Puolisolla hyvä lapsuus, itsellä surkea + appivanhemmat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaksi miniää. Toisella hyvin samanlainen perhetausta kuin omilla lapsillanikin. Toisella taas varsin samanlainen kuin aloittajalla. Kun aikoinaan vietimme ensimmäistä joulua kaikki yhdessä, huomasin, että toinen miniäni tunsi itsensä vaivautuneeksi. Joulun jälkeen juttelin poikani kanssa ja sanoin, että en odota heidän viettävän jouluja tai muitakaan meille perinteisiä juhlia yhdessä suvun kanssa enkä pahastu, jos he haluavat viettää ne keskenään. Menikin monta vuotta, jolloin he viettivät juhlapyhät keskenään ja myöhemmin lastensa kanssa. Vasta, kun  nuorempikin lapsista oli jo esikoulussa, yllätyksekseni he halusivatkin osallistua sukujouluun ja muihin yhteisiin juhliin. Aika oli tehnyt tehtävänsä ja halusivatkin tarjota omille lapsilleen samanlaiset joulut kuin mitä lastensa serkuillakin oli aina ollut. 

Tämä on hyvin suhtautuva anoppi! Omani ei valitettavasti kyennyt noin viisaaseen ajatteluun. Vaan vaati ja pakotti noudattamaan heidän perinteitään, syytteli ja syyllisti minua taustastani, ja lopulta suuttui ja katkaisi välit kun otin etäsiyyttä.

Usein myös rivievki-v*ttuili minulle, tyyliin meillä sukujoulussa on tehty aina näin ja näin, tosin sootähän sinä miniä et tiedä mitään kun lapsuutesi oli mikä oll”

Hyvin suhtauvalla anopilla oli muitakin lapsia. Pitäisikö välit puolison perheeseen katkaista, jos oma perhe on ongelmaperhe?

Itse alan pikkuhiljaa allergisoitumaan tälle "pitää ymmärtää" mantralle... 

Olen tämä "hyvin suhtautuva anoppi" ja vaikka poikani olisi ollut ainoa lapsikin, silti hänellä olisi ollut täysi oikeus laittaa oman elämänsä asiat tärkeysjärjestykseen. Ts valita sukujoulut vaimonsa vaivautuneisuudesta huolimatta tai omat joulut, joista hänen vaimonsakin pystyisi nauttimaan. Kunnioitan omia lapsiani ja heidän kykyään tehdä omassa elämässään juuri heille parhaimmat ratkaisut. 

Me ihan itse valitsimme miten joulumme vietämme, ilman kummankaan anopin ohjeistusta ja lupaa.

Toki emme tunkeutuneet kummankaan joulupöytään ilman kutsua. 

Vierailija kirjoitti:

Olen lähtöisin samanlaisista kotioloista kuin miehesi, perheemme pitää edelleen yhtä ja välit ovat lämpimät. Mieheni lapsuus on ollut surkea ja hänen sukulaisensa aiheuttavat edelleen jatkuvaa murhetta ja taakkaa. Ehdotan, että ap käsittelee lapsuutensa terapiassa, sillä muutoin hänen miehensä joutuu kantamaan kohtuutonta taakkaa puolisonsa takia. Lisäksi se kurja lapsuus aiheuttaa myös ongelmia kiintymyssuhteissa, luottamisessa ym. parisuhteen tärkeissä asioissa ja voivat aiheuttaa isoja ongelmia myöhemmin elämässä. Jos nyt tietäisin, mitä nuorena ja sinisilmäisen en tiennyt, en olisi valinnut elämää mieheni kanssa, niin paljon olen elämäni aikana saanut kuraa niskaa mieheni perheen ja lapsuuden takia. Hoida ap lapsuutesi traumat terapiassa, muuten viattomatkin saavat niistä kärsiä ennemmin tai myöhemmin.

Olen surkean lapsuuden elänyt, ja kyllä jotenkin harmittaa miehesi puolesta. Ihan kuin rivien välissä syyttäisit miestäsi vaikeuksista joita eteenne on tullu. Syy ei ole miehen, lapsi ei voi valita vanhempiaan. Syy on miehen vanhempien, he VALITSIVAT kohdella lastaan paskasti. Aivan kuten mun vanhemmatkin valitsivat. Se on nimenomaan VALINTA.

