Teini ei ole saanut lukiostakaan kavereita

Valmistuin itse vuosi sitten lukiosta. Mulla ongelmana on aina ala-asteelta asti ollut se, että tunnen olevani eri aaltopituudella kuin muut ikäiseni. En tiedä johtuuko mun lapsuuden ja nuoruuden perheongelmista sekä henkisistä paineista, jouduin aikuistumaan nopeammin kuin muut ikäiseni. Joka tapauksessa en ole kauhean perillä nuorten ilmiöistä (somejutut jotka ei voisi vähempää kiinnostaa) ja oon kyllä aika haaveilijatyyppiäkin luonteeltani. Pinnallisesti osaan ihan hyvin small talkata ihmisten kanssa, mutta hyvin harvan kanssa syntyy syvempää yhteyttä.

Voit jutella nuoren kanssa ja ehdottaa terapeuttia, mutta liika painostus ei auta. Monennellako vuosiluokalla hän on? Jos ensimmäisellä, niin en ottaisi paineita, kursseja pitää kuitenkin väh. 75 käydä. Usein sattumalta tunneilla alkaa juttelemaan jonkun kanssa, ja siitä se lähtee jos lähtee.

N20

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina ollut yksinäinen. Nyt aikuisena minulla on yksi opiskeluaikainen ystävä, joka asuu toisella puolella maata ja jota tapaan muutaman vuoden välein. Ei siis todellakaan mikään mennään-leffaan-ja-yksille-kaveri.

Niinpä olenkin urakoinut hartiavoimin, jotta oma lapseni ei kokisi samaa kohtaloa. Kolmivuotiaana päiväkodissa aloitin etsimään hänelle leikkitreffiseuraa, ja moni äiti olikin iloinen saadessaan muksunsa välillä meille hoitoon viikonloppuisin pariksi tunniksi. Kutsua alkoi tulla myös toiseen suuntaan. Viisivuotiaana oli koossa mukavan kokoinen porukka, ja alkoivat kaverisynttärit, joissa kiersi tämä yksi ja sama kymmenen hengen kaverisakki. Lapset ovat oppineet leikkimään yhdessä, pitämään hauskaa, luottamaan toisiinsa jne. Sama ulospäinsuuntautunut asenne on kantanut erilaisiin harrastusryhmiin asti, ja vähän joka suunnalla alkaa olla jotain tuttuja, joille voi mennä juttelemaan. Nyt yläkoulussa on pari sydänystävää, joille jaetaan salaisuudet, ja sitten on liuta näitä kavereita, joiden kanssa voi hengata välkällä ja iltaisin ja tehdä ryhmätöitä ihan vapautuneesti, vaikka se bestis ei olisikaan samassa ryhmässä.

Alusta asti olen painottanut lapselle, että kavereiden saaminen lähtee omasta itsestä. Itse pitää olla iloinen ja mennä tutustumaan muihin ja pyytää mukaan johonkin tekemiseen (vaikka sitten lukiossa sinne lounaalle). Hän tutustui  parhaaseen kaveriinsa niin, että päiväkotiryhmään tuli uusi muualta muuttanut tyttö, joka oli ujo ja arka ja leikki yksin nurkassa selkä päin muihin. Yhtenä aamuna lastani viedessäni menin juttelemaan tytölle ja esittelin hänelle oman lapseni. Sen jälkeen he ovat olleet erottamattomat.

Tämä. Tosiaan vanhempien täytyy tuossa tarhaiässä/alakoulussa mahdollistaa se kaverien saanti. Järjestää niitä leikkitreffejä ja harrastuksia ja rakentaa sitä kaveripiiriä. Vaikka itseä ei aina huvittaisi eikä jaksaisi. Ei ne kaverit tyhjästä ilmesty.

Vierailija kirjoitti:

No voi, mutta vastahan koulut alkoivat.

Toivottavasti koulussa järjestetään vielä ryhmäyttämistä ja niissä "pakkotutustetaan" oppilaita toisiinsa yli valmiiden porukkarajojen. Samoin toivottavasti myös koulun ryhmätyötehtävissä opettaja voisi jakaa ryhmätyötiimit, sillä tavalla tutustuu uusiin ihmisiin.

Mutta täytyy itsekin olla aktiivinen. Kavereita ei vaan saada, täytyy itsekin tehdä jotain asian eteen. Valmiisiin porukoihin on vaikea päästä mukaan, mutta varmasti ykkösistä löytyy joku muukin  joka ei ole löytänyt vielä kaveria. Sellasen kanssa voi alkaa perustamaan ihkaomaa porukkaansa. Rohkeutta vaan ja jollain varjolla juttelemaan "Moi, tuliks matikasta tehtävät a ja b" ja "ai kello onkin jo noin paljon, kauhee nälkä, lähdetkö syömään?". Tai ruokalassa vaan jonkun tutun näköisen viereen istumaan. Ihmiset yleensä tykkää kun heistä ollaan kiinnostuneita "mitä teet viikonloppuna" "kuinka usein käyt futistreeneissä""pelaatko jotain, mitä pelaat" jne.

Tiedän, että on helpommin sanottu kuin tehty. Jouduin itse hakemaan itselleni kaverit lukiossa kun tulin yksin uuteen kouluun ilman tuttuja. Yli puolet muista olivat tuttuja keskenään jo yläasteelta. Se oli vaikeaa "hankkia" kavereita kun en ollut siihen tottunut. Minulla oli ollut samat kaverit päiväkodista yläasteelle asti eikä minun ollut koskaan tarvinnut tehdä itseäni tykö. Hitaasti se käynnistyi, mutta lukiosta löysin lopulta parhaat ystäväni! 

