Lue keskustelun säännöt.
Miten hyväksyä oma rumuus?
15.09.2019 |
Kaipaisin neuvoja tähän. En kaipaa kauneusvinkkejä enkä mitään "jokaisessa ihmisessä on jotain kaunista" -lässytystä. Haluan psykologisia vinkkejä oman rumuuden hyväksymiseen, kiitos.
Kommentit (345)
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä23758 kirjoitti:
Älä ajattele että oot ruma, ajattele että oot kaunis omana ittensä, koska oot persoonallinen. Korosta hyviä puolia. 😊
Oletko tynnyrissä kasvanut? Ei kaikilla ole hyviä puolia. Minä esim. olen parikin kertaa kysynyt, miten korostetaan esim. vasemman jalan pikkuvarvasta, jos se sattuisi olemaan ihmisen ainoa paras puoli. Yhden kerran sain vastauksen, että pitää kulkea ilman kenkiä ja sukkia. Ihan kiva ohje näin Suomessa, jossa suurin osa vuodesta on liian kylmä. Kaikkialla ei myöskään ole soveliasta olla paljain jaloin, vaikka olisi tarpeeksi lämmintä.
Olet lapsellinen, jos kuvittelet, että rumilla on aina joko paksu tukka/kauniit silmät/sileä iho tai itä tahansa muuta, jota voisi korostaa. Ja vaikka korostaisi, niin se todennäköisesti jäisi huomaamatta kaiken sen rumuuden alta.
Juuri näin. Tämä on asia, joka itseänikin näissä keskusteluissa ärsyttää. Ihminen, jolla on hyviä puolia joita voi korostaa, ei edes ole ruma, vaan tavallinen. Tavallisilla ihmisillä on hyviä ja huonoja puolia, mutta oikeasti rumilla ihmisillä on vain rumia puolia. Ne kauniit, tai neutraalit, kohdat on rumilla just jotain vasemman jalan pikkuvarpaita, millä ei ole kokonaisuuden kannalta mitään merkitystä.
Ja toinen ärsyttävä juttu on rumuuden olemassa olon kieltäminen. Vaan kun toiset on rumia, vaikkei sitä haluta myöntää. Itsekin olen klassisesti ruma nainen.
Mielenkiinnolla odotan saako ap vastauksen kysymykseensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sentään olet ruma. Suurin osa ihmisistä näyttää mitättömiltä. Aivan tyhjänpäiväisiä tilantäytteitä.
Yritä jotenkin pitää se rumuus erillisenä asiana itsestäsi. Rumat kasvot eivät ole sinä, ne ovat vain mitä sinä ns. omistat. Vaikea selittää mutta ehkä tajuat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tämä kohtelu konkreettisesti on? Olen ruma, mutta suhtaudun ihmisiin hyvin ja omanarvontuntooni myös. Johtuuko siitä, että minua on kohdellut huonosti päin naamaa vain noin kymmenen ihmistä elämäni aikana rumuuteen liittyen ja nekin tapahtuivat alaikäsenä? En voisi kuvitellakaan rumuuden vaikuttavan mihinkään kanssakäymiseen nyt aikuisena.
Ehkä olet poikkeuksellisen valloittava persoona? Tai luultavampaa, poikkeuksellisen kiero, vaarallinen ja pomottava persoona?
Näin rumana olen nimittäin huomannut, että rumista pisimmälle tuntuvat elämässä ja rakkauselämässä pääsevän ne, jotka korvaavat puuttuvan ulkonäön muita alistavalla toiminnalla.
Ja huom! Kaikille lukutaidottomille: tarkoitus ei ollut sanoa, että rumat on ilkeitä, vaan että rumat saa yleensä elämässä huonoa kohtelua, ja että harvat poikkeukset on niitä, jotka vetää kyynärpäätaktiikalla ja pomotuksella yms käyttäytymisellä muita kumoon niin tehokkaasti, että se rumuus jää toissijaiseksi tekijäksi.
t. ruma muttei ilkeä
Olen kyllä kaikkea muuta kuin ilkeä. Minusta pidetään ja seuraani halutaan. On pitänyt ne, joiden pomo olen ollut, asiakkaat ja siviilissä tietty ystävät ja seurustelukumppanit (joita ei ole ollut jonoksi, mutta on löytynyt silti). Olen reilu ja hyväsydäminen, energinen ja ehkä vähän karismaattinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä te luulisite sen kauneuden tuovan elämäänne?