Minä taas näen niin että oma perheeni oliso säästynyt paljolta jos ei olisi ollut anoppia elämässä mukana. Anoppi on etuoikeutettu kermaperse eikä yhtään tajua miten loukkaava on ylemmyudentunnossaan ja siinä miten hokee olevansa parempaa piiriä ja eliittiä. Minä sentäön yritän ymmärtää anoppia, hän ei yritä tippakaan ymmärtää muita joilla on erilainen (anopin mielestä huono) tausta

Vanhempiaan ja sukuaan ei voi valita. Paska tuuri olisi voinut osua sinunkin kohdalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaksi miniää. Toisella hyvin samanlainen perhetausta kuin omilla lapsillanikin. Toisella taas varsin samanlainen kuin aloittajalla. Kun aikoinaan vietimme ensimmäistä joulua kaikki yhdessä, huomasin, että toinen miniäni tunsi itsensä vaivautuneeksi. Joulun jälkeen juttelin poikani kanssa ja sanoin, että en odota heidän viettävän jouluja tai muitakaan meille perinteisiä juhlia yhdessä suvun kanssa enkä pahastu, jos he haluavat viettää ne keskenään. Menikin monta vuotta, jolloin he viettivät juhlapyhät keskenään ja myöhemmin lastensa kanssa. Vasta, kun  nuorempikin lapsista oli jo esikoulussa, yllätyksekseni he halusivatkin osallistua sukujouluun ja muihin yhteisiin juhliin. Aika oli tehnyt tehtävänsä ja halusivatkin tarjota omille lapsilleen samanlaiset joulut kuin mitä lastensa serkuillakin oli aina ollut. 

Tämä on hyvin suhtautuva anoppi! Omani ei valitettavasti kyennyt noin viisaaseen ajatteluun. Vaan vaati ja pakotti noudattamaan heidän perinteitään, syytteli ja syyllisti minua taustastani, ja lopulta suuttui ja katkaisi välit kun otin etäsiyyttä.

Usein myös rivievki-v*ttuili minulle, tyyliin meillä sukujoulussa on tehty aina näin ja näin, tosin sootähän sinä miniä et tiedä mitään kun lapsuutesi oli mikä oll”

Hyvin suhtauvalla anopilla oli muitakin lapsia. Pitäisikö välit puolison perheeseen katkaista, jos oma perhe on ongelmaperhe?

Itse alan pikkuhiljaa allergisoitumaan tälle "pitää ymmärtää" mantralle... 

Olen tämä "hyvin suhtautuva anoppi" ja vaikka poikani olisi ollut ainoa lapsikin, silti hänellä olisi ollut täysi oikeus laittaa oman elämänsä asiat tärkeysjärjestykseen. Ts valita sukujoulut vaimonsa vaivautuneisuudesta huolimatta tai omat joulut, joista hänen vaimonsakin pystyisi nauttimaan. Kunnioitan omia lapsiani ja heidän kykyään tehdä omassa elämässään juuri heille parhaimmat ratkaisut. 

Me ihan itse valitsimme miten joulumme vietämme, ilman kummankaan anopin ohjeistusta ja lupaa.

Toki emme tunkeutuneet kummankaan joulupöytään ilman kutsua. 

No juuri tätä tarkoitinkin. Lapset pitää kasvattaa siten, että heidän ei tarvitse enää aikuisina kysyä oman elämänsä asioihin lupaa vanhemmiltaan. Itsenäisiksi ihmisiksi, jotka kykenevät tekemään itsenäisiä päätöksiä. 

Apn ei kyllä oikeasti kannata avautua lapsuudestaan yhtään anoppilassa, jos anoppi on vähääkään ”parempana itseään pitävä”, kova arvostelemaan muita, kova luokittelemaan ihmisiä tai ihan vaan ylemmyydentuntoinen ja empatiakyvytön.

Jos tällaiselle menee avautumaan, antaa samalla lyömäaseen jolla anoppi ja appi voi mätkiä vaikka koko loppuelämän. Itse oon kerran tän virheen tehnyt ja sain maksaa kovan hinnan. Tietynlaisille ihmisille jotka luulevat olevansa muita ylempänä, tällaiset ”sukuskandaalit” (anopin käyttämä sana) ovat kuin bensaa liekkeihin.

Mun mielestä huono lapsuudenkoti ei ole mikään skandaali vaan hyvinkin tavallinen juttu 70-80 luvulla. Mutta jos on hyvistä piireistä niin tällainen voi olla ”ennenkuulumatonta” ja ”skandaalimaista” js siitä voi sitten hyvin huomautella ja muistutella aina kun haluaa nolata toisen.

Todellakaan ei ole niin että hyvän ja turvallisen taustan omaavat olisi automaattisesti ymmärtäväisiä, lempeitä ja empatiakykyisiä. Välillä näyttää että ihan päinvastoin, näkeehän sen täällä avlla myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lähtöisin samanlaisista kotioloista kuin miehesi, perheemme pitää edelleen yhtä ja välit ovat lämpimät. Mieheni lapsuus on ollut surkea ja hänen sukulaisensa aiheuttavat edelleen jatkuvaa murhetta ja taakkaa. Ehdotan, että ap käsittelee lapsuutensa terapiassa, sillä muutoin hänen miehensä joutuu kantamaan kohtuutonta taakkaa puolisonsa takia. Lisäksi se kurja lapsuus aiheuttaa myös ongelmia kiintymyssuhteissa, luottamisessa ym. parisuhteen tärkeissä asioissa ja voivat aiheuttaa isoja ongelmia myöhemmin elämässä. Jos nyt tietäisin, mitä nuorena ja sinisilmäisen en tiennyt, en olisi valinnut elämää mieheni kanssa, niin paljon olen elämäni aikana saanut kuraa niskaa mieheni perheen ja lapsuuden takia. Hoida ap lapsuutesi traumat terapiassa, muuten viattomatkin saavat niistä kärsiä ennemmin tai myöhemmin.