Juuri eilen niillä oli ryhmäytys, kolmen eri ryhmän kanssa eli yhteensä noin 60 henkee. Siellä oli kuulemma leikitty paria leikkiä ja teini oli kuullut kun muut tytöt puhuivat että ei varmana kukaan tutustunu tuollaisessa p*skassa kehenkään. Ja onhan se kieltämättä vähän vaikeaa kun kaikilla muilla tuntuu olevan jo parin viikon jälkeen se oma porukka ja sosiaalisesti taitavat henkilöt pystyvät tuosta noin vain puhumaan kenelle tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No voi, mutta vastahan koulut alkoivat.

Toivottavasti koulussa järjestetään vielä ryhmäyttämistä ja niissä "pakkotutustetaan" oppilaita toisiinsa yli valmiiden porukkarajojen. Samoin toivottavasti myös koulun ryhmätyötehtävissä opettaja voisi jakaa ryhmätyötiimit, sillä tavalla tutustuu uusiin ihmisiin.

Mutta täytyy itsekin olla aktiivinen. Kavereita ei vaan saada, täytyy itsekin tehdä jotain asian eteen. Valmiisiin porukoihin on vaikea päästä mukaan, mutta varmasti ykkösistä löytyy joku muukin  joka ei ole löytänyt vielä kaveria. Sellasen kanssa voi alkaa perustamaan ihkaomaa porukkaansa. Rohkeutta vaan ja jollain varjolla juttelemaan "Moi, tuliks matikasta tehtävät a ja b" ja "ai kello onkin jo noin paljon, kauhee nälkä, lähdetkö syömään?". Tai ruokalassa vaan jonkun tutun näköisen viereen istumaan. Ihmiset yleensä tykkää kun heistä ollaan kiinnostuneita "mitä teet viikonloppuna" "kuinka usein käyt futistreeneissä""pelaatko jotain, mitä pelaat" jne.

Tiedän, että on helpommin sanottu kuin tehty. Jouduin itse hakemaan itselleni kaverit lukiossa kun tulin yksin uuteen kouluun ilman tuttuja. Yli puolet muista olivat tuttuja keskenään jo yläasteelta. Se oli vaikeaa "hankkia" kavereita kun en ollut siihen tottunut. Minulla oli ollut samat kaverit päiväkodista yläasteelle asti eikä minun ollut koskaan tarvinnut tehdä itseäni tykö. Hitaasti se käynnistyi, mutta lukiosta löysin lopulta parhaat ystäväni! 

Juuri eilen niillä oli ryhmäytys, kolmen eri ryhmän kanssa eli yhteensä noin 60 henkee. Siellä oli kuulemma leikitty paria leikkiä ja teini oli kuullut kun muut tytöt puhuivat että ei varmana kukaan tutustunu tuollaisessa p*skassa kehenkään. Ja onhan se kieltämättä vähän vaikeaa kun kaikilla muilla tuntuu olevan jo parin viikon jälkeen se oma porukka ja sosiaalisesti taitavat henkilöt pystyvät tuosta noin vain puhumaan kenelle tahansa.

Onko teidän koulussa tutor-systeemiä? Siis että vanhemmat oppilaat ohjaa omia ykkösten ryhmiä. Ehkä tällaisessa ryhmässä olisi helpompi tutustua toisiin tai jutella sen oman tutorin kanssa tästä kaveriasiasta.

Vierailija kirjoitti:

Nuo valmiit klikit tai porukat ovat persiistä ja niin tyypillistä suomalaisille naisille. Tämän huomaa koulujen lisäksi mm. työpaikoissa, pitkään toimineissa harrastusryhmissä, leikkipuistoäideissä ja muissa valmiissa piireissä.

Klikkeihin ei muita huolita tai ainakin katsotaan pitkään, jos niihin pyrkii joku uusi ulkopuolinen. Usein niissä on yksi tai kaksi kovaäänistä, jotka haluavat olla keskipisteitä tässä omassa sisäpiirissään, joka heitä myötäilee ja mielistelee. Muista ei periaattessakaan kiinnostuta tai sitten etsitään heistä heikkoja puolia, syitä, miksi ei kannata kaveerata sen uuden kanssa. Uutta ei pyydetä mihinkään mukaan, ei ruokatunnille tai parityöhön eikä keskusteluihin hänen kanssaan pyritä. Jos uusi tulee taukotilaan, se muu hauskaa pitänyt porukka lähtee kukin omiin hommiinsa kiireisiinsä vedoten.

Omituinen ”ei leikitä ton kaa” -asenne, joka kai kumpuaa lapsuudesta. Samat klikki-äidit tuuppaavat hampaat irvessä omia lapsiaan ”parhaiksi kavereiksi” jonkun kanssa jo 1-vuotiaasta, ettei tämä vaan jää ilman ystävää, ja ketään ulkopuolistahan ei Millan & Bellan väliin saa päästä, koska ”ne on bestiksii.”

Tähän auttaisi vain asennemuutos. Vieras ihminen voi olla ystävä, jota en vielä tunne.

