Lue keskustelun säännöt.
Puolisolla hyvä lapsuus, itsellä surkea + appivanhemmat
04.08.2019 |
Ahdistaa, kun en varmaan koskaan pääse eroon traumaattisesta lapsuudesta ja nuoruudesta.
Minulla molemmilla vanhemmilla oli vakavia ongelmia, toinen vanhempani on jo kuollut. Elossa oleva vanhempi on edelleen raskasta seuraa ja ainoat lapsuusmuistot mitä hän on kertonut on ivallisia tai pilkallisia (että pissasin housuun julkisella paikalla tai että olin kömpelö kuin norsu).
Mieheni on hyvästä ja turvallisesta perheestä mikä on hienoa. Mutta lähes joka kerta kun tapaamme alkaa miehen lapsuuden muistelu. Appivanhemmat kehuvat paljon poikaansa ja kertovat lapsuusmuistoja, joissa mieheni on tehnyt monenlaisia asioita ja ollut taitava. Kehuvat esimerkiksi mieheni alakoulun kevätjuhlaesityksiä ja kuinka hauska mieheni oli lapsena. Kertovat paljon suvun yhteisistä tapaamisista ja muistoista jne..
Rakastan miestäni ja jonkun aikaa jaksan hymyillä hänen vanhempien jutuista, mutta minua alkaa joka kerta ahdistaa. Tunne omasta vaille jäämisestä ja huonommuuden kokemuksista on niin voimakas. Tämä siitä huolimatta vaikka olen jo lähes nelikymppinen. Lapsuudessani oli väkivaltaa, alkoholismia ja henkistä pahoinpitelyä. En pysty osallistumaan keskusteluun kun en itse muista lapsuudesta juuri muuta kuin pelon ja ahdistuksen.
Onko muita jotka kokevat tai ovat kokeneet vastaavia tunteita? Kamalaa kokea näin :( . Että muiden jutut ja muistot on kuin suolan hieromista haavoihin.
Kommentit (126)
Hakeudu ammattiauttajalle käsittelemään ongelmasi. Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä itselleen onnellinen lapsuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun seuraavan kerran tapaatte äitisi, alahan kertoa niistä ryyppäämisistä yms, niin eiköhän ne jutut sinusta lopu.
Sori, mutta tuntuu, että sun mielestä miehelläsikin olisi pitänyt olla pska lapsuus, jotta sinä voisit paremmin. Ei yhtään kiva ajatus ap, eihän??
Tietävätkö appivanhempasi, millainen lapsuus sinulla olo? Jos tietävät, tuo on ihan pelkkää kiusaamista. Jos eivät, eivät vaan tule ajatelleeksi ettei kaikilla ole ollut yhtä auvoista.
Miehesi todennäköisesti tietää, joten voisit pyytää häntä sanomaan vanhemmilleen että lopettavat ne lapsuusmuistelot. Onhan puolison lapsuudesta kiva jotain kuulla, mutta kukaan ei jaksa niitä juttuja loputtomiin kuunnella vaikka itselläänkin olisi ollut hyvä lapsuus.
Sano että nykyhetki kiinnostaa sinua enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tietävätkö appivanhempasi, millainen lapsuus sinulla olo? Jos tietävät, tuo on ihan pelkkää kiusaamista. Jos eivät, eivät vaan tule ajatelleeksi ettei kaikilla ole ollut yhtä auvoista.
Miehesi todennäköisesti tietää, joten voisit pyytää häntä sanomaan vanhemmilleen että lopettavat ne lapsuusmuistelot. Onhan puolison lapsuudesta kiva jotain kuulla, mutta kukaan ei jaksa niitä juttuja loputtomiin kuunnella vaikka itselläänkin olisi ollut hyvä lapsuus.
Kyllä tietävät. Äitini on myös raivonnut eräissä perhejuhlissa appivanhemmille joten pienesti on kosketusta heillä äidistäni. Luulen että appivanhemmat ei varmaan ymmärrä minun näkökulmaani tai miltä jutut saattavat pidemmän päälle tuntua.
En todellakaan toivo että miehelläni olisi ollut surkea lapsuus. Tunteet heräävät silti automaattisesti, koska nuo jutut nostaa pintaan niin paljon sitä, mistä olen jäänyt täysin vaille.
En ole tunteistani ylpeä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kun seuraavan kerran tapaatte äitisi, alahan kertoa niistä ryyppäämisistä yms, niin eiköhän ne jutut sinusta lopu.
Äidilläni on todennäköisesti diagnosoimaton persoonallisuushäiriö (esimerkiksi hänellä ei ole ketään muuta ihmistä elämässä kuin perheeni, hän haukkuu/halveksuu jatkuvasti kaikkia, hänen kyky tuntea empatiaa on erittäin rajallinen, oli väkivaltainen, säälimätön). Etäisyyden otto on ollut valitettavasti ainoa keino hillitä äitini juttuja. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuinen ihminen ja rutisee jostain menneistä asioista.
