Puolisolla hyvä lapsuus, itsellä surkea + appivanhemmat

Ap, onko sulla valokuvia lapsuudesta? Mitään koulumuistoja, ainekirjoituksia tai muuta? On sun lapsuudessa varmaan ollut kivojakin hetkiä, ehkä kummeja tai naapureita jotka ovat olleet kilttejä. Näin tein itse ja ymmärsin, että vaikka äiti kauhea olikin niin elämässä oli paljon hyviä asioita, koulukavereita, kummitäti, mummo, kivoja opettajia ja etäisä oli tärkeä vaikka harvoin näimme.

Ehkä siellä on lemmikkejä, jokin retki, koulumuistoja. Varmasti jotain hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Kun miniä ilmoitti meille, mistä hänen läsnäolleessaan saa jutella, niin me ymmärsimme sulkea miniän perheemme ulkopuolelle. Jos ei saa puhua omien lastensa lapsuudesta, ei näiden kavereista, ei sukulaisten kanssa vietetyistä kivoista hetkistä eikä etenkään olla ylpeä omista lapsistaan miniän pahan mielen takia, niin silloin on kaikille parasta katkaista välit ja jatkaa omaa elämäänsä eteenpäin.

Kaksi vuotta myöhemmin poika ymmärsi hakea eroa, hänkään ei jaksanut sitä, että kaikessa piti nähdä pahaa ja huonoa. Kun puolison lapsuusmuistoille on kateellinen, niin suhde päättyy takuuvarmasti.

No ap ei ole kieltänyt appivanhempiaan puhumasta mistään. Ap kertoi täällä tunteistaan (niitähän meillä kaikilla on ja kiellettyä tunnetta ei ole olemassakaan) ja haki kenties kohtalotovereita ja myötätuntoa, koska ymmärrettävästi ei voi asiaa kaataa miehensä ja appivanhempiensa niskaan.

Noinkohan on ollut täydellinen lapsuus noin empaattisen äidin kanssa.. Siis sinun empatiakykyyn (ap:ta kohtaan) viittaan.

Vierailija kirjoitti:

Ap älä välitä, olet saanut hirveitä vastsuksia ja hyvien perheiden lapset ei tajua lainkaan kokemaasi. Täällä aina hakataan säpäleiksi jos kertoo huonosta lapsuudesta.

Mulla sama kuvio kuin sulla ap, juurikin luonnevikainen vanhempi, rajua väkivaltaa ja kaltoinkohtelua, välinpitämättömät laiminlyövät vanhemmat. Ja puolisolla hyvä koti.

Pari vinkkiä;

- älä ikinä saata vanhempiasi/vanhempasi yhteen puolison vanhempien kanssa, se johtaa katastrofiin ja riitaan, pidä siis vanhemmat erillään

- älä kerro huonosta lapsuudesta snoppilassa, pitävät sinua kiittämättömänä valittajana, kun luulevat että kaikilla on hyvä lapsuus mutta sinä vaan ilkeyttäsi valitat

- älä syyllistä miestä hyvästä lapsuudesta

- tarpeen vastiessa VALEHTELE anopille ja keksi hyviä muistoja jos niistä tulee puhetta

- älä ala liian läheiseksi anoppilan väen kanssa. Taustasi tuo siihen ongelmia, kun olette eri todellisuudesta.

Ikävä kyllä se EI MENE niin että saisit anoppiöan sakista ”uudet hyvät varavanhemmat”. Pikemmin päin vastoin. Jos avaudut liikaa niin sinut hylätään.

Nimimerkki kokemusta on

Nyt on kyllä ihmeellisiä ohjeita. Miksei anopille ja appiukolle saisi kertoa omasta elämästään jos se hyvältä tuntuu vaan pitäisi valehdella? Ei minun anoppi ole ainakaan ikinä minua lytännyt vaan on hyvin empaattinen ja fiksu ihminen. Jokainen ihminen on yksilö, myös ne anopit ja appiukot eli minusta mitään yleispäteviä ohjeita ei voi antaa. Ihan naurettava ajatus, että kaikki anopit haluaisivat miniälle pahaa ja etsisivät virheitä. Minun anoppini ainakin toivoo meille pelkkää hyvää ja auttaa parhaansa mukaan.

Ymmärrän koska äitisi kuulostaa ihan samalta kuin omani. Isäni oli mukavampi mutta hyssytteli ja vieläkin hyssyttelee pers.häiriöisen äitini käytöstä. Minulla on myös sisarus joka on äitini kasvattama, jostain syystä kaikki kasvatusvastuu meni hänestä äidilleni. En tiedä miksi. Hän on ihan täysin syrjäytynyt nyt ja mt ongelmia.