No en kyllä muista omasta lapsuudestani maalta 90-l ja 2000-l alusta tuollaista klikki-äityttä tai vanhempien opettamaa syrjintää ja silti myös meidän koulussa oli niitä yksinäisiä. Että eiköhän tuo syrjintä kumpua jostain muualta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin aikoinaan samassa tilanteessa. Olin jo yläkoulussa yksinäinen ja kiusattu ja minulla oli vain joskus seuraa. Yleensä tämäkin porukka jätti silti aina yksin ja muuten sainkin sitten olla omillani. Tämä kaikki meni vielä niin, että muutimme sellaiseen aikaan, että ihan tyhjästä olisi pitänyt ystäviä saada ja alkuun sain, mutta myöhemmin alkoi vähitellen kiusaaminen ja jäin yksin. Nämä yläkouluvuodet olivat todella nöytyyttäviä minulle, kun todellakin olin aiemmassa koulussa kuitenkin ollut ihan pidetty ihminen ja kuitenkin oli kavereita. Sitten kaikki muuttuikin ihan yhtäkkiä. Olin itsekin toiveikas, että lukiossa kaikki muuttuu. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut ja jouduin osin senkin vuoksi, ettei keskiarvo riittänyt toiseen lukioon samaan lukioon niiden tyyppejän kanssa, jotka olivat kiusanneet aiemmin. Heidän tuttujaan oli samassa lukiossa ja nopeasti huomasin sen, ettei kukaan vastannut minulle mitään ja halunnut minua porukkaan. Sellainen vaatteiden pilkkaus ( minulla ihan tavalliset vaatteet) ja muu haukkuminen jos esim vastasin väärin tai käyttäydyin toisista jotenkin hassusti ( syy tähän oli mikä vaan) alkoi nopeasti. Minua tavallaan pidettiin ihan jonain vitsinä, jota sai nauraa. Jopa opettajat joskus tekivät tätä tai muuten kommentoivat jotain esim kun jännitin esiintymistä ja luokka nauroi taas. Minulta meni täysin ihmisarvo noina vuosina ja pidin itseäni ihan kamalana ihmisenä.

Myöhemmin sain sieltä pari kaveria, jotka myös yksinäisiä tosin heistäkin moni lopetti koulun kesken tai vaihtoi toiseen ja jäin taas yksin. Se oli kyllä kamalaa aikaa ja olin tavallaan kiusattu vielä sielläkin ja muut ainakin osoittivat minulle paikkani. Toisaalta en olisi voinut tehdä mitään toisin ja olen aika ujo ihminen. Tosin koulussamme oli niitäkin, jotka yrittävät olla puheliaita ja saivat silti huomata, että jos eivät miellyttäneet eräitä tyyppejä niin jäivät yksin. Moni myönsikin sitten lopuksi kuinka yksinäisiä olivat olleet jopa sellaiset joiden ajattelivan tykänneen käydä siellä. Ihmiset puhuvat paljon sosiaalisista taidoista, mutta aina ei ole tästäkään kyse ja minunkin tapauksessani voin sanoa, että vaikka vähän ujo olenkin niin ihan normaalista pystyn silti puhumaan ja muuten toimimaan muiden kanssa, mutta nämä asiat eivät auttaneet minua. Minut tavallaan haluttiin pistää kuriin ja hiljentää. Joskus luokka voi päättää näin, että yksi ei sovi porukkaan ja sitä on vaikeaa muuttaa, vaikka olisikin rohkea ja puhelias ihminen. Itsekään en voi aina syyttää itseäni, kun olen myös aina yrittänyt löytää seuraa ja kohdellut muita hyvin. Nykyisin voin silti kertoa, että nuo vuodet ovat jälkeenpäin olleet raskaita ja silloin sitä kesti paremmin. En enää pysty luottamaan muihin kovin hyvin ja olen epävarma. Sitä en ollut aiemmin. Toisaalta hyvä, että puhut tyttösi kanssa, kun itse en voinut puhua kenellekään ja vuodet todella raskaita.

Ja höpö höpö. Nykyisin lukiossa ei ole mitään luokkia. Kukin osallistuu niihin ryhmiin , jotka sopivat omaan lukujärjestyksen. Näin samalla kurssilla voi olla useammalta eri vuosikurssilta. Sanoisin, että ne kaverit löytyy siitä porukasta, joka useimmiten osuu ottamaan saman kurssin kurssitarjottimelta. Kun perinteisiä luokkia ei ole niin kukaan ei seuraa onko sinulla kavereita vai ei. Eikä kukaan näytä sinulle paikkasi, sinua ei vaan huomioida.

Minusta tämä on todella ikävä viesti ja tavallaan mitätöit sillä minun kokemukseni. Tiedän kyllä itse paremmin, kun olen sitä elämää elänyt. Meille oli pieni lukio, jossa oli todellakin helppoa alkaa pilkkaamaan tiettyjä oppilaita ja kertoa muille kenen kanssa ei saa sitten olla yhdessä. Nämä olivat vielä niitä tuttuja ihmisiä jo yläkoulusta eli tuskin puhuivat minusta mitään hyvää muilla, kun aiemmin olivat kiusanneet ja kuulin monta kertaa, kun  esittelivät minut muille, että tuo on se johon ei kannata tutustua. Samat ihmiset olivat usein samoilla kursseilla ja en todellakaan voinut siinä koulussa olla oma itseni ja aina joku pilkkasi jostain. Meille oli muutenkin monia sellaisia ihmisiä, joita pilkattiin ja aina tietyt oppilaat tavallaan pitivät kuria ja vaensivat niitä joista eivät pitäneet. En koskaan ole ollut mikään huomionhakuinen ja ymmärrän sen ettei kaikkien kanssa tarvi olla. Itsellä oli kuitenkin se kiusaamistausta mikä tavallaan myös määritti jatkoa lukion suhteen ja ei ollut niitä, jotka olisivat koskaan puolustaneet. Tämän vuoksi olisin tarvinnut pääsyn johonkin muuhun lukioon ja olisi ollut uutta porukkaa, kun niin kuin sanoin lukio niin pieni, että oli paljon niitä ihmisiä, joita en olisi tahtonut enää tavata. Kaikkien kanssa ei tavri olla yhdessä, mutta asiallinen pitää silti olla ja tämä ei minun tilanteessani toteutunut ja kun yritin porukkaan niin sain heti ymmärtää sen, etten tule siihen pääsemään.

