Miten hyväksyä oma rumuus?

Vierailija kirjoitti:

Rumuuden vertaaminen muihin lahjakkuuden yms. puutteisiin on oikeastaan epäreilua yhdestä syystä: siitä, että ulkonäöllä on varsinkin nyky-yhteiskunnassa suhteeton merkitys. Ja sen merkitys kasvaa jatkuvasti, siitä huolimatta, että mielestään valistuneet ihmiset toistelevat mantrana "hyväksy itsesi, jokainen on omalla tavallaan kaunis".

Yksi on kaunotar, toinen osaa laulaa, kolmas on loistava piirtäjä - ulkonäön puute ei haittaisi maailmassa, jossa kaikilla positiivisilla ominaisuuksilla olisi sama arvo, mutta se laulaja ei pääse urallaan minnekään ilman ulkonäköä, ja jos pääsee, saa jatkuvasti osakseen irvailua. Kuten kuka tahansa vaatimattomamman näköinen ihminen, joka kehtaa laittaa naamansa julkisuuteen.

Se ruma piirtäjä voi tehdä uraa näyttämättä naamaansa koskaan, mutta hänkin elää maailmassa, jossa sitä rumaa laulajaa yritetään savustaa haukkumalla ulos instagramista, koska se julkenee olla ruma ja olemassa. Piirustustaidoistaan huolimatta hän näkee tuon kaiken, näkee sen miten näkymätön hän itsekin on, ja näkee sen, mitä tässä maailmassa eniten arvostetaan. On todella vaikea antaa sen vaikuttaa omakuvaan, vaikka oma ura ei liittyisi ulkonäköön mitenkään.

Tämähän se on. Ulkonäön merkitys on ylikorostunut ja se peittoaa kaikki muut lahjakkuuden lajit. Ja kuitenkin hyvä ulkonäkö on kaikkein hyödyttömin taito.

Itseä on myös moni pilkannut kuinka ruma olen ja nauranut. Tätä harrastettiin paljon yläkoulussa ja vielä lukiossakin. Aina keksitty jokin uusi kohta mistä pilkata kuten pääni, ääneni, jokin tapani toimia jne. Siitä on jäänyt todellakin sellainen ikävä varjo elämääni ja en pysty ajattelemaan itsestäni paljonkaan mitään hyvää ja ulkonäön ajattelen riittävän, mutta sitten saattaa taas tulla ne ikävät asiat mieleen. Aluksi ajattelin itsekin, että olen ihan ok ja ihmettelin muiden käytöstä, mutta sittne lopulta en enää uskonut itsekään olevani mitenkään hyvä tai puhumattakaan kaunis ihminen.

Minulle ei oikeastaan kukaan ole koskaan sanonut mitään hyvää. Olen vähän "erikoisen" näköinen ja en välttämättä näytä kasvonpiirteiltäni ihan suomalaiselta, vaikka siis ihan vaalea ihminen olenkin. Tästä onkin sitten hyvä pilkata esim leukaani tai isoa päätäni. Tuntuu todella pahalta tällainen. Sellainen ajatus, ettei koskaan riitä ja ole hyvä ja muut saavat sanoa mitä vaan. Ja sekään ei lohduta, vaikka nämä sanojatkin ovat olleet aika rumiakin ihmisiä itse, koska heistä ollaan kuitenkin pidetty ja eivät ole itse saaneet kärsiä yhtään. Ja en siis todellakaan silti toivo kenellekään tällaistä. En olen mikään missi jossain kisassa vaan tavallinen ihminen, joka haluaisi olla rauhassa ja saada korkeintaan joskus hyviä kommentteja. Näiden syiden vuoksi en koskaan pilkkaa ketään. Jokainen saa olla omanlaisensa. Viimeksi todistin sitä, kun eräät nuoret nauroivat lihavaa ihmistä ja tuli paha mieli hänen puolestaan. Pelottaa todella kaikkien "vähän erikoisempien" puolesta, miten saavat olla rauhassa. Yhdelle tutullani on on tourette ja mietin välillä jos olisin hänen kengissään niin miten jaksaisin. Itse siis pidän itseäni aika tavallisen näköisenä kuitenkin, mutta se kaikki varmuus pn karissut ja en ole enää "oma itseni". Muutenkin aika varoivainen ihminen olen ollut ja nyt en enää osaa olla senkään vertaa rennosti muiden joukossa. Jotkut tietenkin kestävät paljon enemmän, mutta joskus olen kateellinen jos joku saa paljon mukavia kommentteja. Tosin en ole sellainen ihminen joka silti kaipaa kehuja, mutta asiattomuudet tekevät surulliseksi.