Kun miniä ilmoitti meille, mistä hänen läsnäolleessaan saa jutella, niin me ymmärsimme sulkea miniän perheemme ulkopuolelle. Jos ei saa puhua omien lastensa lapsuudesta, ei näiden kavereista, ei sukulaisten kanssa vietetyistä kivoista hetkistä eikä etenkään olla ylpeä omista lapsistaan miniän pahan mielen takia, niin silloin on kaikille parasta katkaista välit ja jatkaa omaa elämäänsä eteenpäin.
Kaksi vuotta myöhemmin poika ymmärsi hakea eroa, hänkään ei jaksanut sitä, että kaikessa piti nähdä pahaa ja huonoa. Kun puolison lapsuusmuistoille on kateellinen, niin suhde päättyy takuuvarmasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihme vastauksia.
Tuo on aivan normaali reaktio ap:lta. Tunne kertoo, että on suruja, joita ei ole vielä surtu pois. Eli se työ sinun pitää vielä tehdä, jotta pahalta tuntuminen loppuu.
Et sinä silti voi päättää mistä appivanhempasi saavat/eivät saa puhua. Hetkeäkään usko, että he tekisivät sen mitenkään kiusatakseen sinua, koska heillä ei ole mitään mielenterveysongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän ap halua että miehellä olisi ollut huono lapsuus vaan että hänellä itsellään olisi ollut hyvä, ja tietenkin appivanhempien puheet saavat tuon asian pintaan.
Ap, muista että SINÄ et ole yhtään miestä tai hänen vanhempiaan huonompi ihminen. Olet aivan yhtä arvokas kuin muutkin lapsuudestasi huolimatta. Sure se suru, ettet saanut sellaisia vanhempia kuin olisit ansainnut, hae apua terapiasta mutta älä häpeä itseäsi.
Ja jos hankitte lapsia niin muista että sinun ei tarvitse tehdä lasten kanssa kuten anoppi haluaa vaikka hän olisi kuinka ollut parempi äiti kuin sinun äitisi. Sinä saat luoda omat perinteet ja toimia omien lastesi kanssa kuten itse haluat.
Vierailija kirjoitti:
Kun miniä ilmoitti meille, mistä hänen läsnäolleessaan saa jutella, niin me ymmärsimme sulkea miniän perheemme ulkopuolelle. Jos ei saa puhua omien lastensa lapsuudesta, ei näiden kavereista, ei sukulaisten kanssa vietetyistä kivoista hetkistä eikä etenkään olla ylpeä omista lapsistaan miniän pahan mielen takia, niin silloin on kaikille parasta katkaista välit ja jatkaa omaa elämäänsä eteenpäin.
Kaksi vuotta myöhemmin poika ymmärsi hakea eroa, hänkään ei jaksanut sitä, että kaikessa piti nähdä pahaa ja huonoa. Kun puolison lapsuusmuistoille on kateellinen, niin suhde päättyy takuuvarmasti.
No minkälainen lapsuus tällä miniällä oli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eihän ap halua että miehellä olisi ollut huono lapsuus vaan että hänellä itsellään olisi ollut hyvä, ja tietenkin appivanhempien puheet saavat tuon asian pintaan.
Ap, muista että SINÄ et ole yhtään miestä tai hänen vanhempiaan huonompi ihminen. Olet aivan yhtä arvokas kuin muutkin lapsuudestasi huolimatta. Sure se suru, ettet saanut sellaisia vanhempia kuin olisit ansainnut, hae apua terapiasta mutta älä häpeä itseäsi.
Ja jos hankitte lapsia niin muista että sinun ei tarvitse tehdä lasten kanssa kuten anoppi haluaa vaikka hän olisi kuinka ollut parempi äiti kuin sinun äitisi. Sinä saat luoda omat perinteet ja toimia omien lastesi kanssa kuten itse haluat.
Just näin. Ap jatkaa sukuperinnettä ja toimii kuten äitinsä aikanaan ja sitten ihmettelee, miksi tulos ei ollutkaan hyvä. Kun kaikessa kuitenkin tein päinvastoin kuin se paha anoppi, joka kehtasi muistella lastensa lapsuutta hyvällä.
Olisiko mahdollista, että kun koet olosi turvalliseksi miehesi ja hänen läheistensä seurassa uskallat tuntea lapsuutesi ikäviä asioita? Se on yleensä normaalia vähän samaan tapaan kuin lapset satuttavat itsensä ja itkevät rajuimmin vasta, kun ovat turvallisen aikuisen sylissä lohdutettavana (noin yleensä).