Luokkia ei tietenkään ole, mutta pienissä kouluissa todella tiiviskin ryhmä ja tavallaan mennään paljonkin sen mukana. Sen vuoksi ei ole mukavaa jos ne tietyt saa aina jättää yksin ja ei oteta edes ryhmätöihin mukaan tai pilkataan jos toinen esiintyy. En ole muutenkaan sellainen, joka valittaa turhasta ja siedän aika paljon. Ja en todellakaan ollut ainoa jota kohdeltiin näin  vaan oli muitakin ja ryhmähenki todistetusti huono niinkuin monet totesivat jälkeenpäin. Moni myös vaihtoi koulua näiden syiden takia. Tämän vuoksi on aina ikävää kertoa tänne jotain kun joku aina vähättelee. Toivon, että omat lapsesi säästyvät näitä kokemuksilta. Eivät ole mitään mukavia todellakaan. 

Omille lapsilleni on aina löytynyt kavereita sekä harrastusporukoista että kouluista. Vaikka olisivatkin yksin ja outona menneet vieraaseen paikkaan. Kyllä ne sosiaaliset taidot jo tosiaan lapsena hankitaan. Toki niitä voi myöhemminkään niin kehittää. Kuitenkaan aplle ei ole mitään apua kuulla siitä, miten sinä olet kokenut lukioaikasi jossain tuppukylän lukiossa. Hän kaipaa neuvoja tyttärensä nykytilanteeseen.

Jos ei parin ensimmäisen viikon aikana saanut niitä kavereita niin ei vielä kannata huolestua. Kyllä niitä pikkuhiljaa alkaa muodostua kun käydään enemmän samoilla kursseilla.

Vierailija kirjoitti:

Salaisuuksista ja niiden pitämisestä: juoruilu on valtapeliä, selkään puukottamista. Hyvät ihmiset ei sorru sellaiseen.

Kenellekään ei pidä kertoa mitään mitä ei voisi samantien kertoa kaikille.

Juoruilu on kuitenkin viattomimmillaan aika tyhjänpäiväisten, ei salaisten asioiden jakamista ja levittämistä, jotka on jo yleisessä tiedossa: "kuulitko että Sirpa sai vauvan ", "Pertti ja Kaarina on eronneet!" , "Jukka sai potkut". Harvat ihmiset kertoo hyvien ystävien luottamuksellisia asioita eteenpäin. Sehän rikkoisi ystävyyden.

* Mene juttelemaan mielestäsi aidosti kiinnostavan oloisen ihmisen kanssa, sen huomaa oletko kiinnostunut vai ei

* Tarkista että olemuksesi on ihan siisti ja normaali, hygienia jne. Ei varsinaisesti haittaa, jos pidät itsestäsi muutenkin, et arkaile tai häpeile itseäsi ja pukeudut niin että sinulla on kiva olla nahoissasi.

* Heittäydy keskusteluun. Eläydy toisen sanomisiin. Jos on vaikeaa, mieti miltä tuntuisi että ne asiat tapahtuisivat itsellesi mitä hän kertoo. Reagoi. Jos myös itsellesi tulee mieleen jotain aiheesta niin kerro.

* Huomioi tilanne joka teitä yhdistää. Jos olette biologian kurssilla, teillä on yhteistä tehtävistä selviytyminen. Niistä voi puhua ja saada jutun juurta muutenkin. Siitä voi sitten laajentaa jos tuntuu että voisitte kaveerata. Jos tulee ruokatunti, voit mennä hänen kanssaan syömään. Se on vielä ns. virallinen juttu ja matalan kynnyksen. Sitäkin voi laajentaa. Kysyt vaikka, lähteekö hän kanssasi hakemaan kioskista kahvin kun vielä on aikaa tunnin alkuun , saisi happeakin. Siinä voi jutella niitä näitä.

Vierailija kirjoitti:

* Mene juttelemaan mielestäsi aidosti kiinnostavan oloisen ihmisen kanssa, sen huomaa oletko kiinnostunut vai ei

* Tarkista että olemuksesi on ihan siisti ja normaali, hygienia jne. Ei varsinaisesti haittaa, jos pidät itsestäsi muutenkin, et arkaile tai häpeile itseäsi ja pukeudut niin että sinulla on kiva olla nahoissasi.

* Heittäydy keskusteluun. Eläydy toisen sanomisiin. Jos on vaikeaa, mieti miltä tuntuisi että ne asiat tapahtuisivat itsellesi mitä hän kertoo. Reagoi. Jos myös itsellesi tulee mieleen jotain aiheesta niin kerro.

* Huomioi tilanne joka teitä yhdistää. Jos olette biologian kurssilla, teillä on yhteistä tehtävistä selviytyminen. Niistä voi puhua ja saada jutun juurta muutenkin. Siitä voi sitten laajentaa jos tuntuu että voisitte kaveerata. Jos tulee ruokatunti, voit mennä hänen kanssaan syömään. Se on vielä ns. virallinen juttu ja matalan kynnyksen. Sitäkin voi laajentaa. Kysyt vaikka, lähteekö hän kanssasi hakemaan kioskista kahvin kun vielä on aikaa tunnin alkuun , saisi happeakin. Siinä voi jutella niitä näitä.

