Erilaiset elintasot parisuhteessa

Minua kiinnostaa näissä kaikki puoliksi-parisuhteissa, mitä tapahtuu kun toinen putoaa vaikka peruspäivärahalle tai sairauspäivärahalle? Potkaisetteko sitten pihalle, kun rahaa ei irtoakaan enää 50%:iin menoista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Jos kaikki kulut on ehdottomasti 50-50 ja tiukasti sun ja mun rahat, niin tulee kyllä mieleen enemmänkin kämppisasuminen kuin avo-/avioliitto.

Miksi? Osaatko ja haluatko ihan vilpittömästi kertoa, miksi sinun mielestäsi ainoa oikean parisuhteen malli sisältää toisen tuloista hyötymisen?

t. nainen joka on parisuhteessa rakkaudesta eikä rahasta

Koska liitossa muodostetaan yhteistalous, jossa panostetaan siihen yhteiseen hyvään.

Tarkka sentilleen jako antaa kuvaa siitä, että varaudutaan eroon, eikä edes haluta sitoutua toissen ja siihen yhteiseen elämään.

Ja meillä on ollut välillä minulla paremmat tulot, välillä miehellä. Koskaan ei olla edes mietitty, että toisen pitäisi pienemmistä tuloista maksaa 50%, vaan enemmäntienannut on maksanut enemmän.

Meillä se menee nimenomaan päinvastoin: kumpikin tietää, että ollaan yhdessä vain ja ainoastaan rakkaudesta, kun kumpi tahansa pystyisi koska tahansa lähtemään suhteesta jos ei enää olisi onnellinen. Kumpikaan ei joudu olemaan liitossa vain säilyttääkseen nykyisen elintasonsa. Ainoastaan rakkaus ratkaisee.

Tuo nyt on jo melkein tahallista äärimmäisen mustavalkoista ajattelua.

Se yhteistalous kun ei tarkoita sitä, että toinen olisi taloudellisesti sidottu liittoon niin, ettei olisi varaa erota.

Vaan jos toisen netto on 2200€ ja toisen 1600€, niin enemmäntienaava maksaa prosentuaalisesti hieman enemmän kuin toinen. Näin molemmille jää kulujen jälkeen suht samansuuruisesti rahaa myös omiin juttuihinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

NäinMeillä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Jos sun palkka on 2700€ ja miehen 8000€ nettona, niin eihän tuossa ole mitään järkeä, sillä todennäköisesti velkaannut koko ajan mitä olet miehesi kanssa, jos miehellä on vielä perittyä omaisuutta - iso asunto, vapaa-ajan asunnot, veneet, autot jne. eli eletään hyvätuloisen elintasos ja maksat kuluista 50%. Sun palkka menee kokonaisuudessaan ison asunnon ja kesämökin ylläpitoihin. Entä yhteiset lomamatkat, ulkona syömiset, harrastukset jne. En ikipäivänä voisi perheenä elää kahta elintasoa, jossa toinen syö kinkkua ja toinen halppismakkaraa aamiaispöydässä.

Teidän malli on hyväksytty vain, jos nainen on pienipalkkainen, mutta ei koskaan toisinpäin, jossa nainen on hyväpalkkainen ja varakas ja mies pienituloinen, siitä tulisi hirveä meteli, tosin en edes tunne yhtään tapausta, jossa elettäisiin kahta elintasoa, jos nainen hyvätuloinen.

Olen eri, mutta olen asunut miehen omistamassa isossa asunnossa, josta maksoin puolet asumiskuluista ja lisäksi halusin antaa hieman ekstraa kulukorvauksia. Säästin kuukaudessa satoja euroja verrattuna kun asuin yksin vuokra-asunnossa. Laitoin kaiken säästöön. Oli ihan selvää, etten osallistunut miehen harrastuksiin kuten veneilyyn ja autoiluun.

Lomamatkoista ja syömisistä maksoin tietenkin puolet, kun minulla oli varaa siihen. Olinhan ennenkin matkustanut ja syönyt ulkona. Elintasoni nousi vaikka maksoin puolet yhteisistä kuluista ja lisäksi sain säästettyä sijoituksiin. 

