Lue keskustelun säännöt.
Tunnekasvatettujen lasten koko elämä pyörii sen ympärillä, että "mitä minä tunnen nyt"
18.09.2019 |
Siis ihan niin kuin BB-Tarinalla.
Miettiääpä kaksi kertaa, ennen kuin esim. laitatte lapsenne päiväkotiin jossa tunnekasvatetaan.
Kommentit (77)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeaan suuntaan ollaan menossa ja hyvä niin. Olen tehnyt töitä musiikin varhaiskasvatuksessa ja musiikki on mitä parhain väline kärsivällisyyden ja tunteiden säätelyn opetteluun.
Varsinkin monet nyt aikuiset miehet olisivat sitä tunnekasvatusta tarvinneet. Kun on surua, niin vedetään perseet tai mennään nakkikiskajonoon tappelemaan. Naiset osaavat vähän paremmin tunteista puhua, mutta moni on kuitenkin silti täysin lukossa tai ei uskalla vaatia yhtään mitään. Itsekin kasvoin siihen että mitään tukea ei saanut jos ahdisti, pelotti, oli surua. En halua jatkaa samaa eteenpäin.
Esimerkkinä kärsivällisyydestä ja tunteiden säätelystä voisin mainita, että jos vuonna 1990 päiväkodin täti komensi lapset penkille istumaan ja kuuntelemaan, niin ne yleensä todella menivät siihen istumaan eivätkä edes pahasti napisseet vastaan.
Nykyisin taas jos varhaiskasvatusyksikön varhaiskasvatusasiantuntija komentaa lapset penkille istumaan ja kuuntelemaan, niin puolet juoksee huutaen karkuun, ja jos lapset raahataan väkisin penkille, niin osa mölyää ja karkailee edelleen eikä toiminnasta tahdo tulla mitään.
Hyvin toimii tunnekasvatus.
Ohis. Mutta minä voin kertoa täysin yhtä pätevän ja yleistettävän esimerkin, joka kumoaa omasi.
Joukko ekaluokkalaisia vieraili juuri työpaikallani. Olivat todella rauhallisia ja hyviä kuuntelijoita, ja lisäksi paljon omaa kouluaikaani aktiivisempia kyselijöitä ja keskustelijoita, kun tuli kysymyksien aika.
Näillä lapsilla on viikottain tunnetaitoja ihan lukujärjestyksessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen täysijärkinen ihminen tunnistaa tunteet.
Se minkä tunnekasvatus tuo mukanaan on jatkuva tunteiden esiinnostaminen ja tunteista jauhaminen jokaisen tunteen nimeä korostaen ja aktiivisesti "sanoittaen". Harvinaisen rasittava ilmiö kyseessä.
Niin, jokainen täysijärkinen, mutta kun kaikki eivät ole täysijärkisiä. Väkivaltarikolliset ovat tunneihmisiä, mutta he eivät osaa nimetä tunteitaan eivätkä pysty käsittelemään tunteitaan vaan toimivat impulsiivisesti. Tunnekasvatus on pienihinta, että vakivaltaa saadaan vähemmäksi. Oetko eri mieltä? Vai että lisää kouluampujia ja koulukiusaajia?
Sinun rasittavuuden kokemus on tunne myös. Sen sijaan, että käsittelisit sen, alat syytellä muita. Kai huomasit itsekin piirteesi? Senkö haluat opettaa lapsillesi?
Niin siis teoriasi sanoo, että tunnekasvatus vähentää väkivaltaa ja koulukiusaamista. Tunnekasvatuksen taustalla oleva teoria on kuitenkin monin tavoin puutteellinen. Tärkein virheolettama on se, että esimerkiksi kiusaamiselle ei ole muita olennaisia selittäjiä kuin tunteiden tunnistamisen ja käsittelyn vaikeus.
Myöskään levottomuuden lisääntyminen päiväkodeissa ja kouluissa ei varsinaisesti viittaa siihen, että tunnekasvatus toimisi teorian mukaisella tavalla.
Älä laita sanoja suuhuni, koska se on vastenmielistä ja antaa sinusta todella alhaisen kuvan.
Mitä tarkoitat "ei varsinaisesti"? Haluatko kertoa, mitkä todisteet ovat sinulle riittäviä? Se olisi reilua eikä tuollainen maalitolppien siirtäminen sitä mukaa.
