Kun puolison elämäntilanne estää omat unelmat

Minä olen tehnyt tylsää ja puuduttavaa, mutta ihan kohtuupalkkaista työtä, jotta saisimme leipää pöytään. Samalla odotellen, että mies saisi yrityksensä pyörimään. Miehellä on hyvä visio ja tuote, asiakkaitakin on, mutta jostain syystä firma ei vaan ala tekemään tulosta. Epäilen, että kyse on lopulta liian tehottomasta tavasta tehdä projekteja, mutta tiedä sitten.

Viime aikoina olen alkanut olla aivan loppu tähän. Tylsä työ, miehen jatkuva tsemppaaminen, se että omat opiskelut lykkääntyvät hamaan tulevaan, samoin kuin moni muu haave (esim ok-talo, toinen lapsi..) Mieli tekisi antaa joku aika, missä ajassa firmasta pitää saada sen verran rahaa, että minä voin välillä päästä eteenpäin elämässä. Mies kuitenkin pääsisi muuallekin töihin, yrittäjyys vaan on hänen unelmansa.

Vierailija kirjoitti:

Henkilökohtaisia valintoja. Mikä painaa vaakakupissa eniten.

Henkilökohtainen valinta sekin, että valitsee puolisoksi ihmisen, jonka unelmat ovat niin kovin erilaiset kuin omat.

Olisi ehkä kannattanut toteuttaa omia unelmia ennen perheen perustamista.

Minäkin haaveilen mijonäärin jetset elämästä mutta niin vain tuo elämäntilanne estää sen.

Mikä sinun ongelma? Eikö mies tienaa tarpeeksi? Elätätkö teidät omalla unelmallasi? Lokkeilet eikä rahat riittäisi?

Ne on niitä pieniä valintoja

En jättäisi omia unelmia elämättä. Monikin jo sanoi, aina on riski että tulee dumpatuksi, juna meni jo, ja oma elämä jäi asemalle jonnekin parinkymmenen vuoden taa.

Meilläkin on pitänyt tehdä kompromisseja - miehellä on törkeän hyvin palkattu työ kaupungissa X, ja hän haluaa ostaa talon ja pukata perheen tulille mitä pikimmiten. Sain itse tarjouksen unelmatyöhöni kaupunkiin Y (välimatkaa 100 km) ja todellakin otin sen vastaan. Miehelle sanoin ettei lapsia tule ennen kuin minulla on vakisopimus, ja talo ostetaan työpaikkojen välistä että minulle tulee lyhyempi työmatka. Molemmat saavat mitä haluavat, vaikka kompromisseja piti tehdä (minulle pitkät työmatkat, miehelle omien tavoitteiden viivästäminen, yhteisen talon&elämän sijainti).

Ap.n ongelmahan on se, että hänellä ei ole rahaa toteuttaa tuota unelmaansa.

Ap tarvitee miehensä siihen mukaan, ainakin rahoittajaksi ja henkiseksi tueksi.

Veikkaan, että unelma on tyyliin: kalaravintola Nauvoon tai pikku majatalo Lappiin.

Jos Ap.n unelma on yrittäjyys, kannattaa harkita vielä - se vaatii sitä rohkeutta ja sitä ei tunnu olevan.

Ap voisi tulla kertomaan mitä mieltä näistä saamistaan vastauksista on. Onko mikään ajattelussa liikahtanut?

Hei, kiitos kaikista ajatuksistanne. Luen ketjun vielä ajatuksen kanssa läpi, täällä on paljon kokemuksia ja tarinoita, jotka liippaavat läheltä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap voisi tulla kertomaan mitä mieltä näistä saamistaan vastauksista on. Onko mikään ajattelussa liikahtanut?

Voisit edes kertoa mikä se unelmasi on? Muutto toiselle puolen Suomea? Ulkomaille? Opiskelu? Yrityksen perustaminen?

Vierailija kirjoitti:

Lähestyisin tätä vähän eri näkökannalta. 

Onko avioliitossa joku särö, kun siihen on nyt tullut tärkeämmäksi oma individuaalinen haave sen sijaan, että soviteltaisiin yhteen? Et koe itseäsi enää tärkeäksi tai miestä sinulle? Olet joutunut liian monta kertaa luopumaan miehesi hyväksi?