Olen surkean lapsuuden elänyt, ja kyllä jotenkin harmittaa miehesi puolesta. Ihan kuin rivien välissä syyttäisit miestäsi vaikeuksista joita eteenne on tullu. Syy ei ole miehen, lapsi ei voi valita vanhempiaan. Syy on miehen vanhempien, he VALITSIVAT kohdella lastaan paskasti. Aivan kuten mun vanhemmatkin valitsivat. Se on nimenomaan VALINTA.

Minä taas näen niin että oma perheeni oliso säästynyt paljolta jos ei olisi ollut anoppia elämässä mukana. Anoppi on etuoikeutettu kermaperse eikä yhtään tajua miten loukkaava on ylemmyudentunnossaan ja siinä miten hokee olevansa parempaa piiriä ja eliittiä. Minä sentäön yritän ymmärtää anoppia, hän ei yritä tippakaan ymmärtää muita joilla on erilainen (anopin mielestä huono) tausta

Vanhempiaan ja sukuaan ei voi valita. Paska tuuri olisi voinut osua sinunkin kohdalle.

Voit itsekin tehdä valinnan perheesi parhaaksi ja lopettaa sen lapsuutesi syyttelyn ja mennä terapiaan se käsittelemään. Valinta on nyt sinun, olet jo aikuinen. Usko pois, se kannattaa tulevaisuuttasi varten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lähtöisin samanlaisista kotioloista kuin miehesi, perheemme pitää edelleen yhtä ja välit ovat lämpimät. Mieheni lapsuus on ollut surkea ja hänen sukulaisensa aiheuttavat edelleen jatkuvaa murhetta ja taakkaa. Ehdotan, että ap käsittelee lapsuutensa terapiassa, sillä muutoin hänen miehensä joutuu kantamaan kohtuutonta taakkaa puolisonsa takia. Lisäksi se kurja lapsuus aiheuttaa myös ongelmia kiintymyssuhteissa, luottamisessa ym. parisuhteen tärkeissä asioissa ja voivat aiheuttaa isoja ongelmia myöhemmin elämässä. Jos nyt tietäisin, mitä nuorena ja sinisilmäisen en tiennyt, en olisi valinnut elämää mieheni kanssa, niin paljon olen elämäni aikana saanut kuraa niskaa mieheni perheen ja lapsuuden takia. Hoida ap lapsuutesi traumat terapiassa, muuten viattomatkin saavat niistä kärsiä ennemmin tai myöhemmin.

Olen surkean lapsuuden elänyt, ja kyllä jotenkin harmittaa miehesi puolesta. Ihan kuin rivien välissä syyttäisit miestäsi vaikeuksista joita eteenne on tullu. Syy ei ole miehen, lapsi ei voi valita vanhempiaan. Syy on miehen vanhempien, he VALITSIVAT kohdella lastaan paskasti. Aivan kuten mun vanhemmatkin valitsivat. Se on nimenomaan VALINTA.

Minä taas näen niin että oma perheeni oliso säästynyt paljolta jos ei olisi ollut anoppia elämässä mukana. Anoppi on etuoikeutettu kermaperse eikä yhtään tajua miten loukkaava on ylemmyudentunnossaan ja siinä miten hokee olevansa parempaa piiriä ja eliittiä. Minä sentäön yritän ymmärtää anoppia, hän ei yritä tippakaan ymmärtää muita joilla on erilainen (anopin mielestä huono) tausta

Vanhempiaan ja sukuaan ei voi valita. Paska tuuri olisi voinut osua sinunkin kohdalle.

Voit itsekin tehdä valinnan perheesi parhaaksi ja lopettaa sen lapsuutesi syyttelyn ja mennä terapiaan se käsittelemään. Valinta on nyt sinun, olet jo aikuinen. Usko pois, se kannattaa tulevaisuuttasi varten.

