Lue keskustelun säännöt.
Puolisolla hyvä lapsuus, itsellä surkea + appivanhemmat
04.08.2019 |
Ahdistaa, kun en varmaan koskaan pääse eroon traumaattisesta lapsuudesta ja nuoruudesta.
Minulla molemmilla vanhemmilla oli vakavia ongelmia, toinen vanhempani on jo kuollut. Elossa oleva vanhempi on edelleen raskasta seuraa ja ainoat lapsuusmuistot mitä hän on kertonut on ivallisia tai pilkallisia (että pissasin housuun julkisella paikalla tai että olin kömpelö kuin norsu).
Mieheni on hyvästä ja turvallisesta perheestä mikä on hienoa. Mutta lähes joka kerta kun tapaamme alkaa miehen lapsuuden muistelu. Appivanhemmat kehuvat paljon poikaansa ja kertovat lapsuusmuistoja, joissa mieheni on tehnyt monenlaisia asioita ja ollut taitava. Kehuvat esimerkiksi mieheni alakoulun kevätjuhlaesityksiä ja kuinka hauska mieheni oli lapsena. Kertovat paljon suvun yhteisistä tapaamisista ja muistoista jne..
Rakastan miestäni ja jonkun aikaa jaksan hymyillä hänen vanhempien jutuista, mutta minua alkaa joka kerta ahdistaa. Tunne omasta vaille jäämisestä ja huonommuuden kokemuksista on niin voimakas. Tämä siitä huolimatta vaikka olen jo lähes nelikymppinen. Lapsuudessani oli väkivaltaa, alkoholismia ja henkistä pahoinpitelyä. En pysty osallistumaan keskusteluun kun en itse muista lapsuudesta juuri muuta kuin pelon ja ahdistuksen.
Onko muita jotka kokevat tai ovat kokeneet vastaavia tunteita? Kamalaa kokea näin :( . Että muiden jutut ja muistot on kuin suolan hieromista haavoihin.
Kommentit (126)
Seurustelin aikoinaan 3 vuotta miehen kanssa, jolla oli ollut tuollainen hyvä lapsuus. Muutenkin hänen ja hänen perheensä elämä oli sujunut ilman poikkeuksellisia vastoinkäymisiä. Kaikki lapset olivat menestyneet hyvin koulussa ja opiskelleet hyviin ammatteihin. Parisuhteet, asuntolainat ja lapset oli hankittu "oikeassa" järjestyksessä. Kaikki tuntui olleen heille kovin helppoa, vaikka tietenkin olivat joutuneet ihan itse opiskelemaan ja tekemään töitä. Heillä oli kuitenkin hyvä itsetunto, tiesivät mitä halusivat ja tiesivät, mitä heidän piti tehdä saadakseen haluamansa.
Aivan päinvastaisissa olosuhteissa kasvaneena mulla oli huono itsetunto, en ollut lainkaan varma, mitä haluaisin opiskella ja olin hyvin epävarma, olisiko musta edes opiskelemaan tai tekemään jotain tiettyä työtä. Haaveita mullakin oli, mutta ei uskallusta ryhtyä toteuttamaan niitä. Seurusteluaikana tosi usein ihmettelin, miten selkeän kirkasta ja suoraviivaista miehen perheelle kaikki asiat olivat, kun mulle kaikki oli epävarmaa ja yhtä suurta sekamelskaa. Miehen perhe oli tosi mukava ja ystävällinen, mutta tunsin itseni aina ulkopuoliseksi. Ihan erilaisessa maailmassa eläväksi. En yrityksistäni huolimatta oppinut elämään miehen maailmassa, vaikka mies olikin kannustava ja rohkaiseva. Lopulta erosimme ja muutamaa vuotta myöhemmin tapasin miehen, jonka taustat olivat aika samanlaiset kuin omanikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Narsistiset ihmiset nostavat itsensä jalustalle kehumalla jatkuvasti itseään.
Samanlainen tausta puolisoilla tavallaan helpottaa toisen ymmärtämistä. Mulla siis huono lapsuus ja miehellä myös, joskin erilailla (mulla fyysistä väkivaltaa, miehen kodissa taas kylmyyttä ja puhumattomuutta).
Mutta haittapuoli on hyötyä suurempi. Olemme nimittäin TODELLA yksin ja eristäytyneitä kun kummatkin meidän vanhemmat on tylyjä, ilkeitä, välinpitämättömiä.
Tän takia meillä ei ole suvusta mitään tuliverkkoa, lapsillemme ei ollenkaan isovanhempia tai mummoloita (sellaiset on kyllä teknisesti olemassa, mutta eivät halua nähdä lapsia eivätkä ota mummolaan edes minuutiksi). Lisäksi kummankin vanhemmat kuormittavat, sillon harvoin kun soittavat niin joko uhkailevat, haukkuvat tai kylvävät riitaa. Heidän kanssaan on vaikeaa ja painostavaa ja konfliktivaara koko ajan päällä, varainkin omien vanhempien kanssa jotka räjähtävät helposti ja käyvät väkivaltaisesti päälle vielä aikuisenakin.
Paljon parempi lasten kannalta olisi ollut ”ottaa” puoliso hyvästä perheestä ja suvusta, jolloin olisi ollut edes yhdet hyvät isovanhemmat. Tätä kannattaa niiden miettiä jotka valittaa appivanhemmistaan ja miehen hyvästä lapsuudesta - haluaisitteko saman tilanteen kuin meillä? Niinpä, ei varmaankaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kauhea ajattelutapa, että ap:n pitäisi käsitellä asiansa terapiassa ettei vahingossakaan vaivaa muita. Olen itse elänyt erittäin hyvän lapsuuden mutta menettänyt äitini muutama vuosi sitten melko nuorena. Isäni ei muista kovin hyvin lapsuuteni yksityiskohtia ja harvoin puhuu niistä oma-aloitteisesti. Minusta on surullista, ettei ole ketään kenen kanssa muistella lapsuuttani. Ymmärrän hyvin, että ap:ta surettaa oma kohtalonsa ja että voi olla vaikea iloita muiden puolesta. Se on inhimillistä.