Jos hoidatte suhteenne kuntoon, haaveet asettuvat uusiksi tai toteutetaan yhteisellä halulla. Tai huomaatte klassisesti kasvaneenne erillenne. 

Tämä on erittäin hyvä kommentti ja laittoi minut tosissaan pohtimaan. Kiitos

Etenkin viimeisen parin vuoden aikana on käynyt monesti - sinänsä ei missään olennaisissa jutuissa - siten että mies on vaan jyrännyt tahtonsa läpi, vaikka on nähnyt että olen asiasta surullinen. Asiat ovat pieniä, mutta niitä on kasaantunut, ja kieltämättä se vaivaa. Se pistää miettimään aikooko mies isommissakin asioissa jossain kohdassa olla kunnioittamatta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle täällä yksi kohtalotoveri... Mies on sidottuna lastensa ja työnsä takia yhdelle paikkakunnalle, minä taas (jos vapaasti valitsisin) asuisin aivan muualla ja tekisin erityyppistä työtä ja myös harrastusmahdollisuudet olisivat paremmat siellä. Vaakakupissa painavat siis omat toteutumattomat unelmat vs. (muilta osin) hyvä parisuhde. Kova on kynnys lähteä, mutta toisaalta katkeroituuko tässä vain vuosien saatossa jos jää elämään toisen elämää... Vai tottuuko elämään asian kanssa ja omat unelmat muuttuvat vuosien kuluessa täällä toteutettaviksi. Kumpi on tärkeämpää, läheiset ihmiset vai omannäköinen elämä?

Kaipaatko nyt vain jotain muutosta, jota et uskalla kuitenkaan tehdä, joten alitajuisesti muodostat se päässäsi mahdottomaksi? Miksi ette voisi asua eri osoitteissa, jos toinen on tosiaan niin sidottu paikkaan. Jos tulee taloudelliset esteet, ei puolisosi estä unelmaasi, vaan sinä itse.

Unelmien toteuttaminen tarkoittaisi muuttoa 700km päähän, joten en lähtis etäsuhteessa elämään. Eli se on tosiaan joko omat unelmat tai elämä miehen luona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan nyt enemmän halusin tällä ketjulla kuulla teidän ajatuksia siitä voiko omia unelmiaan lykätä tai haudata ja mitä se tekee parisuhteelle. En sinänsä neuvoja omaani, koska en jaksa avata kaikkia syitä miksi muutos olisi meille hankalaa. Ap

Olet joskus aikoinaan hyväksynyt sen, että miehesi toteuttaa omia unelmiaan, joiden vuoksi sinä jouduit luopumaan omistasi. Kerroit, että jos sinä nyt lähtisit toteuttamaan sinun unelmiasi, mies joutuisi luopumaan omistaan. Olet siis ilmeisesti jostain syystä tullut katumapäälle. Mun mielestä et enää tuossa vaiheessa voi sanoa miehelle, että enpäs sittenkään hyväksy sinun unelmiesi toteuttamista, koska olet siihen jo aikoinaan suostunut ja olette elänyt elämäänne sen mukaisesti. Vähän sama kuin sanoisit yhtäkkiä, että enpäs haluakaan olla näiden lasten äiti.

Nyt sun pitää vaan keksiä itsellesi jotain uusia ja realistisempia unelmia, joiden toteuttaminen ei edellytä, että mies luopuisi omista, jo toteuttamistaan unelmista. Jotain sellaista, mikä sun olisi mahdollista toteuttaa siten, että se sopii sekä miehelle, lapsille että sinulle itsellesikin. 

No ei tuo nyt ihan noinkaan mene. Tottakai voidaan elää niin, että ensin toinen saa esim opiskella unelma-ammattiin ja hankkia työkokemusta jne. Jonka avulla voidaan sitten mahdollistaa sen toisen unelman tavoittelu. Tämä nyt esimerkkinä. Ei se niin mene että kun kerran on jotain tehty ja päätetty, siihen pitää loppuiäksi sitoutua, poislukien lapset.