Nämä olivat hyviä vinkkejä. Sen vielä lisään, että iloinen ilme on tärkeä. Jos hymyilet ihmiselle, hänkin todennäköisesti hymyilee sinulle. Jos menet puhumaan tuntemattomalle murjotusnaamalla tai ihan vain sillä ilmeellä, että "Et sä mua oikeesti kiinnosta kettujakaan", tuskin saat kovin ihastunutta vastakaikua.

Jos hymyileminen vieraille ei ole tuttua, sitä voi harjoitella yksin peilin edessä. Voi hymyillä, katsoa miltä oma ilme näyttää, sanoa ääneen jotain ("ootko menossa syömään" tai jotain oppiaineeseen liittyvää). Kun sitä on harjoitellut, se tuntuu luontevammalta eikä pelota tehdä sitä sitten enää ihmisten ilmoilla.

Kokemuksen syvä rintaääni se tässä... Itse olen kylmänkalseasta kodista lähtöisin ja opettelemalla opetellut peilin edessä hymyilemistä ja puhumista. Onneksi opiskelupaikassa oli pari muutakin kaukaa tullutta ujoa, joiden kanssa lähti siitä juttu pikkuhiljaa luistamaan, vaikka ne yhteiset lounaat olikin ensialkuun hiljaisia. Aikaa myöten opin uskomaan, että minäkin olen ihan arvokas ihminen.

Vierailija kirjoitti:

* Mene juttelemaan mielestäsi aidosti kiinnostavan oloisen ihmisen kanssa, sen huomaa oletko kiinnostunut vai ei

* Tarkista että olemuksesi on ihan siisti ja normaali, hygienia jne. Ei varsinaisesti haittaa, jos pidät itsestäsi muutenkin, et arkaile tai häpeile itseäsi ja pukeudut niin että sinulla on kiva olla nahoissasi.

* Heittäydy keskusteluun. Eläydy toisen sanomisiin. Jos on vaikeaa, mieti miltä tuntuisi että ne asiat tapahtuisivat itsellesi mitä hän kertoo. Reagoi. Jos myös itsellesi tulee mieleen jotain aiheesta niin kerro.

* Huomioi tilanne joka teitä yhdistää. Jos olette biologian kurssilla, teillä on yhteistä tehtävistä selviytyminen. Niistä voi puhua ja saada jutun juurta muutenkin. Siitä voi sitten laajentaa jos tuntuu että voisitte kaveerata. Jos tulee ruokatunti, voit mennä hänen kanssaan syömään. Se on vielä ns. virallinen juttu ja matalan kynnyksen. Sitäkin voi laajentaa. Kysyt vaikka, lähteekö hän kanssasi hakemaan kioskista kahvin kun vielä on aikaa tunnin alkuun , saisi happeakin. Siinä voi jutella niitä näitä.

Nää on ihan hyviä vinkkejä. Totta kai omalla yrittämisellä on merkitystä, mutta toisaalta useat ihmissuhteet tulee enemmän luonnostaan eikä liialla yrittämisellä. Liikaa jos hakee ihmisiä ympärilleen, niin ovat usein huonoa seuraa. Mutta tuollainen viaton juttelu tunneilla, kirjojen kysyminen lainaksi, ryhmätyöt yms. saattavat johtaa kaveruuteen.

N20

Niin ja tää saattaa vaikuttaa typerältä, mutta olen myös saanut kavereita sitä kautta, kun on puhuttu jonkun aineen, tunnin, kotitehtävän tai opettajan ärsyttävyydestä. :D Ja sitten keskustelu on johtanut muuhunkin.

Välillä on pienestä kiinni. Esim. minä ja poikaystäväni (molemmat kallistumme enemmän introverttien puolelle) tutuistuimme juttelemalla eräästä tv-sarjasta kesken tunnin. Sen jälkeen hän taisi tulla kaverinsa kanssa ruokalaan syömään, ja söi siellä kanssani jatkossakin. Nyt olemme tunteneet 4 vuotta ja seurustelleet 1.5 vuotta. :)

N20

Ja ei unohdeta että netissä on nykyään paljon kamu-haku paikkoja(ei siis mitään seksijuttuja!) aika moni etsii kavereita netistä nykyään ja monet ystävyydet alkavatkin siellä,siis ihan omalta paikkakunnalta etsitään. 

Vierailija kirjoitti:

Jos ei parin ensimmäisen viikon aikana saanut niitä kavereita niin ei vielä kannata huolestua. Kyllä niitä pikkuhiljaa alkaa muodostua kun käydään enemmän samoilla kursseilla.

Aina kun ihminen menee uuteen oppilaitokseen tai työpaikkaan tai muuttaa uudelle paikkakunnalle, niin siihenhän liittyy vähän väkisin semmoinen "alokasaika", jolloin pitää hiukan opetella uuden talon tavoille. Jos tarkoituksena on saada kavereita, niin ei ole pakko yrittää miellyttää kaikkia, vaan muutamaa tyyppiä, joiden kanssa tuntuisi löytyvän yhteistä jutunjuurta. Ystävä- ja tuttuvapiiri muodostuu yleensä pikkuhiljaa ja huomaamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hakeeko teinisi liian "korkeatasoista" seuraa. Auttaisiko, jos menisi hakemaan seuraa siitä vähän tyhmemmästä ja ei niin muodin mukaisesta porukasta.