Minä olin iloinen lapsi ja minulla oli hyvä itsetunto. Sitten teini-ikää lähestyessä alkoi jatkuva ulkonäön haukkuminen, varsinkin vastakkainen sukupuoli tätä harrasti. Itsetuntohan siinä romahti ja nykyään onkin kaikenlaisia sosiaalisia pelkoja, esiintymispelkoa, pelkoa miehiä kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Parasta keskittyä asioihin joissa ei ulkonäöllä ole merkitystä. Alkaa harrastaa asioita, kukaan ei kyllä jossain kansanopiston kurssilla edes katsele sillä silmällä, että onko ruma vai ei. Ja oikeasti rumia ihmisiä on niin hirveän vähän ja silloin on yleensä kyse jostain selvästä vammasta. Kerran olen elämässäni nähnyt ruman miehen ja hänellä oli epänormaali kallonmuoto. Paljon on ihmisiä, jotka eivät ole viehättäviö mutta mitä vanhemmaksi tulee sitä vähemmän niitä näkee ja muut asiat nousevat merkitsiviksi.

Vähän on niitä naisia, joilla on baareissa vientiä enkä ole itse koskaan kuulunut niihin, vaikka olen omasta mielestäni viehättävä ja mieskin on löytynyt. Ja mies löytyi sitten netin kautta.

Jotenkas siis turha miettiä omaa ulkonäköä liikaa, keskittyy enemmän tekemisiin ja hyvöksyy itsensä meikittä :)

Onpas lapsellisesti kirjoitettu viesti. "Rumia ihmisiä ei oikeastaan ole, ei kun siis joo kyllähän jotkut vammaset on niinku rumii mut niitä on tosi vähän."

Vierailija kirjoitti:

Minä olin iloinen lapsi ja minulla oli hyvä itsetunto. Sitten teini-ikää lähestyessä alkoi jatkuva ulkonäön haukkuminen, varsinkin vastakkainen sukupuoli tätä harrasti. Itsetuntohan siinä romahti ja nykyään onkin kaikenlaisia sosiaalisia pelkoja, esiintymispelkoa, pelkoa miehiä kohtaan.

Tismalleen sama kokemus minulla.

- ap

Mä en ajattele näin monimutkaisia asioita. hllki poikki ja pinoon on mun mentaliteetti.

Älä välitä ,muutkin 95% palstan ihmisistä ovat melko rumia/ylipainoisia.

Mä olen ajatellut, että enpä ainakaan aiheuta kenessäkään naisessa kateutta, eikä myöskään kenenkään mies varmasti haikaile minua. Tiedän, miten pahalta tuntuu, kun oma mies katselee muita, ja jotenkin oloa helpottaa ajatus, että kukaan nainen ei vuokseni joudu sitä tunnetta kokemaan. Ei varmasti myöskään ole hääppöistä olla kateuden kohde.

Vierailija kirjoitti:

Sentään olet ruma. Suurin osa ihmisistä näyttää mitättömiltä. Aivan tyhjänpäiväisiä tilantäytteitä.

En ymmärrä tätä rumuuden romantisointia. Oikeasti rumuudessa ei ole mitään hienoa, jalostavaa tai tavoiteltavaa. Ruma ihminen ei ole hyvällä tavalla persoonallisen näköinen, eikä ruman sisäinen hyvyys muuta häntä kauniiksi, vaikka saduissa käykin joskus niin. Oikea elämä ei ole satua. Totuus on se, että rumuus tekee surulliseksi ja yksinäiseksi.

Tässä ketjussa joku väitti myös, että ruman ihmissuhteet ovat syvällisempiä ja vähemmän pinnallisuuteen perustuvia kuin muiden. Tämäkään ei välttämättä ole totta. Omaan seurusteluhistoriaani kuuluu mm. henkisesti pahoinpitelevä alkoholisti. Nuorena olin niin yksinäinen, että huolin ensimmäisen kohdalleni sattuneen tyypin. Nykyään olen mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja kukaan ei sano "rumaksi" ihmistä , jota oikeasti pitäisi "rumana".

Mitä ihmettä tämä oikein tarkoittaa?!

