Puolisolla hyvä lapsuus, itsellä surkea + appivanhemmat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen usein ihmetellyt, miksi toisiin sukuihin kertyy kurjuutta sukupolvesta toiseen. Johtuuko se geeneistä, perinteistä vai mistä ihmeestä, vaikka yhteiskunta tarjoaisi tukea ja apuakin? Tässä ketjussa tulee aika selkeästi ilmi, että uhrit eivät ilmeisesti halua apua ja terapiaa, vaan haluavat uhriutua ja siten jatkaa sukupolvien perintöä. Kaikki sympatiat kurjan lapsuuden kokeneille, mutta miksi ette koe tarvitsevanne terapiaa kaiken kokemanne jälkeen? Täälläkin on ollut karmeita kuvauksia joidenkin lapsuudesta, ettekö todella koe niiden jättäneen jälkeensä vinoutuneita ajatus-ja käyttäytymismalleja?

Olen KÄYNYT terapiassa kaksi pitköä jaksoa itse maksaen, todella hyvällä terapeutilla. Toistan sanomani: terapia ei auta menneisyyden muuttamisessa eikä se tee ihmistä onnelliseksi (eikä varsinkaan lapsuutta onnelliseksi€. Suru, pettymys ja kaiho kulkevat mukana elämän loppuun saakka.

Terapia antaa kyllä välineitä kaltoinkohtelun katkaisemiseen (laitan rajat) ja sen syiden ymmärtämiseen (vanhempani on pahasti luonnevikainen), mutta ei se poista tapatunutta.

Mitä ihmiset oikein luulee? Että vuosikymmenet hakattu muuttuu terapian jälkeen hyper-onnelliseksi ja on unohtanut kaiken? Olette kyl lapsellisia ja lapsenuskoisia. Mutta se taas johtuu siltä että saittekin hyvän lapsuuden. Silloin on varaa olla vähön naiivi.

Kuvittelen että terapian käytyäsi et kohdista katkeruuttasi niihin ihmisiin, joilla oli normaali lapsuus. Muuttuiko suhtautumisesi menneeseen vai vaikuttaako se edelleen nykypäivääsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauhea ajattelutapa, että ap:n pitäisi käsitellä asiansa terapiassa ettei vahingossakaan vaivaa muita. Olen itse elänyt erittäin hyvän lapsuuden mutta menettänyt äitini muutama vuosi sitten melko nuorena. Isäni ei muista kovin hyvin lapsuuteni yksityiskohtia ja harvoin puhuu niistä oma-aloitteisesti. Minusta on surullista, ettei ole ketään kenen kanssa muistella lapsuuttani. Ymmärrän hyvin, että ap:ta surettaa oma kohtalonsa ja että voi olla vaikea iloita muiden puolesta. Se on inhimillistä.

Jos itse olisin ap:n appivanhempi ja tietäisin miniäni taustan, en mehustelisi poikani lapsuusmuistoilla. Niistä saa puhua ja puhuisinkin, mutta hienotunteisesti ja kunnioittaen. Samalla pyrkisin osoittamaan miniälle meidän olevan turvallisia läheisiä, mikäli hän meistä sellaisia toivoo. Itse olen toivonut saavani appivanhempieni tukea mutta melko huonolla menestyksellä.

Kyse ei siis ole appivanhempien puheiden rajoittamisesta vaan myötätunnosta kovia kokenutta kohtaan.

Pitääkö rajoittaa kaikkea normaalia, ettei epänormaalin lapsuuden elänyt ahdistu? Vai pitääkö epänormaalin lapuuden eläneen hakeutua terapiaan? Vai pitääkö koko lähipiirin toimia terapeutteina vuosiymmeniä tai aina?

Nimenomaan sitä tarkoitin, että ei tarvitse rajoittaa mitään normaalia. Itse en pidä normaalina sitä, että miehen lapsuusmuistoista puhutaan jatkuvasti. En usko, että hyvänkään lapsuuden elänyt puoliso jaksaa niitä loputtomiin kuunnella. Saa puhua mutta muistaen ja huomioiden toisten tunteet. Koskee muuten ihan kaikkia puheenaiheita. Itse olen raskaana ja ystäväni koki vastikään keskenmenon. Puhun hänelle raskaudesta mutta hienotunteisesti ja olen myös kysynyt häneltä, miltä aiheesta puhuminen tuntuu. Jos hän olisi sanonut sen sattuvan, olisin ihan hyvin voinut jättää aiheesta puhumisen minimiin ihan vain häntä kunnioittaakseni. Ei ole minusta itseltäni niin suuri uhraus, jos voin säästää ystävääni surulta.

Onko niin vaikeaa olla myötätuntoinen? Jotkut helppoa elämää eläneet eivät ilmeisesti kestä edes sitä, että joillakuilla muilla asiat voivat olla todella huonosti. Varsinkin kun on kyse niinkin läheisistä ihmisistä kuin appivanhemmista, pitäisi välittää miniästä sen verran että ottaa tämän tunteet huomioon. Se ei ole iso vaiva ja siitä voi jopa saada itselleenkin jotain paljon parempaa kuin oman paremmuuden alleviivaamisesta.