Voi miten lapsenomaisesti uskot että terapia hoitaa kaiken. Ei hoida. Terapia on käyty mutta mikään ei poista koskaan surua ja ikävää, ja kokemusta siitä miten on tullut hylätyksi. Terapia antaa toki välineitä mutta ei se paskaa lapsuutta muuta aurinkoiseksk. Käsittämätöntä väärää luuloa terapian tarjoamasta avusta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lähtöisin samanlaisista kotioloista kuin miehesi, perheemme pitää edelleen yhtä ja välit ovat lämpimät. Mieheni lapsuus on ollut surkea ja hänen sukulaisensa aiheuttavat edelleen jatkuvaa murhetta ja taakkaa. Ehdotan, että ap käsittelee lapsuutensa terapiassa, sillä muutoin hänen miehensä joutuu kantamaan kohtuutonta taakkaa puolisonsa takia. Lisäksi se kurja lapsuus aiheuttaa myös ongelmia kiintymyssuhteissa, luottamisessa ym. parisuhteen tärkeissä asioissa ja voivat aiheuttaa isoja ongelmia myöhemmin elämässä. Jos nyt tietäisin, mitä nuorena ja sinisilmäisen en tiennyt, en olisi valinnut elämää mieheni kanssa, niin paljon olen elämäni aikana saanut kuraa niskaa mieheni perheen ja lapsuuden takia. Hoida ap lapsuutesi traumat terapiassa, muuten viattomatkin saavat niistä kärsiä ennemmin tai myöhemmin.

Olen surkean lapsuuden elänyt, ja kyllä jotenkin harmittaa miehesi puolesta. Ihan kuin rivien välissä syyttäisit miestäsi vaikeuksista joita eteenne on tullu. Syy ei ole miehen, lapsi ei voi valita vanhempiaan. Syy on miehen vanhempien, he VALITSIVAT kohdella lastaan paskasti. Aivan kuten mun vanhemmatkin valitsivat. Se on nimenomaan VALINTA.

Minä taas näen niin että oma perheeni oliso säästynyt paljolta jos ei olisi ollut anoppia elämässä mukana. Anoppi on etuoikeutettu kermaperse eikä yhtään tajua miten loukkaava on ylemmyudentunnossaan ja siinä miten hokee olevansa parempaa piiriä ja eliittiä. Minä sentäön yritän ymmärtää anoppia, hän ei yritä tippakaan ymmärtää muita joilla on erilainen (anopin mielestä huono) tausta

Vanhempiaan ja sukuaan ei voi valita. Paska tuuri olisi voinut osua sinunkin kohdalle.

Voit itsekin tehdä valinnan perheesi parhaaksi ja lopettaa sen lapsuutesi syyttelyn ja mennä terapiaan se käsittelemään. Valinta on nyt sinun, olet jo aikuinen. Usko pois, se kannattaa tulevaisuuttasi varten.

Pumpulipallero vauhdissa! ”Lopeta se lapsuutesi syyttely”. Mun vanhemmat on hakanneet mua johdolla, harjalla, risulla, klapilla, nyrkillä, mattopiiskalla, ongella, vyöllä. Ihan on oikein ja kohtuullista syyttää tuolaisoa ihmisoa*koja tekemistään asioista. He ovat tehneet rikoksia, ja ovat syyllisiä.

En tajua miten jotku voi olla niin naiveeja että luulevat huonon lapsuuden tarkoittavan vain pieniä juttuja joista turhaan kitistään (vrt KKÄ joka pakotettiin siivoamaan huoneensa).

Monet kokee hirveitä ihmisoikeusrikkomuksia ja rikoksia. Sellaisen kokeneelle on aika hemmetin ylenkatseista sanoa että ”lopeta se syyttely”.

Otahan sinä se pääsi pois ”peeceestä” ja katso mitä maailmassa tapatuu muuallakin kuin sinun pehmeässä pumpulipallossasi.

Sellainen huomio vaan, että monissa viesteissä (ja ihmisten luuloissa) on strreotypiana se että kaltoinkohdeltu lapsi ja pahoinpitely yleensä kuuluu vain alimpaan sosiaaliluokkaan, köyhien ja alkkisten perheisiin.

Näin ei ole laisinkaan. Itse olen yksi ketjuun vastanneista pahoinpidellyistä/laiminlyödyistä ja perheeni oli varakas ja ns silmäätekevä.

Sellaisessa on helpompaa toimia väärin, kun kukaan ei usko tai epäile että hyvässä perheessä (siis ulkoisesti kulissit kunnossa) tällaista voisi ollakaan.

Kauhea ajattelutapa, että ap:n pitäisi käsitellä asiansa terapiassa ettei vahingossakaan vaivaa muita. Olen itse elänyt erittäin hyvän lapsuuden mutta menettänyt äitini muutama vuosi sitten melko nuorena. Isäni ei muista kovin hyvin lapsuuteni yksityiskohtia ja harvoin puhuu niistä oma-aloitteisesti. Minusta on surullista, ettei ole ketään kenen kanssa muistella lapsuuttani. Ymmärrän hyvin, että ap:ta surettaa oma kohtalonsa ja että voi olla vaikea iloita muiden puolesta. Se on inhimillistä.