Sinua ei selvästi ole tunnekasvatettu tarpeeksi, koska ei käyttänyt ilmaisua "sanojen laittaminen suuhuni saa minut kokemaan pelkoa ja ahdistusta". Sinulta jäi siis tunteet sanoittamatta.
Ymmärrettävää lyödä kaikki läskiksi sen jälkeen kun on huomannut että omat argumentit olivatkinpelkkiä ennakkoluuloja ja että näyttäytyikin enää tyhmältä muiden kirjoittajien kommenttien jälkeen. Oppimisen paikka sinulle, kunhan olet niellyt ylpeytesi ja lopetat vänkäämisesi. Älä ahdistu asioista, jotka ovat kaikille hyviä. Tsemppiä jatkoon.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä yritän tunnekasvattaa mun lapsia tunnistamaan myös, että miltä muista tuntuu. Että nää mukulat oppis käyttäytymän ja ottamaan muutkin huomioon. Jos joku on tosi minä-minä, niin ei kai se ole tunnekasvatuksen vika, tai sitten sitä on tunnekasvatettu väärin.
Minut pelkästään empatiakasvatettiin. Muiden tunteita piti aina miettiä, mutta omia ei saanut ilmaista. Ja ilmaistavaa olisi kyllä ollut.
Vierailija kirjoitti:
Ei pitäisi opettaa tunteissa vellomista, vaan tunteiden hallintaa ja sen ymmärtämistä, mistä ne omat tuntemukset nousevat. Ihmisen pitää tajuta, että se oma sisäinen maailma ei aina heijasta oikein ulkoisen maailman tapahtumia, vaan siellä myllää paljon ylimääräistä ja virheellistäkin. Osuvatkin tunteet täytyy osata hallita niin, ettei tule tehtyä typeryyksiä vaikka pahalta tuntuukin (tai hyvältä).
2010-luku on kyllä ollut mielipahan aikakautta, kaikessa keskitytään vain siihen että miltä *minusta* nyt tuntuu tämä asia ja olisiko tässä mahtava tilaisuus vaikka loukkaantua jostain ja jonkun toisen puolesta, jos hän ei ole itse tajunnut. Täytyy toivoa, että tämä menee ohi jossain vaiheessa ja päästään taas järkevään keskusteluun kiinni.
Loukkaantuminenhan ei ole varsinainen tunne, vaan sitä että jäädään kiinni johonkin koettuun vääryyteen. Tunne tulee ja menee, elää ja hengittää ihmisen elon mukana, loukkaantuminen jää.
Loukkaantuminen on varsin yleistä tällä ei-tunnekasvatetulla sukupolvella, eli sodanjälkeisellä polvella. Oma äitini, isäni, anoppini ja appeni loukkaantuvat tämän tuosta jos joku tekee heidän mielestään väärin.
Omat "tunnekasvatetut" lapseni (vanhin jo teini) eivät ole eläessään sanoneet: "olen loukkaantunut". He osaavat tunnistaa asioiden ja ihmisten tekojen ja sanojen herättämät tunteet, ja tehdä niiden avulla itsensä ympärille rajat. Sitten voi jatkaa elämää ilman että täytyy kokea itseään kokoajan loukatuksi, voi olla vapaasti iloinen, surullinen, mitä nyt milloinkin tuntuu. Tunteahan saa ihan mitä vaan, tehdä ja sanoa ei siltikään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pitäisi opettaa tunteissa vellomista, vaan tunteiden hallintaa ja sen ymmärtämistä, mistä ne omat tuntemukset nousevat. Ihmisen pitää tajuta, että se oma sisäinen maailma ei aina heijasta oikein ulkoisen maailman tapahtumia, vaan siellä myllää paljon ylimääräistä ja virheellistäkin. Osuvatkin tunteet täytyy osata hallita niin, ettei tule tehtyä typeryyksiä vaikka pahalta tuntuukin (tai hyvältä).
2010-luku on kyllä ollut mielipahan aikakautta, kaikessa keskitytään vain siihen että miltä *minusta* nyt tuntuu tämä asia ja olisiko tässä mahtava tilaisuus vaikka loukkaantua jostain ja jonkun toisen puolesta, jos hän ei ole itse tajunnut. Täytyy toivoa, että tämä menee ohi jossain vaiheessa ja päästään taas järkevään keskusteluun kiinni.
Loukkaantuminenhan ei ole varsinainen tunne, vaan sitä että jäädään kiinni johonkin koettuun vääryyteen. Tunne tulee ja menee, elää ja hengittää ihmisen elon mukana, loukkaantuminen jää.