Jos itse olisin ap:n appivanhempi ja tietäisin miniäni taustan, en mehustelisi poikani lapsuusmuistoilla. Niistä saa puhua ja puhuisinkin, mutta hienotunteisesti ja kunnioittaen. Samalla pyrkisin osoittamaan miniälle meidän olevan turvallisia läheisiä, mikäli hän meistä sellaisia toivoo. Itse olen toivonut saavani appivanhempieni tukea mutta melko huonolla menestyksellä.
Kyse ei siis ole appivanhempien puheiden rajoittamisesta vaan myötätunnosta kovia kokenutta kohtaan.
Pitääkö rajoittaa kaikkea normaalia, ettei epänormaalin lapsuuden elänyt ahdistu? Vai pitääkö epänormaalin lapuuden eläneen hakeutua terapiaan? Vai pitääkö koko lähipiirin toimia terapeutteina vuosiymmeniä tai aina?
Nimenomaan sitä tarkoitin, että ei tarvitse rajoittaa mitään normaalia. Itse en pidä normaalina sitä, että miehen lapsuusmuistoista puhutaan jatkuvasti. En usko, että hyvänkään lapsuuden elänyt puoliso jaksaa niitä loputtomiin kuunnella. Saa puhua mutta muistaen ja huomioiden toisten tunteet. Koskee muuten ihan kaikkia puheenaiheita. Itse olen raskaana ja ystäväni koki vastikään keskenmenon. Puhun hänelle raskaudesta mutta hienotunteisesti ja olen myös kysynyt häneltä, miltä aiheesta puhuminen tuntuu. Jos hän olisi sanonut sen sattuvan, olisin ihan hyvin voinut jättää aiheesta puhumisen minimiin ihan vain häntä kunnioittaakseni. Ei ole minusta itseltäni niin suuri uhraus, jos voin säästää ystävääni surulta.
Onko niin vaikeaa olla myötätuntoinen? Jotkut helppoa elämää eläneet eivät ilmeisesti kestä edes sitä, että joillakuilla muilla asiat voivat olla todella huonosti. Varsinkin kun on kyse niinkin läheisistä ihmisistä kuin appivanhemmista, pitäisi välittää miniästä sen verran että ottaa tämän tunteet huomioon. Se ei ole iso vaiva ja siitä voi jopa saada itselleenkin jotain paljon parempaa kuin oman paremmuuden alleviivaamisesta.
Mikä on tämä "puhua lapsuudesta jatkuvasti"? Hankalahan se on rupatella lapsensa puolison kanssa, jos ei saa nostaa esille asioita, jotka ovat tapahtuneet ennen kuin puoliso on löytynyt. Ei saa sanoa, että oma lapsi rakasti aikoinaan lasagnea, vihasi Hesarin sarjakuvia, oppi lukemaan 5v iässä, osti omilla rahoilla polkupyörän 9 v iässä jne. ja samaan aikaan se puoliso saa hehkuttaa, että Matin lempiruoka on tofupallerot, se vihaa Hesarin sarjakuvia, ei koskaan lue mitään eikä osaa säästää. matin isän ja äidin pitää olla hiljaa, koska kyllästyyhän se lapsen puoliso, jos lapsuudesta koko ajan puhutaan. Joten parasta keskustella Päivi Räsäsesta ja Rinteen harmaantumisesta, ettei vain tulisi paremmuuttaan alleviivaamaan.
Minulla on ihan hyvä (tavallinen) lapsuus ja pitäisin todella omituisena, että äitini, tai miehen äiti sen puoleen, ei keksisi kanssani mitään muuta rupattelemista kuin sen, millaisia olimme joskus 40 vuotta sitten.
Sitäkin pitäisin erittäin outona, että kumpikaan heistä ei ymmärtäisi, että tuon 40 vuoden aikana moni asia, kuten vaikkapa lapsuuden lempiruoka, on muuttunut. Että en ole enää kymmenvuotias lettipää, vaan aikuinen, joka on kokeillut ja kokenut monta minua muuttavaa asiaa. Samaa koskien miestä.
Siitä taas olen erittäin kiitollinen, että kumpikaan ei ole menettänyt kiinnostustaan ajankohtaisiin asioihin, vaan kyllä nimenomaan rupatellaan uudesta hallituksesta ja muista vastaavista asioista.
Minusta olisi todella ahdistava ajatus, että kanssakäymisemme rajoittuisi lapsuusmuisteloihin = vanhemmat yrittäisivät sillä tavalla pitää minua edelleen lapsena, jotenkin alamittaisena, eivätkä ajattelisi, että olen kyllä nykyään mielenkiintoisempi ihminen kuin viisivuotiaana. Vaikka varmaan ihan ihana lapsi olin:-)
Ei missään lukenut, että siellä kylässä ei tehdä mitään muuta kuin muistellaan lapsuutta. Onko pakko aina liioitella..
Jäi mielikuva, että näillä lapsuusmuistolla nokitetaan miniän puheet. Kun miniä "saa hehkuttaa" miehen nykyistä lempiruokaa, anoppi muistelee, miten se kyllä 6-vuotiaana oli ihan eri.
Tästähän näissä monissa tapauksissa on kyse. Vanhempien tarpeesta näpsäytellä lapsen puolisoa juuri tuolla "aikaa ennen sinua" elämällä. Että et sinä tästä ihmisestä yhtä paljon tiedä, ei sinulla ole hänen kanssaan samanlaista historiaa = et ole yhtä tärkeä.
