasoa nostamalla. Helpompi juttu ulospäinsuuntautuneelle lapselle, mutta kannustetaanko sitten näitä yhtälailla pitämään mölyt mahassaan, tuskinpa vaan, joten kyllä tämä on niiden ekstroverttihörhöjen idea alkujaan. 

Ehkä selvin merkki nykyaikuisten tunnekasvatuksen puutteesta on, että lasten tunneilmaisut suututtavat.

Ei siinä mitään. Minuakin riipii välillä tenavan itku kassajonossa (itse en saanut itkeä) mutta en sentään ole niin sekaisin, että loukkaantuisin siitä kun lapsi osaa selkeästi sanallistaa tunteitaan. Päinvastoin, aina yhtä hienoa kuulla lasten tunnepuhetta.

On eri asia tunteilla kuin huomioida tunteet. Voi olla samaan aikaan rationaalinen ja tunteva. Tunteilu taas on tunteiden valtaan heittäytymistä, ihminen tulee riippuvaiseksi omista tunnekuohuistaan ja rationaalisuus kärsii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut päiväkodin tätinä, että suuntaus on positiivinen. Ryhmissä on rauhallisempaa. Paras asia melkeinpä nykyisin on tunnekasvatus. Ei se ole neuroottista itsetarkkailua. Kun lapsi saa ns raivarin, hän ennen mätkäisi kaveria pläsiin. Nyt lapsi pysähtyy miettimään miltä minusta nyt tuntuu ja miksi. Eihän se aina näin hienosti mene, mutta kyllä omien tunteiden tunnistaminen on tärkeä asia koko elämän ajan. Sitä kautta oppii huomaamaan myös toisen tunteet.

Näin olettaisin, että tarve on lähtenyt jonkun organisaation tarpeista, eikä vanhemmista, koska ryhmät pitää saada toimiviksi ja silloin mennään niiden ilmaisukyvykkäimpien ehdoilla, tämä suuntaus ollut vallalla työelämässä jo 90-luvulta lähtien, tiimipelaajat on avainsana, ja nyt sitten saadaan lukea tutkimuksia, että nuoret työelämässä aloittaneet ovat jo lopen uupuneita, mikä ihme se on, jos joutuu mukautumaan itselleen väärään muottiin. Kustakin ikäpolvesta suunnilleen puolet ovat tunneilmaisultaan sulkeutuneita, että mikätköhän sitten tapahtuu, kun nämä on kasvatettu näyttelemään muuta kuin mitä todellisuudessa ovat.  

Kaikilla ihmisillä (paitsi psykopaateilla?) on tunteet. Tunteiden parempi tunnistaminen ja käsitteleminen tässä on tavoitteena. Sen voi tehdä kukin omalle persoonalle parhaalla tavalla, mutta tunnekasvatus antaa sille välineitä. Myös omien vahvuuksien tunnistaminen ja itsensä sekä toisten erilaisuuden hyväksyminen liittyy tähän. Ei tämä ole mikään introvertti/ekstrovertti -juttu.

Mitäs muuta tunteiden sanoittaminen voi olla kuin että pakotetaan ilmaisemaan oma senhetkinen tunnelataus ja silloin sulkeutunut persoonallisuus joutuu mukautumaan itselleen epätyypilliseen ilmaisuun, onnistuu kyllä stressitasoa nostamalla. Helpompi juttu ulospäinsuuntautuneelle lapselle, mutta kannustetaanko sitten näitä yhtälailla pitämään mölyt mahassaan, tuskinpa vaan, joten kyllä tämä on niiden ekstroverttihörhöjen idea alkujaan. 

Oletko millään tavalla tutustunut aiheeseen, josta kirjoitat? Oletko ollut seuraamassa mitä esim. päiväkodin tunnetaitoryhmässä tehdään? Tai miten tunnetaitoja vahvistetaan jokapäiväisessä arjessa siellä? Sun kirjoituksesta paistaa, että et oikein tiedä mistä puhut. Mun mielestä tämä tunnekasvatus on todella hyvä asia. Itselläni on ujo lapsi, jolla introvertti luonne ja hän varsinkin on hyötynyt todella paljon tunnekasvatuksesta. Ei hänen persoonaansa kukaan yritä muuttaa, hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.

Itse olen huomannut, että varsinkin vanhemmille ihmisille tunnekasvatus on jotenkin vaikea ja vastustusta herättävä asia. Usein kuulee kommentin: Ainahan tätä on tehty. Asia kuitataan ja niputetaan johonkin lauseisiin, mitä on ennenkin lapsille sanottu ja sillä siisti. Enempää ei haluta siihen perehtyä eikä keskustella. Tuntuu, että monet vanhemmat ihmiset melkein loukkaantuvat, jos asiasta keskustellaan. Kokevatko he, että tässä jotenkin syyllistetään edellisiä kasvattajia jostain mitä he eivät tehneet. Sehän ei ole tarkoitus.

Vierailija kirjoitti:

Olet tainnut ymmärtää tunnekasvatuksen väärin. Tunnekasvatuksessa ei opita miten omissa tunteissa märehditään, vaan sitä mitä ne itselle kertovat tilanteesta, kuinka niitä siedetään ja miten niistä päästään yli.

Ihminen joka ei näitä taitoja opi, joko märehtii tunteissaan tai sitten painaa ne pois ennen kuin niitä kokeekaan.