Itse olen jo aikuinen nainen ja saan edelleen huomiota ulkönäköni takia. Drinkin tarjoajia löytyy ja hotellihuoneeseen kutsujia. Minua voisi monikin mies ilmeisesti panna, mutta jos en anna niin minut suljetaan pois kaiken huomion piiristä. Naisista sitten keski-ikäiset voivat kännipäissään minua kehua ja toinen ääripää on vanhat mummot kauppahallissa kalajonossa.
Eli mitä minulle jää tästä kauneudesta käteen? Pari ilmaista viinilasillista tai mummon poskelle tapusta eivät loppupeleissä ainakaan minua riitä lämmittämään kovin pitkäksi aikaa.Voi kuinka runollista ja riipaisevaa. Kaunis yksinäinen nainen ei löydä rakkautta, ja kuinka kamalaa onkaan saada kehuja!
Ei ole kamalaa saada kehuja. Mutta niin kuin yllä kirjoitin niin tosi vähän sisältöä ne kehut oikeaan elämään tuovat. Kamalaa on se, jos kuvittelee jäävänsä paitsi josta suuresta ilman ulkonäkökehuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pitänyt itseäni rumana n 12-vuotiaasta asti. Meikkaan, urheilen, huolehdin ihosta jne, mutta sama kuin ap:lla, piirteet rumat. Joskus välttelin tiettyjä valaistuksia, ja koin enemmän häpeää esim. auringonvalossa kuin pimeällä kulkiessani. Mutta jossain vaiheessa tajusin, että en halua elää elämääni niin. Rumuuden ei tarvitse olla ongelma, ihan oikeasti, ei elämäsi olisi yhtään sen parempaa vaikka olisit paremman näköinen. Sinusta kiinnostuisi vastakkaisen sukupuolen edustajista varmaan useampi, joista iso osa varmaan haluaisi pelkkää seksiä (siskoni on hyvin kaunis, joten vastakkaista näkemystä löytyy) ja enemmän ahdisteluyrityksiä. Saatat haluta olla pelkästään tavallisen näkönen, etkä "kaunis", mutta rumuus ei vaikuta elämässä mihinkään, ellei siitä itse tee vaikuttajaa. Jos rumuuden hyväksyminen takkuaa, psykoterapia voi olla vaihtoehto. Elämä on oikeasti liian lyhyt ulkonäöstä murehtimiseen. Jos haluat nähdä eräänlaisen näkökulman omin silmin ja kykenet ja mahdollista, niin hakeudu tilanteisiin, joissa olet tekemisissä hyvin fyysisesti sairaiden ihmisten kanssa. Silloin oikeasti näkee, että elämä on lyhyt ja terveys tavoiteltavin asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä te luulisite sen kauneuden tuovan elämäänne?
Itse olen jo aikuinen nainen ja saan edelleen huomiota ulkönäköni takia. Drinkin tarjoajia löytyy ja hotellihuoneeseen kutsujia. Minua voisi monikin mies ilmeisesti panna, mutta jos en anna niin minut suljetaan pois kaiken huomion piiristä. Naisista sitten keski-ikäiset voivat kännipäissään minua kehua ja toinen ääripää on vanhat mummot kauppahallissa kalajonossa.
Eli mitä minulle jää tästä kauneudesta käteen? Pari ilmaista viinilasillista tai mummon poskelle tapusta eivät loppupeleissä ainakaan minua riitä lämmittämään kovin pitkäksi aikaa.Voi kuinka runollista ja riipaisevaa. Kaunis yksinäinen nainen ei löydä rakkautta, ja kuinka kamalaa onkaan saada kehuja!