Meidän perheellä on ollut aina aika paljon enemmän rahaa kuin miehen perheellä, eikä ole mitään tarvetta tuoda esille toistuvissa muisteloissa asioita, jotka olivat meille tavallisia, mutta miehen perheelle ei. Tuskin hän siitä nyt kamalasti ehkä mieltään pahoittaisi, mutta on olemassa sellainen juttu kuin huomaavaisuus- ja kohteliaisuussäännöt. Varsinkin, kun yhteistä muisteltavaakin löytyy suunnilleen samanikäisten elämästä, ajan ilmiöitä, koulujuttuja, jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kauhea ajattelutapa, että ap:n pitäisi käsitellä asiansa terapiassa ettei vahingossakaan vaivaa muita. Olen itse elänyt erittäin hyvän lapsuuden mutta menettänyt äitini muutama vuosi sitten melko nuorena. Isäni ei muista kovin hyvin lapsuuteni yksityiskohtia ja harvoin puhuu niistä oma-aloitteisesti. Minusta on surullista, ettei ole ketään kenen kanssa muistella lapsuuttani. Ymmärrän hyvin, että ap:ta surettaa oma kohtalonsa ja että voi olla vaikea iloita muiden puolesta. Se on inhimillistä.
Jos itse olisin ap:n appivanhempi ja tietäisin miniäni taustan, en mehustelisi poikani lapsuusmuistoilla. Niistä saa puhua ja puhuisinkin, mutta hienotunteisesti ja kunnioittaen. Samalla pyrkisin osoittamaan miniälle meidän olevan turvallisia läheisiä, mikäli hän meistä sellaisia toivoo. Itse olen toivonut saavani appivanhempieni tukea mutta melko huonolla menestyksellä.
Kyse ei siis ole appivanhempien puheiden rajoittamisesta vaan myötätunnosta kovia kokenutta kohtaan.
Pitääkö rajoittaa kaikkea normaalia, ettei epänormaalin lapsuuden elänyt ahdistu? Vai pitääkö epänormaalin lapuuden eläneen hakeutua terapiaan? Vai pitääkö koko lähipiirin toimia terapeutteina vuosiymmeniä tai aina?
Nimenomaan sitä tarkoitin, että ei tarvitse rajoittaa mitään normaalia. Itse en pidä normaalina sitä, että miehen lapsuusmuistoista puhutaan jatkuvasti. En usko, että hyvänkään lapsuuden elänyt puoliso jaksaa niitä loputtomiin kuunnella. Saa puhua mutta muistaen ja huomioiden toisten tunteet. Koskee muuten ihan kaikkia puheenaiheita. Itse olen raskaana ja ystäväni koki vastikään keskenmenon. Puhun hänelle raskaudesta mutta hienotunteisesti ja olen myös kysynyt häneltä, miltä aiheesta puhuminen tuntuu. Jos hän olisi sanonut sen sattuvan, olisin ihan hyvin voinut jättää aiheesta puhumisen minimiin ihan vain häntä kunnioittaakseni. Ei ole minusta itseltäni niin suuri uhraus, jos voin säästää ystävääni surulta.
Onko niin vaikeaa olla myötätuntoinen? Jotkut helppoa elämää eläneet eivät ilmeisesti kestä edes sitä, että joillakuilla muilla asiat voivat olla todella huonosti. Varsinkin kun on kyse niinkin läheisistä ihmisistä kuin appivanhemmista, pitäisi välittää miniästä sen verran että ottaa tämän tunteet huomioon. Se ei ole iso vaiva ja siitä voi jopa saada itselleenkin jotain paljon parempaa kuin oman paremmuuden alleviivaamisesta.
Mikä on tämä "puhua lapsuudesta jatkuvasti"? Hankalahan se on rupatella lapsensa puolison kanssa, jos ei saa nostaa esille asioita, jotka ovat tapahtuneet ennen kuin puoliso on löytynyt. Ei saa sanoa, että oma lapsi rakasti aikoinaan lasagnea, vihasi Hesarin sarjakuvia, oppi lukemaan 5v iässä, osti omilla rahoilla polkupyörän 9 v iässä jne. ja samaan aikaan se puoliso saa hehkuttaa, että Matin lempiruoka on tofupallerot, se vihaa Hesarin sarjakuvia, ei koskaan lue mitään eikä osaa säästää. matin isän ja äidin pitää olla hiljaa, koska kyllästyyhän se lapsen puoliso, jos lapsuudesta koko ajan puhutaan. Joten parasta keskustella Päivi Räsäsesta ja Rinteen harmaantumisesta, ettei vain tulisi paremmuuttaan alleviivaamaan.
Minulla on ihan hyvä (tavallinen) lapsuus ja pitäisin todella omituisena, että äitini, tai miehen äiti sen puoleen, ei keksisi kanssani mitään muuta rupattelemista kuin sen, millaisia olimme joskus 40 vuotta sitten.
Sitäkin pitäisin erittäin outona, että kumpikaan heistä ei ymmärtäisi, että tuon 40 vuoden aikana moni asia, kuten vaikkapa lapsuuden lempiruoka, on muuttunut. Että en ole enää kymmenvuotias lettipää, vaan aikuinen, joka on kokeillut ja kokenut monta minua muuttavaa asiaa. Samaa koskien miestä.
Siitä taas olen erittäin kiitollinen, että kumpikaan ei ole menettänyt kiinnostustaan ajankohtaisiin asioihin, vaan kyllä nimenomaan rupatellaan uudesta hallituksesta ja muista vastaavista asioista.
Minusta olisi todella ahdistava ajatus, että kanssakäymisemme rajoittuisi lapsuusmuisteloihin = vanhemmat yrittäisivät sillä tavalla pitää minua edelleen lapsena, jotenkin alamittaisena, eivätkä ajattelisi, että olen kyllä nykyään mielenkiintoisempi ihminen kuin viisivuotiaana. Vaikka varmaan ihan ihana lapsi olin:-)
Ei missään lukenut, että siellä kylässä ei tehdä mitään muuta kuin muistellaan lapsuutta. Onko pakko aina liioitella..
Jäi mielikuva, että näillä lapsuusmuistolla nokitetaan miniän puheet. Kun miniä "saa hehkuttaa" miehen nykyistä lempiruokaa, anoppi muistelee, miten se kyllä 6-vuotiaana oli ihan eri.
Tästähän näissä monissa tapauksissa on kyse. Vanhempien tarpeesta näpsäytellä lapsen puolisoa juuri tuolla "aikaa ennen sinua" elämällä. Että et sinä tästä ihmisestä yhtä paljon tiedä, ei sinulla ole hänen kanssaan samanlaista historiaa = et ole yhtä tärkeä.