Mikä on tämä "puhua lapsuudesta jatkuvasti"? Hankalahan se on rupatella lapsensa puolison kanssa, jos ei saa nostaa esille asioita, jotka ovat tapahtuneet ennen kuin puoliso on löytynyt. Ei saa sanoa, että oma lapsi rakasti aikoinaan lasagnea, vihasi Hesarin sarjakuvia, oppi lukemaan 5v iässä, osti omilla rahoilla polkupyörän 9 v iässä jne. ja samaan aikaan se puoliso saa hehkuttaa, että Matin lempiruoka on tofupallerot, se vihaa Hesarin sarjakuvia, ei koskaan lue mitään eikä osaa säästää. matin isän ja äidin pitää olla hiljaa, koska kyllästyyhän se lapsen puoliso, jos lapsuudesta koko ajan puhutaan. Joten parasta keskustella Päivi Räsäsesta ja Rinteen harmaantumisesta, ettei vain tulisi paremmuuttaan alleviivaamaan.

Tämä on kyllä surullista, ja koskettaa minua anoppina. Uskoisin omien lasteni saaneen aika hyvän lapsuuden ja nuoruuden. Ja kyllä aika usein tavatessamme tulee puhuttua asioista, että "muistatko kun...".

Miniämme taas on hajonneesta perheestä, ja tiedän ettei hänellä ole ollut mahdollisuuksia esim samanlaiseen kesänviettoon mökillä, tai matkusteluun maailmalla kuin omilla lapsillani.

Mutta. En silti tajua, että miksi omia mukavia kokemuksia pitäisi piilotella tai olla niistä puhumatta, ettei vaan kenellekään tule paha mieli? Olemme mielellämme nyt mukana tekemässä uusia muistoja ja autttamassa mukavaan elämää, mutta haluamme myös nauttia siitä mitä ennen on ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauhea ajattelutapa, että ap:n pitäisi käsitellä asiansa terapiassa ettei vahingossakaan vaivaa muita. Olen itse elänyt erittäin hyvän lapsuuden mutta menettänyt äitini muutama vuosi sitten melko nuorena. Isäni ei muista kovin hyvin lapsuuteni yksityiskohtia ja harvoin puhuu niistä oma-aloitteisesti. Minusta on surullista, ettei ole ketään kenen kanssa muistella lapsuuttani. Ymmärrän hyvin, että ap:ta surettaa oma kohtalonsa ja että voi olla vaikea iloita muiden puolesta. Se on inhimillistä.

Jos itse olisin ap:n appivanhempi ja tietäisin miniäni taustan, en mehustelisi poikani lapsuusmuistoilla. Niistä saa puhua ja puhuisinkin, mutta hienotunteisesti ja kunnioittaen. Samalla pyrkisin osoittamaan miniälle meidän olevan turvallisia läheisiä, mikäli hän meistä sellaisia toivoo. Itse olen toivonut saavani appivanhempieni tukea mutta melko huonolla menestyksellä.

Kyse ei siis ole appivanhempien puheiden rajoittamisesta vaan myötätunnosta kovia kokenutta kohtaan.

Pitääkö rajoittaa kaikkea normaalia, ettei epänormaalin lapsuuden elänyt ahdistu? Vai pitääkö epänormaalin lapuuden eläneen hakeutua terapiaan? Vai pitääkö koko lähipiirin toimia terapeutteina vuosiymmeniä tai aina?

Nimenomaan sitä tarkoitin, että ei tarvitse rajoittaa mitään normaalia. Itse en pidä normaalina sitä, että miehen lapsuusmuistoista puhutaan jatkuvasti. En usko, että hyvänkään lapsuuden elänyt puoliso jaksaa niitä loputtomiin kuunnella. Saa puhua mutta muistaen ja huomioiden toisten tunteet. Koskee muuten ihan kaikkia puheenaiheita. Itse olen raskaana ja ystäväni koki vastikään keskenmenon. Puhun hänelle raskaudesta mutta hienotunteisesti ja olen myös kysynyt häneltä, miltä aiheesta puhuminen tuntuu. Jos hän olisi sanonut sen sattuvan, olisin ihan hyvin voinut jättää aiheesta puhumisen minimiin ihan vain häntä kunnioittaakseni. Ei ole minusta itseltäni niin suuri uhraus, jos voin säästää ystävääni surulta.

Onko niin vaikeaa olla myötätuntoinen? Jotkut helppoa elämää eläneet eivät ilmeisesti kestä edes sitä, että joillakuilla muilla asiat voivat olla todella huonosti. Varsinkin kun on kyse niinkin läheisistä ihmisistä kuin appivanhemmista, pitäisi välittää miniästä sen verran että ottaa tämän tunteet huomioon. Se ei ole iso vaiva ja siitä voi jopa saada itselleenkin jotain paljon parempaa kuin oman paremmuuden alleviivaamisesta.

