Puolisolla hyvä lapsuus, itsellä surkea + appivanhemmat

Vierailija kirjoitti:

Ohiksena vain, en itsekään jaksaisi kuunnella mitään miehen lapsuustarinoita joka kerta, ja tämä ihan ilman mitään traumoja. Ja muutenkin en ymmärrä miksi aikuiset ihmiset roikkuvat vanhemmissaan noin paljon,aikuiset lapset elävät omaa elämäänsä ja vanhemmat omaansa. Mutta ap on saanut todella ikäviä vastauksia, mutta voisiko siellä anoppilassa käyntejä vähentää? Näen miehen vanhempia ehkä 3 kertaa vuodessa, tämä on mielestäni oikein riittävästi.

Mulla toi sama, kolme kertaa, riittää hyvinkin.

Meillä taas ei pahemmin juututa menneisiin vaan jutellaan ihan tämän hetken asioista.

Anopillasi ap. on vissiinki pari inkkaria karannut kanootista. Kykenee suunnilleen vanhoja muistelemaan. Saattaa olla tapa myös peitellä alkavaa dementiaa. Isäni asuu hoivakodissa, puhumme vain menneistä, paljon hänen lapsuudestaan.

Eka opiskeluaikainen poikakaveri oli kuin ap eli hänellä oli kokemus huonosta lapsuudesta. Niinpä sain koko seurusteluajan kuulla siitä, miten vanhempani piikittelevät häntä ja harjoittavat henkistä väkivaltaa, vaikka minä en sitä tajua. Äiti ei saanut kertoa mitään elämästäni ennen tätä seurustelua, ei edes kysyä, mitä kuuluu lukioaikaisille kavereilleni. Se tulkittiin heti muistelemiseksi ja esimerksi siitä, miten minulle on annettu kaikki kultalusikalla, kaveritkin lääkiksessä ja pappojen firmoissa. Vähitellen poikakaveri sai minut uskomaan, että en ole yhtään mitään, koska en ole kokenut vaikeuksia.

Kunnes poikakaveri halusi järjestää bileet kavereilleen vanhempieni mökillä. Isä sanoi, että ei käy ja poikakaveri syytti häntä lahtariksi ja elämän pilaajaksi ja vaati, että en ole missään tekemisissä perheeni kanssa, joka pilaa elämäämme. Jotenkin sillä hetkellä tajusin, että suhteemme ei ole terve.

Täytyy toivoa, että ap:n miesystävä tekee saman havainnon kuin minä tein aikoinani. Ei pidä jäädä elämään sellaisen ihmisen kanssa, joka ei hyväksy minua ja menneisyyttäni, perhetaustaani ja sitä, että oikeasti kaikki meistä eivät ole onnettomia.

Hei ap, samanlaisia kokemuksia myös minulla. Miehelläni meni monta vuotta ymmärtää, että erityisesti kuormittuneessa elämänvaiheessa ne lapsuuden traumat nostavat taas päätään. Silloin ollaan tosi herkillä, vaikka olisi terapiaa ja muuta apua taustalla.

Omalla kohdallani lapsuudessa insestiä ja väkivaltaa, ja myöhemmin näiden asioiden kiistämistä perheen taholta. En ole tämän takia tekemisissä veljeni ja äitini kanssa lainkaan. Minulta on puuttunut lapsuudesta normaali läheisyys ja kosketus, minkä takia esimerkiksi jo se, että näen mieheni lapsuudenkuvia joissa anoppi hellästi pitelee miestäni sylissä, voi laukaista surun. Olen myös mm. saanut paniikkikohtauksen mökillä, kun mieheni on leikkimielisesti karhunpaininut sisarustensa kanssa. Heistä vaistomaisesti näkee että heillä on aina ollut turvallinen ja hyvä olla keskenään, mutta minulle tuo paini nosti pintaan vain pahoinpitelyt.