Meidän perheellä on ollut aina aika paljon enemmän rahaa kuin miehen perheellä, eikä ole mitään tarvetta tuoda esille toistuvissa muisteloissa asioita, jotka olivat meille tavallisia, mutta miehen perheelle ei. Tuskin hän siitä nyt kamalasti ehkä mieltään pahoittaisi, mutta on olemassa sellainen juttu kuin huomaavaisuus- ja kohteliaisuussäännöt. Varsinkin, kun yhteistä muisteltavaakin löytyy suunnilleen samanikäisten elämästä, ajan ilmiöitä, koulujuttuja, jne.
Kaikki ei tietenkään nokittele mutta osa nokittelee kyllä. Mun anoppi oli päättänyt inhota mua ennenkuin koskaan oli tavannutkaan. Sanoi suoraan miehelle että en halua noin koulutettua miniää (tekn.lis) sukuun, varmaan on joku hienohelma, ja oli millanen oli niin olen päättänyt inhota sitä”. Asetelma oli lukittu jo ennen siellä käymistä, ja vaikka miten olin ystävällinen ja kohtelias sain jäätävää kohtelua takaisin.
Ja juuri tuo näpäyttely, päteminen, piikittely on tuttua. Olen yrittänyt olla ymmärtäväinen ja ajatellut että ehkä anopin heikko itsetunto on syynä, hänellä ei ole muuta kuin kansakoulu käytynä ja ollut suurimman osan elämästä työttömänä - ehkäpä ”liian” koulutettu miniä saa hänet puolustusasemiin ja korostamaan omia saavutuksiaan joita hänen milelestään on juuri äitiys.
Luulin näin pitkään. Mutta sitten tuli toinen miniä, joka oli paljon mieluisampi taustaltaan (amis käytynä, pitkään työttömänä) mutta sama kohtelu alkoi tällekin miniälle.
Olin siis väärässä että tämä olisi ollut tahaton tiedostamaton reaktio. Kyllä se taisi olla ilkeyttä ja tietoista sellaista.
Ja ennenkuin joku väittää että olen itse aiheuttanut tämän olemalla ylimielinen: en ole. Edellinen anoppini oli myös kouluka käymätön ja rulin loistavasti juttuun, soittelimme ja olimme läheisiä. Tän nykyisen kanssa vaan ei onnistu, koska päätti inhota miniää.
Itse en ikimaailmassa päättäisi etukäteen että aion inhota jotain, enkä inhoaisi edes sittenkään vaikkei olisi niin mieluisa lapsen kumppani. Sillä inholla ja huonolla käytökselä lopulta lyö kiilaa vain oman lapsen ja itsensä väliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aplle vaan sellanen ohje vielä että minimoi kaikki tapaamiset ja yhteiset juhlat anoppilan väen kanssa. Mies voi käydä lasten kanssa. Käy sinä vain jos jaksat, ja jos käy liian rankaksi niin älä mene, itseään on oikeus suojella kuormittumiselta.
Appivanhempasi varmaan kertovat miehesi lapsuudesta, koska olettavat sinun olevan kiinnostunut siitä. Siis samaan tyyliin kuin näytetään lapsuuskuvia ja muistellaan hassuja tapahtumia ja sanomisia. Itselläni on samanlainen lapsuus kuin sinulla ap. mutta en ole kokenut tuollaisina hetkinä mitään negatiivisia olotiloja. Joskus kyllä saattaa alkaa kyllästyttää jos saman jutun kuulee toistamiseen.Olen toisaalta käsitellyt lapsuuttani terapiassa, ehkä se auttaisi sinuakin. Kannattaa nyt kuitenkin ymmärtää että eivät he sitä kiusallaan tee, vaan tuo on aivan normaali puheenaihe, jota ei tarvitse vältellä, olivat he tietoisia sinun lapsuudestasi tai eivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse asiassa minun kokemukseni mukaan niissa perheissa, joissa muistellaan vain jotain yltiopositiivisia ja suorastaan loistokkaita suorituksia ja kokemuksia ei ole ollut niinkaan normaalia... Sen sijaan oikeasti hyvissa perheissa on monenlaista muisteltavaa, osa hassuja, jopa nolostuttavia juttuja tai ikaviakin tapahtumia, ja juuri siksi koska perhe on ollut oikeasti hyva naista voidaan myos puhua ja joskus nauraakin jopa niille jalkeenpain tai ainakin muistella neutraalisti. Jatkuva ylenmaarainen kehuminen viittaa juuri sellaiseen ulkokultaiseen seminarsistiperheeseen, jolle on aina tarkeaa olla parempi ja ihmeellisempi kuin muut. Ei silla etta tallaisessakaan perheessa mitaan perhehelvettia valttamatta olisi ollut, mutta joku realismintajun puute kyllakin. Minulla oli taannoin tyokaveri, joka harrasti tata rasittavaa floodaamista koko ajan, ja suoraan sanoen hanta piti yksi jos toinenkin taytena idioottina, vaikka itse kuvitteli vaikutelman olevan varmasti lahinna painvastainen. Ketaan kun ei loputtomasti edes kiinnosta tuollaiset kehumiset.
Eri asia tietysti, jos omat muistot ovat tuskallisia niin se saattaa vertautua ikavasti ihan tavanomaiseenkin jutusteluun.
Anoppi kuulostaa lahinna sosiaalisilta kyvyiltaan aika heikolta, joten siksikin on aika turha alkaa pyytaa hanta saatelemaan kaytostaan. Komppaan muita kirjoittajia siina, etta kannattaa vaan minimoida omat vierailut ja tuollaiset tilanteet, ja hoidattaa traumansa terapiassa, sikali kun ne muuta elamaa haittaavat.
Kuinka yleistä oikeasti tälläinen lapsuusmuistelointi on? Hämmästyttää. Itselläni on myös ihan tavallinen lapsuus ollut, eikä meillä vanhempien kanssa se nouse kovinkaan usein puheisiin. Se saattaa johtua siitäkin, että ollaan aika paljon tekemisissä, nähdään vähintään kerran kuussa ja soitellaan. Mutta noissa näkemisissä, musta tuntuisi todella oudolta, jos vanhemmat alkaisivat muistella jotain kevätjuhlia ja pyörän ostoja ja kehumaan, miten nokkela lapsi olin.