Mikä on tämä "puhua lapsuudesta jatkuvasti"? Hankalahan se on rupatella lapsensa puolison kanssa, jos ei saa nostaa esille asioita, jotka ovat tapahtuneet ennen kuin puoliso on löytynyt. Ei saa sanoa, että oma lapsi rakasti aikoinaan lasagnea, vihasi Hesarin sarjakuvia, oppi lukemaan 5v iässä, osti omilla rahoilla polkupyörän 9 v iässä jne. ja samaan aikaan se puoliso saa hehkuttaa, että Matin lempiruoka on tofupallerot, se vihaa Hesarin sarjakuvia, ei koskaan lue mitään eikä osaa säästää. matin isän ja äidin pitää olla hiljaa, koska kyllästyyhän se lapsen puoliso, jos lapsuudesta koko ajan puhutaan. Joten parasta keskustella Päivi Räsäsesta ja Rinteen harmaantumisesta, ettei vain tulisi paremmuuttaan alleviivaamaan.

Näin ap kirjoitti: "Mutta lähes joka kerta kun tapaamme alkaa miehen lapsuuden muistelu. Appivanhemmat kehuvat paljon poikaansa ja kertovat lapsuusmuistoja, joissa mieheni on tehnyt monenlaisia asioita ja ollut taitava. Kehuvat esimerkiksi mieheni alakoulun kevätjuhlaesityksiä ja kuinka hauska mieheni oli lapsena. Kertovat paljon suvun yhteisistä tapaamisista ja muistoista jne.."

Enkä edelleenkään väittänyt, että esille ei saa nostaa lapsuusmuistoja. Mutta ap:n kuvauksen mukaan ne nostetaan esiin "lähes joka kerta". Tietenkin aihe vilahtelee puheissa välillä ja se on ok. Ehkä appivanhemmat voisivat joskus kysyä miniän asioista ja vaikka jopa siitä lapsuudesta, että haluaisiko hän siitä kertoa (painostamatta tietenkin). Ja muutenkin ehkäpä keskittyä vanhojen asioiden lisäksi ihan nykyhetkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietävätkö appivanhempasi, millainen lapsuus sinulla olo? Jos tietävät, tuo on ihan pelkkää kiusaamista. Jos eivät, eivät vaan tule ajatelleeksi ettei kaikilla ole ollut yhtä auvoista.

Miehesi todennäköisesti tietää, joten voisit pyytää häntä sanomaan vanhemmilleen että lopettavat ne lapsuusmuistelot. Onhan puolison lapsuudesta kiva jotain kuulla, mutta kukaan ei jaksa niitä juttuja loputtomiin kuunnella vaikka itselläänkin olisi ollut hyvä lapsuus.

Normaalin lapsuuden kokeneen ei tarvitse luopua normaalista lapsuudestaan, että epänormaalin lapsuuden viettänyt kokisi olonsa normaaliksi.

Missä ihmeessä ap on tällaista vaatinut??

Todella empatiakyvyttömiä on osa tämän ketjun vastaajista.

Itselläni on ollut hyvä lapsuus ja olen todella surullinen siitä että jokin lapsi on kokenut sellaisen lapsuuden kuin ap. Ymmärrän todella hyvin ap:n tunteita, hänellä on todella iso menetys surtavanaan.

Ap:n pointti oli kertoa ahditavista tunteistaan jotka nousevat esiin kun hän kuulee puhuttavan oman miehen onnellisesta lapsuudesta. Ymmärrän täysin nuo tunteet. Tuntisin itsekin samoin.

Halaus ap:lle!

Toisilla nyt vain on tapana kehuskella jatkuvasti, kuten miehesi vanhemmilla hänen lapsuudentekosistaan. Jutut ovat todennäköisesti myös vahvasti liioiteltu tai jopa silkkaa valetta.

Sinun vanhempasi taas eivät ole tuollaisia, kuten eivät olleet minunkaan, vaan kertovat vain lapsuuden tositapahtumista jotka ovat painuneet mieleen, vaikka ne tuntuvatkin sinusta kiusalliselta.

Jatkuva kehujen ja valehtelun kuuntelu on kieltämättä raskasta, mutta anna noiden juttujen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen usein ihmetellyt, miksi toisiin sukuihin kertyy kurjuutta sukupolvesta toiseen. Johtuuko se geeneistä, perinteistä vai mistä ihmeestä, vaikka yhteiskunta tarjoaisi tukea ja apuakin? Tässä ketjussa tulee aika selkeästi ilmi, että uhrit eivät ilmeisesti halua apua ja terapiaa, vaan haluavat uhriutua ja siten jatkaa sukupolvien perintöä. Kaikki sympatiat kurjan lapsuuden kokeneille, mutta miksi ette koe tarvitsevanne terapiaa kaiken kokemanne jälkeen? Täälläkin on ollut karmeita kuvauksia joidenkin lapsuudesta, ettekö todella koe niiden jättäneen jälkeensä vinoutuneita ajatus-ja käyttäytymismalleja?

Olen KÄYNYT terapiassa kaksi pitköä jaksoa itse maksaen, todella hyvällä terapeutilla. Toistan sanomani: terapia ei auta menneisyyden muuttamisessa eikä se tee ihmistä onnelliseksi (eikä varsinkaan lapsuutta onnelliseksi€. Suru, pettymys ja kaiho kulkevat mukana elämän loppuun saakka.