Kauan meni tosiaan ennen kuin mieheni ymmärsi syvällisesti miten rikki lapsuuteni oli, koska tutustui minuun vasta 10 vuoden hoitojaksojen, terapian ja vertaistuen jälkeen kun voin paljon paremmin. Anopille ja apelle en ole pystynyt kertomaan kattavasti lapsuudestani, sillä minun on edelleen vaikea puhua traumoistani jollei tilanne ole äärimmäisen turvallinen. Appivanhemmat ovat mukavia ihmisiä, mutta sellaisia jotka aina ovat hösäämässä aktiviteettia kun nähdään, niin luonnollista rauhallista hetkeä ei ole oikein ollut. Emme kuitenkaan ole erityisen paljon tekemisissä, näemme tyyliin kerran kahdessa kuukaudessa. Ja kokemuksesta tiedän, että hyväksikäytöstä kertominen on kuulijalle usein vaikeampaa kuin itselleni, eikä minulla ole voimavaroja ottaa vastaan kuulijan tunnereaktioita. Mieheni on heille kertonut ylimalkaisesti, että minulla on ollut vaikeaa, enkä tahdo olla perheeni kanssa tekemisissä, ja tämä näkyy siinä etteivät appivanhemmat kysele minun lapsuudestani tai perheenjäsenistäni. Uskon että mieheni on pyytänyt, ettei niistä puhuttaisi.

Meillä toimii parhaiten se, että nykyään jos minulle iskee "kylmä aalto" ollessamme mieheni perheen luona, mieheni huomaa sen siitä että puristan käsiäni nyrkkiin. Sitten hän esim. siirtää keskustelua toisaalle, tai tekee luonnolliseksi sen, että voin poistua tilanteesta. Usein se pahin ahdistus ja suru kuitenkin iskee jälkikäteen kotona. Hengitysharjoitukset ja miehen tekemä selän silitys auttaa yleensä, pahimpaan auttaa suihku ja lääkkeet. Nykyään näitä tulee ahdistuksia tulee tosi harvoin, sillä mieheni on tuellaan saanut korjattua lapsuuteni traumoja ja eheytettyä minua onnellisemmaksi ihmiseksi.

Mullakin on ollut traumaattinen lapsuus.

Isäni oli alkoholisti ja äidin pinna oli usein kireenä. Äiti haukkui mua millon mitenkin ja usein suuttuneena huusi kuinka olin syypää isäni ryyppäämiseen. Äiti myös uhkasi välillä lyövänsä ellen lopeta itkemistä tai häivy huoneeseeni pois tieltä. Näin myös pari kertaa kuinka isäni löi äitiä ja pahoinpiteli muutamaa muutakin tyyppiä. Lapsuudessani oli paljon pelkoa, ahdistusta, riitoja ja kulisseja. Parempiakin aikoja oli milloin isäni joi vähemmän tai ei jopa juonut ollenkaan mutta nekin lopulta päättyivät repsahdukseen. Lisäksi isoveljeni yhä kamppailee alkoholismin ja huumeongelmien kanssa. Hänkin omalta osaltaan teki lapsuudestani hyvin kaaottisen.

Tajusin kunnolla vasta 16-vuotiaana kuinka rikkinäistä elämä oli kotona ja kuinka rikki itse olin. Aloin silloin seurustelemaan kihlattuni kanssa. Hän oli ensimmäinen jolle pystyin avaamaan oloani ja tilannettani. Hän ikävästi myös todisti tilanteita joissa äitini haukkui minut kyyneliin. Hänen tukensa ja kuuntelunsa auttoi minua suunnattomasti.

Nykyisin käyn psykoterapiassa lapsuuteni tiimoilta ja se onkin auttanut paljon. Olen edistynyt monin tavoin. Pidän yhteyttä myös molempiin vanhempiini ja välimme ovat parantuneet. Isäni ei enää juo ja äitini kohtelee minua paremmin. Silti meillä on yhä vaikeutemme perheenä.

Mieheni lapsuus oli aivan toisenlainen. Onnellinen ja turvallinen. Kun hän teloi itseään vastassa oli lämmin syli eikä huuto ja uhkailu väkivallalla. Hänen asioitaan kuunneltiin ja hänen vanhempansa tietävät hänestä kaikenlaista. Minun isäni eräänä repsahdusiltana itkien totesi ettei edes tiedä minusta mitään tai muista lapsuuttani.

Olen äärettömän iloinen että mieheni sai kokea hyvän lapsuuden. Se palautti osin uskoni ihmisiin ja maailmaan kun näin kuinka toimiva ja rakastava perhe voi olla. Vuosien saatossa olen kokenut että olen saanut itsekin mahdollisuuden olla osa tätä uutta toimivaa perhettä. Koko parisuhde ja sen mukana tullut uusi suku on ollut äärimmäisen eheyttävää.

Samalla kuitenkin edelleen tulen ajoittain surulliseksi. Suru oli suurin kun tajusin 16-vuotiaana, että olin valehdellut itselleni ja muille kokoajan. Mikään elämässäni ei ole ollut normaalia, ajattelin. Aluksi en kyennyt itkemään sillä olin vuosien ajan padonnut itkuni tai itkenyt salaa suihkussa. Tunsin vain kuristavaa tunnetta, ihan kuin tukehtuisin.