Enemmän minusta tuo kuulostaa, että nyt aikuisena ei ole mitään yhteyttä enää, semmoista luonnollista, jossa elämää jaetaan, vaan sitä eletään ikään kuin siellä menneisyydessä.
Mulla on yksi kaveri, jonka kanssa jutut aina menee semmoiseen "muistakko kun" ja se on pidemmän päälle todella rasittavaa. Varsinkin, kun aika tosiaankin kultaa muistot ja hän muistelee musta ihan väärin vielä, eli ei ne asiat edes menneet mitenkään niin hienosti tai muuta. Tuntuu, että mun nykyisyys ei kiinnosta häntä ollenkaan, haluaa vain kieriä niissä nuoruusmuistoissa. Pitäisin vähintään omituisena, jos vanhemmat tekis samaa.
Että tällä perusteella kallistun minäkin ajattelemaan, että ehkä siellä apn miehen perheessä ei kumminkaan olekaan ollut semmoinen auvoisa ihanuus tai sitten näkevät, että aihe saa apn mielen pahaksi ja jatkavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ei ole kohteliasta keskittyä muistelemaan aikoja, joihin yhdellä paikalla olijalla ei ole osallisuutta. Jokainen on varmaan salaa haukotellut kun ihmiset käyvät läpi entisen naapurustonsa kuulumisia eikä itse tiedä heistä ketään. Puhuisivat niitä keskenään- voit kannustaa miestä joskus tapaamaan vanhempiaan myös ilman sinua.
Ei ole sanottua, etteikö ihannelapsuuden muistelussa olisi myös pientä ilkeää näpäyttämisenhalua huonommista lähtökohdista tulevalle. Anoppi haluaa aina korostaa miten hieno porvarisperhe he olivat minun köyhempiin ja epäsosiaalisempiin vanhempiini verrattuna. Saattaa kysyä että vietettiinkö teidän lasten synttäreitä mitenkään jne, kun heillä juhlat juhlittiin aina niin perinpohjin . Siihen voin sanoa että kyllä, sain ihan sen saman kermakakun ja rattikelkan lahjaksi kuin teilläkin, vaikka fiinit eivät lähtökohtani olekaan.
Tässä taas hyvä esimerkki siitä, miten huonoissa oloissa kasvaneet näkevät kaiken negatiivisessa valossa. Voin kertoa, ettei oikeasti hyvistä oloista tulevalla ole pienintäkään motiivia näpäyttää. Miksi ihmeessä olisi. Parisuhteet eivät onnistu, jos taustat ovat erilaiset. Jos ei saa puhua onnellisista asioista, ei saa syödä hienoja ruoki jne. Ja lisäksi itselle normaalit puheet ja toiminta tulkitaan ilkeilyksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ei ole kohteliasta keskittyä muistelemaan aikoja, joihin yhdellä paikalla olijalla ei ole osallisuutta. Jokainen on varmaan salaa haukotellut kun ihmiset käyvät läpi entisen naapurustonsa kuulumisia eikä itse tiedä heistä ketään. Puhuisivat niitä keskenään- voit kannustaa miestä joskus tapaamaan vanhempiaan myös ilman sinua.
Ei ole sanottua, etteikö ihannelapsuuden muistelussa olisi myös pientä ilkeää näpäyttämisenhalua huonommista lähtökohdista tulevalle. Anoppi haluaa aina korostaa miten hieno porvarisperhe he olivat minun köyhempiin ja epäsosiaalisempiin vanhempiini verrattuna. Saattaa kysyä että vietettiinkö teidän lasten synttäreitä mitenkään jne, kun heillä juhlat juhlittiin aina niin perinpohjin . Siihen voin sanoa että kyllä, sain ihan sen saman kermakakun ja rattikelkan lahjaksi kuin teilläkin, vaikka fiinit eivät lähtökohtani olekaan.
Tässä taas hyvä esimerkki siitä, miten huonoissa oloissa kasvaneet näkevät kaiken negatiivisessa valossa. Voin kertoa, ettei oikeasti hyvistä oloista tulevalla ole pienintäkään motiivia näpäyttää. Miksi ihmeessä olisi. Parisuhteet eivät onnistu, jos taustat ovat erilaiset. Jos ei saa puhua onnellisista asioista, ei saa syödä hienoja ruoki jne. Ja lisäksi itselle normaalit puheet ja toiminta tulkitaan ilkeilyksi.
Tuo on oma puusilmäinen näkemyksesi ja kertoo enemmän sinusta. Minä olen suorastaan järkyttävän huonoissa oloissa kasvanut ja en suhtaudu negativiisestk toisten hyviin lapsuuksiin. Ihan siitä syystä et ymmärrän että hyvä lapsuus on hyvä asia, ja että normaalit vanhemmat haluaa muistella. Äläpä viitsi niputtaa huonon lapsuuden ihmisiä ja luokitella heitä ylenkatseisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ei ole kohteliasta keskittyä muistelemaan aikoja, joihin yhdellä paikalla olijalla ei ole osallisuutta. Jokainen on varmaan salaa haukotellut kun ihmiset käyvät läpi entisen naapurustonsa kuulumisia eikä itse tiedä heistä ketään. Puhuisivat niitä keskenään- voit kannustaa miestä joskus tapaamaan vanhempiaan myös ilman sinua.
Ei ole sanottua, etteikö ihannelapsuuden muistelussa olisi myös pientä ilkeää näpäyttämisenhalua huonommista lähtökohdista tulevalle. Anoppi haluaa aina korostaa miten hieno porvarisperhe he olivat minun köyhempiin ja epäsosiaalisempiin vanhempiini verrattuna. Saattaa kysyä että vietettiinkö teidän lasten synttäreitä mitenkään jne, kun heillä juhlat juhlittiin aina niin perinpohjin . Siihen voin sanoa että kyllä, sain ihan sen saman kermakakun ja rattikelkan lahjaksi kuin teilläkin, vaikka fiinit eivät lähtökohtani olekaan.
