Minkä asian osalta kasvoitte lapsuutenne tynnyrissä?

Nämä on kyllä jotenki vähän surullisia ja samalla herttaisia että ei osata esim käydä siellä ravintolassa ja siinä mielessä surullista että ei siinä pitäisi mitään hävettävää olla..kuitenkin se että opettelee ja kokeilee vaikkakin vanhemmalla iällä niin ei siinä pitäisi olla mitään noloa, päinvastoin. Itselläni se on ulkomaanmatkailu vaikka käyntiin reissussa kun olin pieni mutta eihän mun tarvinnut ku seurata vanhempia.. nyt aikuisena kerran käyny ulkomailla ja olin lentokentällä ihan pihalla että mihin pitää mennä ja mitä tehdä😌

Perheväkivalta. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että rakkaiksi kutsumiaan ihmisiä voi lyödä tai että lapsilleen voi huutaa. Ihan tosissani uskoin, kun opiskelukaveri väitti kävelleensä ovea päin ja saaneensa siksi poskiluun murtuman.

1970-80 luvun pienessä maalaispaikassa kasvaneena olin melko monen asian suhteen umpiossa.

Ravintolassa söin ensikertaa 9. luokalla luokkaretkellä.

En osannut tilata grilliltä hampurilaista.

Populaarimusiikki avautui yläasteella pikkuhiljaa.

Suvussamme oli yksi väkivaltainen rapajuoppo ja suhtautumiseni alkoholiin oli aika mustavalkoinen.

Suuri oli yllätys, että tavallisen perheen tavallisen oloinen iskä/äiskä voi olla alkoholisti.

Emme matkustelleet, hotellit, laivat, junat lentokoneista puhumattakaan eivät kuuluneet lapsuuden kokemuspiiriini, mutta mitäpä siitä ehtipä nuo oppia aikuisenakin.

Uskonnon suhteen olin myös aika umpioitu, kotini ei ollut uskonnollinen ja koulun uskonnonopetus oli jotain valtavaa.

En törmännyt karismasttisiin liikkeisiin kuin vasta aikuisena, lestadiolaisuuskaan ei vielä ollut vahvaa kotiseudullani(sittemmin voimistunut)

Rahankäytön. En osannut kotoa muuttaessani suunnitella rahankäyttöä, säästää, käyttää rahaa tulojen mukaan yms. Minulla on tästä syystä vieläkin maksamattomia lainoja, vaikka nykyään olen järkevämpi rahankäyttäjä.

Minulla oli jälkeenpäin ajatellen outo lapsuus. Koin kaikenlaista - matkustelua, konsertteja, teatteria, oopperaa, luksusravintoloita, kaikenlaisia "elämyksiä" - mistä 90-luvulla luokkakaverini olivat kateellisia, etenkin tuosta jatkuvasta matkustelusta. Mutta minua ei kyllä mitenkään valmisteltu normaalielämään, ja olen nykyään yli kolmekymppisenäkin aika ulalla asioista, jotka olisi pitänyt opetella jo nuorena. Niinkin yksinkertainen asia kuin meikkaus olisi parantanut hurjasti itsetuntoani huonoihoisena nuorena aikuisena, mutta äitini pilkkasi minua kun pyysin teininä ostaa jotain meikkiä, ja jätin asian sitten nolona sikseen. Äitini osti minulle myös kalliita ja muodikkaita vaatteita, ja kun sanon muodikkaita, tarkoitan muotilehtien sivuilta poimittuja tyylejä joissa olin aina koulukavereiden silmätikkuna. Olisin halunnut vain farkut ja hupparin, en saanut. Olisin halunnut soittaa sähkökitaraa, ja minut laitettiin piano- ja viulutunneille. Nuorempana olisin halunnut Barbie-nuken, mutta äitini ei hyväksynyt niitä. Olisin halunnut partioon, jouduin balettitunneille...

Ei minulla mikään huono lapsuus ja nuoruus ollut, olin suurimman osan ajasta hyvin onnellinen, mutta nyt kun muistelee niin ainoa paikka missä sain valita itse mitä halusin oli kirjasto, ja siksi kai luinkin aina. :D

Matkusteleminen, juhlapyhistä ei juuri mitään muistoja, ei poikenneet arjesta. Perheiden yhdessä syöminen ja yhdessä kokkaaminen kummeksutti ja ahdistaa vieläkin tai tuntuu epämukavalta syödä jossain porukassa. Maalaiskylän hikinen pieni ruokakauppa oli ainoa mihinkä pääsi harvoin. Lapsia ei viety mihinkään.