Jos on iso lukio, niin luulisi, että johonkin kaveriporukkaan mahtuisi sisään.

Kun ei olla enää luokittain koko ajan yhdessä, niin jos haluaa vieruskaverin tunneilla, sitä on pakko vaihtaa, kun ihmiset valitsevat erilaisia aineyhdistelmiä.

Ainakin myöhemmin tulee se tilanne, että viereen luokassa on kelpuutettava joku tuttu vaan. Ainakin omani stressaa, että kenet saa missäkin kurssissa viereensä. Että onko joku vähänkin tuttu luokassa.

Katso, että lapsellasi on muodinmukaiset vaatteet. Ei tarvitse olla kalliit. Mutta että mikään vaate ei ole tunnusomaisesti nolo. Ja sitten pitää varoa, ettei koskaan vahingossa tee mitään noloa. (kaiva nenää tms)

Oma lapseni oli ilman kavereita lähes koko alakoulun. Yläkoulu ja lukio helpompia, kun voi valita kavereita eri luokilta ja samanhenkisiä löytyy helpommin. Nyt lukiossa hän on suosittu ja suuri kaveripiiri. Ottaa siihen melkein kenet vaan, joka pyrkii.

Tyttäreisi kuulostaa keskenkasvuiselta pissikseltä. Yläasteella tollanen normia, lukiossa pitäs olla jo vähän aikuinen. Ihan selvä "mean girl" joka varmasti tuomitsee hovinsa kanssa kaikki, jotka eivät mahdu samaan muottiin.

Ei kyllä ole. Mielestäni hänen kaveripiirissään lukiossa on hyvin erilaisia ihmisiä. Minun makuuni liiankin erilaisia. (yksi lesbopari, alaikäisille olutta välittävä poika, abortin tehnyt ja kaupasta varastanut tyttö ja sitten noin 8-12 tavallista massateiniä.)

Tuohon porukkaan pääsee melkein kuka vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin aikoinaan samassa tilanteessa. Olin jo yläkoulussa yksinäinen ja kiusattu ja minulla oli vain joskus seuraa. Yleensä tämäkin porukka jätti silti aina yksin ja muuten sainkin sitten olla omillani. Tämä kaikki meni vielä niin, että muutimme sellaiseen aikaan, että ihan tyhjästä olisi pitänyt ystäviä saada ja alkuun sain, mutta myöhemmin alkoi vähitellen kiusaaminen ja jäin yksin. Nämä yläkouluvuodet olivat todella nöytyyttäviä minulle, kun todellakin olin aiemmassa koulussa kuitenkin ollut ihan pidetty ihminen ja kuitenkin oli kavereita. Sitten kaikki muuttuikin ihan yhtäkkiä. Olin itsekin toiveikas, että lukiossa kaikki muuttuu. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut ja jouduin osin senkin vuoksi, ettei keskiarvo riittänyt toiseen lukioon samaan lukioon niiden tyyppejän kanssa, jotka olivat kiusanneet aiemmin. Heidän tuttujaan oli samassa lukiossa ja nopeasti huomasin sen, ettei kukaan vastannut minulle mitään ja halunnut minua porukkaan. Sellainen vaatteiden pilkkaus ( minulla ihan tavalliset vaatteet) ja muu haukkuminen jos esim vastasin väärin tai käyttäydyin toisista jotenkin hassusti ( syy tähän oli mikä vaan) alkoi nopeasti. Minua tavallaan pidettiin ihan jonain vitsinä, jota sai nauraa. Jopa opettajat joskus tekivät tätä tai muuten kommentoivat jotain esim kun jännitin esiintymistä ja luokka nauroi taas. Minulta meni täysin ihmisarvo noina vuosina ja pidin itseäni ihan kamalana ihmisenä.

Myöhemmin sain sieltä pari kaveria, jotka myös yksinäisiä tosin heistäkin moni lopetti koulun kesken tai vaihtoi toiseen ja jäin taas yksin. Se oli kyllä kamalaa aikaa ja olin tavallaan kiusattu vielä sielläkin ja muut ainakin osoittivat minulle paikkani. Toisaalta en olisi voinut tehdä mitään toisin ja olen aika ujo ihminen. Tosin koulussamme oli niitäkin, jotka yrittävät olla puheliaita ja saivat silti huomata, että jos eivät miellyttäneet eräitä tyyppejä niin jäivät yksin. Moni myönsikin sitten lopuksi kuinka yksinäisiä olivat olleet jopa sellaiset joiden ajattelivan tykänneen käydä siellä. Ihmiset puhuvat paljon sosiaalisista taidoista, mutta aina ei ole tästäkään kyse ja minunkin tapauksessani voin sanoa, että vaikka vähän ujo olenkin niin ihan normaalista pystyn silti puhumaan ja muuten toimimaan muiden kanssa, mutta nämä asiat eivät auttaneet minua. Minut tavallaan haluttiin pistää kuriin ja hiljentää. Joskus luokka voi päättää näin, että yksi ei sovi porukkaan ja sitä on vaikeaa muuttaa, vaikka olisikin rohkea ja puhelias ihminen. Itsekään en voi aina syyttää itseäni, kun olen myös aina yrittänyt löytää seuraa ja kohdellut muita hyvin. Nykyisin voin silti kertoa, että nuo vuodet ovat jälkeenpäin olleet raskaita ja silloin sitä kesti paremmin. En enää pysty luottamaan muihin kovin hyvin ja olen epävarma. Sitä en ollut aiemmin. Toisaalta hyvä, että puhut tyttösi kanssa, kun itse en voinut puhua kenellekään ja vuodet todella raskaita.