Loukkaantuminen on varsin yleistä tällä ei-tunnekasvatetulla sukupolvella, eli sodanjälkeisellä polvella. Oma äitini, isäni, anoppini ja appeni loukkaantuvat tämän tuosta jos joku tekee heidän mielestään väärin.
Omat "tunnekasvatetut" lapseni (vanhin jo teini) eivät ole eläessään sanoneet: "olen loukkaantunut". He osaavat tunnistaa asioiden ja ihmisten tekojen ja sanojen herättämät tunteet, ja tehdä niiden avulla itsensä ympärille rajat. Sitten voi jatkaa elämää ilman että täytyy kokea itseään kokoajan loukatuksi, voi olla vapaasti iloinen, surullinen, mitä nyt milloinkin tuntuu. Tunteahan saa ihan mitä vaan, tehdä ja sanoa ei siltikään.
”Pahoittaa mielensä” on myös hieno ilmaus. Siinä sentään implisiittisesti myönnetään, että mielipaha on pohjimmiltaan omaa syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä uskon että tämä ärsyttää monia vanhemman polven ihmisiä, koska itsekin tietävät toimineensa väärin omia lapsia kohtaan.
Omat vanhempani kaatoivat aina omat tunteet meidän lastemme taakaksi, sen sijaan että olisivat itse vastaanottaneet lasten tunteet. Silloinkin kun itse koki surua tai harmia, niin kaikessa oli kyse viime kädessä vanhemman tunnereaktiosta. Ihan sama kokemus on miehelläni, jota vanhemmat ovat koko ikänsä syyllistäneet omasta pahasta mielestään. Ja sama kokemus on suurimmalla osalla ystävistäni. Olemme kaikki syntyneet 80-luvulla.
Tämä "tunnekasvatus" ärsyttää erityisesti 50-60-luvulla syntyneitä sillä he ovat tehneet usein väärin lapsiaan kohtaan ja tasan tietävät sen. Tietävät etteivät ole kyenneet auttamaan lasta tunteidensa kanssa vaan päinvastoin - tekivät lapsista omien tunteidensa säätelijöitä. Kaikki nykykasvatuksessa ärsyttää, kun nämä "trendit" muistuttavat siitä kuinka huonoja ja lapsellisia vanhempia itse aikanaan olivat.
Veikkaan että suurin osa näistä anoppi-miniä -ketjujenkin ongelmista liittyy siihen, kuinka anoppi on vaan kateellinen miniälleen, joka hoitaa oman vanhemmuutensa paremmin kuin hän aikanaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä uskon että tämä ärsyttää monia vanhemman polven ihmisiä, koska itsekin tietävät toimineensa väärin omia lapsia kohtaan.
Omat vanhempani kaatoivat aina omat tunteet meidän lastemme taakaksi, sen sijaan että olisivat itse vastaanottaneet lasten tunteet. Silloinkin kun itse koki surua tai harmia, niin kaikessa oli kyse viime kädessä vanhemman tunnereaktiosta. Ihan sama kokemus on miehelläni, jota vanhemmat ovat koko ikänsä syyllistäneet omasta pahasta mielestään. Ja sama kokemus on suurimmalla osalla ystävistäni. Olemme kaikki syntyneet 80-luvulla.
Tämä "tunnekasvatus" ärsyttää erityisesti 50-60-luvulla syntyneitä sillä he ovat tehneet usein väärin lapsiaan kohtaan ja tasan tietävät sen. Tietävät etteivät ole kyenneet auttamaan lasta tunteidensa kanssa vaan päinvastoin - tekivät lapsista omien tunteidensa säätelijöitä. Kaikki nykykasvatuksessa ärsyttää, kun nämä "trendit" muistuttavat siitä kuinka huonoja ja lapsellisia vanhempia itse aikanaan olivat.
Veikkaan että suurin osa näistä anoppi-miniä -ketjujenkin ongelmista liittyy siihen, kuinka anoppi on vaan kateellinen miniälleen, joka hoitaa oman vanhemmuutensa paremmin kuin hän aikanaan.