Kannattaa mennä terapiaan. Itsekin haluaisin.. mutta en nyt kykene. Mutta tiedä se että anoppi vaan puhuu noita asioita koska se on heille normi. Ei kannata kertoa omasta taustasta sen takia että he lakkaisi puhumasta omastaa. Kyllähän se vähän kirpaisee kun muilla on onnellista ja itsellä surkeita muistoja.

Mä vaan sietäisin ne tilaisuudet ja kuuntelisin ilolla miehestä juttuja lapsuudesta, onhan se mielenkiintoista ja suloista millainen hän on ollut. Mutta käsittelisin katkeruudet terapiassa.

Mielestäni ei ole kohteliasta keskittyä muistelemaan aikoja, joihin yhdellä paikalla olijalla ei ole osallisuutta. Jokainen on varmaan salaa haukotellut kun ihmiset käyvät läpi entisen naapurustonsa kuulumisia eikä itse tiedä heistä ketään. Puhuisivat niitä keskenään- voit kannustaa miestä joskus tapaamaan vanhempiaan myös ilman sinua.

Ei ole sanottua, etteikö ihannelapsuuden muistelussa olisi myös pientä ilkeää näpäyttämisenhalua huonommista lähtökohdista tulevalle. Anoppi haluaa aina korostaa miten hieno porvarisperhe he olivat minun köyhempiin ja epäsosiaalisempiin vanhempiini verrattuna. Saattaa kysyä että vietettiinkö teidän lasten synttäreitä mitenkään jne, kun heillä juhlat juhlittiin aina niin perinpohjin . Siihen voin sanoa että kyllä, sain ihan sen saman kermakakun ja rattikelkan lahjaksi kuin teilläkin, vaikka fiinit eivät lähtökohtani olekaan.

Niin ja siis sen takia ei kannata kertoa omista että toivoo että ne vaikuttaisi heihin että hiljenisivät. Mutta kyllä niistä muuten voi sanoa vaikka kysyttäessä. Että oma lapsuus oli aika kurja

Riippuu niin appivanhempien persoonasta onko se näpäytystä vai ei jutella noista.

Vierailija kirjoitti:

Olisiko mahdollista, että kun koet olosi turvalliseksi miehesi ja hänen läheistensä seurassa uskallat tuntea lapsuutesi ikäviä asioita? Se on yleensä  normaalia vähän samaan tapaan kuin lapset satuttavat itsensä ja itkevät rajuimmin vasta, kun ovat turvallisen aikuisen sylissä lohdutettavana (noin yleensä).

Meille monille käy niin, että kun saamme elämämme sujumaan nousevat menneisyyden kummitukset ja joudumme miettimään kun energiamme riittävät viimeinkin kohtaamaan kummituksemme.

Appivanhempasi ja miehesi tuskin tietoisesti ajavat sinua tunteinesi nurkkaan, mutta voisit aivan hyvin puhua miehellesi miten käyt läpi voimakkaita muistoja omasta lapsuudestasi ja miten ne aiheuttavat sinussa pahaa oloa. Ja miten ne tunteet ovat rajuja juuri siksi, kun sinulla ei nyt ole hätää kokiessasi olosi hyväksi hänen ja hänen läheistensä kanssa. Kenties miehesi osaisi sen ymmärrettyään olla tukenasi.

Toivon, että appivanhempasi ovat riittävän fiksuja puhuakseen välillä muustakin kuin miehesi aurinkoisesta lapsuudesta. Se muisteluvaihe tulee monille vanhemmille lasten lähestyessä keski-ikää ja on yhden sortin välitilitystä, että elimmekö tähän asti oikein ja  miten elämämme jatkuu vanhuudessamme. Omat vanhempani olivat aivan samanlaisia, kuin myös anoppini, ja niinpä otin tavakseni kiitellä heitä kaikesta hyvästä kasvatuksesta sekä onnellisista hetkistä, jolloin se muistelu sitten pikku hiljaa laantui ja he kokivat tehneensä parhaansa lastensa kanssa. Voisit ehkä joskus sanoa saman appivanhemmillesi, että kiva kun olivat kivoja vanhempia. Se voi myös auttaa vaihtamaan keskustelun aihetta, kun se kehukiitos on annettu ja appivanhemmat ymmärtäneet että ovat toimineet oikein poikansa kanssa. (Se muistelu isommassa seurueessa on aina tosi tylsää olipa kyse omista vanhemmista tai toisen.)