Juuri näin. Useimmiten myös se pienituloisempi voittaa yhteen muutettaessa, kun hänen asumiskulunsa pienenevät. Jos ne eivät pienene, silloin ei kannata muuttaa yhteen vaan seurustella erillään. Jos lapsia halutaan niin silloin kannattaa keskustella asiat perinpohjin ja hyvissä ajoin, ettei erilaiset odotukset ja rahankäyttötavat tule yllätyksenä.

Minusta alkaa tuntua, että monelle näistä "parempituloinen maksaa enemmän" -kirjoittajista tekisi hyvää asua välillä muutama vuosi yksin ...

Minusta taas tuntuu että ne hyvätuloiset joilla ei ole mitään halua kayttää yhtään ylimääräistä rahaa parisuhteessa yhteiseen hyvään, kertovat kyllä aika lailla selkeästi sen millaiset arvot heillä suhteessa on. Oma napa ensin ja toisen sitten jos sattuu muistamaan.

Minun on hankala nähdä että tuolla asenteella sitä empatiaa riittäisi kumppanille muillakaan elämän alueilla.

En ole hyvätuloinen, nettotuloni ovat juuri tuota luokkaa 2700 e/kk. Olen tarjonnut puolisolleni mm. ulkomaanmatkan ihan vain siksi, että kyseinen kohde ei kiinnostanut häntä niin paljon, että hän olisi halunnut laittaa matkaan omia rahojaan, mutta minä toivoin että hän lähtisi matkaseuraksi. Asuminen ja muut pakolliset menot maksetaan puoliksi. Ei prosenteilla tuloista vaan kumpikin laittaa ihan euroina saman verran yhteiseen elämiseen. Minusta se on paitsi empaattista myös reilua. Se kertoo puolisolleni, etten ole hänen kanssaan rahasta vaan rakkaudesta.

Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sitä mieltä että on reilua että esim. tuloveroina ei makseta saman varran veroa euroina pienestä ja isosta palkasta vaan verotus on prosenttipohjaista ja vieläpä progressiivista niin että pienituloiselle ja palkastaa isompi prosentti käteen kuin suurituloisella. Mutta ilmeisesti parisuhteessa reiluuden käsite on sitten erilainen...

Yhä edelleen: yhteen muuttaessa molemmille jää rahaa käteen enemmän kuin ennen eli kumpikin voittaa. Jos toinen haluaa kalliimpaa elämää kuin mitä itse on siihen saakka elänyt, häneltä voi kysyä onko hän valmis siitä suuremman osan rahoittamaan, mutta jos ei ole niin silloin kannattaa jatkaa seurustelua erillään asuen tai etsiä puolison, jolla on saman suuruiset tulot kuin itsellä.

Jotenkin naisena suorastaan hävettää huomata, että on niin paljon naisia, jotka odottavat miehen paitsi maksavat enemmän ihan arkielämästä, myös tarjoavan matkoja ja muuta luksusta, mihin naisilla itsellään ei olisi varaa.

Jos nyt pystyt hetkeksi edes unohtamaan nuo ulkomaanmatkat, niin mietipäs tuota tasan 50-50 näissä tilanteissa:

* työttömäksi jääminen

* sairaus

* lapsen saaminen (vanhempain- ja hoitovapaa)

Näissä tilanteissa meneekö sitten iittalat jakoon, kun toinen ei voi enää millään maksaa sitä tismalleen 50 prosenttia?