Meille monille käy niin, että kun saamme elämämme sujumaan nousevat menneisyyden kummitukset ja joudumme miettimään kun energiamme riittävät viimeinkin kohtaamaan kummituksemme.
Appivanhempasi ja miehesi tuskin tietoisesti ajavat sinua tunteinesi nurkkaan, mutta voisit aivan hyvin puhua miehellesi miten käyt läpi voimakkaita muistoja omasta lapsuudestasi ja miten ne aiheuttavat sinussa pahaa oloa. Ja miten ne tunteet ovat rajuja juuri siksi, kun sinulla ei nyt ole hätää kokiessasi olosi hyväksi hänen ja hänen läheistensä kanssa. Kenties miehesi osaisi sen ymmärrettyään olla tukenasi.
Toivon, että appivanhempasi ovat riittävän fiksuja puhuakseen välillä muustakin kuin miehesi aurinkoisesta lapsuudesta. Se muisteluvaihe tulee monille vanhemmille lasten lähestyessä keski-ikää ja on yhden sortin välitilitystä, että elimmekö tähän asti oikein ja miten elämämme jatkuu vanhuudessamme. Omat vanhempani olivat aivan samanlaisia, kuin myös anoppini, ja niinpä otin tavakseni kiitellä heitä kaikesta hyvästä kasvatuksesta sekä onnellisista hetkistä, jolloin se muistelu sitten pikku hiljaa laantui ja he kokivat tehneensä parhaansa lastensa kanssa. Voisit ehkä joskus sanoa saman appivanhemmillesi, että kiva kun olivat kivoja vanhempia. Se voi myös auttaa vaihtamaan keskustelun aihetta, kun se kehukiitos on annettu ja appivanhemmat ymmärtäneet että ovat toimineet oikein poikansa kanssa. (Se muistelu isommassa seurueessa on aina tosi tylsää olipa kyse omista vanhemmista tai toisen.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän ap halua että miehellä olisi ollut huono lapsuus vaan että hänellä itsellään olisi ollut hyvä, ja tietenkin appivanhempien puheet saavat tuon asian pintaan.
Ap, muista että SINÄ et ole yhtään miestä tai hänen vanhempiaan huonompi ihminen. Olet aivan yhtä arvokas kuin muutkin lapsuudestasi huolimatta. Sure se suru, ettet saanut sellaisia vanhempia kuin olisit ansainnut, hae apua terapiasta mutta älä häpeä itseäsi.
Ja jos hankitte lapsia niin muista että sinun ei tarvitse tehdä lasten kanssa kuten anoppi haluaa vaikka hän olisi kuinka ollut parempi äiti kuin sinun äitisi. Sinä saat luoda omat perinteet ja toimia omien lastesi kanssa kuten itse haluat.
Just näin. Ap jatkaa sukuperinnettä ja toimii kuten äitinsä aikanaan ja sitten ihmettelee, miksi tulos ei ollutkaan hyvä. Kun kaikessa kuitenkin tein päinvastoin kuin se paha anoppi, joka kehtasi muistella lastensa lapsuutta hyvällä.
Et tajunnut lainkaan mitä tarkoitin.
Ehkä joidenkin miniöiden pitäisi laatia anopille oma käsikirja, mistä on sopivaa puhua ja mikä ei.
Minusta lapsista puhuminen tai lapsuuden muisteleminen on ihan normaalia, iästä riippumatta. Näin tekevät myös tämän päivän pienten lasten äidit. Eikä siinä ole sen kummempaa.
Minun mummoni 91v muistelee mielellään äitini, tätieni ja enojen lapsuutta ja olen siitä todella iloinen, kun se avaa hyvin suvun historiaa.
Nykyään olisi parasta olla puhumatta ja pitää suu supussa, erityisesti anoppien, sillä aina joku pahoittaa mielen. Ja erityisesti herkkähipiäiset miniät.
Ymmärrän ahdistuksesi, mutta lapsuutesi ei ole miehesi eikä hänen vanhempiensa vika. Hae ammattiapua ahdistukseesi, koska todennäköisesti - jos hankitte yhteisiä lapsia - haluaisit omille lapsillesi samanlaisen lapsuuden kuin miehelläsi eikä sellaista kuin itselläsi oli. Appivanhempien kertomuksista voit ottaa oppia, miten normaaleissa ja tasapainoisissa lapsiperheissä eletään, koska itselläsi ei ole sellaisesta kokemusta.
Usein sanotaan, että vaikeissa olosuhteissa kasvavilla lapsilla olisi hyvä olla kavereita normaaleista perheistä, jotta lapset näkisivät, että on muitakin tapoja elää ja kasvattaa lapsia kuin vain heidän omien vanhempiensa tapa.
Voi kyynel.