On vähän epäreilua arvostella menneiden sukupolvien vanhemmuutta nykyajan näkökulmasta. Uskon, että silloinkin suurin osa teki parhaansa vanhempana. Silloin oli toisenlaiset haasteet ja koko yhteiskunta oli ihan toisenlainen. Emme ehkä saaneet kovin kummoista tunnekasvatusta, mutta käännetään tämä nyt omien lastemme parhaaksi tekemällä jotain toisin. Tosin ensimmäinen asia on opetella itse niitä tunnetaitoja ja ottaa asiaa haltuun oman pään sisällä. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni itse kylmää kasvatusta saanut on nyt katkera eikä halua että myöskään kukaan lapsi saisi parempaa kasvatusta mitä itse sai. Kun ei ennenkään lapsia halailtu ja vauvoja nukutettiin huudattamalla niin ei saisi nykyäänkään tehdä mitään toisin, tulee vaan pullamössölapsia.
Minulla on etäiset välit isään ja kylmä äiti. Jos saan joku päivä lapsia toivon että en siirrä mitään näistä eteenpäin, yritän päästä psykoterapiaan jotta en siirrä omia traumoja eteenpäin. Minulle kylmä kasvatus on aiheuttanut sen että en uskalla vaatia itselleni mitään, en osaa pitää rajoistani kiinni oikeissa tilanteissa, en löydä parisuhdetta jossa mies kunnioittaisi minua jne. Moni suhde päättynyt siihen että mies pettää ja kohtelee kuin kynnysmattoa. Lapsi joka uskaltaa sanoa että tuntuu pahalta saa todennäköisemmin apua ongelmiinsa eikä päädy niin helposti vaikkapa hyväksikäyttäjien armoille.
Eräässä ryhmässä nelivuotias hillui ja hakkasi muita. Äiti sanoitti, että sinulla on nyt paha mieli, kun et saanut soittaa rumpua, emme ehtineet ajoissa jne. Voiko tunnekasvatusta käyttää myös jotenkin väärin? Ihmettelin erästä HS:n artikkelia, jossa väitettiin että pureminen on ihan ok ja loppuu itsestään, ja nimiteltiin hyvin käyttäytyvää sisarusta sienestäjäsieluiseksi. Jotain rajaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se ole ihme, että porukka masentuu ja ahdistuu, kun joka hetki tarkkailee itseään. Varmaan alkaa kaikenlaista fyysistä oirettakin tällä menetelmällä ilmetä.
Vierailija kirjoitti:
Minä uskon että tämä ärsyttää monia vanhemman polven ihmisiä, koska itsekin tietävät toimineensa väärin omia lapsia kohtaan.
Omat vanhempani kaatoivat aina omat tunteet meidän lastemme taakaksi, sen sijaan että olisivat itse vastaanottaneet lasten tunteet. Silloinkin kun itse koki surua tai harmia, niin kaikessa oli kyse viime kädessä vanhemman tunnereaktiosta. Ihan sama kokemus on miehelläni, jota vanhemmat ovat koko ikänsä syyllistäneet omasta pahasta mielestään. Ja sama kokemus on suurimmalla osalla ystävistäni. Olemme kaikki syntyneet 80-luvulla.
Tämä "tunnekasvatus" ärsyttää erityisesti 50-60-luvulla syntyneitä sillä he ovat tehneet usein väärin lapsiaan kohtaan ja tasan tietävät sen. Tietävät etteivät ole kyenneet auttamaan lasta tunteidensa kanssa vaan päinvastoin - tekivät lapsista omien tunteidensa säätelijöitä. Kaikki nykykasvatuksessa ärsyttää, kun nämä "trendit" muistuttavat siitä kuinka huonoja ja lapsellisia vanhempia itse aikanaan olivat.
Veikkaan että suurin osa näistä anoppi-miniä -ketjujenkin ongelmista liittyy siihen, kuinka anoppi on vaan kateellinen miniälleen, joka hoitaa oman vanhemmuutensa paremmin kuin hän aikanaan.
Täh? Sanoititko juuri kaiken arvostelun kateudeksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä uskon että tämä ärsyttää monia vanhemman polven ihmisiä, koska itsekin tietävät toimineensa väärin omia lapsia kohtaan.
Omat vanhempani kaatoivat aina omat tunteet meidän lastemme taakaksi, sen sijaan että olisivat itse vastaanottaneet lasten tunteet. Silloinkin kun itse koki surua tai harmia, niin kaikessa oli kyse viime kädessä vanhemman tunnereaktiosta. Ihan sama kokemus on miehelläni, jota vanhemmat ovat koko ikänsä syyllistäneet omasta pahasta mielestään. Ja sama kokemus on suurimmalla osalla ystävistäni. Olemme kaikki syntyneet 80-luvulla.