Ja höpö höpö. Nykyisin lukiossa ei ole mitään luokkia. Kukin osallistuu niihin ryhmiin , jotka sopivat omaan lukujärjestyksen. Näin samalla kurssilla voi olla useammalta eri vuosikurssilta. Sanoisin, että ne kaverit löytyy siitä porukasta, joka useimmiten osuu ottamaan saman kurssin kurssitarjottimelta. Kun perinteisiä luokkia ei ole niin kukaan ei seuraa onko sinulla kavereita vai ei. Eikä kukaan näytä sinulle paikkasi, sinua ei vaan huomioida.

Minusta tämä on todella ikävä viesti ja tavallaan mitätöit sillä minun kokemukseni. Tiedän kyllä itse paremmin, kun olen sitä elämää elänyt. Meille oli pieni lukio, jossa oli todellakin helppoa alkaa pilkkaamaan tiettyjä oppilaita ja kertoa muille kenen kanssa ei saa sitten olla yhdessä. Nämä olivat vielä niitä tuttuja ihmisiä jo yläkoulusta eli tuskin puhuivat minusta mitään hyvää muilla, kun aiemmin olivat kiusanneet ja kuulin monta kertaa, kun  esittelivät minut muille, että tuo on se johon ei kannata tutustua. Samat ihmiset olivat usein samoilla kursseilla ja en todellakaan voinut siinä koulussa olla oma itseni ja aina joku pilkkasi jostain. Meille oli muutenkin monia sellaisia ihmisiä, joita pilkattiin ja aina tietyt oppilaat tavallaan pitivät kuria ja vaensivat niitä joista eivät pitäneet. En koskaan ole ollut mikään huomionhakuinen ja ymmärrän sen ettei kaikkien kanssa tarvi olla. Itsellä oli kuitenkin se kiusaamistausta mikä tavallaan myös määritti jatkoa lukion suhteen ja ei ollut niitä, jotka olisivat koskaan puolustaneet. Tämän vuoksi olisin tarvinnut pääsyn johonkin muuhun lukioon ja olisi ollut uutta porukkaa, kun niin kuin sanoin lukio niin pieni, että oli paljon niitä ihmisiä, joita en olisi tahtonut enää tavata. Kaikkien kanssa ei tavri olla yhdessä, mutta asiallinen pitää silti olla ja tämä ei minun tilanteessani toteutunut ja kun yritin porukkaan niin sain heti ymmärtää sen, etten tule siihen pääsemään.

Luokkia ei tietenkään ole, mutta pienissä kouluissa todella tiiviskin ryhmä ja tavallaan mennään paljonkin sen mukana. Sen vuoksi ei ole mukavaa jos ne tietyt saa aina jättää yksin ja ei oteta edes ryhmätöihin mukaan tai pilkataan jos toinen esiintyy. En ole muutenkaan sellainen, joka valittaa turhasta ja siedän aika paljon. Ja en todellakaan ollut ainoa jota kohdeltiin näin  vaan oli muitakin ja ryhmähenki todistetusti huono niinkuin monet totesivat jälkeenpäin. Moni myös vaihtoi koulua näiden syiden takia. Tämän vuoksi on aina ikävää kertoa tänne jotain kun joku aina vähättelee. Toivon, että omat lapsesi säästyvät näitä kokemuksilta. Eivät ole mitään mukavia todellakaan. 

Omille lapsilleni on aina löytynyt kavereita sekä harrastusporukoista että kouluista. Vaikka olisivatkin yksin ja outona menneet vieraaseen paikkaan. Kyllä ne sosiaaliset taidot jo tosiaan lapsena hankitaan. Toki niitä voi myöhemminkään niin kehittää. Kuitenkaan aplle ei ole mitään apua kuulla siitä, miten sinä olet kokenut lukioaikasi jossain tuppukylän lukiossa. Hän kaipaa neuvoja tyttärensä nykytilanteeseen.

No, hyvä asia sinun lapsillesi. Kyllä minä silti saan kertoa kokemuksiani ja hyvähän sen on ap:n tyttärenkin tietää, että muillakin on vaikeaa ja tämä ei ole mikään häpeä. Moni muukin on täällä kokemuksiaan kertonut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No voi, mutta vastahan koulut alkoivat.

Toivottavasti koulussa järjestetään vielä ryhmäyttämistä ja niissä "pakkotutustetaan" oppilaita toisiinsa yli valmiiden porukkarajojen. Samoin toivottavasti myös koulun ryhmätyötehtävissä opettaja voisi jakaa ryhmätyötiimit, sillä tavalla tutustuu uusiin ihmisiin.

Mutta täytyy itsekin olla aktiivinen. Kavereita ei vaan saada, täytyy itsekin tehdä jotain asian eteen. Valmiisiin porukoihin on vaikea päästä mukaan, mutta varmasti ykkösistä löytyy joku muukin  joka ei ole löytänyt vielä kaveria. Sellasen kanssa voi alkaa perustamaan ihkaomaa porukkaansa. Rohkeutta vaan ja jollain varjolla juttelemaan "Moi, tuliks matikasta tehtävät a ja b" ja "ai kello onkin jo noin paljon, kauhee nälkä, lähdetkö syömään?". Tai ruokalassa vaan jonkun tutun näköisen viereen istumaan. Ihmiset yleensä tykkää kun heistä ollaan kiinnostuneita "mitä teet viikonloppuna" "kuinka usein käyt futistreeneissä""pelaatko jotain, mitä pelaat" jne.