"Erottiin, ei ollut varaa olla yhdessä" 👍

Olen jo monta sivua sitten todennut, että hoitovapaat ja pitkäaikaiset sairaudet yms ovat asia erikseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

NäinMeillä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Jos sun palkka on 2700€ ja miehen 8000€ nettona, niin eihän tuossa ole mitään järkeä, sillä todennäköisesti velkaannut koko ajan mitä olet miehesi kanssa, jos miehellä on vielä perittyä omaisuutta - iso asunto, vapaa-ajan asunnot, veneet, autot jne. eli eletään hyvätuloisen elintasos ja maksat kuluista 50%. Sun palkka menee kokonaisuudessaan ison asunnon ja kesämökin ylläpitoihin. Entä yhteiset lomamatkat, ulkona syömiset, harrastukset jne. En ikipäivänä voisi perheenä elää kahta elintasoa, jossa toinen syö kinkkua ja toinen halppismakkaraa aamiaispöydässä.

Teidän malli on hyväksytty vain, jos nainen on pienipalkkainen, mutta ei koskaan toisinpäin, jossa nainen on hyväpalkkainen ja varakas ja mies pienituloinen, siitä tulisi hirveä meteli, tosin en edes tunne yhtään tapausta, jossa elettäisiin kahta elintasoa, jos nainen hyvätuloinen.

Olen eri, mutta olen asunut miehen omistamassa isossa asunnossa, josta maksoin puolet asumiskuluista ja lisäksi halusin antaa hieman ekstraa kulukorvauksia. Säästin kuukaudessa satoja euroja verrattuna kun asuin yksin vuokra-asunnossa. Laitoin kaiken säästöön. Oli ihan selvää, etten osallistunut miehen harrastuksiin kuten veneilyyn ja autoiluun.

Lomamatkoista ja syömisistä maksoin tietenkin puolet, kun minulla oli varaa siihen. Olinhan ennenkin matkustanut ja syönyt ulkona. Elintasoni nousi vaikka maksoin puolet yhteisistä kuluista ja lisäksi sain säästettyä sijoituksiin. 

Juuri näin. Useimmiten myös se pienituloisempi voittaa yhteen muutettaessa, kun hänen asumiskulunsa pienenevät. Jos ne eivät pienene, silloin ei kannata muuttaa yhteen vaan seurustella erillään. Jos lapsia halutaan niin silloin kannattaa keskustella asiat perinpohjin ja hyvissä ajoin, ettei erilaiset odotukset ja rahankäyttötavat tule yllätyksenä.

Minusta alkaa tuntua, että monelle näistä "parempituloinen maksaa enemmän" -kirjoittajista tekisi hyvää asua välillä muutama vuosi yksin ...

Minusta taas tuntuu että ne hyvätuloiset joilla ei ole mitään halua kayttää yhtään ylimääräistä rahaa parisuhteessa yhteiseen hyvään, kertovat kyllä aika lailla selkeästi sen millaiset arvot heillä suhteessa on. Oma napa ensin ja toisen sitten jos sattuu muistamaan.

Minun on hankala nähdä että tuolla asenteella sitä empatiaa riittäisi kumppanille muillakaan elämän alueilla.

En ole hyvätuloinen, nettotuloni ovat juuri tuota luokkaa 2700 e/kk. Olen tarjonnut puolisolleni mm. ulkomaanmatkan ihan vain siksi, että kyseinen kohde ei kiinnostanut häntä niin paljon, että hän olisi halunnut laittaa matkaan omia rahojaan, mutta minä toivoin että hän lähtisi matkaseuraksi. Asuminen ja muut pakolliset menot maksetaan puoliksi. Ei prosenteilla tuloista vaan kumpikin laittaa ihan euroina saman verran yhteiseen elämiseen. Minusta se on paitsi empaattista myös reilua. Se kertoo puolisolleni, etten ole hänen kanssaan rahasta vaan rakkaudesta.

Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sitä mieltä että on reilua että esim. tuloveroina ei makseta saman varran veroa euroina pienestä ja isosta palkasta vaan verotus on prosenttipohjaista ja vieläpä progressiivista niin että pienituloiselle ja palkastaa isompi prosentti käteen kuin suurituloisella. Mutta ilmeisesti parisuhteessa reiluuden käsite on sitten erilainen...