Terapia antaa kyllä välineitä kaltoinkohtelun katkaisemiseen (laitan rajat) ja sen syiden ymmärtämiseen (vanhempani on pahasti luonnevikainen), mutta ei se poista tapatunutta.

Mitä ihmiset oikein luulee? Että vuosikymmenet hakattu muuttuu terapian jälkeen hyper-onnelliseksi ja on unohtanut kaiken? Olette kyl lapsellisia ja lapsenuskoisia. Mutta se taas johtuu siltä että saittekin hyvän lapsuuden. Silloin on varaa olla vähön naiivi.

Minua terapia on auttanut elämässä eteenpäin. Lapsuuden asiat käsiteltyäni ne eivät enään samassa mittakaavassa häirinneet omaa mieltäni. Samoin häpeän, surun ja katkeruuden tunteet hälvenivät. Oma käytös ja suhtautumistapa muuttunut. Itsetunto aidosti lisääntynyt, nostanut minutkin samalle tasolle muiden kanssa. Alemmuudentunne oli aina läsnä ystävien seurassa, koulussa, työpaikalla, kaikessa. Tämä vaati parikymppisenä pitkän terapian ja nyt 15 vuotta myöhemmin uusien vastoinkäymisten jälkeen ikävät tunteet ja tapahtumat nousivat uudelleen pintaan. Kynnys hakea apua oli matala. Terapia vaatii antautumista ja halua muuttua. Ei se, eikä mikään, muuta elettyä ja kokemuksia mihinkään. Antaa kuitenkin eväitä jatkaa tulevaisuuteen paremmista lähtökohdista. Vanhat asiat eivät pulpahtele pintaan mitä kummallisimmilla tavoilla ja vaikka näin tapahtuisi, tunnistaa tilanteen ja osaa sen käsitellä paremmin. Näin minulla. Kannattaa terapiaa ainakin kokeilla, uskoisin apua olevan.

Vierailija kirjoitti:

Toisilla nyt vain on tapana kehuskella jatkuvasti, kuten miehesi vanhemmilla hänen lapsuudentekosistaan. Jutut ovat todennäköisesti myös vahvasti liioiteltu tai jopa silkkaa valetta.

Sinun vanhempasi taas eivät ole tuollaisia, kuten eivät olleet minunkaan, vaan kertovat vain lapsuuden tositapahtumista jotka ovat painuneet mieleen, vaikka ne tuntuvatkin sinusta kiusalliselta.

Jatkuva kehujen ja valehtelun kuuntelu on kieltämättä raskasta, mutta anna noiden juttujen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Tai sitten vaan normaalit ihmiset muistavat lapsuutensa hyvänä. Se ei ole mitään valehtelua kun kerran ei mitään isoja ongelmia ole ollut. Uskoisinpa, että omilla lapsillani on ollut varsin onnellinen lapsuus ja kaikkia juttuja on mukava muistella yhdessä. Ja tokihan olen ylpeä lasteni saavutuksista- niinkuin kuka tahansa normaalin vanhempi on.

Sekä omassa että mieheni suvussa on tosi tylsä sisäänpäinlämpiävyyden ja omahyväisyyden kulttuuri. Sitä ylläpitää suvun matriarkka.Se näkyy juuri siinä, että uusille tulijoille osoitetaan paikka ihailijaköörissä. Ja kuunnellaan miljoonannen kerran miten lasse- serkku pelasi melkein divarissa ja kerran joulu vietettiin kalliisti imatran kylpylässä ja kyllä se lyyli-täti meni sitten hienoihin naimisiin ja kyllä meidän suvun naiset on hoikkia ja tuo meidän ville on kyllä sitten huippuälykäs. Sivullisten on tärkeä tietää ketkä ovat sitä merkittävintä väkeä.

Kohteliaassa seurassa huomioidaan kaikki ja kysytään siltä miniältäkin että mitäs aiot kesällä tehdä ja mitäs harrastukseesi kuuluu. Toki voi muistella lapsuuttakin välillä..

Vanhoilla ihmisillä usein keskustelutaidot katoaa ja jankataan siitä omasta lapsenlapsesta vaan vaikka kukaan ei oikein jaksa kuunnella.

Vierailija kirjoitti:

Sekä omassa että mieheni suvussa on tosi tylsä sisäänpäinlämpiävyyden ja omahyväisyyden kulttuuri. Sitä ylläpitää suvun matriarkka.Se näkyy juuri siinä, että uusille tulijoille osoitetaan paikka ihailijaköörissä. Ja kuunnellaan miljoonannen kerran miten lasse- serkku pelasi melkein divarissa ja kerran joulu vietettiin kalliisti imatran kylpylässä ja kyllä se lyyli-täti meni sitten hienoihin naimisiin ja kyllä meidän suvun naiset on hoikkia ja tuo meidän ville on kyllä sitten huippuälykäs. Sivullisten on tärkeä tietää ketkä ovat sitä merkittävintä väkeä.