Tää muistelujutti oli tosi hyvin kuvattu tässä viestissä. Mulla paskat vanhemmat ja juono lapsuus, vanhemmat suinnilleen hylkäsi mut kun lähdin opiskelemaan, eivät pitäneet yhteyttä ja eivät KOSKAAN ole muistelleet mun lapsuutta tai mitään vanhoja muistoja (varmaan siksi että ne eivät ole mun vanhemmille tärkeitä ollenkaan, niinkuin normaaleille vanhemmille olisi).

Miehellä taas ollut hyvä lapsuus ja sen porukat muistelee aina!

Olen siis eri kuin ap ja sinut paskan lapsuuden kanssa ja suhtaudun ymmärtäen anopin muisteluihin ja usein kyselenkin jotain niistä.

Olen itse lämmin ja rakastava äiti huonosta lapsuudesta huolimatta, ja todellakin vanhana aion muistella kaikkea, ihania rakkaita lapsiani :)

On kyllä outoja vastauksia, eikö noin monen mielestä ole hiukan oudoksuttavaa jos appilassa ei mitään muuta puhuta kuin ylistetään (ainoaa?) poikaa ja hänen lapsuutensa tähtihetkiä?

On oikein kiva että kerrotaan, mutta ne kivat muistot voisi ihan kirjata ylös, tehdä vaikka ifolor-kirja jossa on kuvat ja vanhempien kertomukset, näin jäisivät jälkipolville tietoon eikä niitä tarvisi vatvoa vuodesta toiseen samoja juttuja. Luulisi että olisi juteltavaa nykyisyydestäkin.

Kyllä meilläkin vanhempien luona joskus puhutaan jonkun meidän sisaruksen lapsuudesta jotain muistoja, mutta ei todellakaan vanhemmat muista 20 vuoden ajalta jokaisen neljän joulunäytelmiin osallistumisia jne. Vain jotkut niin erikoiset jutut että ne on jääneet kaikilla mieleen ja niille nauretaan yhdessä joskus kun tulee mieleen. Ehkä me ollaan oltu vaan tavallisia lapsia vaikka jokainen on lahjakas omalla tavallaan.

On todellakin aika huonoa käytöstä puhua oman lapsen hienosta lapsuudesta sellaisen ihmisen aikana tuntikausia joka kerta kun näkee, vaikka tietää että se on arka paikka toiselle, selvä vittuilun maku. Kai ap olet kertonut miehellesi siitä miltä susta tuntuu? Saisi miehesi olla mies ja sanoa vanhemmille kun muistelot taas alkaa, että puhutaanko jo jostain muusta, olen jo aikuinen mies enkä lapsi enää.

Vierailija kirjoitti:

Kun miniä ilmoitti meille, mistä hänen läsnäolleessaan saa jutella, niin me ymmärsimme sulkea miniän perheemme ulkopuolelle. Jos ei saa puhua omien lastensa lapsuudesta, ei näiden kavereista, ei sukulaisten kanssa vietetyistä kivoista hetkistä eikä etenkään olla ylpeä omista lapsistaan miniän pahan mielen takia, niin silloin on kaikille parasta katkaista välit ja jatkaa omaa elämäänsä eteenpäin.

Kaksi vuotta myöhemmin poika ymmärsi hakea eroa, hänkään ei jaksanut sitä, että kaikessa piti nähdä pahaa ja huonoa. Kun puolison lapsuusmuistoille on kateellinen, niin suhde päättyy takuuvarmasti.

Ei tuo ole tervettä. Kyllähän aidosti hyvinvoivat ihmiset tukevat niitä jotka on saaneet heikommat eväät elämään.

Ja ap: oletko varma että miehesi lapsuus on ollut niin hyvä kuin on annettu ymmärtää? Mun kokemukseni mukaan ylpeimmät vanhemmat ovat niitä jotka ovat pitäneet yllä kulisseja ja käyttäneet lasta oman egonsa pönkitykseen.

Miehen vanhempien hyvä vanhemmuus näkyisi myös suhteessa suhun. He sanoisivat ystävällisiä asioita sinulle ja kannustaisivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen vastauksia nämä on. Eihän ap syyttänyt appivanhempia mistään tai toivonut että he eivät puhuisi miehen lapsuudesta? Totta kai on ihan normaalia että tuollaisessa tilanteessa tajuaa miten p#ska oma lapsuus oli ja se tuntuu pahalta. Sama kuin lapsettomuudesta kärsivä voi kokea muiden raskaudet suoranaisena iskuna itseään kohtaan, vaikka tietenkin tajuaa että kukaan ei YRITÄ häntä satuttaa hankkimalla lapsia. Miten ihmiset on noin herkkiä sille että tunteista/kokemuksista puhuminen = toisten määräily.