Yhä edelleen: yhteen muuttaessa molemmille jää rahaa käteen enemmän kuin ennen eli kumpikin voittaa. Jos toinen haluaa kalliimpaa elämää kuin mitä itse on siihen saakka elänyt, häneltä voi kysyä onko hän valmis siitä suuremman osan rahoittamaan, mutta jos ei ole niin silloin kannattaa jatkaa seurustelua erillään asuen tai etsiä puolison, jolla on saman suuruiset tulot kuin itsellä.

Jotenkin naisena suorastaan hävettää huomata, että on niin paljon naisia, jotka odottavat miehen paitsi maksavat enemmän ihan arkielämästä, myös tarjoavan matkoja ja muuta luksusta, mihin naisilla itsellään ei olisi varaa.

Jos nyt pystyt hetkeksi edes unohtamaan nuo ulkomaanmatkat, niin mietipäs tuota tasan 50-50 näissä tilanteissa:

* työttömäksi jääminen

* sairaus

* lapsen saaminen (vanhempain- ja hoitovapaa)

Näissä tilanteissa meneekö sitten iittalat jakoon, kun toinen ei voi enää millään maksaa sitä tismalleen 50 prosenttia?

"Erottiin, ei ollut varaa olla yhdessä" 👍

Taitaa olla suht nuoria vastaajia liikkeellä, eivät ymmärrä mitä kaikkea vuosikymmenten aikana saattaa tapahtua. Joka kolmas sairastuu jossain vaiheessa elämäänsä syöpään, se voi romuttaa koko talouden. Silloin laitetaan sairas kylmästi pihalle? Tai yli 5-kymppisenä saat kenkää, eikä uutta työtä enää löydykään tuosta vain kuten ennen. Kyse ei ole todellakaan rakkaudesta siinä tapauksessa vaan hyötysuhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiset kulut jakoon tulojen mukaan. Silloin kumpikin joutuu tekemään yhtä monta tuntia töitä yhteisten kulujen eteen. Nythän sä teet kuukaudessa yhteiseen hyvään n. 150 tuntia töitä ja miehesi n. 45 tuntia.

Vastaavasti kotityöt jyvitetään siten, että jos toinen maksaa kuluista 80%, niin hän tekee kotitöistä 20%. Häne tekemänsä työ on arvokkaampaa, vähempi riittää.

Ja sehän se vasta reilua onkin, että toinen tekee tuntimäärällisesti enemmän hommia yhteisen onnen eteen. Itse olet vähemmän tienaavan puolison valinnut, ei lienee tullut tulotaso kuitenkaan yhteen muuttaessa yllätyksenä?

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

No olishan se ihan reilua, että sille toisellekin jää rahaa, jota voi laittaa itseensä tai säästää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

NäinMeillä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Jos sun palkka on 2700€ ja miehen 8000€ nettona, niin eihän tuossa ole mitään järkeä, sillä todennäköisesti velkaannut koko ajan mitä olet miehesi kanssa, jos miehellä on vielä perittyä omaisuutta - iso asunto, vapaa-ajan asunnot, veneet, autot jne. eli eletään hyvätuloisen elintasos ja maksat kuluista 50%. Sun palkka menee kokonaisuudessaan ison asunnon ja kesämökin ylläpitoihin. Entä yhteiset lomamatkat, ulkona syömiset, harrastukset jne. En ikipäivänä voisi perheenä elää kahta elintasoa, jossa toinen syö kinkkua ja toinen halppismakkaraa aamiaispöydässä.

Teidän malli on hyväksytty vain, jos nainen on pienipalkkainen, mutta ei koskaan toisinpäin, jossa nainen on hyväpalkkainen ja varakas ja mies pienituloinen, siitä tulisi hirveä meteli, tosin en edes tunne yhtään tapausta, jossa elettäisiin kahta elintasoa, jos nainen hyvätuloinen.

Olen eri, mutta olen asunut miehen omistamassa isossa asunnossa, josta maksoin puolet asumiskuluista ja lisäksi halusin antaa hieman ekstraa kulukorvauksia. Säästin kuukaudessa satoja euroja verrattuna kun asuin yksin vuokra-asunnossa. Laitoin kaiken säästöön. Oli ihan selvää, etten osallistunut miehen harrastuksiin kuten veneilyyn ja autoiluun.