Ei ole kamalaa saada kehuja. Mutta niin kuin yllä kirjoitin niin tosi vähän sisältöä ne kehut oikeaan elämään tuovat. Kamalaa on se, jos kuvittelee jäävänsä paitsi josta suuresta ilman ulkonäkökehuja.
Eihän tässä nyt kukaan mitään kehuja ole kaivannutkaa vaan normaalia kohtelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen pitänyt itseäni rumana n 12-vuotiaasta asti. Meikkaan, urheilen, huolehdin ihosta jne, mutta sama kuin ap:lla, piirteet rumat. Joskus välttelin tiettyjä valaistuksia, ja koin enemmän häpeää esim. auringonvalossa kuin pimeällä kulkiessani. Mutta jossain vaiheessa tajusin, että en halua elää elämääni niin. Rumuuden ei tarvitse olla ongelma, ihan oikeasti, ei elämäsi olisi yhtään sen parempaa vaikka olisit paremman näköinen. Sinusta kiinnostuisi vastakkaisen sukupuolen edustajista varmaan useampi, joista iso osa varmaan haluaisi pelkkää seksiä (siskoni on hyvin kaunis, joten vastakkaista näkemystä löytyy) ja enemmän ahdisteluyrityksiä. Saatat haluta olla pelkästään tavallisen näkönen, etkä "kaunis", mutta rumuus ei vaikuta elämässä mihinkään, ellei siitä itse tee vaikuttajaa. Jos rumuuden hyväksyminen takkuaa, psykoterapia voi olla vaihtoehto. Elämä on oikeasti liian lyhyt ulkonäöstä murehtimiseen. Jos haluat nähdä eräänlaisen näkökulman omin silmin ja kykenet ja mahdollista, niin hakeudu tilanteisiin, joissa olet tekemisissä hyvin fyysisesti sairaiden ihmisten kanssa. Silloin oikeasti näkee, että elämä on lyhyt ja terveys tavoiteltavin asia.
Psykoterapiasta ei valitettavasti taida olla apua tähän ongelmaan. Itse olen käynyt kaksi vuotta terapiassa, eikä minusta ole tullut yhtään kauniimpi. Olen myös esittänyt terapeutille saman kysymyksen kuin ap - miten hyväksyä oma rumuus, mutta terapeutti on haluton käsittelemään aihetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tämä kohtelu konkreettisesti on? Olen ruma, mutta suhtaudun ihmisiin hyvin ja omanarvontuntooni myös. Johtuuko siitä, että minua on kohdellut huonosti päin naamaa vain noin kymmenen ihmistä elämäni aikana rumuuteen liittyen ja nekin tapahtuivat alaikäsenä? En voisi kuvitellakaan rumuuden vaikuttavan mihinkään kanssakäymiseen nyt aikuisena.
Ehkä olet poikkeuksellisen valloittava persoona? Tai luultavampaa, poikkeuksellisen kiero, vaarallinen ja pomottava persoona?
Näin rumana olen nimittäin huomannut, että rumista pisimmälle tuntuvat elämässä ja rakkauselämässä pääsevän ne, jotka korvaavat puuttuvan ulkonäön muita alistavalla toiminnalla.
Ja huom! Kaikille lukutaidottomille: tarkoitus ei ollut sanoa, että rumat on ilkeitä, vaan että rumat saa yleensä elämässä huonoa kohtelua, ja että harvat poikkeukset on niitä, jotka vetää kyynärpäätaktiikalla ja pomotuksella yms käyttäytymisellä muita kumoon niin tehokkaasti, että se rumuus jää toissijaiseksi tekijäksi.
t. ruma muttei ilkeä
Olen kyllä kaikkea muuta kuin ilkeä. Minusta pidetään ja seuraani halutaan. On pitänyt ne, joiden pomo olen ollut, asiakkaat ja siviilissä tietty ystävät ja seurustelukumppanit (joita ei ole ollut jonoksi, mutta on löytynyt silti). Olen reilu ja hyväsydäminen, energinen ja ehkä vähän karismaattinen.