En ole tämän kommentin kirjoittaja, mutta tuntuu, että ehkä ymmärsin pointin. Yleensä rumaksi haukkumisella on jokin aivan muu syy kuin se, että toinen olisi oikeasti ruma, esim. kateus. Sama muunkin haukkumisen kanssa. Jos ihminen oikeasti on lohduttoman ruma, se aiheuttaa kanssaihmisissä lähinnä sääliä.

Koita poika rentoutua vähän. Vai onko rahat jo niin finiitto ettei ole massia ostaa helpotusta?

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ajatellut, että enpä ainakaan aiheuta kenessäkään naisessa kateutta, eikä myöskään kenenkään mies varmasti haikaile minua. Tiedän, miten pahalta tuntuu, kun oma mies katselee muita, ja jotenkin oloa helpottaa ajatus, että kukaan nainen ei vuokseni joudu sitä tunnetta kokemaan. Ei varmasti myöskään ole hääppöistä olla kateuden kohde.

Onhan se noinkin. Toisaalta itse olen kokenut sellaista, että jotkut painostaan epävarmat tavisnaiset ovat koettaneet painaa minua alas ja yrittäneet nöyryyttää omituisilla tavoilla. Pienen miettimisen jälkeen totesin yllättyneenä, että kyse saattoi olla osittain kateudesta. Olen aina ollut hoikka (mutta rumakasvoinen), ja tämäkös joitakin naisia raivostuttaa. He eivät uskalla kiusata itseään kauniimpia hoikkia naisia, joten minunkaltaiseni butterface on helppo kiusaamisen kohde.

Olen törmännyt myös sellaiseen, että jotkut "kauniit ja suositut" naiset ovat selvästi kadehtineet joitain taitojani. Ovat sitten purkaneet mielipahaansa heittelemällä omituisia piikkejä ulkonäöstäni.

Ihmisiin tutustuminen on todella vaikeaa.

Kun ikää tulee, niin oman ulkonäönkin murehtiminen loppuu. Itse olin niin huolissani omasta rumuudestani kolmikymppiseksi saakka ja sitten se murehtiminen loppui. Nyt näin viiskymppisenä ei vois vähempää kiinnostaa mitä muut ajattelee mun ulkonäöstä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ajatellut, että enpä ainakaan aiheuta kenessäkään naisessa kateutta, eikä myöskään kenenkään mies varmasti haikaile minua. Tiedän, miten pahalta tuntuu, kun oma mies katselee muita, ja jotenkin oloa helpottaa ajatus, että kukaan nainen ei vuokseni joudu sitä tunnetta kokemaan. Ei varmasti myöskään ole hääppöistä olla kateuden kohde.

Onhan se noinkin. Toisaalta itse olen kokenut sellaista, että jotkut painostaan epävarmat tavisnaiset ovat koettaneet painaa minua alas ja yrittäneet nöyryyttää omituisilla tavoilla. Pienen miettimisen jälkeen totesin yllättyneenä, että kyse saattoi olla osittain kateudesta. Olen aina ollut hoikka (mutta rumakasvoinen), ja tämäkös joitakin naisia raivostuttaa. He eivät uskalla kiusata itseään kauniimpia hoikkia naisia, joten minunkaltaiseni butterface on helppo kiusaamisen kohde.

Olen törmännyt myös sellaiseen, että jotkut "kauniit ja suositut" naiset ovat selvästi kadehtineet joitain taitojani. Ovat sitten purkaneet mielipahaansa heittelemällä omituisia piikkejä ulkonäöstäni.

Ihmisiin tutustuminen on todella vaikeaa.

Täällä yksi ulkonäöstään todella epävarma hoikka, joka tietää joskus nuorempana käyttäytyneensä aika katkerasti ja loukkaavasti yhtään pulleampia kanssasisaria kohtaan. Olen aina vihannut ulkonäköäni ja pitänytkin hoikkuutta ainoana viehättävänä puolenani, olen jotenkin sen johdosta halunnut pitää itseäni pulleampia naisia parempana.