Lomamatkoista ja syömisistä maksoin tietenkin puolet, kun minulla oli varaa siihen. Olinhan ennenkin matkustanut ja syönyt ulkona. Elintasoni nousi vaikka maksoin puolet yhteisistä kuluista ja lisäksi sain säästettyä sijoituksiin. 

Juuri näin. Useimmiten myös se pienituloisempi voittaa yhteen muutettaessa, kun hänen asumiskulunsa pienenevät. Jos ne eivät pienene, silloin ei kannata muuttaa yhteen vaan seurustella erillään. Jos lapsia halutaan niin silloin kannattaa keskustella asiat perinpohjin ja hyvissä ajoin, ettei erilaiset odotukset ja rahankäyttötavat tule yllätyksenä.

Minusta alkaa tuntua, että monelle näistä "parempituloinen maksaa enemmän" -kirjoittajista tekisi hyvää asua välillä muutama vuosi yksin ...

Minusta taas tuntuu että ne hyvätuloiset joilla ei ole mitään halua kayttää yhtään ylimääräistä rahaa parisuhteessa yhteiseen hyvään, kertovat kyllä aika lailla selkeästi sen millaiset arvot heillä suhteessa on. Oma napa ensin ja toisen sitten jos sattuu muistamaan.

Minun on hankala nähdä että tuolla asenteella sitä empatiaa riittäisi kumppanille muillakaan elämän alueilla.

En ole hyvätuloinen, nettotuloni ovat juuri tuota luokkaa 2700 e/kk. Olen tarjonnut puolisolleni mm. ulkomaanmatkan ihan vain siksi, että kyseinen kohde ei kiinnostanut häntä niin paljon, että hän olisi halunnut laittaa matkaan omia rahojaan, mutta minä toivoin että hän lähtisi matkaseuraksi. Asuminen ja muut pakolliset menot maksetaan puoliksi. Ei prosenteilla tuloista vaan kumpikin laittaa ihan euroina saman verran yhteiseen elämiseen. Minusta se on paitsi empaattista myös reilua. Se kertoo puolisolleni, etten ole hänen kanssaan rahasta vaan rakkaudesta.

Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sitä mieltä että on reilua että esim. tuloveroina ei makseta saman varran veroa euroina pienestä ja isosta palkasta vaan verotus on prosenttipohjaista ja vieläpä progressiivista niin että pienituloiselle ja palkastaa isompi prosentti käteen kuin suurituloisella. Mutta ilmeisesti parisuhteessa reiluuden käsite on sitten erilainen...

Yhä edelleen: yhteen muuttaessa molemmille jää rahaa käteen enemmän kuin ennen eli kumpikin voittaa. Jos toinen haluaa kalliimpaa elämää kuin mitä itse on siihen saakka elänyt, häneltä voi kysyä onko hän valmis siitä suuremman osan rahoittamaan, mutta jos ei ole niin silloin kannattaa jatkaa seurustelua erillään asuen tai etsiä puolison, jolla on saman suuruiset tulot kuin itsellä.

Jotenkin naisena suorastaan hävettää huomata, että on niin paljon naisia, jotka odottavat miehen paitsi maksavat enemmän ihan arkielämästä, myös tarjoavan matkoja ja muuta luksusta, mihin naisilla itsellään ei olisi varaa.

Jos nyt pystyt hetkeksi edes unohtamaan nuo ulkomaanmatkat, niin mietipäs tuota tasan 50-50 näissä tilanteissa:

* työttömäksi jääminen

* sairaus

* lapsen saaminen (vanhempain- ja hoitovapaa)

Näissä tilanteissa meneekö sitten iittalat jakoon, kun toinen ei voi enää millään maksaa sitä tismalleen 50 prosenttia?

"Erottiin, ei ollut varaa olla yhdessä" 👍

Olen jo monta sivua sitten todennut, että hoitovapaat ja pitkäaikaiset sairaudet yms ovat asia erikseen.