Jos itse olisin ap:n appivanhempi ja tietäisin miniäni taustan, en mehustelisi poikani lapsuusmuistoilla. Niistä saa puhua ja puhuisinkin, mutta hienotunteisesti ja kunnioittaen. Samalla pyrkisin osoittamaan miniälle meidän olevan turvallisia läheisiä, mikäli hän meistä sellaisia toivoo. Itse olen toivonut saavani appivanhempieni tukea mutta melko huonolla menestyksellä.

Kyse ei siis ole appivanhempien puheiden rajoittamisesta vaan myötätunnosta kovia kokenutta kohtaan.

Oletko aivan varma, että miehesi lapsuus on ollut niin onnellinen ja aurinkoinen kuin hänen vanhempansa haluavat sen näyttävän. Olet kai kuullut sanonnan, että aika kultaa muistot? Näin on varmaan käynyt tässäkin. Ja negatiiviset asiat lakaistaan maton alle. Monessa perheessä kulissit ovat tärkeät. Mitä niiden takana tapahtuu, siitä vaietaan visusti. 

Jos sinua oma lapsuutesi edelleen vaivaa ja häiritsee, niin hakudu toki terapiaan. Vai etkö voi, koska appivanhempien kaunis maailma ei tunne terapian tarvetta?

Vierailija kirjoitti:

Kauhea ajattelutapa, että ap:n pitäisi käsitellä asiansa terapiassa ettei vahingossakaan vaivaa muita. Olen itse elänyt erittäin hyvän lapsuuden mutta menettänyt äitini muutama vuosi sitten melko nuorena. Isäni ei muista kovin hyvin lapsuuteni yksityiskohtia ja harvoin puhuu niistä oma-aloitteisesti. Minusta on surullista, ettei ole ketään kenen kanssa muistella lapsuuttani. Ymmärrän hyvin, että ap:ta surettaa oma kohtalonsa ja että voi olla vaikea iloita muiden puolesta. Se on inhimillistä.

Jos itse olisin ap:n appivanhempi ja tietäisin miniäni taustan, en mehustelisi poikani lapsuusmuistoilla. Niistä saa puhua ja puhuisinkin, mutta hienotunteisesti ja kunnioittaen. Samalla pyrkisin osoittamaan miniälle meidän olevan turvallisia läheisiä, mikäli hän meistä sellaisia toivoo. Itse olen toivonut saavani appivanhempieni tukea mutta melko huonolla menestyksellä.

Kyse ei siis ole appivanhempien puheiden rajoittamisesta vaan myötätunnosta kovia kokenutta kohtaan.

Pitääkö rajoittaa kaikkea normaalia, ettei epänormaalin lapsuuden elänyt ahdistu? Vai pitääkö epänormaalin lapuuden eläneen hakeutua terapiaan? Vai pitääkö koko lähipiirin toimia terapeutteina vuosiymmeniä tai aina?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauhea ajattelutapa, että ap:n pitäisi käsitellä asiansa terapiassa ettei vahingossakaan vaivaa muita. Olen itse elänyt erittäin hyvän lapsuuden mutta menettänyt äitini muutama vuosi sitten melko nuorena. Isäni ei muista kovin hyvin lapsuuteni yksityiskohtia ja harvoin puhuu niistä oma-aloitteisesti. Minusta on surullista, ettei ole ketään kenen kanssa muistella lapsuuttani. Ymmärrän hyvin, että ap:ta surettaa oma kohtalonsa ja että voi olla vaikea iloita muiden puolesta. Se on inhimillistä.

Jos itse olisin ap:n appivanhempi ja tietäisin miniäni taustan, en mehustelisi poikani lapsuusmuistoilla. Niistä saa puhua ja puhuisinkin, mutta hienotunteisesti ja kunnioittaen. Samalla pyrkisin osoittamaan miniälle meidän olevan turvallisia läheisiä, mikäli hän meistä sellaisia toivoo. Itse olen toivonut saavani appivanhempieni tukea mutta melko huonolla menestyksellä.

Kyse ei siis ole appivanhempien puheiden rajoittamisesta vaan myötätunnosta kovia kokenutta kohtaan.

Pitääkö rajoittaa kaikkea normaalia, ettei epänormaalin lapsuuden elänyt ahdistu? Vai pitääkö epänormaalin lapuuden eläneen hakeutua terapiaan? Vai pitääkö koko lähipiirin toimia terapeutteina vuosiymmeniä tai aina?

Ei tarvi rajoittaa. Mutta ei tarvi omaa erinomaisiuttaan ja pletettua paremmuuttaan hieroa toisen naamaan ikävällä ylimielisellä sävyllä. Juuri sillä samalla millä viestisikin kirjoitit.