No minulle unelma on eri asia kuin vain saavutettava tavoite. kuulostaisi minusta epäreilulta jos minä ensin antaisin miehen opiskella juristiksi ja tehdä kovasti töitä ja päästä lakifirman osakkaaksi - ja sitten sanoisin, että nyt on sinun vuorosi luopua siitä, minä haluan muuttaa Ibizalle ja perustaa sinne Suomi-kahvilan. Josnse ei suju, niin palataan sitten ja sä voit jatkaa (kun se paikka ei pysy odottamassa).

Tai loniko olisi ollut sitä mieltä että ”hienoa Sirpa” jos Sirpa olisi sanonut Teemulle, että okei nyt mä oon tukenut sua ja susta tuli NHL-tähti. Nyt on mun vuoro toteuttaa mun unelma ja perustaa sisustuskankaat siihen kotipitäjän vanhaan meijeriin. Kyllä sä sieltä jonkun työn kanssa löydät - varmaan pääset vaikka valmentamaan Peräkylän Pikkupeikkojen E-junnuja. Ja sitten muutaman vuoden päästä voidaan taas tulla tänne takasin - kyllä sä varmasti silloinkin jollekin NHLjoukkueelle kelpaat”...

Mun pointtini on se, ettei koskaan voi vaan laittaa omaa unelmaa jäähylle. Jokainen päätös pitää rationaalisesti tehdä ja hyväksyä ne vaikutukset mitä sillä omaan unelmaan on. Joskus se unelma menee kauemmas, joskus se voi muuttaa muotoaan, joskus siitä voi luopua ja löytää uuden unelman. Niin mä ainakin ajattelen.

Pohdin samaa. Oikeastaan minulla olisi mahdollisuus toteuttaa monta asiaa, jos saisin arjessa levätä. Tilanne on ajautunut siihen, että kannan vastuun arjen asioista. Aikaa ja voimia ei jää itselle.

Yksi iso haave on jäämässä, koska miehen työ estää häntä huolehtimasta viikolla lapsista. Voin nyt vain toivoa, että hän parin vuoden päästä ottaa vaikka vuorotteluvapaa, että voin itse toteutta sen, mitä olen perheen vuoksi lykännyt kohta 10 vuotta. Tosin saatan olla silloin jo liian vanha pääsemään toteuttamaan sitä. Kuitenkin olen itse prioriteettini miettinyt niin, että eniten katuisin lasten jättämistä ilman arkivanhemman läsnäoloa. He ovat pieniä kerran, ja muissa asioissa tilaisuuksia tulee yllättäenkin. Lasten kanssa vietetty aika on ainutkertainen. Valitsen siis olla läsnä niin paljon kuin nykytyöni sallii. Parisuhde tosin kärsii siitä, että minä joustan, vasta parisuhdeterapia sai aikaan, että vastuu alkoi jakaantua muussakin kuin kivoissa hommissa j a miettimisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan nyt enemmän halusin tällä ketjulla kuulla teidän ajatuksia siitä voiko omia unelmiaan lykätä tai haudata ja mitä se tekee parisuhteelle. En sinänsä neuvoja omaani, koska en jaksa avata kaikkia syitä miksi muutos olisi meille hankalaa. Ap

Oma kokemukseni:

Minä olin jo ennen avioliittoa vakiotyössä ja tuloillani elätin perhettä. Mies teki silppua ja hänellä oli opinnot kesken. Lisäksi hänellä oli kaikkea muuta projektia meneillään, mikä esti keskittymistä työhön. Tuli lapsia, minä edelleen elätin perhettä ja oli sovittu, että mies keskittyy opintoihin. Ei. 

Olin laittanut omat toiveet lisäopiskeluista syrjään ja lopulta tilanne oli se, että vuosien tukemisen jälkeen ollaan erottu ja minulle jäi tosiaan mustapekka käteen tästä touhusta. Tuin taloudellisesti, henkisesti, ajallisesti jne puolisoani, ja jäin itse kaikesta paitsi.

Mulla samanlainen kokemus kuin edellisellä. 15 vuotta elätin eksää ja lapsia ja odotin, että eksä saisi opintonsa valmiiksi. Lopulta erottiin ja lapset jäi asumaan kanssani. Elämäni paras ratkaisu.

Parisuhde ei estänyt unelmia, ne vain muovautuivat yhteisiksi unelmiksi. Nyt niitä unelmia on jakamassa myös lapset.

Up.