Kyllä ap antoi aloituksellaan ymmärtää, että appivanhemmat voisivat lopettaa tämän miehensä lapsuuden muistelun. Sanallakaan hän ei maininnut mitä hän voisi ITSE tehdä asian eteen, jotta ei ahdistuisi näistä puheista.

Ei antanut. Tuo on pelkkää tulkintaa. Minä luin aloituksen tasan niin, että ap:sta tuntuu pahalta nämä muistelut koska ne tuovat mieleen miten huono hänen oma lapsuutensa oli. Ap selventäköön tarkoittiko hän, että appivanhempien pitäisi lopettaa nuo puheet mutta minä en sellaista vaikutelmaa saanut.

Mulla on kaksi miniää. Toisella hyvin samanlainen perhetausta kuin omilla lapsillanikin. Toisella taas varsin samanlainen kuin aloittajalla. Kun aikoinaan vietimme ensimmäistä joulua kaikki yhdessä, huomasin, että toinen miniäni tunsi itsensä vaivautuneeksi. Joulun jälkeen juttelin poikani kanssa ja sanoin, että en odota heidän viettävän jouluja tai muitakaan meille perinteisiä juhlia yhdessä suvun kanssa enkä pahastu, jos he haluavat viettää ne keskenään. Menikin monta vuotta, jolloin he viettivät juhlapyhät keskenään ja myöhemmin lastensa kanssa. Vasta, kun  nuorempikin lapsista oli jo esikoulussa, yllätyksekseni he halusivatkin osallistua sukujouluun ja muihin yhteisiin juhliin. Aika oli tehnyt tehtävänsä ja halusivatkin tarjota omille lapsilleen samanlaiset joulut kuin mitä lastensa serkuillakin oli aina ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaksi miniää. Toisella hyvin samanlainen perhetausta kuin omilla lapsillanikin. Toisella taas varsin samanlainen kuin aloittajalla. Kun aikoinaan vietimme ensimmäistä joulua kaikki yhdessä, huomasin, että toinen miniäni tunsi itsensä vaivautuneeksi. Joulun jälkeen juttelin poikani kanssa ja sanoin, että en odota heidän viettävän jouluja tai muitakaan meille perinteisiä juhlia yhdessä suvun kanssa enkä pahastu, jos he haluavat viettää ne keskenään. Menikin monta vuotta, jolloin he viettivät juhlapyhät keskenään ja myöhemmin lastensa kanssa. Vasta, kun  nuorempikin lapsista oli jo esikoulussa, yllätyksekseni he halusivatkin osallistua sukujouluun ja muihin yhteisiin juhliin. Aika oli tehnyt tehtävänsä ja halusivatkin tarjota omille lapsilleen samanlaiset joulut kuin mitä lastensa serkuillakin oli aina ollut. 

Tämä on hyvin suhtautuva anoppi! Omani ei valitettavasti kyennyt noin viisaaseen ajatteluun. Vaan vaati ja pakotti noudattamaan heidän perinteitään, syytteli ja syyllisti minua taustastani, ja lopulta suuttui ja katkaisi välit kun otin etäsiyyttä.

Usein myös rivievki-v*ttuili minulle, tyyliin meillä sukujoulussa on tehty aina näin ja näin, tosin sootähän sinä miniä et tiedä mitään kun lapsuutesi oli mikä oll”

Vierailija kirjoitti:

Kun miniä ilmoitti meille, mistä hänen läsnäolleessaan saa jutella, niin me ymmärsimme sulkea miniän perheemme ulkopuolelle. Jos ei saa puhua omien lastensa lapsuudesta, ei näiden kavereista, ei sukulaisten kanssa vietetyistä kivoista hetkistä eikä etenkään olla ylpeä omista lapsistaan miniän pahan mielen takia, niin silloin on kaikille parasta katkaista välit ja jatkaa omaa elämäänsä eteenpäin.

Kaksi vuotta myöhemmin poika ymmärsi hakea eroa, hänkään ei jaksanut sitä, että kaikessa piti nähdä pahaa ja huonoa. Kun puolison lapsuusmuistoille on kateellinen, niin suhde päättyy takuuvarmasti.

