Miten hyväksyä oma rumuus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä te luulisite sen kauneuden tuovan elämäänne?

Itse olen jo aikuinen nainen ja saan edelleen huomiota ulkönäköni takia. Drinkin tarjoajia löytyy ja hotellihuoneeseen kutsujia. Minua voisi monikin mies ilmeisesti panna, mutta jos en anna niin minut suljetaan pois kaiken huomion piiristä. Naisista sitten keski-ikäiset voivat kännipäissään minua kehua ja toinen ääripää on vanhat mummot kauppahallissa kalajonossa.

Eli mitä minulle jää tästä kauneudesta käteen? Pari ilmaista viinilasillista tai mummon poskelle tapusta eivät loppupeleissä ainakaan minua riitä lämmittämään kovin pitkäksi aikaa.

Minä ainakin haluaisin vain sulautua massaan. Rumana sinua tuijotetaan ja kommentoidaan jatkuvasti. Lääkärissä ym. saa epäystävällistä palvelua. Puhumattakaan nyt jossain baareissa käydessä, kun känniset miehet haukkuvat vaikka et itse edes ota heihin mitään kontaktia.

Saan usein kehuja ulkoisesta olemuksestani. Minuakin tosin arvostellaan, tuijotetaan ja miehet haukkuvat. Kaikista ei vain pidetä. Kysymys ei ole välttämättä rumuudesta vaan muuten vain erilaisesta olemuksesta tms. Tuntuu että vieritätte kaiken rumuuden syyksi.

Haukkuminen ei ole oikein, olipa syy mikä tahansa. 

Ei tokikaan, mutta kaikilla ei ole viisautta olla haukkumatta, tai yleensä olla kommentoimatta toisen ulkonäköä, oli se sitten tarkoitettu kehuksi tai haukuksi.

Olen sortunut itsekin samaan. Huomautin muuten ihan miellyttävän näköiselle ihmiselle jotain hampaista, ja tietysti hän otti sen loukkauksena.

Nykyään vältän kommentoimasta ulkonäköä, koska aina se ei ole ihmisen omaa syytä eikä ansiota.

Jos tarkoituksesi ei ollut loukata, mihin huomautuksellasi sitten pyrit?

Onko tähän kysymykseen saatu vastausta?

Juuri näin, itseäni on ruvettu sanomaan rumaksi ylä asteen jälkeen ja kirjaimellisesti kaikki ( vanhemmat myös, tarvitsen kirurgiaa naamaani) ensimmäinen tyttöystävä 30 v jonka kaveri ensimmäisellä kerralla kun näimme sanoi että sulla on rumat kasvo..nyt 50v ja mielessä jokapäivä oma rumuus, en ole katsonut peiliinkään viimeiseen kymmeneen vuoteen.. olen ruma.

mä olen ainaki sinut siitä että olen vähemmän komea ihiminen mutta eipä tu ole itsäni haitannut millään tavalla ja eipä sitä missää baareissa tuu naiset juttelemaan eli saan istua aivan rauhassa 

onhan meitä rumia ja komeita ihimisiä 

Mullla on jo mooottorisaha sängynnnallla. Ja tuleeeen tekemään kasvokirurgiaaaani 100 prosenttisellla varmuudella vaikka henki lähteee.

Vierailija kirjoitti:

Mullla on jo mooottorisaha sängynnnallla. Ja tuleeeen tekemään kasvokirurgiaaaani 100 prosenttisellla varmuudella vaikka henki lähteee.

Ja mittten hyväksyä EN ole selvinpäääin yhtäkäään päiväää.

Älä ainakaan yritä kompensoida rumuutta hankkimalla puskamaisia tekoripsiä ja ankkamaisia täytehuulia. Tiedän tällaisen ihmisen ja tulos on kaamea.

Pää pystyyn ja ole ylpeä siitä mikä ja kuka olet!

Oho, ketjuuni on tullut vastauksia.

- ap

Vierailija kirjoitti:

Älä ainakaan yritä kompensoida rumuutta hankkimalla puskamaisia tekoripsiä ja ankkamaisia täytehuulia. Tiedän tällaisen ihmisen ja tulos on kaamea.

Pää pystyyn ja ole ylpeä siitä mikä ja kuka olet!

Eipä tulisi mieleenkään.

- ap

Ikä auttaa itsensä hyväksymisessä. Oppii suhtautumaan lempeydellä itseensä ja muihin.