Onkin sitten melkoisesti ottanut itsetunnolle, kun joku painavampi on ollut miesten keskuudessa suositumpi tai minulle tärkeässä asiassa lahjakkaampi. Silloin olen saattanut sanoa, en suoraan ihmiselle itselleen, mutta selän takana, että onhan tuo ihan kauhean ruma läski. Se on ollut vain kateutta ja omaa pahaa oloani, kun hoikkuuteni on osoittautunut turhaksi ja itsetuntoni rapissut lattialle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ajatellut, että enpä ainakaan aiheuta kenessäkään naisessa kateutta, eikä myöskään kenenkään mies varmasti haikaile minua. Tiedän, miten pahalta tuntuu, kun oma mies katselee muita, ja jotenkin oloa helpottaa ajatus, että kukaan nainen ei vuokseni joudu sitä tunnetta kokemaan. Ei varmasti myöskään ole hääppöistä olla kateuden kohde.

Onhan se noinkin. Toisaalta itse olen kokenut sellaista, että jotkut painostaan epävarmat tavisnaiset ovat koettaneet painaa minua alas ja yrittäneet nöyryyttää omituisilla tavoilla. Pienen miettimisen jälkeen totesin yllättyneenä, että kyse saattoi olla osittain kateudesta. Olen aina ollut hoikka (mutta rumakasvoinen), ja tämäkös joitakin naisia raivostuttaa. He eivät uskalla kiusata itseään kauniimpia hoikkia naisia, joten minunkaltaiseni butterface on helppo kiusaamisen kohde.

Olen törmännyt myös sellaiseen, että jotkut "kauniit ja suositut" naiset ovat selvästi kadehtineet joitain taitojani. Ovat sitten purkaneet mielipahaansa heittelemällä omituisia piikkejä ulkonäöstäni.

Ihmisiin tutustuminen on todella vaikeaa.

Täällä yksi ulkonäöstään todella epävarma hoikka, joka tietää joskus nuorempana käyttäytyneensä aika katkerasti ja loukkaavasti yhtään pulleampia kanssasisaria kohtaan. Olen aina vihannut ulkonäköäni ja pitänytkin hoikkuutta ainoana viehättävänä puolenani, olen jotenkin sen johdosta halunnut pitää itseäni pulleampia naisia parempana.

Onkin sitten melkoisesti ottanut itsetunnolle, kun joku painavampi on ollut miesten keskuudessa suositumpi tai minulle tärkeässä asiassa lahjakkaampi. Silloin olen saattanut sanoa, en suoraan ihmiselle itselleen, mutta selän takana, että onhan tuo ihan kauhean ruma läski. Se on ollut vain kateutta ja omaa pahaa oloani, kun hoikkuuteni on osoittautunut turhaksi ja itsetuntoni rapissut lattialle.

Noinhan se on. Tunnistan kyllä itsessäni nuo kateuden ja katkeruuden tunteet. Ja hämmästyttävää on tosiaan se, että joskus harvoin olen ollut kateellisten panettelun kohteena itse! Tajusin sen vasta vuosia myöhemmin.

- tuo butterface ( joka on siis ap)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ajatellut, että enpä ainakaan aiheuta kenessäkään naisessa kateutta, eikä myöskään kenenkään mies varmasti haikaile minua. Tiedän, miten pahalta tuntuu, kun oma mies katselee muita, ja jotenkin oloa helpottaa ajatus, että kukaan nainen ei vuokseni joudu sitä tunnetta kokemaan. Ei varmasti myöskään ole hääppöistä olla kateuden kohde.

Onhan se noinkin. Toisaalta itse olen kokenut sellaista, että jotkut painostaan epävarmat tavisnaiset ovat koettaneet painaa minua alas ja yrittäneet nöyryyttää omituisilla tavoilla. Pienen miettimisen jälkeen totesin yllättyneenä, että kyse saattoi olla osittain kateudesta. Olen aina ollut hoikka (mutta rumakasvoinen), ja tämäkös joitakin naisia raivostuttaa. He eivät uskalla kiusata itseään kauniimpia hoikkia naisia, joten minunkaltaiseni butterface on helppo kiusaamisen kohde.

Olen törmännyt myös sellaiseen, että jotkut "kauniit ja suositut" naiset ovat selvästi kadehtineet joitain taitojani. Ovat sitten purkaneet mielipahaansa heittelemällä omituisia piikkejä ulkonäöstäni.

Ihmisiin tutustuminen on todella vaikeaa.

Täällä yksi ulkonäöstään todella epävarma hoikka, joka tietää joskus nuorempana käyttäytyneensä aika katkerasti ja loukkaavasti yhtään pulleampia kanssasisaria kohtaan. Olen aina vihannut ulkonäköäni ja pitänytkin hoikkuutta ainoana viehättävänä puolenani, olen jotenkin sen johdosta halunnut pitää itseäni pulleampia naisia parempana.