Tässä omahyväinen ylemmyydentuntoinen anoppi, sua tuskin kukaan miniä kestää kahta vuotta pitempään...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaksi miniää. Toisella hyvin samanlainen perhetausta kuin omilla lapsillanikin. Toisella taas varsin samanlainen kuin aloittajalla. Kun aikoinaan vietimme ensimmäistä joulua kaikki yhdessä, huomasin, että toinen miniäni tunsi itsensä vaivautuneeksi. Joulun jälkeen juttelin poikani kanssa ja sanoin, että en odota heidän viettävän jouluja tai muitakaan meille perinteisiä juhlia yhdessä suvun kanssa enkä pahastu, jos he haluavat viettää ne keskenään. Menikin monta vuotta, jolloin he viettivät juhlapyhät keskenään ja myöhemmin lastensa kanssa. Vasta, kun  nuorempikin lapsista oli jo esikoulussa, yllätyksekseni he halusivatkin osallistua sukujouluun ja muihin yhteisiin juhliin. Aika oli tehnyt tehtävänsä ja halusivatkin tarjota omille lapsilleen samanlaiset joulut kuin mitä lastensa serkuillakin oli aina ollut. 

Tämä on hyvin suhtautuva anoppi! Omani ei valitettavasti kyennyt noin viisaaseen ajatteluun. Vaan vaati ja pakotti noudattamaan heidän perinteitään, syytteli ja syyllisti minua taustastani, ja lopulta suuttui ja katkaisi välit kun otin etäsiyyttä.

Usein myös rivievki-v*ttuili minulle, tyyliin meillä sukujoulussa on tehty aina näin ja näin, tosin sootähän sinä miniä et tiedä mitään kun lapsuutesi oli mikä oll”

Hyvin suhtauvalla anopilla oli muitakin lapsia. Pitäisikö välit puolison perheeseen katkaista, jos oma perhe on ongelmaperhe?

Itse alan pikkuhiljaa allergisoitumaan tälle "pitää ymmärtää" mantralle... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaksi miniää. Toisella hyvin samanlainen perhetausta kuin omilla lapsillanikin. Toisella taas varsin samanlainen kuin aloittajalla. Kun aikoinaan vietimme ensimmäistä joulua kaikki yhdessä, huomasin, että toinen miniäni tunsi itsensä vaivautuneeksi. Joulun jälkeen juttelin poikani kanssa ja sanoin, että en odota heidän viettävän jouluja tai muitakaan meille perinteisiä juhlia yhdessä suvun kanssa enkä pahastu, jos he haluavat viettää ne keskenään. Menikin monta vuotta, jolloin he viettivät juhlapyhät keskenään ja myöhemmin lastensa kanssa. Vasta, kun  nuorempikin lapsista oli jo esikoulussa, yllätyksekseni he halusivatkin osallistua sukujouluun ja muihin yhteisiin juhliin. Aika oli tehnyt tehtävänsä ja halusivatkin tarjota omille lapsilleen samanlaiset joulut kuin mitä lastensa serkuillakin oli aina ollut. 

Tämä on hyvin suhtautuva anoppi! Omani ei valitettavasti kyennyt noin viisaaseen ajatteluun. Vaan vaati ja pakotti noudattamaan heidän perinteitään, syytteli ja syyllisti minua taustastani, ja lopulta suuttui ja katkaisi välit kun otin etäsiyyttä.

Usein myös rivievki-v*ttuili minulle, tyyliin meillä sukujoulussa on tehty aina näin ja näin, tosin sootähän sinä miniä et tiedä mitään kun lapsuutesi oli mikä oll”

Hyvin suhtauvalla anopilla oli muitakin lapsia. Pitäisikö välit puolison perheeseen katkaista, jos oma perhe on ongelmaperhe?

Itse alan pikkuhiljaa allergisoitumaan tälle "pitää ymmärtää" mantralle... 

Mitähän oikein luit? En minä ole välejä katkaissut. Anoppi katkoo ne minuun ja syy oli se että olen vääränlaisesta taustasta anopin mielestä. Ensin siis toki vuosia pilkkasi ja kiusasi ja halvensi, ja kun oli pakko vähän oman mielenterveyden takia suojella itseään niin eukko veti herneet nenään kun ei ollutkaan enää miniää jota kiusata.