Miksi ne ovat asia erikseen? Ei elämä mene niin että olisi joku "tavallinen elämä" ja sitten "erikoistilanteet" vaan kyllä ne kaikki ovat osa sitä samaa elämää. Jos toisen huomioiminen ei onnistu normiarjessa niin ei se kyllä yleensä onnistu senkään vertaa silloin kun on jollain tavalla tiukkaa.

Oman puolisona valitsin juuri sillä perusteella että hän osoitti kaikin puolista joustavuutta jo heti alussa niin että asioista ei tehty koskaan ongelmia vaan aina löydettiin joku hyvä ratkaisu jossa molemmat otettiin huomioon. Ja sillä samalla on menty jo kohta 20 vuotta yhdessä niin parempien kuin huonompienkin aikojen läpi eikä rahasta ole koskaan nipotettu puolin eikä toisin. Välillä on ollut toisella isommat tulot ja välillä toisella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tajuu näitä pariskuntia jotka on yhdessä mutta kuitenkin erikseen, ei haluta panostaa yhteiseen elämään yhtään. Esimerkiksi meillä minä (nainen, lapseton pariskunta) tienaan huomattavasti enemmän kuin mies, ja ei kuuna päivänä tulis mieleen lähtee reissuun ja mies jäis kotiin yksin kun ei oo varaa lähtee mukaan. Minä maksan molempien reissun koska HALUAN lähteä oman rakkaan kanssa matkalle. Ja tiedän, että mies tekisi samoin mikäli osat olisi toisin päin.

"Helmen" olet ap kyllä löytänyt.... Ei kuulosta tasaveroiselta eikä rakastavalta suhteelta. Sinua miettisin kuinka paljon miehesi sua oikeastaan rakastaa jos ei reissuun halua kanssasi vaan tärkeämpää, että maksetaan viimeistä senttiä myöten tasan.

Entä jos se sun mies kärttäisi sinua maksamaan omia matkojaan kavereiden kanssa? Tai ilmoittaisi, että hän haluaa Balille ja sinä saat luvan maksaa? Olisitko edelleen yhtä hanakka maksamaan vai miettisitkö, että nyt joku taitaa tulla hyväksikäytetyksi taloudellisessa mielessä.

Niin, tuohan on täysin sama asia, kuin maksaa toisenkin osuus yhteisestä matkasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tajuu näitä pariskuntia jotka on yhdessä mutta kuitenkin erikseen, ei haluta panostaa yhteiseen elämään yhtään. Esimerkiksi meillä minä (nainen, lapseton pariskunta) tienaan huomattavasti enemmän kuin mies, ja ei kuuna päivänä tulis mieleen lähtee reissuun ja mies jäis kotiin yksin kun ei oo varaa lähtee mukaan. Minä maksan molempien reissun koska HALUAN lähteä oman rakkaan kanssa matkalle. Ja tiedän, että mies tekisi samoin mikäli osat olisi toisin päin.

"Helmen" olet ap kyllä löytänyt.... Ei kuulosta tasaveroiselta eikä rakastavalta suhteelta. Sinua miettisin kuinka paljon miehesi sua oikeastaan rakastaa jos ei reissuun halua kanssasi vaan tärkeämpää, että maksetaan viimeistä senttiä myöten tasan.

Entä miten suhtautuisit jos kumppanisi alkaisi vaatia sinua maksamaan oman elämisensä, kuten aloittaja? Siis ennen kuin olet itse ilmaissut olevasi halukas siihen?

Ap ei kyllä mielestäni tuollaista vaatinut.

Itse olen sitä mieltä, että parempituloisella on oikeus määrittää mihin rahansa käyttää. Samaan aikaan pienempituloinen saa valita seuransa siten, ettei kärsi huonommasta elintasosta. Jos parilla siis on kovin erilaiset tulot, heidän on joko tasattava tuloeroja keskenään tai etsittävä yhtä varakasta seuraa, jotta molemmilla on hyvä olla. On eri asia elää köyhästi yksin tai toisen vähävaraisen kanssa kuin katsellen päivittäin kumppanin leveämpää elämää.