Tässä taas hyvä esimerkki siitä, miten huonoissa oloissa kasvaneet näkevät kaiken negatiivisessa valossa. Voin kertoa, ettei oikeasti hyvistä oloista tulevalla ole pienintäkään motiivia näpäyttää. Miksi ihmeessä olisi. Parisuhteet eivät onnistu, jos taustat ovat erilaiset. Jos ei saa puhua onnellisista asioista, ei saa syödä hienoja ruoki jne. Ja lisäksi itselle normaalit puheet ja toiminta tulkitaan ilkeilyksi.
Siis sinusta on normaalia olettaa, että synttäreitä ei ole vietetty - ja kysellä tämän olettamuksen perään? Olisikin niin onnellisesti, että raha ja hyväosaisuus poistaisi ilkeyden mahdollisuuden.
Parisuhteet onnistuvat, jos niissä olevat ihmiset sitoutuvat niihin ja edes yrittävät ymmärtää toisiaan. Eikä parisuhteita haittaa, jos vanhemmat ymmärtävät tukea lastensa valintoja sekä näyttävät, että sukuun mahtuu myös lasten puolisot.
Tässä ketjussa (niinkuin aina kaikissa samanlaisissa) korostuu se ilmiö että hyväosaiset on järkyttävän epäempaattisia, ylimielisiä ja ylemmyydentuntoisia ja luulevat että heidän hyvä perheensä on heidän erinomaisuutensa ansiota. Ja sitten tietenkin huonosti kohdeltujen lapsuus on heidän omaa syytää , mitäs ovat niin typeriä.
Elämä on ihan arpapeliä. Mitä pidempää elää sen se&lvemmkn sen huomaa. On täysin arpatuuria synnytkö hyvään kotiin vai sadististen lapsenhakkaajien perheeseen. On täysin tuuria saatko pitkän elämän vai otetaanko se pois vaikka sartumanavaraisesda liikenneonnettomuudessa. Voit milloin vaan menettää mitä vaan aivan sattumanvaraisesti.
Mikään ei ole oikeastaan omaa ansiota vaan paljolti tuuria ja sattumaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa (niinkuin aina kaikissa samanlaisissa) korostuu se ilmiö että hyväosaiset on järkyttävän epäempaattisia, ylimielisiä ja ylemmyydentuntoisia ja luulevat että heidän hyvä perheensä on heidän erinomaisuutensa ansiota. Ja sitten tietenkin huonosti kohdeltujen lapsuus on heidän omaa syytää , mitäs ovat niin typeriä.
Elämä on ihan arpapeliä. Mitä pidempää elää sen se&lvemmkn sen huomaa. On täysin arpatuuria synnytkö hyvään kotiin vai sadististen lapsenhakkaajien perheeseen. On täysin tuuria saatko pitkän elämän vai otetaanko se pois vaikka sartumanavaraisesda liikenneonnettomuudessa. Voit milloin vaan menettää mitä vaan aivan sattumanvaraisesti.
Mikään ei ole oikeastaan omaa ansiota vaan paljolti tuuria ja sattumaa.
Ole kiitollinen että selvisit..se on vaikeaa ..tiedän
tutustu anoppiin..kysele mitä hän harrastaa ..mitä hänelle kuuluu?
hae keskusteluapua ahdistukseen.
Kerro miehellesi KERRAN näistä tuntemuksista..jos on pakko.
Ajattele ihanaa mummolaa ,jossa lastasi rakastetaan.
Ja keskustelua VOI OHJATA!!!kysele esim apen kuulumisia
MITÄ??? istut siis vaan naama kissanv..tulla kahvipöydässä hiljaa???
Vierailija kirjoitti:
Kun miniä ilmoitti meille, mistä hänen läsnäolleessaan saa jutella, niin me ymmärsimme sulkea miniän perheemme ulkopuolelle. Jos ei saa puhua omien lastensa lapsuudesta, ei näiden kavereista, ei sukulaisten kanssa vietetyistä kivoista hetkistä eikä etenkään olla ylpeä omista lapsistaan miniän pahan mielen takia, niin silloin on kaikille parasta katkaista välit ja jatkaa omaa elämäänsä eteenpäin.
Kaksi vuotta myöhemmin poika ymmärsi hakea eroa, hänkään ei jaksanut sitä, että kaikessa piti nähdä pahaa ja huonoa. Kun puolison lapsuusmuistoille on kateellinen, niin suhde päättyy takuuvarmasti.
Mulla oli jo yksi kaveri sellainen joka oli minun lapsuudesta kateellinen. Kukaan ei hänelle kertonut lapsuudestani mutta hän kehitti päässään katkeran kuvitelman siitä miten upea lapsuus ja nykyisyyskin minulla on hänen kurjaan elämäänsä verrattuna. Nykyisin minä olen monisairas, nykyisin päällimmäisenä syöpä, työttömänäkin ollut, 13-vuotiaasta köyhyysrajan alapuolella elänyt. Hän omistaa isot talot ja elää hyvää elämää. Silti aina sain kuulla piilovittuilua ja suoraakin vihaa siitä miten helpolla olen päässyt. Joo oli mulla lapsena harrastuksia ja matkoja enemmän kuin hänellä mutta paljon muuta puuttui mitä taas hänellä oli, esimerkiksi kunnon perhe ja isovanhemmat ja sisarukset ja muuta lähisukua. Minä taas olin aina yksin ja toisen vanhempani menetin alkoholille.
Katkaisin lopulta välit kun sairastuin vakavasti, en jaksanut enää fyysisten kärsimysten keskellä kuunnella miten helppoa minun elämäni mukamas on. Minä taistelen sairauksia vastaan ja käyn suuria kipuja läpi, enkä tiedä parantuuko syöpäni ollenkaan, kaverini suurin huoli on että mitäs sitä seuraavaksi sisustaisi. Oli erittäin hyvä päätös ja kannattaa muidenkin katkaista välit myrkyllisiin ihmisiin.