Ilkeät ja pomottavat ihmiset pitävät usein itse itseään erittäin miellyttävinä. Pitäähän varmaan Trumppikin itseään tosi joviaalina ja mukavana miehenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keskity asioihin, joihin ulkonäkö ei vaikuta.
Kaunis ja harmoninen naama voi näyttää aika lattealta, bimbolta. Joku vähemmän kaunis ilmentää enemmän persoonallisuutta. Ja se voi olla kaunista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä te luulisite sen kauneuden tuovan elämäänne?
Itse olen jo aikuinen nainen ja saan edelleen huomiota ulkönäköni takia. Drinkin tarjoajia löytyy ja hotellihuoneeseen kutsujia. Minua voisi monikin mies ilmeisesti panna, mutta jos en anna niin minut suljetaan pois kaiken huomion piiristä. Naisista sitten keski-ikäiset voivat kännipäissään minua kehua ja toinen ääripää on vanhat mummot kauppahallissa kalajonossa.
Eli mitä minulle jää tästä kauneudesta käteen? Pari ilmaista viinilasillista tai mummon poskelle tapusta eivät loppupeleissä ainakaan minua riitä lämmittämään kovin pitkäksi aikaa.No voisi tienata elantonsa vaikka mallina, myös usein parisuhteen ja sitä myöten perheen saaminen on helpompaa, sekä muutenkin ihmisten suhtautuminen on arvostavampaa. Kauniita ihaillaan ja heille ollaan ystävällisempiä.
Jos olisit älykäs, olisi paljon enemmän uramahdollisuuksia ja kykyä luoda hyviä ihmissuhteita.
Mutta en ole. Olisinpa siis edes kaunis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pitänyt itseäni rumana n 12-vuotiaasta asti. Meikkaan, urheilen, huolehdin ihosta jne, mutta sama kuin ap:lla, piirteet rumat. Joskus välttelin tiettyjä valaistuksia, ja koin enemmän häpeää esim. auringonvalossa kuin pimeällä kulkiessani. Mutta jossain vaiheessa tajusin, että en halua elää elämääni niin. Rumuuden ei tarvitse olla ongelma, ihan oikeasti, ei elämäsi olisi yhtään sen parempaa vaikka olisit paremman näköinen. Sinusta kiinnostuisi vastakkaisen sukupuolen edustajista varmaan useampi, joista iso osa varmaan haluaisi pelkkää seksiä (siskoni on hyvin kaunis, joten vastakkaista näkemystä löytyy) ja enemmän ahdisteluyrityksiä. Saatat haluta olla pelkästään tavallisen näkönen, etkä "kaunis", mutta rumuus ei vaikuta elämässä mihinkään, ellei siitä itse tee vaikuttajaa. Jos rumuuden hyväksyminen takkuaa, psykoterapia voi olla vaihtoehto. Elämä on oikeasti liian lyhyt ulkonäöstä murehtimiseen. Jos haluat nähdä eräänlaisen näkökulman omin silmin ja kykenet ja mahdollista, niin hakeudu tilanteisiin, joissa olet tekemisissä hyvin fyysisesti sairaiden ihmisten kanssa. Silloin oikeasti näkee, että elämä on lyhyt ja terveys tavoiteltavin asia.
Psykoterapiasta ei valitettavasti taida olla apua tähän ongelmaan. Itse olen käynyt kaksi vuotta terapiassa, eikä minusta ole tullut yhtään kauniimpi. Olen myös esittänyt terapeutille saman kysymyksen kuin ap - miten hyväksyä oma rumuus, mutta terapeutti on haluton käsittelemään aihetta.