Jotenkin ulkokohtaisia ovat monet kuvaillut parisuhteet tässä ketjussa. Meille puolisoni kanssa oli ainakin selvää yhteiselämän alkaessa, että parisuhteen pitää perustua täydelliseen luottamukseen ja myötä-ja-vastoinkäymisissä ollaan yhdessä. Tähän kuuluu tietenkin, että rahat ovat yhteisiä. On yksi yhteinen tili, jota käytetään.

Nyt kun oikein alan laskemaan, niin olen 15 vuoden yhdessäoloaikanamme tienannut noin 90 % yhteenlasketuista tuloistamme. Tulosummien ero on siis 9-kertainen, eli vielä paljon suurempi kuin kellään tässä ketjussa aiemmin esitetty. On täysin selvää, ettei olisi ollut mitään mahdollisuutta alkaa laskemaan jotain kustannusten jakoa, reilua tai epäreilua, meidän kesken. Jos emme olisi olleet yhdessä, vaimoni olisi joutunut hakemaan erilaisia yhteiskunnan tukia elääkseen, joten en voi mitenkään "pakottaa" häntä maksamaan mitään yhteiskulujamme nyt kun kerta olemme naimisissa eikä mitään sellaisia tukia ole mahdollista saada. 

On ollut myös keskustelua siitä, että entäs kun puolisoilla on erilaiset mieltymykset ja rahankäyttötavat? Sen lisäksi, että seurustellessa kannattaa niitä mieltymyksiä kartoittaa, voin sanoa mielipiteenäni, että hyvä parisuhteen perusjuttuja on, että antaa toisen muuttaa itseään, jolloin mieltymykset lähenevät toisiaan. Ei läheisessä parisuhteessa ole mahdollista säilyttää itseään muuttumattomana yksilönä. Tämä pätee molempiin osapuoliin. 

YksÄ-Vaan kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

NäinMeillä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Jos sun palkka on 2700€ ja miehen 8000€ nettona, niin eihän tuossa ole mitään järkeä, sillä todennäköisesti velkaannut koko ajan mitä olet miehesi kanssa, jos miehellä on vielä perittyä omaisuutta - iso asunto, vapaa-ajan asunnot, veneet, autot jne. eli eletään hyvätuloisen elintasos ja maksat kuluista 50%. Sun palkka menee kokonaisuudessaan ison asunnon ja kesämökin ylläpitoihin. Entä yhteiset lomamatkat, ulkona syömiset, harrastukset jne. En ikipäivänä voisi perheenä elää kahta elintasoa, jossa toinen syö kinkkua ja toinen halppismakkaraa aamiaispöydässä.

Teidän malli on hyväksytty vain, jos nainen on pienipalkkainen, mutta ei koskaan toisinpäin, jossa nainen on hyväpalkkainen ja varakas ja mies pienituloinen, siitä tulisi hirveä meteli, tosin en edes tunne yhtään tapausta, jossa elettäisiin kahta elintasoa, jos nainen hyvätuloinen.

Olen eri, mutta olen asunut miehen omistamassa isossa asunnossa, josta maksoin puolet asumiskuluista ja lisäksi halusin antaa hieman ekstraa kulukorvauksia. Säästin kuukaudessa satoja euroja verrattuna kun asuin yksin vuokra-asunnossa. Laitoin kaiken säästöön. Oli ihan selvää, etten osallistunut miehen harrastuksiin kuten veneilyyn ja autoiluun.

Lomamatkoista ja syömisistä maksoin tietenkin puolet, kun minulla oli varaa siihen. Olinhan ennenkin matkustanut ja syönyt ulkona. Elintasoni nousi vaikka maksoin puolet yhteisistä kuluista ja lisäksi sain säästettyä sijoituksiin. 