Jos olette yli 40v,on sun appivanhemmat jo vanhoja ihmisiä.Ei he tarkoita pahaa eikä siitä enää miksikään muutu.
Sun menneisyys on vakava asia,jota voisit selvitellä terapiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kauhea ajattelutapa, että ap:n pitäisi käsitellä asiansa terapiassa ettei vahingossakaan vaivaa muita. Olen itse elänyt erittäin hyvän lapsuuden mutta menettänyt äitini muutama vuosi sitten melko nuorena. Isäni ei muista kovin hyvin lapsuuteni yksityiskohtia ja harvoin puhuu niistä oma-aloitteisesti. Minusta on surullista, ettei ole ketään kenen kanssa muistella lapsuuttani. Ymmärrän hyvin, että ap:ta surettaa oma kohtalonsa ja että voi olla vaikea iloita muiden puolesta. Se on inhimillistä.
Jos itse olisin ap:n appivanhempi ja tietäisin miniäni taustan, en mehustelisi poikani lapsuusmuistoilla. Niistä saa puhua ja puhuisinkin, mutta hienotunteisesti ja kunnioittaen. Samalla pyrkisin osoittamaan miniälle meidän olevan turvallisia läheisiä, mikäli hän meistä sellaisia toivoo. Itse olen toivonut saavani appivanhempieni tukea mutta melko huonolla menestyksellä.
Kyse ei siis ole appivanhempien puheiden rajoittamisesta vaan myötätunnosta kovia kokenutta kohtaan.
Pitääkö rajoittaa kaikkea normaalia, ettei epänormaalin lapsuuden elänyt ahdistu? Vai pitääkö epänormaalin lapuuden eläneen hakeutua terapiaan? Vai pitääkö koko lähipiirin toimia terapeutteina vuosiymmeniä tai aina?
Nimenomaan sitä tarkoitin, että ei tarvitse rajoittaa mitään normaalia. Itse en pidä normaalina sitä, että miehen lapsuusmuistoista puhutaan jatkuvasti. En usko, että hyvänkään lapsuuden elänyt puoliso jaksaa niitä loputtomiin kuunnella. Saa puhua mutta muistaen ja huomioiden toisten tunteet. Koskee muuten ihan kaikkia puheenaiheita. Itse olen raskaana ja ystäväni koki vastikään keskenmenon. Puhun hänelle raskaudesta mutta hienotunteisesti ja olen myös kysynyt häneltä, miltä aiheesta puhuminen tuntuu. Jos hän olisi sanonut sen sattuvan, olisin ihan hyvin voinut jättää aiheesta puhumisen minimiin ihan vain häntä kunnioittaakseni. Ei ole minusta itseltäni niin suuri uhraus, jos voin säästää ystävääni surulta.
Onko niin vaikeaa olla myötätuntoinen? Jotkut helppoa elämää eläneet eivät ilmeisesti kestä edes sitä, että joillakuilla muilla asiat voivat olla todella huonosti. Varsinkin kun on kyse niinkin läheisistä ihmisistä kuin appivanhemmista, pitäisi välittää miniästä sen verran että ottaa tämän tunteet huomioon. Se ei ole iso vaiva ja siitä voi jopa saada itselleenkin jotain paljon parempaa kuin oman paremmuuden alleviivaamisesta.
Mikä on tämä "puhua lapsuudesta jatkuvasti"? Hankalahan se on rupatella lapsensa puolison kanssa, jos ei saa nostaa esille asioita, jotka ovat tapahtuneet ennen kuin puoliso on löytynyt. Ei saa sanoa, että oma lapsi rakasti aikoinaan lasagnea, vihasi Hesarin sarjakuvia, oppi lukemaan 5v iässä, osti omilla rahoilla polkupyörän 9 v iässä jne. ja samaan aikaan se puoliso saa hehkuttaa, että Matin lempiruoka on tofupallerot, se vihaa Hesarin sarjakuvia, ei koskaan lue mitään eikä osaa säästää. matin isän ja äidin pitää olla hiljaa, koska kyllästyyhän se lapsen puoliso, jos lapsuudesta koko ajan puhutaan. Joten parasta keskustella Päivi Räsäsesta ja Rinteen harmaantumisesta, ettei vain tulisi paremmuuttaan alleviivaamaan.
Minulla on ihan hyvä (tavallinen) lapsuus ja pitäisin todella omituisena, että äitini, tai miehen äiti sen puoleen, ei keksisi kanssani mitään muuta rupattelemista kuin sen, millaisia olimme joskus 40 vuotta sitten.
Sitäkin pitäisin erittäin outona, että kumpikaan heistä ei ymmärtäisi, että tuon 40 vuoden aikana moni asia, kuten vaikkapa lapsuuden lempiruoka, on muuttunut. Että en ole enää kymmenvuotias lettipää, vaan aikuinen, joka on kokeillut ja kokenut monta minua muuttavaa asiaa. Samaa koskien miestä.
Siitä taas olen erittäin kiitollinen, että kumpikaan ei ole menettänyt kiinnostustaan ajankohtaisiin asioihin, vaan kyllä nimenomaan rupatellaan uudesta hallituksesta ja muista vastaavista asioista.
Minusta olisi todella ahdistava ajatus, että kanssakäymisemme rajoittuisi lapsuusmuisteloihin = vanhemmat yrittäisivät sillä tavalla pitää minua edelleen lapsena, jotenkin alamittaisena, eivätkä ajattelisi, että olen kyllä nykyään mielenkiintoisempi ihminen kuin viisivuotiaana. Vaikka varmaan ihan ihana lapsi olin:-)
Ei missään lukenut, että siellä kylässä ei tehdä mitään muuta kuin muistellaan lapsuutta. Onko pakko aina liioitella..
Jäi mielikuva, että näillä lapsuusmuistolla nokitetaan miniän puheet. Kun miniä "saa hehkuttaa" miehen nykyistä lempiruokaa, anoppi muistelee, miten se kyllä 6-vuotiaana oli ihan eri.