Lopulta ajan kuluessa uskalsin itkeä mieheni seurassa. Salaisuudet sai ulos ja tuntui että valtava taakka on keventymässä. Myöhemmin terapiassa olen työstänyt lapsuuttani lisää. Myös anoppini tietää taustastani. Mies on siitä luvallani kertonut ja itsekin olen siitä puhunut ajoittain.

Kuuntelen mielelläni tarinoita mieheni lapsuudesta ja usein jopa itse kyselen siitä. Minusta on myös hienoa viettää aikaa miehen perheen kanssa. Välillä suru kuitenkin iskee. Kun niin käy kerron sen miehelle kahden kesken myöhemmin. En siksi, että haluaisin kieltää tietyt puheenaiheet tai sättiä anoppia/appiukkoa/miestä hyvästä lapsuudesta vaan siksi että sen toteamisesta tulee parempi olo. Kun tunteeni on sanoitettu se ei enää tunnu niin pahalta.

Olen varma että terapian avulla voin hyväksyä taustani paremmin.

Oma juttunsa on vielä se että vanhempiani ovat elossa ja voivat paremmin. Huomaan jatkuvasti unelmoivani että voisin rakentaa heidän kanssaan niin hyvän suhteen kuin mahdollista tässä ajassa joka meillä on jäljellä.

Edelleen tulee ajoittaisia takapakkeja. Äitini on haukkunut minua niin kuin ennenkin pari kertaa. Mutta nyt osaan asettaa itse rajat. Olen tehnyt selväksi että en pidä yhteyttä jos minua ei kohdella hyvin. Olen myös pystynyt avaamaan sitä miten lapsuus on vaikuttanut minuun. Vanhempani suhtautuvat minuun hyvin eri tavoin noin yleisesti.

Yksi vaikea asia onkin ollut huomata kuinka valtava syyllisyys heitä kalvaa. Isäni suoraan sanoi pilanneensa toisen mahdollisuutensa isänä ja äitini myönsi suoraan että lapsuuteni oli hyvin vaikea ja kuinka on monesti pohtinut sitä läpi yhä uudelleen.

Sain juuri tietää, että isoveljenikin on oireillut ja oireilee samoin kuin minä nyt. Toki hänellä lisänä alkoholismi ja huumeet. Hän on monesti surrut elinolojani mutta selvinnyt niin eri keinoin kuin minä. Hänen pakonsa ovat aineet.

Olen käynyt läpi monta vaihetta.

Ensin aivan pienenä lapsena muistan olleeni kauhuissani ja hämilläni. Sitten lopulta tuntui etten pystynyt enää tuntemaan tunteita. Olin turta ja osa kulissia. Sen jälkeen kulissi sortui ja suru oli suunnaton, missään ei ollut järkeä enää. Lopulta löysin järjen muualta ja eheydyin mutta samalla suren menetettyä lapsuuttani. Nyt uusin vaihe tuntuu olevan se että suren vanhempiani joiden elämä ei mennyt niin kuin he olisivat halunneet. Suren veljeäni joka vieläkään ei ole aloittanut eheytymistä.

Kaiken tämän keskeltä näen jo kuitenkin toivon omankin perheeni kohdalla. Ehdin tutustua vielä vanhempiini. Voin kertoa veljelleni että koen samoja asioita kuin hän ja että terapia todella auttaa.

Puhu miehellesi ja jopa hänen vanhemmilleen. Hankkiudu terapiaan ellet ole jo. Vihaan "kyllä se siitä" juttuja mutta todella asiat voivat parantua. Maailma on myös täynnä ymmärtäväisiä ihmisiä. Ei näistä asioista tarvitse selvitä yksin.

Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun seuraavan kerran tapaatte äitisi, alahan kertoa niistä ryyppäämisistä yms, niin eiköhän ne jutut sinusta lopu.

Äidilläni on todennäköisesti diagnosoimaton persoonallisuushäiriö (esimerkiksi hänellä ei ole ketään muuta ihmistä elämässä kuin perheeni, hän haukkuu/halveksuu jatkuvasti kaikkia, hänen kyky tuntea empatiaa on erittäin rajallinen, oli väkivaltainen, säälimätön). Etäisyyden otto on ollut valitettavasti ainoa keino hillitä äitini juttuja. Ap

Äitisi oli narsisti.