Kohteliaassa seurassa huomioidaan kaikki ja kysytään siltä miniältäkin että mitäs aiot kesällä tehdä ja mitäs harrastukseesi kuuluu. Toki voi muistella lapsuuttakin välillä..

Vanhoilla ihmisillä usein keskustelutaidot katoaa ja jankataan siitä omasta lapsenlapsesta vaan vaikka kukaan ei oikein jaksa kuunnella.

Taivas, juuri tällaiseen sukuun olen itsekin nainut. Todellakin, osalla ihmisistä vain on todella heikot sosiaaliset taidot. Kannattaa olla vain harvakseltaan tekemisissä, jos seurassa ei ole mukava olla.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä joidenkin miniöiden pitäisi laatia anopille oma käsikirja, mistä on sopivaa puhua ja mikä ei.

Minusta lapsista puhuminen tai lapsuuden muisteleminen on ihan normaalia, iästä riippumatta. Näin tekevät myös tämän päivän pienten lasten äidit. Eikä siinä ole sen kummempaa.

Minun mummoni 91v muistelee mielellään äitini, tätieni ja enojen lapsuutta ja olen siitä todella iloinen, kun se avaa hyvin suvun historiaa.

On se normaalia, tiettyyn rajaan asti. Mutta että jokaisella tapaamiskerralla aletaan niitä muistoja ruotimaan, en kyllä jaksaisi, vaikka miestä rakastankin ja omakin lapsuus ollut hyvä. Eiköhän ne muistot ole jo muutamaan kertaan miniänkin kuullen ruodittu, vai ainakin sieltä kumpuaa joku uusi muisto, jota ei vielä ole kerrottu. Ymmärrän, jos esim. vanhoja kuvia katsoessa kerroskellaan tilanteista, mutta ihan vaan kahvipöydässä aletaan jälleen kerran kertaamaan kun silloin vuonna 1980 Matias oppi uimaan ja kyllä me oltiin ylpeitä!

Itselläni sama mutta oma nuoruus ei ollut surkea vanhempien vuoksi vaan koska molemmat sisarukset sairastavat, molemmilla psyykkinen sairaus. Tai siis varmaan vanhemmissakin ongelmaa kun näin käynyt. Suren sitä ettei mulla ole sisarusten kanssa yhteistä elämää ja lapsilla serkkuja mun puolelta. Miehelläni ollut aina normiperhe ja menestyvä veli.

Mieheni vanhemmat sairastuivat kuitenkin melko nuorella iällä (70+) muistisairauteen ja etenivät nopeasti hoivan tarpeeseen. Luulen että vasta sitten mieheni ymmärsi jotenkin kokemaani kun vanhempiensa paranoidisia ajatuksia joutui kuuntelemasn. Oikeastaan tuolloin vasta tuli tunne etteivät omat asiat niin hullusti ole. Miestäni painaa pelko omasta sairastumisesta myöhemmin. Itselläni taas voimaantunut olo nyt keski-iässä, koen olevani selviytyjä.

Älä sure. Ole ylpeä itsestäsi. Älä siirrä surkeaa lapsuuttasi omille lapsillesi.

Olisi helpompaa jos taustat olisivat samalaiset. Tilanne voi kuitenkin tasoittua myöhemmin kuten meile kävi.

Minäkin olen ajatellut että kun jossain porukassa aletaan vastedes muistelemaan ihania lapsuuksia niin osallistun muisteluun kertomalla omasta pas kasta lapsuudesta enkä vain hymistele ahdistuneena muiden ihanille muistoille. Jos omat muistoni saa muut ahdistuneeksi niin se on heidän ongelmansa, kuten minunkin ahdistukseni on minun ongelmani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauhea ajattelutapa, että ap:n pitäisi käsitellä asiansa terapiassa ettei vahingossakaan vaivaa muita. Olen itse elänyt erittäin hyvän lapsuuden mutta menettänyt äitini muutama vuosi sitten melko nuorena. Isäni ei muista kovin hyvin lapsuuteni yksityiskohtia ja harvoin puhuu niistä oma-aloitteisesti. Minusta on surullista, ettei ole ketään kenen kanssa muistella lapsuuttani. Ymmärrän hyvin, että ap:ta surettaa oma kohtalonsa ja että voi olla vaikea iloita muiden puolesta. Se on inhimillistä.

Jos itse olisin ap:n appivanhempi ja tietäisin miniäni taustan, en mehustelisi poikani lapsuusmuistoilla. Niistä saa puhua ja puhuisinkin, mutta hienotunteisesti ja kunnioittaen. Samalla pyrkisin osoittamaan miniälle meidän olevan turvallisia läheisiä, mikäli hän meistä sellaisia toivoo. Itse olen toivonut saavani appivanhempieni tukea mutta melko huonolla menestyksellä.

Kyse ei siis ole appivanhempien puheiden rajoittamisesta vaan myötätunnosta kovia kokenutta kohtaan.

Pitääkö rajoittaa kaikkea normaalia, ettei epänormaalin lapsuuden elänyt ahdistu? Vai pitääkö epänormaalin lapuuden eläneen hakeutua terapiaan? Vai pitääkö koko lähipiirin toimia terapeutteina vuosiymmeniä tai aina?