Olen usein ihmetellyt, miksi toisiin sukuihin kertyy kurjuutta sukupolvesta toiseen. Johtuuko se geeneistä, perinteistä vai mistä ihmeestä, vaikka yhteiskunta tarjoaisi tukea ja apuakin? Tässä ketjussa tulee aika selkeästi ilmi, että uhrit eivät ilmeisesti halua apua ja terapiaa, vaan haluavat uhriutua ja siten jatkaa sukupolvien perintöä. Kaikki sympatiat kurjan lapsuuden kokeneille, mutta miksi ette koe tarvitsevanne terapiaa kaiken kokemanne jälkeen? Täälläkin on ollut karmeita kuvauksia joidenkin lapsuudesta, ettekö todella koe niiden jättäneen jälkeensä vinoutuneita ajatus-ja käyttäytymismalleja?

Vierailija kirjoitti:

Olen usein ihmetellyt, miksi toisiin sukuihin kertyy kurjuutta sukupolvesta toiseen. Johtuuko se geeneistä, perinteistä vai mistä ihmeestä, vaikka yhteiskunta tarjoaisi tukea ja apuakin? Tässä ketjussa tulee aika selkeästi ilmi, että uhrit eivät ilmeisesti halua apua ja terapiaa, vaan haluavat uhriutua ja siten jatkaa sukupolvien perintöä. Kaikki sympatiat kurjan lapsuuden kokeneille, mutta miksi ette koe tarvitsevanne terapiaa kaiken kokemanne jälkeen? Täälläkin on ollut karmeita kuvauksia joidenkin lapsuudesta, ettekö todella koe niiden jättäneen jälkeensä vinoutuneita ajatus-ja käyttäytymismalleja?

Olen KÄYNYT terapiassa kaksi pitköä jaksoa itse maksaen, todella hyvällä terapeutilla. Toistan sanomani: terapia ei auta menneisyyden muuttamisessa eikä se tee ihmistä onnelliseksi (eikä varsinkaan lapsuutta onnelliseksi€. Suru, pettymys ja kaiho kulkevat mukana elämän loppuun saakka.

Terapia antaa kyllä välineitä kaltoinkohtelun katkaisemiseen (laitan rajat) ja sen syiden ymmärtämiseen (vanhempani on pahasti luonnevikainen), mutta ei se poista tapatunutta.

Mitä ihmiset oikein luulee? Että vuosikymmenet hakattu muuttuu terapian jälkeen hyper-onnelliseksi ja on unohtanut kaiken? Olette kyl lapsellisia ja lapsenuskoisia. Mutta se taas johtuu siltä että saittekin hyvän lapsuuden. Silloin on varaa olla vähön naiivi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauhea ajattelutapa, että ap:n pitäisi käsitellä asiansa terapiassa ettei vahingossakaan vaivaa muita. Olen itse elänyt erittäin hyvän lapsuuden mutta menettänyt äitini muutama vuosi sitten melko nuorena. Isäni ei muista kovin hyvin lapsuuteni yksityiskohtia ja harvoin puhuu niistä oma-aloitteisesti. Minusta on surullista, ettei ole ketään kenen kanssa muistella lapsuuttani. Ymmärrän hyvin, että ap:ta surettaa oma kohtalonsa ja että voi olla vaikea iloita muiden puolesta. Se on inhimillistä.

Jos itse olisin ap:n appivanhempi ja tietäisin miniäni taustan, en mehustelisi poikani lapsuusmuistoilla. Niistä saa puhua ja puhuisinkin, mutta hienotunteisesti ja kunnioittaen. Samalla pyrkisin osoittamaan miniälle meidän olevan turvallisia läheisiä, mikäli hän meistä sellaisia toivoo. Itse olen toivonut saavani appivanhempieni tukea mutta melko huonolla menestyksellä.

Kyse ei siis ole appivanhempien puheiden rajoittamisesta vaan myötätunnosta kovia kokenutta kohtaan.

Pitääkö rajoittaa kaikkea normaalia, ettei epänormaalin lapsuuden elänyt ahdistu? Vai pitääkö epänormaalin lapuuden eläneen hakeutua terapiaan? Vai pitääkö koko lähipiirin toimia terapeutteina vuosiymmeniä tai aina?

Nimenomaan sitä tarkoitin, että ei tarvitse rajoittaa mitään normaalia. Itse en pidä normaalina sitä, että miehen lapsuusmuistoista puhutaan jatkuvasti. En usko, että hyvänkään lapsuuden elänyt puoliso jaksaa niitä loputtomiin kuunnella. Saa puhua mutta muistaen ja huomioiden toisten tunteet. Koskee muuten ihan kaikkia puheenaiheita. Itse olen raskaana ja ystäväni koki vastikään keskenmenon. Puhun hänelle raskaudesta mutta hienotunteisesti ja olen myös kysynyt häneltä, miltä aiheesta puhuminen tuntuu. Jos hän olisi sanonut sen sattuvan, olisin ihan hyvin voinut jättää aiheesta puhumisen minimiin ihan vain häntä kunnioittaakseni. Ei ole minusta itseltäni niin suuri uhraus, jos voin säästää ystävääni surulta.