Tästähän näissä monissa tapauksissa on kyse. Vanhempien tarpeesta näpsäytellä lapsen puolisoa juuri tuolla "aikaa ennen sinua" elämällä. Että et sinä tästä ihmisestä yhtä paljon tiedä, ei sinulla ole hänen kanssaan samanlaista historiaa = et ole yhtä tärkeä.
Meidän perheellä on ollut aina aika paljon enemmän rahaa kuin miehen perheellä, eikä ole mitään tarvetta tuoda esille toistuvissa muisteloissa asioita, jotka olivat meille tavallisia, mutta miehen perheelle ei. Tuskin hän siitä nyt kamalasti ehkä mieltään pahoittaisi, mutta on olemassa sellainen juttu kuin huomaavaisuus- ja kohteliaisuussäännöt. Varsinkin, kun yhteistä muisteltavaakin löytyy suunnilleen samanikäisten elämästä, ajan ilmiöitä, koulujuttuja, jne.
Kyllä mun anoppi ainakin puhuu mieheni lapsuudesta ja näyttelee kuvia, mutta en pidä sitä minkäänlaisena ”näpäytyksenä”. Ihan hauska niitä kuvia on välillä katsella ja tarinoita kuunnella.
Itse olen köyhästä alkoholistiperheestä ja mieheni perheessä on aivan eri meininki. En ole ikinä kokenut minkäänlaista halveksuntaa tai saanut negatiivista huomiota, kun en esimerkiksi juo alkoholia laisinkaan taustani takia. Ihan tasavertainen ihminen olen ollut heidän silmissä ja rakastavat meidän lapsia yli kaiken, joten miksi ihmeessä toivoisivat meille epäonnista avioliittoa.
Varmasti on huonoja anoppeja ja appiukkoja, mutta eiköhän suurin osa ole ihan normaaleja ihmisiä, jotka ei tarkoituksella yritä ketään kiusata tai osoittaa sormella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ei ole kohteliasta keskittyä muistelemaan aikoja, joihin yhdellä paikalla olijalla ei ole osallisuutta. Jokainen on varmaan salaa haukotellut kun ihmiset käyvät läpi entisen naapurustonsa kuulumisia eikä itse tiedä heistä ketään. Puhuisivat niitä keskenään- voit kannustaa miestä joskus tapaamaan vanhempiaan myös ilman sinua.
Ei ole sanottua, etteikö ihannelapsuuden muistelussa olisi myös pientä ilkeää näpäyttämisenhalua huonommista lähtökohdista tulevalle. Anoppi haluaa aina korostaa miten hieno porvarisperhe he olivat minun köyhempiin ja epäsosiaalisempiin vanhempiini verrattuna. Saattaa kysyä että vietettiinkö teidän lasten synttäreitä mitenkään jne, kun heillä juhlat juhlittiin aina niin perinpohjin . Siihen voin sanoa että kyllä, sain ihan sen saman kermakakun ja rattikelkan lahjaksi kuin teilläkin, vaikka fiinit eivät lähtökohtani olekaan.
Tässä taas hyvä esimerkki siitä, miten huonoissa oloissa kasvaneet näkevät kaiken negatiivisessa valossa. Voin kertoa, ettei oikeasti hyvistä oloista tulevalla ole pienintäkään motiivia näpäyttää. Miksi ihmeessä olisi. Parisuhteet eivät onnistu, jos taustat ovat erilaiset. Jos ei saa puhua onnellisista asioista, ei saa syödä hienoja ruoki jne. Ja lisäksi itselle normaalit puheet ja toiminta tulkitaan ilkeilyksi.
Tuo on oma puusilmäinen näkemyksesi ja kertoo enemmän sinusta. Minä olen suorastaan järkyttävän huonoissa oloissa kasvanut ja en suhtaudu negativiisestk toisten hyviin lapsuuksiin. Ihan siitä syystä et ymmärrän että hyvä lapsuus on hyvä asia, ja että normaalit vanhemmat haluaa muistella. Äläpä viitsi niputtaa huonon lapsuuden ihmisiä ja luokitella heitä ylenkatseisesti.
Minusta täällä on luokiteltu ja haukuttu hyvän lapsuuden ihmisiä. Ihan hyvin voisin alkaa muistella tulevalle miniälle poikani lapsuutta. Ikävää, jos tietämättäni se tulkittaisiin näpäyttelyksi ja ilkeilyksi. Vaikka olen ns. hyvissä oloissa saanut elää, olen silti empaattinen ihminen. En ymmärrä, miksei huonoissa oloissa elänyt voisi kertoa muille omia kokemuksiaan. Miksi ns. hyvien olojen ihmiset niputetaan kylmiksi ja ilkeiksi. Kerroit olevasi huonoista oloista ja kas. Moitit näkemystäni puusilmäiseksi ja ylenkatseiseksi eli sorruit juuri tuohon negatiiviseen tulkintaan, josta kirjoitin.
Suurin osa ihmisistä on ihan yleisesti ottan epäempaattisia, itsekkäitä ja omahyväisiä, usein vieläpä monin tavoin epämiellyttäviä ja ilkeitä. Suuri osa on pesiytynyt tänne av:lle. Jos jotain olen oppinut niin sen että täällä ei ikinä pidä avautua paskasta lapsuudestaan millään tavalla, edes sivulauseessa. Välittömästi on pätijöiden ja haukkujien armeija arvostelemassa ja nälvimäs ja kaivamassa kaikenlaisia vikoja (osin itse keksittyjä) ketjun aloittajaata. Ehkä 1 empaattinen viesti saattaa tulla.
Tämä on harmi sillä ei ole vertaistukipaikkaa. Ja usein juuri sellaista tarvitsisi. Mutta avlla saa vain ja ainoastaan pahan mielen ja lisää loukkauksia.
Tuo jota lainasit on tyypillinen hyväosainen etuoikeutettu joka ei kestä jos jollain on vaikeaa, ja joka vaatii että vaikeuksia kokenut ei saa yhtään kitistä tai valittaa vaan ihan hänen takiaan pitää näyttää iloista naamaa!
Terapia EI POISTA surua, pertymystä ja kaihoa menetetystä lapsuudesta.