Nimenomaan sitä tarkoitin, että ei tarvitse rajoittaa mitään normaalia. Itse en pidä normaalina sitä, että miehen lapsuusmuistoista puhutaan jatkuvasti. En usko, että hyvänkään lapsuuden elänyt puoliso jaksaa niitä loputtomiin kuunnella. Saa puhua mutta muistaen ja huomioiden toisten tunteet. Koskee muuten ihan kaikkia puheenaiheita. Itse olen raskaana ja ystäväni koki vastikään keskenmenon. Puhun hänelle raskaudesta mutta hienotunteisesti ja olen myös kysynyt häneltä, miltä aiheesta puhuminen tuntuu. Jos hän olisi sanonut sen sattuvan, olisin ihan hyvin voinut jättää aiheesta puhumisen minimiin ihan vain häntä kunnioittaakseni. Ei ole minusta itseltäni niin suuri uhraus, jos voin säästää ystävääni surulta.

Onko niin vaikeaa olla myötätuntoinen? Jotkut helppoa elämää eläneet eivät ilmeisesti kestä edes sitä, että joillakuilla muilla asiat voivat olla todella huonosti. Varsinkin kun on kyse niinkin läheisistä ihmisistä kuin appivanhemmista, pitäisi välittää miniästä sen verran että ottaa tämän tunteet huomioon. Se ei ole iso vaiva ja siitä voi jopa saada itselleenkin jotain paljon parempaa kuin oman paremmuuden alleviivaamisesta.

Mikä on tämä "puhua lapsuudesta jatkuvasti"? Hankalahan se on rupatella lapsensa puolison kanssa, jos ei saa nostaa esille asioita, jotka ovat tapahtuneet ennen kuin puoliso on löytynyt. Ei saa sanoa, että oma lapsi rakasti aikoinaan lasagnea, vihasi Hesarin sarjakuvia, oppi lukemaan 5v iässä, osti omilla rahoilla polkupyörän 9 v iässä jne. ja samaan aikaan se puoliso saa hehkuttaa, että Matin lempiruoka on tofupallerot, se vihaa Hesarin sarjakuvia, ei koskaan lue mitään eikä osaa säästää. matin isän ja äidin pitää olla hiljaa, koska kyllästyyhän se lapsen puoliso, jos lapsuudesta koko ajan puhutaan. Joten parasta keskustella Päivi Räsäsesta ja Rinteen harmaantumisesta, ettei vain tulisi paremmuuttaan alleviivaamaan.

Minulla on ihan hyvä (tavallinen) lapsuus ja pitäisin todella omituisena, että äitini, tai miehen äiti sen puoleen, ei keksisi kanssani mitään muuta rupattelemista kuin sen, millaisia olimme joskus 40 vuotta sitten.

Sitäkin pitäisin erittäin outona, että kumpikaan heistä ei ymmärtäisi, että tuon 40 vuoden aikana moni asia, kuten vaikkapa lapsuuden lempiruoka, on muuttunut. Että en ole enää kymmenvuotias lettipää, vaan aikuinen, joka on kokeillut ja kokenut monta minua muuttavaa asiaa. Samaa koskien miestä.

Siitä taas olen erittäin kiitollinen, että kumpikaan ei ole menettänyt kiinnostustaan ajankohtaisiin asioihin, vaan kyllä nimenomaan rupatellaan uudesta hallituksesta ja muista vastaavista asioista.

Minusta olisi todella ahdistava ajatus, että kanssakäymisemme rajoittuisi lapsuusmuisteloihin = vanhemmat yrittäisivät sillä tavalla pitää minua edelleen lapsena, jotenkin alamittaisena, eivätkä ajattelisi, että olen kyllä nykyään mielenkiintoisempi ihminen kuin viisivuotiaana. Vaikka varmaan ihan ihana lapsi olin:-)

Vierailija kirjoitti:

Ihme vastauksia.

Tuo on aivan normaali reaktio ap:lta. Tunne kertoo, että on suruja, joita ei ole vielä surtu pois. Eli se työ sinun pitää vielä tehdä, jotta pahalta tuntuminen loppuu.

Se työ tehdään terapiassa eikä vellomalla tunteessa vääryyksiä vatvoen vielä keski-iässä, kuten pari palstahullua.

Suosittelen muutamaa käyntiä tk:n mielenterveyshoitajalla. Hän osaa arvìoida, tarvitseeko lähetteen psykiatrian polille. Käynnit ovat maksuttomia. Sitä kautta saa sitten terapialähetteen jos tarvitsee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauhea ajattelutapa, että ap:n pitäisi käsitellä asiansa terapiassa ettei vahingossakaan vaivaa muita. Olen itse elänyt erittäin hyvän lapsuuden mutta menettänyt äitini muutama vuosi sitten melko nuorena. Isäni ei muista kovin hyvin lapsuuteni yksityiskohtia ja harvoin puhuu niistä oma-aloitteisesti. Minusta on surullista, ettei ole ketään kenen kanssa muistella lapsuuttani. Ymmärrän hyvin, että ap:ta surettaa oma kohtalonsa ja että voi olla vaikea iloita muiden puolesta. Se on inhimillistä.