Tunnekasvatuksessa mietitään myös miltä toisesta tuntuu - mutta ei syyllistäen, kuten ehkä jotkut väärin luulevat ja tekevät. Esim. lopeta tuo sotkeminen, koska äidille tulee paha mieli. (Oikeasti lopeta sotkeminen, koska sen siivoaminen vie aikaa muilta kivemmilta asioilta. Sitten kun äidillä on oikeasti jostain syystä surullinen mieli, niin voi sanoa, että äiti on nyt surullinen ja silloin itkettää, mutta suru kuuluu elämään ja menee kyllä ohi).

Olen jo nuorena lapsettomana ollut sitä mieltä että lapset ovat parhaimmillaan sitten kun heidän kanssaan voi keskustella. Voi selittää esim. miksi asiat ovat kiellettyjä eikä vain pelkästään kieltää tekemästä jotain, nyt olen ollut äiti 8 vuotta enkä ikinä käytä tuota "paha mieli" -perustelua vaan juuri käytännön syy-seuraus -perustelua. Jos minulla menee hermot ja korotan ääntäni, selitän senkin mistä johtui. Sen kummempia tunnekasvatuksia en itse harjoita, kuopuksen päiväkodilla joku tunnetilatunti oli pidetty. Meillä halataan paljon ja kehutaan silloin kun aihetta on. Koulu- ja hoitopäivien jälkeen kysyn kuulumisia ja keskustellaan jos on ollut jotain tilanteita, hyvässä tai pahassa. Joskus tilanteissa on vaan mentävä eteenpäin, myöhemmin voi palata aiheeseen jos on tarvetta.

Jaa että normaali  ja terve. Jos olet ikäryhmää 40 - 70, niin voin kertoa näin nuoremmin silmin että et ole kyllä normaali ja terve: teidän sukupolvi on erityisen tunnettu siitä ettei ole mitään tajua tunteista ja miten niitä käsitellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaiken voi vetää överiksi. Tunnekasvatusta tarvitaan, koska kaikille vanhemmille ei ole itsestäänselvää, että pieni lapsi tarvitsee ohjausta tunteidensa kanssa. Ettei tulisi koko ajan lisää niitä tunnevammaisia aikuisia, joille omat vanhemmat ovat joka ikisessä tilanteessa vaan mörähtäneet "ole hiljaa"

Ihme juttu, että me aikuiset olemme kasvaneet terveiksi ja normaaleiksi ilman tunnekasvatusta. Ja toisaalta myös kumma, että mm. mielenterveysongelmat ja aggressiivisuus lisääntyvät lasten keskuudessa.

Emmekä ole.

Ylivoimainen enemmistö ihmisistä on täysin normaaleja. Toisaalta mitä nykyaikaan vs. entisaika tulee, niin enemmänkin poikkeavuuksien määrä on jatkuvassa kasvussa. Ne mitä nykyisin kutsutaan "erityislapsiksi" lisääntyvät voimakkaasti, kuten myös nuorten mielenterveysongelmat.

Omasta mielestäni on juuri hyvä, että erilaisia tunteita käydään läpi ja sanoitetaan. Meillä lapsi menee helposti lukkoon, jumivaiheeseen ja ahdistuu. Olen tyytyväinen, jos hän aikuisena kokee olevansa hyvä tyyppi ja ei tarvitse enää psykologia tai muita auttavia aikuisia.

Kunhan vuodet vierivät, niin useimmat ihmiset pystyvät näkemään tämän tunnekasvatuksen sinä mikä se oikeasti on: hetkellinen päivänperho yhä uusien kasvatusideologioiden loputtomassa virrassa.

Jokaista ideologiaa vouhotetaan aikansa, kunnes on sitten uusien ideologioiden vuoro.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaiken voi vetää överiksi. Tunnekasvatusta tarvitaan, koska kaikille vanhemmille ei ole itsestäänselvää, että pieni lapsi tarvitsee ohjausta tunteidensa kanssa. Ettei tulisi koko ajan lisää niitä tunnevammaisia aikuisia, joille omat vanhemmat ovat joka ikisessä tilanteessa vaan mörähtäneet "ole hiljaa"

Ihme juttu, että me aikuiset olemme kasvaneet terveiksi ja normaaleiksi ilman tunnekasvatusta. Ja toisaalta myös kumma, että mm. mielenterveysongelmat ja aggressiivisuus lisääntyvät lasten keskuudessa.

Emmekä ole.

Ylivoimainen enemmistö ihmisistä on täysin normaaleja. Toisaalta mitä nykyaikaan vs. entisaika tulee, niin enemmänkin poikkeavuuksien määrä on jatkuvassa kasvussa. Ne mitä nykyisin kutsutaan "erityislapsiksi" lisääntyvät voimakkaasti, kuten myös nuorten mielenterveysongelmat.

Lisääntyykö erityislapset vai lisääntyykö diagnosointi? Ennen oli vain tarkkislaisia, tyhmiä, häiriköitä, yksinäisiä ja sulkeutuneita. Esimerkiksi hyvin iso osa vangeista ja päihdeongelmaisista kärsivät neuropsykiatrisista tai mielenterveydellisistä ongelmista, joita ei ole ikinä diagnosoitu. Tai sitten on joskus, mutta siihen ei ole ikinä saanut apua.