Lapsuudessa kaltoinkohdelut joutuu usein aikuisena helposti kiusatuksi, kun ei ole tottunut pitämään puoliaan ja kun ei näe itseään arvokkaana ja tärkeänä. Jos anoppi pn ilkeä niin ottaa tällaisen miniä kiusaamisen kohteeksi. Onneksi se anoppi jota ensimmäiseksi lainasin osasi olla hienotunteinen ja ymmärtävä. Oma anoppi ei osannut vaan jyräsi kuin tiejyrä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaksi miniää. Toisella hyvin samanlainen perhetausta kuin omilla lapsillanikin. Toisella taas varsin samanlainen kuin aloittajalla. Kun aikoinaan vietimme ensimmäistä joulua kaikki yhdessä, huomasin, että toinen miniäni tunsi itsensä vaivautuneeksi. Joulun jälkeen juttelin poikani kanssa ja sanoin, että en odota heidän viettävän jouluja tai muitakaan meille perinteisiä juhlia yhdessä suvun kanssa enkä pahastu, jos he haluavat viettää ne keskenään. Menikin monta vuotta, jolloin he viettivät juhlapyhät keskenään ja myöhemmin lastensa kanssa. Vasta, kun  nuorempikin lapsista oli jo esikoulussa, yllätyksekseni he halusivatkin osallistua sukujouluun ja muihin yhteisiin juhliin. Aika oli tehnyt tehtävänsä ja halusivatkin tarjota omille lapsilleen samanlaiset joulut kuin mitä lastensa serkuillakin oli aina ollut. 

Tämä on hyvin suhtautuva anoppi! Omani ei valitettavasti kyennyt noin viisaaseen ajatteluun. Vaan vaati ja pakotti noudattamaan heidän perinteitään, syytteli ja syyllisti minua taustastani, ja lopulta suuttui ja katkaisi välit kun otin etäsiyyttä.

Usein myös rivievki-v*ttuili minulle, tyyliin meillä sukujoulussa on tehty aina näin ja näin, tosin sootähän sinä miniä et tiedä mitään kun lapsuutesi oli mikä oll”

Hyvin suhtauvalla anopilla oli muitakin lapsia. Pitäisikö välit puolison perheeseen katkaista, jos oma perhe on ongelmaperhe?

Itse alan pikkuhiljaa allergisoitumaan tälle "pitää ymmärtää" mantralle... 

Olen tämä "hyvin suhtautuva anoppi" ja vaikka poikani olisi ollut ainoa lapsikin, silti hänellä olisi ollut täysi oikeus laittaa oman elämänsä asiat tärkeysjärjestykseen. Ts valita sukujoulut vaimonsa vaivautuneisuudesta huolimatta tai omat joulut, joista hänen vaimonsakin pystyisi nauttimaan. Kunnioitan omia lapsiani ja heidän kykyään tehdä omassa elämässään juuri heille parhaimmat ratkaisut. 

Mä pystyn kyllä osallistumaan keskusteluun vastaavassa tilanteessa ihan rehellisesti kertomalla oman isäni juopottelusta.

Vierailija kirjoitti:

Mä pystyn kyllä osallistumaan keskusteluun vastaavassa tilanteessa ihan rehellisesti kertomalla oman isäni juopottelusta.

Olen kanssa joskus hekumoinut ajatuksella että kertoisin joulumuistoja hienohelma-anopille. Miten nyrkki heilu, remmi paukku, huonekalut särky, ajettiin lapset ulos pakkaseen, lahjoja ei saatukaan ja koko joulu piti pelätä. Ah kultainen joulu lapsuuden! :)

Olen lähtöisin samanlaisista kotioloista kuin miehesi, perheemme pitää edelleen yhtä ja välit ovat lämpimät. Mieheni lapsuus on ollut surkea ja hänen sukulaisensa aiheuttavat edelleen jatkuvaa murhetta ja taakkaa. Ehdotan, että ap käsittelee lapsuutensa terapiassa, sillä muutoin hänen miehensä joutuu kantamaan kohtuutonta taakkaa puolisonsa takia. Lisäksi se kurja lapsuus aiheuttaa myös ongelmia kiintymyssuhteissa, luottamisessa ym. parisuhteen tärkeissä asioissa ja voivat aiheuttaa isoja ongelmia myöhemmin elämässä. Jos nyt tietäisin, mitä nuorena ja sinisilmäisen en tiennyt, en olisi valinnut elämää mieheni kanssa, niin paljon olen elämäni aikana saanut kuraa niskaa mieheni perheen ja lapsuuden takia. Hoida ap lapsuutesi traumat terapiassa, muuten viattomatkin saavat niistä kärsiä ennemmin tai myöhemmin.