Nykyaikainen psykologiahan on positiivisuuden psykologiaa, joten terapeutin mukaan luultavasti pitäisi kieltää rumuuden olemassaolo ja ajatella olevansa kaunis, riippumatta siitä miten muut kohtelevat. Eli samaa mitä nuo jankuttajat jankuttaa ketjussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pitänyt itseäni rumana n 12-vuotiaasta asti. Meikkaan, urheilen, huolehdin ihosta jne, mutta sama kuin ap:lla, piirteet rumat. Joskus välttelin tiettyjä valaistuksia, ja koin enemmän häpeää esim. auringonvalossa kuin pimeällä kulkiessani. Mutta jossain vaiheessa tajusin, että en halua elää elämääni niin. Rumuuden ei tarvitse olla ongelma, ihan oikeasti, ei elämäsi olisi yhtään sen parempaa vaikka olisit paremman näköinen. Sinusta kiinnostuisi vastakkaisen sukupuolen edustajista varmaan useampi, joista iso osa varmaan haluaisi pelkkää seksiä (siskoni on hyvin kaunis, joten vastakkaista näkemystä löytyy) ja enemmän ahdisteluyrityksiä. Saatat haluta olla pelkästään tavallisen näkönen, etkä "kaunis", mutta rumuus ei vaikuta elämässä mihinkään, ellei siitä itse tee vaikuttajaa. Jos rumuuden hyväksyminen takkuaa, psykoterapia voi olla vaihtoehto. Elämä on oikeasti liian lyhyt ulkonäöstä murehtimiseen. Jos haluat nähdä eräänlaisen näkökulman omin silmin ja kykenet ja mahdollista, niin hakeudu tilanteisiin, joissa olet tekemisissä hyvin fyysisesti sairaiden ihmisten kanssa. Silloin oikeasti näkee, että elämä on lyhyt ja terveys tavoiteltavin asia.
Psykoterapiasta ei valitettavasti taida olla apua tähän ongelmaan. Itse olen käynyt kaksi vuotta terapiassa, eikä minusta ole tullut yhtään kauniimpi. Olen myös esittänyt terapeutille saman kysymyksen kuin ap - miten hyväksyä oma rumuus, mutta terapeutti on haluton käsittelemään aihetta.
Terapeutilta saa todennäköisesti samat vastaukset kuin täältäkin: "ei ole olemassa rumia ihmisiä" ja "jokaisessa on jotain kaunista".
Minusta rumuuden reilu myöntäminen on paljon vapauttavampaa ja aidompaa kuin väkinäinen kehopositiivisuus. Itse asiassa oloni on vähän parempi jo nyt. Minäkään en ole saanut asiaan apua terapiasta, joten keinot on näköjään etsittävä itse.
- ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pitänyt itseäni rumana n 12-vuotiaasta asti. Meikkaan, urheilen, huolehdin ihosta jne, mutta sama kuin ap:lla, piirteet rumat. Joskus välttelin tiettyjä valaistuksia, ja koin enemmän häpeää esim. auringonvalossa kuin pimeällä kulkiessani. Mutta jossain vaiheessa tajusin, että en halua elää elämääni niin. Rumuuden ei tarvitse olla ongelma, ihan oikeasti, ei elämäsi olisi yhtään sen parempaa vaikka olisit paremman näköinen. Sinusta kiinnostuisi vastakkaisen sukupuolen edustajista varmaan useampi, joista iso osa varmaan haluaisi pelkkää seksiä (siskoni on hyvin kaunis, joten vastakkaista näkemystä löytyy) ja enemmän ahdisteluyrityksiä. Saatat haluta olla pelkästään tavallisen näkönen, etkä "kaunis", mutta rumuus ei vaikuta elämässä mihinkään, ellei siitä itse tee vaikuttajaa. Jos rumuuden hyväksyminen takkuaa, psykoterapia voi olla vaihtoehto. Elämä on oikeasti liian lyhyt ulkonäöstä murehtimiseen. Jos haluat nähdä eräänlaisen näkökulman omin silmin ja kykenet ja mahdollista, niin hakeudu tilanteisiin, joissa olet tekemisissä hyvin fyysisesti sairaiden ihmisten kanssa. Silloin oikeasti näkee, että elämä on lyhyt ja terveys tavoiteltavin asia.