Vaikuttaa että aika monen lapsuudessa 70- ja 80-luvulla ei matkusteltu eikä käyty ravintoloissa syömässä. Ei käyty meilläkään. Olin 30 kun menin ensi kertaa ulkomaille, tietysti yksin.

Vierailija kirjoitti:

Pikkuhiljaa olen totutellut käymään pikaruokapaikoissa mutta eritasoiset ravintolat ovat minulle yhä liian "pelottavia" kun ei tiedä miten käyttäytyä. Pitäisi vaan mennä sekaan ja tarvittaessa sanoa asiakaspalvelijallekin että eipä ole paljon tullut käytyä...

Ei ravintoloissa edellytetä mitään erikoisia käytöstapoja. Ihan normaaleilla käytös- ja pöytätavoilla pärjää. Jos pelkästään ravintolassa käyminen tuntuu jännittävältä, niin lisää jännitystä ei tarvitse hankkia tilaamalla ruokaa (esim. hummeria), jota ei oikein osaa syödä. Niiden aika on sitten, kun ravintolassa asiointi ei enää jännitä. Etukäteen voi netistä lukea ravintolan ruokalistaa ja rauhassa tutkiskella, mitä ne cevichet ja ratatouillet ovat. Yleensä ne ovat ihan kohtuullisen tuttuja ruokia, joista käytetään vain ulkomaista nimeä.

Tarjoilijalle ei ole välttämätöntä kertoa, ettei ole tottunut ravintolassa kävijä. Ei se kuulu hänelle mitenkään eikä edes kiinnosta: asiakaspalvelijana hän näkee päivittäin niin monenlaista asiakasta, ettei yksi noviisi mitenkään herätä hänen mielenkiintoaan.

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa että aika monen lapsuudessa 70- ja 80-luvulla ei matkusteltu eikä käyty ravintoloissa syömässä. Ei käyty meilläkään. Olin 30 kun menin ensi kertaa ulkomaille, tietysti yksin.

Minullakin on sellainen kuva, etteivät aiemmat sukupolvet ole juuri saaneet kokea tätä lapsuudessaan. Itse olen kuitenkin mennyt kouluun 2000-luvulla, joten kuilu kavereihin on ollut mahdollisesti vielä suurempi. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa että aika monen lapsuudessa 70- ja 80-luvulla ei matkusteltu eikä käyty ravintoloissa syömässä. Ei käyty meilläkään. Olin 30 kun menin ensi kertaa ulkomaille, tietysti yksin.

Ravintoloissa syöminen alkoi yleistyä 1990- luvulla.

Toki Suomi on modernisoitunut alueellisesti hyvin eri tahtiin.

Kyllä meidän perheessä matkustettiin 1980-luvulla joka kesä, vaikka oltiin oikeasti köyhiä. Ei tietenkään lentokoneella eikå yleensä Pohjoismaita pitemmälle, mutta autolla ja junalla kotimaassa. Yövyttiin leirintä-alueilla ja sukulaisissa. Käytiin katsomassa maisemakohteita, vanhoja kirkkoja ja vanhoja rakennuksia, puistoja, museoita, tehtaita, kansallispuistoja, kaupunkeja. Ravintoloissa ei syöty, vaan ostettiin kaupoista leipäaineksia ja illalla grillattiin sen illan leirintä-alueella.

Minä kasvoin pimennossa small talkista ja väkivaltaviihteestä. Meillä katsottiin kyllä telkkaria kotona, brittiläisiä dekkareita ja vanhoja länkkäreitä, mutta jotenkin aina sellaista, missä väkivalta tapahtui kulman takana piilossa ja sen seurauksia vaan ratkottiin. En vieläkään siedä väkivallan näyttämistä.

Ravintolat on itsellänikin. Emme käyneet koskaan ravintolassa syömässä. Grillillä kävimme kyllä joskus. Joskus teini-iässä jollain lomamatkalla kävimme syömässä ja muistan hävenneeni, koska tuntui kuin kaikki olisivat katsoneet meitä maalaistolloja isossa kaupungissa. Vielä nykyäänkin ahdistun ravintoloissa, koska olen epävarma, miten tilataan, mihin istutaan ja milloin maksetaan.

Ulkomaan matkat ovat toinen. Kävimme kyllä Ruotsissa laivalla, mutta emme missään kauempana. Vasta aikuisena olen alkanut matkustella. Junalla menin ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana.

Olen 80- ja 90-lukujen lapsi.