Onkin sitten melkoisesti ottanut itsetunnolle, kun joku painavampi on ollut miesten keskuudessa suositumpi tai minulle tärkeässä asiassa lahjakkaampi. Silloin olen saattanut sanoa, en suoraan ihmiselle itselleen, mutta selän takana, että onhan tuo ihan kauhean ruma läski. Se on ollut vain kateutta ja omaa pahaa oloani, kun hoikkuuteni on osoittautunut turhaksi ja itsetuntoni rapissut lattialle.

Oma epävarmuus ei koskaan ole peruste v-mäiselle käytökselle. Toivon että sinulla tuo käytös on rajoittunut nuoruuten etkä enää toimi samalla tavalla. Kokemuksesta tiedän kuinka mukava tunne sille "rumalle ja läskille" on, kun kuulee niitä juttuja, mitä selän takana on puhuttu. Vaikka kyllähän ne ajatukset pystyy käytöksestä jo naamatusten aavistamaan.

Kaikki on mahdollista kirjoitti:

Mene johonkin ohjelmaan esittelemään rumuuttasi, tai nouse sometähdeksi sen avulla.

Miksi ihmeessä tekisin niin? Olen saanut kokea nöyryytystä jo ihan riittävästi.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin iloinen lapsi ja minulla oli hyvä itsetunto. Sitten teini-ikää lähestyessä alkoi jatkuva ulkonäön haukkuminen, varsinkin vastakkainen sukupuoli tätä harrasti. Itsetuntohan siinä romahti ja nykyään onkin kaikenlaisia sosiaalisia pelkoja, esiintymispelkoa, pelkoa miehiä kohtaan.

Jep. Muistakaa kuitenkin että ulkonäkö muuttuu iän myötä niin ettei ihmisiä usein samaksi tunnista. Tehkää aikuisena oma käsitys ulkonäöstänne ja etsikää esim se paino jossa olette parhaimmillanne. Käyttäkää muutenkin kaikki nykyajan mahdollisuudet korjailla ulkonäköänne niin että itse sanotte peilin edessä että nyt on tarpeeksi hyvä. Minulla vuosikymmeniä kestänyt henkinen treenaus ulkonäön hyväksynnälle ei tuottanut tulosta, oli nöyrryttävä samaan kuin muutkin pinnalliset, kävisin kauneusleikkauksissakin jos olisi varaa.

Periaatteessa on kysymys sen hyväksymisestä, että ei ole sellainen kuin haluaisi.

Itse olen työkyvyttömyyseläkkeellä enkä todellakaan haluaisi olla, en haluaisi sairautta, mutta minkäs teet. Jos käyttää ajan sen murehtimiseen, niin loppuosakin elämää muuttuu kurjaksi. Rumuus on ihan sama asia. Siinä täytyy valita, miten käyttää loppuelämänsä, tyytymättömänä asioihin, joihin ei voi vaikuttaa vai tyytyväisenä niihin asioihin mihin voi vaikuttaa.

Eli siis keskity niihin asioihin, mitä haluat tehdä, älä siihen, miltä näytät. On asioita, joille ei voi mitään ja niiden jatkuva ajattelu vie ilon niistäki asioista, joihin voi vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa on kysymys sen hyväksymisestä, että ei ole sellainen kuin haluaisi.

Itse olen työkyvyttömyyseläkkeellä enkä todellakaan haluaisi olla, en haluaisi sairautta, mutta minkäs teet. Jos käyttää ajan sen murehtimiseen, niin loppuosakin elämää muuttuu kurjaksi. Rumuus on ihan sama asia. Siinä täytyy valita, miten käyttää loppuelämänsä, tyytymättömänä asioihin, joihin ei voi vaikuttaa vai tyytyväisenä niihin asioihin mihin voi vaikuttaa.

Eli siis keskity niihin asioihin, mitä haluat tehdä, älä siihen, miltä näytät. On asioita, joille ei voi mitään ja niiden jatkuva ajattelu vie ilon niistäki asioista, joihin voi vaikuttaa.

Niin. Pitäisi kai yrittää olla ajattelematta koko asiaa. Mutta jos hampaat irvessä keskityn kaikkeen muuhun ja sysään tämän itseäni häiritsevän asian syrjään, onko se oikeaa hyväksymistä...? Ehkäpä ei.