Onko niin vaikeaa olla myötätuntoinen? Jotkut helppoa elämää eläneet eivät ilmeisesti kestä edes sitä, että joillakuilla muilla asiat voivat olla todella huonosti. Varsinkin kun on kyse niinkin läheisistä ihmisistä kuin appivanhemmista, pitäisi välittää miniästä sen verran että ottaa tämän tunteet huomioon. Se ei ole iso vaiva ja siitä voi jopa saada itselleenkin jotain paljon parempaa kuin oman paremmuuden alleviivaamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Apn ei kyllä oikeasti kannata avautua lapsuudestaan yhtään anoppilassa, jos anoppi on vähääkään ”parempana itseään pitävä”, kova arvostelemaan muita, kova luokittelemaan ihmisiä tai ihan vaan ylemmyydentuntoinen ja empatiakyvytön.

Jos tällaiselle menee avautumaan, antaa samalla lyömäaseen jolla anoppi ja appi voi mätkiä vaikka koko loppuelämän. Itse oon kerran tän virheen tehnyt ja sain maksaa kovan hinnan. Tietynlaisille ihmisille jotka luulevat olevansa muita ylempänä, tällaiset ”sukuskandaalit” (anopin käyttämä sana) ovat kuin bensaa liekkeihin.

Mun mielestä huono lapsuudenkoti ei ole mikään skandaali vaan hyvinkin tavallinen juttu 70-80 luvulla. Mutta jos on hyvistä piireistä niin tällainen voi olla ”ennenkuulumatonta” ja ”skandaalimaista” js siitä voi sitten hyvin huomautella ja muistutella aina kun haluaa nolata toisen.

Todellakaan ei ole niin että hyvän ja turvallisen taustan omaavat olisi automaattisesti ymmärtäväisiä, lempeitä ja empatiakykyisiä. Välillä näyttää että ihan päinvastoin, näkeehän sen täällä avlla myös.

Eihän ap missään sanonut, että anoppi olisi ylemmyydentuntoinen tai itseään parempana pitävä? Jotenkin tuntuu että anoppiin liitetään heti kaikki negatiiviset asiat. Eikö ole mitenkään mahdollista, että anoppi nyt vaan tykkää muistella

menneitä ilman mitään taka-ajatuksia tai ylemmyydentunteita? Täytyykö anopilla olla aina joku kieroilu menossa?

Minusta paras ratkaisu olisi vaan, että juttelisit asiasta miehesi kanssa ja sovitte että hän vaikka vaihtaa ensi kerralla puheenaihetta, jos anoppi jää liian pitkäksi aikaa muistelemaan menneitä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauhea ajattelutapa, että ap:n pitäisi käsitellä asiansa terapiassa ettei vahingossakaan vaivaa muita. Olen itse elänyt erittäin hyvän lapsuuden mutta menettänyt äitini muutama vuosi sitten melko nuorena. Isäni ei muista kovin hyvin lapsuuteni yksityiskohtia ja harvoin puhuu niistä oma-aloitteisesti. Minusta on surullista, ettei ole ketään kenen kanssa muistella lapsuuttani. Ymmärrän hyvin, että ap:ta surettaa oma kohtalonsa ja että voi olla vaikea iloita muiden puolesta. Se on inhimillistä.

Jos itse olisin ap:n appivanhempi ja tietäisin miniäni taustan, en mehustelisi poikani lapsuusmuistoilla. Niistä saa puhua ja puhuisinkin, mutta hienotunteisesti ja kunnioittaen. Samalla pyrkisin osoittamaan miniälle meidän olevan turvallisia läheisiä, mikäli hän meistä sellaisia toivoo. Itse olen toivonut saavani appivanhempieni tukea mutta melko huonolla menestyksellä.

Kyse ei siis ole appivanhempien puheiden rajoittamisesta vaan myötätunnosta kovia kokenutta kohtaan.

Pitääkö rajoittaa kaikkea normaalia, ettei epänormaalin lapsuuden elänyt ahdistu? Vai pitääkö epänormaalin lapuuden eläneen hakeutua terapiaan? Vai pitääkö koko lähipiirin toimia terapeutteina vuosiymmeniä tai aina?

Ei tarvi rajoittaa. Mutta ei tarvi omaa erinomaisiuttaan ja pletettua paremmuuttaan hieroa toisen naamaan ikävällä ylimielisellä sävyllä. Juuri sillä samalla millä viestisikin kirjoitit.