Psykoterapiasta ei valitettavasti taida olla apua tähän ongelmaan. Itse olen käynyt kaksi vuotta terapiassa, eikä minusta ole tullut yhtään kauniimpi. Olen myös esittänyt terapeutille saman kysymyksen kuin ap - miten hyväksyä oma rumuus, mutta terapeutti on haluton käsittelemään aihetta.
Itsekin olen käynyt terapiassa jo monta vuotta mutta mitään apua siitä ei tähän ongelmaan ole ollut. Terapeutti alkaa aina vänkäämään siitä mikä on rumaa ja haluaa keskustella itsetunnostani. Mutta vaikka minulla olisi itsetuntoasiat kunnossa ei se minusta tekisi yhtään paremman näköistä. Ei tähän taida auttaa mikään...
Mene johonkin ohjelmaan esittelemään rumuuttasi, tai nouse sometähdeksi sen avulla.
Vierailija kirjoitti:
Olen pitänyt itseäni rumana n 12-vuotiaasta asti. Meikkaan, urheilen, huolehdin ihosta jne, mutta sama kuin ap:lla, piirteet rumat. Joskus välttelin tiettyjä valaistuksia, ja koin enemmän häpeää esim. auringonvalossa kuin pimeällä kulkiessani. Mutta jossain vaiheessa tajusin, että en halua elää elämääni niin. Rumuuden ei tarvitse olla ongelma, ihan oikeasti, ei elämäsi olisi yhtään sen parempaa vaikka olisit paremman näköinen. Sinusta kiinnostuisi vastakkaisen sukupuolen edustajista varmaan useampi, joista iso osa varmaan haluaisi pelkkää seksiä (siskoni on hyvin kaunis, joten vastakkaista näkemystä löytyy) ja enemmän ahdisteluyrityksiä. Saatat haluta olla pelkästään tavallisen näkönen, etkä "kaunis", mutta rumuus ei vaikuta elämässä mihinkään, ellei siitä itse tee vaikuttajaa. Jos rumuuden hyväksyminen takkuaa, psykoterapia voi olla vaihtoehto. Elämä on oikeasti liian lyhyt ulkonäöstä murehtimiseen. Jos haluat nähdä eräänlaisen näkökulman omin silmin ja kykenet ja mahdollista, niin hakeudu tilanteisiin, joissa olet tekemisissä hyvin fyysisesti sairaiden ihmisten kanssa. Silloin oikeasti näkee, että elämä on lyhyt ja terveys tavoiteltavin asia.
Minua hieman häiritsee tuo viimeinen kohta. Ettäkö sairaiden ihmisten tehtävä on opettaa elämäniloa ja suvaitsevaisuutta terveille? Aika... esineellistävää, sanoisinko. Ethän sinä edes tiedä, olenko minä itse fyysisesti terve vai en.
Siitä tulikin mieleeni: kuinkahan moni tavis tai kaunis on katsonut minua epävarmuuden hetkinään ja todennut olevansa sittenkin ihan ok? Varmaan aika moni...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pitänyt itseäni rumana n 12-vuotiaasta asti. Meikkaan, urheilen, huolehdin ihosta jne, mutta sama kuin ap:lla, piirteet rumat. Joskus välttelin tiettyjä valaistuksia, ja koin enemmän häpeää esim. auringonvalossa kuin pimeällä kulkiessani. Mutta jossain vaiheessa tajusin, että en halua elää elämääni niin. Rumuuden ei tarvitse olla ongelma, ihan oikeasti, ei elämäsi olisi yhtään sen parempaa vaikka olisit paremman näköinen. Sinusta kiinnostuisi vastakkaisen sukupuolen edustajista varmaan useampi, joista iso osa varmaan haluaisi pelkkää seksiä (siskoni on hyvin kaunis, joten vastakkaista näkemystä löytyy) ja enemmän ahdisteluyrityksiä. Saatat haluta olla pelkästään tavallisen näkönen, etkä "kaunis", mutta rumuus ei vaikuta elämässä mihinkään, ellei siitä itse tee vaikuttajaa. Jos rumuuden hyväksyminen takkuaa, psykoterapia voi olla vaihtoehto. Elämä on oikeasti liian lyhyt ulkonäöstä murehtimiseen. Jos haluat nähdä eräänlaisen näkökulman omin silmin ja kykenet ja mahdollista, niin hakeudu tilanteisiin, joissa olet tekemisissä hyvin fyysisesti sairaiden ihmisten kanssa. Silloin oikeasti näkee, että elämä on lyhyt ja terveys tavoiteltavin asia.