Minulla auttoi vähän 2 votta terapiaa. Liikkuminen pitää myös mielen parempana, ei siis mikään pakonomainen rääkki vaan ihan sellainen tavanomainen kiva liikunta jossa keskittyy enemmän siihen tekemiseen ja siitä saa motivaatiota kun jaksaa vähän aina enemmän. Mullakin on paljon kuitenkin päiviä jolloin tunnen oloni ihan kamalaksi (ja taustalla on iso ylipaino sekä muuta, koulukiusaamista ja mt-ongelmia) jolloin mikään ei auta. En ole kuitenkaan mitään pomminvarmaa keinoa hyväksyä asiaa vielä keksinyt minäkään. Vähän auttaa, että miettii, että ei asialle mitään voi joten miksi viettää koko elämä murehtimalla omaa ulkonäköä? Koittaa vaan korostaa sit hyviä puolia, tai keskittyä muuhun jos mahdollista. Tiedän tosin, ettei se aina auta. Mutta ei siinä oikein oo mitään sellasta vippakonstia. Kaikki lähtee omasta pääkopasta loppujen lopuksi. Miksi kaikkien tulisikaan olla kauniita? 

Kyllä rumuus on naiselle kova kohtalo.

Rumia ihmisiä ei edes nähdä. 'En ole nähnyt rumaa ihmistä' on tavallinen ja myös täysin totuudenmukainen väite. Rumat jäävät täysin huomiotta.

Olen oppinut nauttimaan siitä ettei minua huomata. Saan olla ihan rauhassa. Kukaan ei huomaa, edes teinit eivät huutele. Aivan kuin minua ei olisi. Tämän kokevat myös vanhenevat naiset. Jonain päivänä he huomaavat ettei kukaan katso. Silloin on lupa elää vain itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Rumia ihmisiä ei edes nähdä. 'En ole nähnyt rumaa ihmistä' on tavallinen ja myös täysin totuudenmukainen väite. Rumat jäävät täysin huomiotta.

Olen oppinut nauttimaan siitä ettei minua huomata. Saan olla ihan rauhassa. Kukaan ei huomaa, edes teinit eivät huutele. Aivan kuin minua ei olisi. Tämän kokevat myös vanhenevat naiset. Jonain päivänä he huomaavat ettei kukaan katso. Silloin on lupa elää vain itselleen.

Jännä juttu, kun itse olin nuorena ja rumana todella näkyvä. Sain kuulla rumuudestani kaikkialla, ja sitä suorastaan hierottiin minun naamaani.

- ap

Voin täysin samastua alkuperäiseen kirjoittajaan ja ymmärrän kysymyksen, vaikka katsonkin sitä hieman eri taustasta. Olin ennen nätti, mutta sitten terveydentilassani tapahtui uupumuksen yhteydessä jotain, mikä sai minut näyttämään 10-15 vuotta ikäistäni vanhemmalta vähän yli nelikymppisenä. Piirteet ovat siis samat, mutta vanheneminen ja huonovointisuus näkyvät naamasta ja rumentavat piirteitä. Konkretisoidaan vähän lisää: silmien alle tuli näkyvät pussit ja paljon juonteita, näkyvät otsarypyt jne. Tietyt ilmeet pahentavat tilannetta entisestään. Olisi helpompaa hyväksyä vanheneminen, joka kaikille tapahtuu ajallaan, mutta minusta tuli väsyneen ja vanhentuneen näköinen (oikeasti ruma)  liian aikaisin. Pystyn siis arvioimaan tilannetta sekä hyvännäköisen että rumemman näkökulmasta, koska kokemusta on molemmista. Siinä vaiheessa kun ulkonäkö oli jo muuttunut epäedullisemmaksi, siitä tosiaan alkoivat huomautella muun muassa lapset. Lisäksi on ollut tilanteita, jossa olen liikkeellä itseäni 7 vuotta nuoremman ystävän kanssa ja joku ääliö kysyy olenko hänen äitinsä. Asiasta on ollut vaikea puhua omille läheisille, koska tuntuu että heitä pitää säästää siltä, että joutuvat myöntämään ikävän tosiasian minulle.

Mietin sellaista, että aika monet vastaajat ehkä siksi kieltävät ongelman olemassaolon, että rumuus on tabu - sitä miten ulkonäkö vaikuttaa omaan suhtautumiseen ei tiedosteta, koska se ei ole "hyväksyttävää". Nämä tiedostamattomat asenteet vaikuttavat vaikka ihminen ei itse niitä myöntäisi. Rumuus ei riipu vain omasta suhtautumisesta, vaan se todella on objektiivinen asia. Toki on ihmisiä, joilla on häiriö siinä miten suhtautuvat ulkönäköönsä, mutta se ei poista tosiasiaa että joillakin on epäedullinen ulkonäkö joko synnynnäisesti tai eletyn elämän takia. Itse olen päättänyt ajatella niin, että mikäli ulkonäkö vaikuttaa arvooni ja mahdollisuuksiini, sille en voi mitään, mutta yritän keskittyä tekemään asioita mistä pidän ja panostamaan hyviin ystäviin. Itsetunto uuden parisuhteen hankkimiseksi (olen eronnut) on mennyttä, vaikka ajattelen että ihmeitä voi tapahtua.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä rumuus on naiselle kova kohtalo.