Tiedän, että on helpommin sanottu kuin tehty. Jouduin itse hakemaan itselleni kaverit lukiossa kun tulin yksin uuteen kouluun ilman tuttuja. Yli puolet muista olivat tuttuja keskenään jo yläasteelta. Se oli vaikeaa "hankkia" kavereita kun en ollut siihen tottunut. Minulla oli ollut samat kaverit päiväkodista yläasteelle asti eikä minun ollut koskaan tarvinnut tehdä itseäni tykö. Hitaasti se käynnistyi, mutta lukiosta löysin lopulta parhaat ystäväni! 

Juuri eilen niillä oli ryhmäytys, kolmen eri ryhmän kanssa eli yhteensä noin 60 henkee. Siellä oli kuulemma leikitty paria leikkiä ja teini oli kuullut kun muut tytöt puhuivat että ei varmana kukaan tutustunu tuollaisessa p*skassa kehenkään. Ja onhan se kieltämättä vähän vaikeaa kun kaikilla muilla tuntuu olevan jo parin viikon jälkeen se oma porukka ja sosiaalisesti taitavat henkilöt pystyvät tuosta noin vain puhumaan kenelle tahansa.

Tämä on niin tuttu tilanne itsellekin ja monella on nopeasti ne porukkansa jo koossa tai sitten tuntevat ennestään. Ei siinä ole helppoa päästä mukaan jos on vielä muutenkin ujompi ihminen. Itse neuvoisin, että yrittäisi etsiä niitä muita joilla ei niin paljon seuraa. Varmasti heitäkin alkaa pian löytymään, kun nämä alun jutut on käytä läpi. Itsekin muitan, kun huomasin sitten muitakin yksinäisiä ja aloin tutustua heihin. Jo yksikin kaveri varmaan auttaisi aluksi ja moni yksin oleva varmaan tykkäisi myös seurasta. Näin olen itsekin sitten lopulta tutustunut ihmisiin ja päässyt näiden ihmisten myötä isompaankin porukkaan. Joissakin tilanteissa silti vaikeampaa ja ymmärrän kyllä sen kuinka ikävä tilanne se on jos ei meinaa löytää ketään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on ollut vaikeuksia löytää ystäviä missään iässä, vaikka en ole mitenkään sulkeutunut. Mun jutut ei vain kiinnosta ihmisiä. En oikein kuulu mihinkään ryhmään. En ole kova jätkä, en ole poikamainen, en ole naisellinenkaan, olen kiinnostunut luonnosta, mutta en ole viherpiipertäjäkään. Olen liian tylsä ja mun kiinnostuksen aiheet ovat useimmille tylsiä. Yritän kyllä olla kiinnostunut muiden jutuista, mutta en kykene innostumaan. Vika on siinä. Harrastuksissa ja tapahtumissa juttelen eniten itseäni vanhempien mummeleiden kanssa. Nyt olen jo keski-iässä, mutta jo nuorempana oli näin. Kun kiinnostuksen aiheet on marjanpoiminta, käsityöt, lukeminen, lenkkeily yms. tylsät, on vaikea löytää ystäviä. Ikävä kyllä, eniten ystäviä saavat ne, jotka juoruilevat ja haukkuvat muita ihmisiä. Siitä väestä löytyy samanhenkistä väkeä aina. En ole mikään puhdas pulmunen juoruilun suhteen itsekään, mutta en kykene sellaiseen ilkeilyyn kuin useimmat. 

Postauksesi on ihan asiaa kunnes päätät leimata ne, jotka saavat kavereita, juoruilijoiksi ja haukkujiksi. Ihan puuta heinää tuollainen.

Kyllä ystäviä saavat mukavatkin ihmiset. Mutta jos katsot ympärillesi ja mietit vaikka kouluaikoja, olenko kamalan väärässä? Suurimmat kaveriporukat koostuivat juuri ilkeistä ihmisistä, suurimmat kaveriporukat ovat näitä, usein kiusaajaporukoita. Ainakin omana kouluaikanani oli niin. Sitten on joka porukassa se yksi, joka tulee kaikkien kanssa toimeen, se sosiaalisesti huippulahjakas. Hänellä on vain jo 101 ystävää ennestään ja aikaa menee myös suvun kanssa. Heillä on yleensä iso ja läheinen suku, joka on pitkälle se syykin siihen, että osaavat olla sosiaalisesti muiden kanssa. Itsellä äidin puolen suku piti yhteyttä vain muodon vuoksi, isän puolelta isän toinen sisko oli läheinen, toinen vieras ja etäinen. 

Minun poikani ei saanut ensimmäisenä lukiovuodena myöskään lukiosta kavereita. Henkaili vanhojen kavereiden kaa. Ihan lukiovuoden lopussa saikin sitten samasta lukiosta kaverin. Eli ihmeita voi tapahtua

Vierailija kirjoitti:

Minun poikani ei saanut ensimmäisenä lukiovuodena myöskään lukiosta kavereita. Henkaili vanhojen kavereiden kaa. Ihan lukiovuoden lopussa saikin sitten samasta lukiosta kaverin. Eli ihmeita voi tapahtua

Yksi syy siihen ettei niitä uusia kavereita rupea tulemaan nopeammin on se, että kaikki snsppaa tai whatsuppaa niiden muualla olevien kavereiden kanssa koko ajan. Eikä niille uusille ihmisille ole tilaa ennenkuin yhteisten kurssien ja koulun tapahtumien myötä joutuu enemmän yhteistyöhön keskenään.