Jos itse olisin ap:n appivanhempi ja tietäisin miniäni taustan, en mehustelisi poikani lapsuusmuistoilla. Niistä saa puhua ja puhuisinkin, mutta hienotunteisesti ja kunnioittaen. Samalla pyrkisin osoittamaan miniälle meidän olevan turvallisia läheisiä, mikäli hän meistä sellaisia toivoo. Itse olen toivonut saavani appivanhempieni tukea mutta melko huonolla menestyksellä.

Kyse ei siis ole appivanhempien puheiden rajoittamisesta vaan myötätunnosta kovia kokenutta kohtaan.

Pitääkö rajoittaa kaikkea normaalia, ettei epänormaalin lapsuuden elänyt ahdistu? Vai pitääkö epänormaalin lapuuden eläneen hakeutua terapiaan? Vai pitääkö koko lähipiirin toimia terapeutteina vuosiymmeniä tai aina?

Nimenomaan sitä tarkoitin, että ei tarvitse rajoittaa mitään normaalia. Itse en pidä normaalina sitä, että miehen lapsuusmuistoista puhutaan jatkuvasti. En usko, että hyvänkään lapsuuden elänyt puoliso jaksaa niitä loputtomiin kuunnella. Saa puhua mutta muistaen ja huomioiden toisten tunteet. Koskee muuten ihan kaikkia puheenaiheita. Itse olen raskaana ja ystäväni koki vastikään keskenmenon. Puhun hänelle raskaudesta mutta hienotunteisesti ja olen myös kysynyt häneltä, miltä aiheesta puhuminen tuntuu. Jos hän olisi sanonut sen sattuvan, olisin ihan hyvin voinut jättää aiheesta puhumisen minimiin ihan vain häntä kunnioittaakseni. Ei ole minusta itseltäni niin suuri uhraus, jos voin säästää ystävääni surulta.

Onko niin vaikeaa olla myötätuntoinen? Jotkut helppoa elämää eläneet eivät ilmeisesti kestä edes sitä, että joillakuilla muilla asiat voivat olla todella huonosti. Varsinkin kun on kyse niinkin läheisistä ihmisistä kuin appivanhemmista, pitäisi välittää miniästä sen verran että ottaa tämän tunteet huomioon. Se ei ole iso vaiva ja siitä voi jopa saada itselleenkin jotain paljon parempaa kuin oman paremmuuden alleviivaamisesta.

Mikä on tämä "puhua lapsuudesta jatkuvasti"? Hankalahan se on rupatella lapsensa puolison kanssa, jos ei saa nostaa esille asioita, jotka ovat tapahtuneet ennen kuin puoliso on löytynyt. Ei saa sanoa, että oma lapsi rakasti aikoinaan lasagnea, vihasi Hesarin sarjakuvia, oppi lukemaan 5v iässä, osti omilla rahoilla polkupyörän 9 v iässä jne. ja samaan aikaan se puoliso saa hehkuttaa, että Matin lempiruoka on tofupallerot, se vihaa Hesarin sarjakuvia, ei koskaan lue mitään eikä osaa säästää. matin isän ja äidin pitää olla hiljaa, koska kyllästyyhän se lapsen puoliso, jos lapsuudesta koko ajan puhutaan. Joten parasta keskustella Päivi Räsäsesta ja Rinteen harmaantumisesta, ettei vain tulisi paremmuuttaan alleviivaamaan.

Minulla on ihan hyvä (tavallinen) lapsuus ja pitäisin todella omituisena, että äitini, tai miehen äiti sen puoleen, ei keksisi kanssani mitään muuta rupattelemista kuin sen, millaisia olimme joskus 40 vuotta sitten.

Sitäkin pitäisin erittäin outona, että kumpikaan heistä ei ymmärtäisi, että tuon 40 vuoden aikana moni asia, kuten vaikkapa lapsuuden lempiruoka, on muuttunut. Että en ole enää kymmenvuotias lettipää, vaan aikuinen, joka on kokeillut ja kokenut monta minua muuttavaa asiaa. Samaa koskien miestä.

Siitä taas olen erittäin kiitollinen, että kumpikaan ei ole menettänyt kiinnostustaan ajankohtaisiin asioihin, vaan kyllä nimenomaan rupatellaan uudesta hallituksesta ja muista vastaavista asioista.

Minusta olisi todella ahdistava ajatus, että kanssakäymisemme rajoittuisi lapsuusmuisteloihin = vanhemmat yrittäisivät sillä tavalla pitää minua edelleen lapsena, jotenkin alamittaisena, eivätkä ajattelisi, että olen kyllä nykyään mielenkiintoisempi ihminen kuin viisivuotiaana. Vaikka varmaan ihan ihana lapsi olin:-)

Ei missään lukenut, että siellä kylässä ei tehdä mitään muuta kuin muistellaan lapsuutta. Onko pakko aina liioitella..