Psykoterapiasta ei valitettavasti taida olla apua tähän ongelmaan. Itse olen käynyt kaksi vuotta terapiassa, eikä minusta ole tullut yhtään kauniimpi. Olen myös esittänyt terapeutille saman kysymyksen kuin ap - miten hyväksyä oma rumuus, mutta terapeutti on haluton käsittelemään aihetta.
Nykyaikainen psykologiahan on positiivisuuden psykologiaa, joten terapeutin mukaan luultavasti pitäisi kieltää rumuuden olemassaolo ja ajatella olevansa kaunis, riippumatta siitä miten muut kohtelevat. Eli samaa mitä nuo jankuttajat jankuttaa ketjussa.
Niinpä. Terapeutin ainoa panos asiaan on ollut toteamus, että jotkut kauniitkin ihmiset kokevat itsensä rumaksi. Varmasti näin onkin, mutta en ymmärrä miten hän kuvittelee asian lohduttavan minua.
Rumuuden vertaaminen muihin lahjakkuuden yms. puutteisiin on oikeastaan epäreilua yhdestä syystä: siitä, että ulkonäöllä on varsinkin nyky-yhteiskunnassa suhteeton merkitys. Ja sen merkitys kasvaa jatkuvasti, siitä huolimatta, että mielestään valistuneet ihmiset toistelevat mantrana "hyväksy itsesi, jokainen on omalla tavallaan kaunis".
Yksi on kaunotar, toinen osaa laulaa, kolmas on loistava piirtäjä - ulkonäön puute ei haittaisi maailmassa, jossa kaikilla positiivisilla ominaisuuksilla olisi sama arvo, mutta se laulaja ei pääse urallaan minnekään ilman ulkonäköä, ja jos pääsee, saa jatkuvasti osakseen irvailua. Kuten kuka tahansa vaatimattomamman näköinen ihminen, joka kehtaa laittaa naamansa julkisuuteen.
Se ruma piirtäjä voi tehdä uraa näyttämättä naamaansa koskaan, mutta hänkin elää maailmassa, jossa sitä rumaa laulajaa yritetään savustaa haukkumalla ulos instagramista, koska se julkenee olla ruma ja olemassa. Piirustustaidoistaan huolimatta hän näkee tuon kaiken, näkee sen miten näkymätön hän itsekin on, ja näkee sen, mitä tässä maailmassa eniten arvostetaan. On todella vaikea antaa sen vaikuttaa omakuvaan, vaikka oma ura ei liittyisi ulkonäköön mitenkään.
Minun kultani kaunis on,
vaik on kaitaluinen.
Hei luulia illalla,
vaik on kaitaluinen.
Pää on sillä pähkinä,
vaik on väärällänsä.
Hei luulia illalla,
vaik on väärällänsä.
Tukka on tummanruskea,
vaik on tappurainen.
Hei luulia illalla,
vaik on tappurainen.
Silmät on sillä siniset,
vaik on kieronlaiset.
Hei luulia illalla,
vaik on kieronlaiset.
Suu on sillä supukka,
vaik on toista syltä.
Hei luulia illalla,
vaik on toista syltä.
Enkä mä häntä hämmästy,
vaik oon poika pieni.
Hei luulia illalla,
vaik oon poika pieni
Jos olisit älykäs, olisi paljon enemmän uramahdollisuuksia ja kykyä luoda hyviä ihmissuhteita.