Tämä "tunnekasvatus" ärsyttää erityisesti 50-60-luvulla syntyneitä sillä he ovat tehneet usein väärin lapsiaan kohtaan ja tasan tietävät sen. Tietävät etteivät ole kyenneet auttamaan lasta tunteidensa kanssa vaan päinvastoin - tekivät lapsista omien tunteidensa säätelijöitä. Kaikki nykykasvatuksessa ärsyttää, kun nämä "trendit" muistuttavat siitä kuinka huonoja ja lapsellisia vanhempia itse aikanaan olivat.
Veikkaan että suurin osa näistä anoppi-miniä -ketjujenkin ongelmista liittyy siihen, kuinka anoppi on vaan kateellinen miniälleen, joka hoitaa oman vanhemmuutensa paremmin kuin hän aikanaan.
No, miksi sitten nykykasvattajien lasten mielenterveyden ongelmat ovat räjähtäneet käsiin suhteessa aiempiin ikäluokkiin?
Nykylapset ovat nepsyjä, aspergereitä, add/adhd:tä, lyöneet kaikki ennätykset mielenterveyden ongelmissa, ahdistuksesta, masennuksessa ja tuen tarpeissa. Siksikö on varaa edellisiä kasvattajia arvostella? Täh!?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä uskon että tämä ärsyttää monia vanhemman polven ihmisiä, koska itsekin tietävät toimineensa väärin omia lapsia kohtaan.
Omat vanhempani kaatoivat aina omat tunteet meidän lastemme taakaksi, sen sijaan että olisivat itse vastaanottaneet lasten tunteet. Silloinkin kun itse koki surua tai harmia, niin kaikessa oli kyse viime kädessä vanhemman tunnereaktiosta. Ihan sama kokemus on miehelläni, jota vanhemmat ovat koko ikänsä syyllistäneet omasta pahasta mielestään. Ja sama kokemus on suurimmalla osalla ystävistäni. Olemme kaikki syntyneet 80-luvulla.
Tämä "tunnekasvatus" ärsyttää erityisesti 50-60-luvulla syntyneitä sillä he ovat tehneet usein väärin lapsiaan kohtaan ja tasan tietävät sen. Tietävät etteivät ole kyenneet auttamaan lasta tunteidensa kanssa vaan päinvastoin - tekivät lapsista omien tunteidensa säätelijöitä. Kaikki nykykasvatuksessa ärsyttää, kun nämä "trendit" muistuttavat siitä kuinka huonoja ja lapsellisia vanhempia itse aikanaan olivat.
Veikkaan että suurin osa näistä anoppi-miniä -ketjujenkin ongelmista liittyy siihen, kuinka anoppi on vaan kateellinen miniälleen, joka hoitaa oman vanhemmuutensa paremmin kuin hän aikanaan.
No, miksi sitten nykykasvattajien lasten mielenterveyden ongelmat ovat räjähtäneet käsiin suhteessa aiempiin ikäluokkiin?
Väitätkö ihan tosissasi, että nykylapsilla on enemmän mielenterveysongelmia kun esimerkiksi sota-ajan lapsilla?
Vierailija kirjoitti:
Nykylapset ovat nepsyjä, aspergereitä, add/adhd:tä, lyöneet kaikki ennätykset mielenterveyden ongelmissa, ahdistuksesta, masennuksessa ja tuen tarpeissa. Siksikö on varaa edellisiä kasvattajia arvostella? Täh!?
Ei näitä ennen osattu diagnosoida. Itsekin sain ADHD-diagnoosini 33-vuotiaana.
Eihän tunnekasvatus tarkoita vain omien tunteiden sanoittamista ja pohtimista. Tunnekasvatuksen oleellinen osa on tunteidensa hyväksyminen ja elämän jatkaminen tunteista huolimatta. Kun aikuisena työkaveri saakin haaveilemasi ylennyksen, tunnistat olevasi pettynyt, hyväksyt tunteesi etkä kohdistakaan niitä ylennyksen saaneeseen työkaveriisi etkä muuta käyttäytymistäsi häntä kohtaan. Parhaimmassa tapauksessa osaat olla iloinen työkaverisi puolesta.
Sinua ei selvästi ole tunnekasvatettu tarpeeksi, koska ei käyttänyt ilmaisua "sanojen laittaminen suuhuni saa minut kokemaan pelkoa ja ahdistusta". Sinulta jäi siis tunteet sanoittamatta.