Ei pidä paikkaansa. Ei ole minua estänyt löytämästä miestä kun oma ulkonäköni ei ole täydellinen, kun toisenkaan ulkonäköön ei tuijota eikä valitse kumppania ulkonäön perusteella. Kyllä vakka kantensa löytää jos haluaa löytää. Kaikki nuoruus ja kauneus on nopeasti katoavaista ja vanhana seistään kaikki ihan samalla viivalla rupsahtaneena :D

Itsekin olen ruma enkä ole yli 60-vuoden iästäni huolimatta keksinyt, miten sen asian kanssa tulisi parhaiten toimeen. Se vaikuttaa myös joidenkin ihmisten suhtautumiseen itseeni. Mutta elämä on elettävä tästäkin asiasta huolimatta. Ehkä se lohduttaa edes vähän, että paremman näköisetkin ihmiset vanhenevat ja menettävät kauneutensa. Ja lopulta kaikki poistumme tältä näyttämöltä, joten kaikki on vain väliaikaista.

Kannattanee yrittää ajatella, että jokainen, ne kauniitkin, vanhenevat ajallaan ja se voi olla heille jopa hankalampaa hyväksyä, jos ovat tottuneet ulkonäkönsä puolesta saamaan aina erityiskohtelua. Ulkonäkö on iso osa identiteettiä, halusimme tai emme.

Minut on aina mielletty kauniiksi, ja objektiivisesti katsottuna sitä normien mukaisesti olenkin - mutta olen aina ollut myös todella ujo, minut on mielletty vaikeasti lähestyttäväksi ja nyt hieman alle nelikymppisenä lakastunut jo aika paljonkin niistä kukkeimmista päivistäni. Se tuntuu minusta kuitenkin hyvältä. En jaksa enkä viitsi käydä tuhoon tuomittua taistelua vanhenemista vastaan, vaan yritän keskittyä enemmän muihin avuihini, jotka ovat henkisellä puolella. Saavutuksesi ja muille tuotu hyvä jäävät elämään sinun jälkeesi, eivät alati muuttuvat ja vanhenevat kasvosi.

Teen mielekästä, älyllistä työtä joka tuottaa minulle tyydytystä, ja minulla on (nykyään) hyviä ihmissuhteita ja paljon kiinnostuksen kohteita. Tiedostan, että helpommin sanottu kuin tehty, mutta kaiken näköisten ihmisten kannattaa yrittää keskittyä iästä riippumatta enemmänkin näihin asioihin, sillä kauneus on katoavaista eikä pahimmillaan tuo elämään ainakaan mitään oikeaa ja hyvää.

Iän tuoma viisaus saa hyväksymään tuollaiset asiat. Jos joku on niin hölmö että vielä huutelee rumuuteni perään niin tietysti harmittaa hetken aikaa mutta unohtuu mielestä todella nopeasti.

Ollaan mitä ollaan, ei sille minkään voi. Kannattavampaa on kasvattaa omaa henkistä kapasiteettia kuin lähteä leikkauttamaan itseään muita miellyttääkseen. Omanarvontunto ei saisi olla kiinni siitä pitävätkö muut ulkonäöstäsi. Jos taas itse haluat leikkauksiin niin ala tehdä suunnitelmaa niiden toteuttamista varten mutta varaudu siihen ettei parempi ulkonäkö ole tae onnesta. Se kun kuitenkin on vain pintaa... eikä leikattu lopputulos ole totuus siitä millainen olisit luonnostaan.

Vaikeaa, välillä suorastaan masentavaa kun ei ole koskaan kokenut sitä että kumppani tai ylensäkään kukaan katsoisi ja näkisi mielestään kauniin ihmisen mutta eihän se kenenkään vika ole, ei siitä voi syyttää ketään. On vain hyväksyttävä. Ellei halua olla masentunut sen takia koko loppuelämää.

Jos mahdollista niin koita keskittää energiasi johonkin muuhun ja kehittää jotain muuta puolta itsessäsi. Jos löydät jonkin mielenkiinnonkohteen josta nautit niin ulkönäön murehtiminen jää väkisinkin sen varjoon. Itse olen huomannut että jos on kaksi ihmistä joista toinen on ulkoisesti upea mutta mieleltään tai harrastuksien suhteen köyhä ei pelkkä ulkonäkö jaksa pitää kiinnostusta kauaa yllä. Toinen joka ei välttämättä ole ensin minkään näköinen mutta on vaikka todella intohimoinen harrastuksensa suhteen saattaakin herättää huomattavasti vahvemman ja kestävämmän kiinnostuksen (ja himon) kuin tämä paremmannäköinen eli parisuhteenkaan muodostamisen puoleen se ulkonäkö ei välttämättä ole se ratkaiseva tekijä, usko pois. Rakkaus on sokea tai jtn.

Älä ainakaan ala eristäytymään muista, mitä enemmän asiaa yksin vatvot sitä syvemmälle suohon vajoat. Toivottavasti saat jollain keinolla rauhan itsesi kanssa. Helppoa se ei ole mutta mahdollista.