Häpeätkö omaa lapsuuttasi, vai miksi sinusta tuntuu että muut hierovat naamaasi omaa erinomaisuuttaan ja ovat ylimielisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauhea ajattelutapa, että ap:n pitäisi käsitellä asiansa terapiassa ettei vahingossakaan vaivaa muita. Olen itse elänyt erittäin hyvän lapsuuden mutta menettänyt äitini muutama vuosi sitten melko nuorena. Isäni ei muista kovin hyvin lapsuuteni yksityiskohtia ja harvoin puhuu niistä oma-aloitteisesti. Minusta on surullista, ettei ole ketään kenen kanssa muistella lapsuuttani. Ymmärrän hyvin, että ap:ta surettaa oma kohtalonsa ja että voi olla vaikea iloita muiden puolesta. Se on inhimillistä.

Jos itse olisin ap:n appivanhempi ja tietäisin miniäni taustan, en mehustelisi poikani lapsuusmuistoilla. Niistä saa puhua ja puhuisinkin, mutta hienotunteisesti ja kunnioittaen. Samalla pyrkisin osoittamaan miniälle meidän olevan turvallisia läheisiä, mikäli hän meistä sellaisia toivoo. Itse olen toivonut saavani appivanhempieni tukea mutta melko huonolla menestyksellä.

Kyse ei siis ole appivanhempien puheiden rajoittamisesta vaan myötätunnosta kovia kokenutta kohtaan.

Pitääkö rajoittaa kaikkea normaalia, ettei epänormaalin lapsuuden elänyt ahdistu? Vai pitääkö epänormaalin lapuuden eläneen hakeutua terapiaan? Vai pitääkö koko lähipiirin toimia terapeutteina vuosiymmeniä tai aina?

Nimenomaan sitä tarkoitin, että ei tarvitse rajoittaa mitään normaalia. Itse en pidä normaalina sitä, että miehen lapsuusmuistoista puhutaan jatkuvasti. En usko, että hyvänkään lapsuuden elänyt puoliso jaksaa niitä loputtomiin kuunnella. Saa puhua mutta muistaen ja huomioiden toisten tunteet. Koskee muuten ihan kaikkia puheenaiheita. Itse olen raskaana ja ystäväni koki vastikään keskenmenon. Puhun hänelle raskaudesta mutta hienotunteisesti ja olen myös kysynyt häneltä, miltä aiheesta puhuminen tuntuu. Jos hän olisi sanonut sen sattuvan, olisin ihan hyvin voinut jättää aiheesta puhumisen minimiin ihan vain häntä kunnioittaakseni. Ei ole minusta itseltäni niin suuri uhraus, jos voin säästää ystävääni surulta.

Onko niin vaikeaa olla myötätuntoinen? Jotkut helppoa elämää eläneet eivät ilmeisesti kestä edes sitä, että joillakuilla muilla asiat voivat olla todella huonosti. Varsinkin kun on kyse niinkin läheisistä ihmisistä kuin appivanhemmista, pitäisi välittää miniästä sen verran että ottaa tämän tunteet huomioon. Se ei ole iso vaiva ja siitä voi jopa saada itselleenkin jotain paljon parempaa kuin oman paremmuuden alleviivaamisesta.

Näetkö mitään eroa muutama kuukausi/viikko sitten tapahtuneessa keskenmenossa vrt. kymmeniä vuodia sitten eletyssä lapsuudessa?

Vierailija kirjoitti:

Oletko aivan varma, että miehesi lapsuus on ollut niin onnellinen ja aurinkoinen kuin hänen vanhempansa haluavat sen näyttävän. Olet kai kuullut sanonnan, että aika kultaa muistot? Näin on varmaan käynyt tässäkin. Ja negatiiviset asiat lakaistaan maton alle. Monessa perheessä kulissit ovat tärkeät. Mitä niiden takana tapahtuu, siitä vaietaan visusti. 

Jos sinua oma lapsuutesi edelleen vaivaa ja häiritsee, niin hakudu toki terapiaan. Vai etkö voi, koska appivanhempien kaunis maailma ei tunne terapian tarvetta?

Mistä tämä ajattelutapa oikein kumpuaa? Jos muistelen lasteni ekoja askeleita, mutta unohdan samaan hengenvetoon kauhistella kakkavaippojaan, niin lakaisen negatiiviset asiat maton alle?

Suurimmalla osalla on hyvä lapsuus. On ruokaa, lämpöä ja välittämistä. On paljon rakkautta. Sitten ovat kaltaisesi, joiden mielestä perheessä pidetään yllä kulisseja, jos ei koko ajan valiteta, miten kamalaa oli.

Ohiksena vain, en itsekään jaksaisi kuunnella mitään miehen lapsuustarinoita joka kerta, ja tämä ihan ilman mitään traumoja. Ja muutenkin en ymmärrä miksi aikuiset ihmiset roikkuvat vanhemmissaan noin paljon,aikuiset lapset elävät omaa elämäänsä ja vanhemmat omaansa. Mutta ap on saanut todella ikäviä vastauksia, mutta voisiko siellä anoppilassa käyntejä vähentää? Näen miehen vanhempia ehkä 3 kertaa vuodessa, tämä on mielestäni oikein riittävästi.