Mä kestäisin hyvin vanhat muistelot, mutta kun ei ole mahdollisuutta mijunkään kanssakäymiseen. Mun vanhemmat ei koskaan oikein halunneet lapsia ja inhosivat kaikkia lapsia ylipäätään, tekivät omansa vain kulisseja ylläpitääkseen. Vanhemmat käski pihalle kotoa lopullisesti kun 18v tuli täyteen. Eivät antaneet mitään tulea, ei rahaa, eivät auttaneet asunnon etsimisessä. Mukaan sain repullisen vaatteita, ja oli melkoinen kauhu lähteä kotoa kun ei ollut mitään mihin mennä tai ketään joka olis auttanut. Onneksi sain asunnon samantien lehti-iömoituksella ja kolmen päivän päästä iltatöitä siivoojana.

Mun vanhemmat ei ole olleet missään yhteydessä reilu 20vuoteen. Eivät halua söitella tai tavata. Tänä aikana olen vaistunut yliopistosta, mennyt kihloihin ja naimisiin, saanut kolme lasta, ostanut talon, edennyt uralla. Nämä kaikki vanhempani ohittivat olankohautuksella, eivät tulleet yksiinkään juhliin eivätkä onnitelleet mistään. Eivät ole nähneet ainoita lapsenlapsiaan koskaan.

Mulla ei ole ketään keltä kysyä lapsuudesta, ketän kenen kanssa muistella mitään, eikä ketään jonka puoleen olisi voinut kääntyä hädässä ja kriisissä.

Se mitä yritän kuvata on se, että kaltoinkohdellulla lapsella se lapsuus ei ole oileastaan se pahin asia vaan koko AIKUISUUS ja elämä. On ykinäistä ja orpoa elää ilman mitään yhteyttä biologisiin vanhempiin. Ja nyt en tarkoita että haluaisin roikkua vanhemmissa napanuora kiinni. Vaan NORMAALIA YHTEYDENPITOA. Että soiteltaisiin, nähtäisiin. Että kävisivät ristiäisissä tai lasteni synttäreillä. Että olisi joku jonka kanssa muistella vanhoja.

Mun vanhemmat ovat eläneet koko elämänsä niin kuin heillä ei olisi lapsia lainkaan. Onneksi nykyään saa jäädä lapsettomaksi. Ennen ei saanut (siis jos halusi olla normaali ja edustava)ja näin siinä kävi kun lapsia inhoavat tekivät hampaat irvessä lapsia.

Se suru ei siis jää sinne lapsuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme vastauksia.

Tuo on aivan normaali reaktio ap:lta. Tunne kertoo, että on suruja, joita ei ole vielä surtu pois. Eli se työ sinun pitää vielä tehdä, jotta pahalta tuntuminen loppuu.

Se työ tehdään terapiassa eikä vellomalla tunteessa vääryyksiä vatvoen vielä keski-iässä, kuten pari palstahullua.

Suosittelen muutamaa käyntiä tk:n mielenterveyshoitajalla. Hän osaa arvìoida, tarvitseeko lähetteen psykiatrian polille. Käynnit ovat maksuttomia. Sitä kautta saa sitten terapialähetteen jos tarvitsee.

Ap on saattanut käydä terapiassa vuosienkin ajan. Onko se tullut sinulle mieleen? Ei terapia poista kaikkia vaikeita tunteita.

Onpa sairasta, minä olen ollut samassa tilanteessa nuorena ja visusti kuunnellut ja ottanut opiksi, miten kannattaa elää, että niitä kauniita muistoja muodostuu.

Nyt meillä on omat joulutraditiot ja vastaavat, miksi ihmeessä muisteltaisiin vanhoja kurjuuksia? Ei olla enää lapsia ja vanhempien armoilla, eikö sitä tajua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme vastauksia.

Tuo on aivan normaali reaktio ap:lta. Tunne kertoo, että on suruja, joita ei ole vielä surtu pois. Eli se työ sinun pitää vielä tehdä, jotta pahalta tuntuminen loppuu.

Se työ tehdään terapiassa eikä vellomalla tunteessa vääryyksiä vatvoen vielä keski-iässä, kuten pari palstahullua.

Suosittelen muutamaa käyntiä tk:n mielenterveyshoitajalla. Hän osaa arvìoida, tarvitseeko lähetteen psykiatrian polille. Käynnit ovat maksuttomia. Sitä kautta saa sitten terapialähetteen jos tarvitsee.

Tämä ohje ei sovi kaikille. Itse olen sote-alalla johtajana ja en todellakaan pystyisi menemään mihinkään julkisen puolen hoidonarviointiin, työnantajalle valuu tieto heti ja porätiöastietojani on muutenkin jo katseltu (siihen on keinot, vaikkei virallisesti siis olekaan).

Lisäksi julkiselta puolelta kaikki menee kantaan eli et saa henkivakuutusta tai jos tarvit uuteen työhön lääkärin sopivuuslausunnon, tuo tulee ilmi ja kirjataan mt-ongelmana.

Mulla siis oli ainoa vaihtoehto kallis itsemaksettu yksityisterapia ilman kelan tukea ja ilman mitään merkintää missään.