Minusta tässä ketjussa on outoa se, kuinka moni on jättänyt asioita tekemättä kokonaan pelkästään sen takia, ettei lapsuudenkodissa sitä tehty. Ei meilläkään koskaan matkustettu eikä syöty ravintoloissa, mutta sehän vasta herättikin uteliaisuuden että mitä se on. Heti kun itse aloin tienata, tein kaikkea mahdollista ihan vain tietääkseni mitä se mistä muut puhuu. Mitä ihmeen pelottavaa voi olla ravintolaan menemisessä? Siellähän on se henkilökunta sitä varten että niiltä voi kysyä. Ja nykyään voi kaiken lukea netistä etukäteen vaikka matkustamisesta, ei tarvitse edes kysellä keneltäkään.

Vietin koko lapsuuteni 60/70-luvun Suomessa, siinä on tynnyriä kerrakseen.

Mä en ole mistään erityisen rikkaasta tai menestyneestä suvusta. Mun vanhemmat ovat molemmat pientilallisten lapsia, joten he eivät kumpikaan ole mistään sivistyskodista. Mutta jollain tavalla mun suku on molemmilta puolin aika fiksua ja melko hyvin pärjäävää, jollain tavalla kohtuullista. Ei esim. ole ryyppäämistä tai rappiota, mielenterveysongelmia kyllä on. Kaikissa lähisukuni perheissä arvostettiin ja arvostetaan kulttuuria ja lukemista, ja ylipäätään henkistä pääomaa. En mä nyt sano, että sukumme kohtaamiset olisivat olleet pelkkää erittäin korkeatasoista keskustelua, mutta suvun tapaamisissa jutellaan vilkkaasti, ja toki puhutaan kaikkien kuulumisista, mutta myös yhteiskunnallisista asioista, kulttuurista jne. 

Mä oon siis kasvanut sellaisessa tynnyrissä, jossa kuvittelin, että suurin osa ihmisistä on kohtuullista, mukavaa, avointa, keskustelutaitoista, henkisestä pääomasta kiinnostunutta porukkaa. Totta kai koulussa tutustuin muunkinlaisiin lapsiin, mutta harvemmin sitä pääsee kovin syvällisesti tutustumaan toisten perheisiin. Meillä sukuloitiin paljon, kun olin lapsi, joten sukulaisten perheet tulivat tutuksi. Kesti aika kauan, että tajusin, miten erilaisista lähtökohdista ihmiset ovat.

Rakkaus, hellyys, hyvä olo, hengittäminen vapaasti.

Olen opettelemalla opetellut rauhallista hengittämistä sekä hymyilemistä peilin kanssa vasta muutettuani pois kotoa lukion jälkeen. Hyvä olo edelleen näin nelikymppisenä pelottaa, sillä olen varma, että jos uskallan olla onnellinen, kohta rysähtää. Miehelleni en osaa osoittaa hellyyttä ollenkaan, halaaminen tai suukottelu eivät minulta onnistu. Lapselleni sentään osaan luontevammin osoittaa sellaista ja jopa sanoa rakastavani.

Minä en tiedä vieläkään miten ravintolassa käyttäydytään, joten en ole juuri käynyt niissä. Voisiko joku kertoa?

Lapsuus meni siinä mielessä tynnyrissä, että en ikinä joutunut tekemään sosiaalisesti mitään tavoitteellista. Vanhempani eivät ole erityisen sivistymättömiä, mutta antoivat minun ujohkona ihmisenä aina jotenkin päästä pälkähästä kun olisi pitänyt panostaa small talkiin ja toisten huomioimiseen. Muutin Englantiin lukion jälkeen ja se oli kyllä kulttuurishokki monin tavoin. Minulla meni varmaan vuosia ennen kuin pystyin sujuvasti kannattelemaan keskusteluja ja pyrkyröimään etuja ja palvelua ja hankkimaan ns. sosiaalista pääomaa. Suomalainen elämänmeno pikkupaikkakunnalla oli vaan niin helppoa ja yksinkertaista, että se ei valmistanut ns. suureen maailmaan oikein mitenkään, vaikka ravintolat ja hotellit olivat kyllä tuttuja jo lapsuudessa.

Erinäköiset ihmiset. Meillä päin asui lähinnä jehovia, he olivat ainoat "erilaiset". Ihan kivoja kyllä, kaveripiiriin kuuluivat. Yhtään romania tai mustaihoista en edes tavannut ennen muuttamista pois kotoa opiskelemaan; ulkomaanmatkoilla sitten toljotettiinkin suu auki erinäköisiä ihmisiä. Yhdessä perheessä oli Kiinasta adoptoitu tyttö. Enkä edes asunut missään susirajalla vaan Etelä-Suomessa suuressa kuntakeskuksessa.

Perusoikeuksista oli hieman eriytyneempi käsitys, vanhempien sana on laki lapselle.