Juuri näin. Useimmiten myös se pienituloisempi voittaa yhteen muutettaessa, kun hänen asumiskulunsa pienenevät. Jos ne eivät pienene, silloin ei kannata muuttaa yhteen vaan seurustella erillään. Jos lapsia halutaan niin silloin kannattaa keskustella asiat perinpohjin ja hyvissä ajoin, ettei erilaiset odotukset ja rahankäyttötavat tule yllätyksenä.

Minusta alkaa tuntua, että monelle näistä "parempituloinen maksaa enemmän" -kirjoittajista tekisi hyvää asua välillä muutama vuosi yksin ...

Minusta taas tuntuu että ne hyvätuloiset joilla ei ole mitään halua kayttää yhtään ylimääräistä rahaa parisuhteessa yhteiseen hyvään, kertovat kyllä aika lailla selkeästi sen millaiset arvot heillä suhteessa on. Oma napa ensin ja toisen sitten jos sattuu muistamaan.

Minun on hankala nähdä että tuolla asenteella sitä empatiaa riittäisi kumppanille muillakaan elämän alueilla.

En ole hyvätuloinen, nettotuloni ovat juuri tuota luokkaa 2700 e/kk. Olen tarjonnut puolisolleni mm. ulkomaanmatkan ihan vain siksi, että kyseinen kohde ei kiinnostanut häntä niin paljon, että hän olisi halunnut laittaa matkaan omia rahojaan, mutta minä toivoin että hän lähtisi matkaseuraksi. Asuminen ja muut pakolliset menot maksetaan puoliksi. Ei prosenteilla tuloista vaan kumpikin laittaa ihan euroina saman verran yhteiseen elämiseen. Minusta se on paitsi empaattista myös reilua. Se kertoo puolisolleni, etten ole hänen kanssaan rahasta vaan rakkaudesta.

Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sitä mieltä että on reilua että esim. tuloveroina ei makseta saman varran veroa euroina pienestä ja isosta palkasta vaan verotus on prosenttipohjaista ja vieläpä progressiivista niin että pienituloiselle ja palkastaa isompi prosentti käteen kuin suurituloisella. Mutta ilmeisesti parisuhteessa reiluuden käsite on sitten erilainen...

Yhä edelleen: yhteen muuttaessa molemmille jää rahaa käteen enemmän kuin ennen eli kumpikin voittaa. Jos toinen haluaa kalliimpaa elämää kuin mitä itse on siihen saakka elänyt, häneltä voi kysyä onko hän valmis siitä suuremman osan rahoittamaan, mutta jos ei ole niin silloin kannattaa jatkaa seurustelua erillään asuen tai etsiä puolison, jolla on saman suuruiset tulot kuin itsellä.

Jotenkin naisena suorastaan hävettää huomata, että on niin paljon naisia, jotka odottavat miehen paitsi maksavat enemmän ihan arkielämästä, myös tarjoavan matkoja ja muuta luksusta, mihin naisilla itsellään ei olisi varaa.

Jos nyt pystyt hetkeksi edes unohtamaan nuo ulkomaanmatkat, niin mietipäs tuota tasan 50-50 näissä tilanteissa:

* työttömäksi jääminen

* sairaus

* lapsen saaminen (vanhempain- ja hoitovapaa)

Näissä tilanteissa meneekö sitten iittalat jakoon, kun toinen ei voi enää millään maksaa sitä tismalleen 50 prosenttia?

"Erottiin, ei ollut varaa olla yhdessä" 👍

Olen jo monta sivua sitten todennut, että hoitovapaat ja pitkäaikaiset sairaudet yms ovat asia erikseen.

Miksi ne ovat asia erikseen? Ei elämä mene niin että olisi joku "tavallinen elämä" ja sitten "erikoistilanteet" vaan kyllä ne kaikki ovat osa sitä samaa elämää. Jos toisen huomioiminen ei onnistu normiarjessa niin ei se kyllä yleensä onnistu senkään vertaa silloin kun on jollain tavalla tiukkaa.

Oman puolisona valitsin juuri sillä perusteella että hän osoitti kaikin puolista joustavuutta jo heti alussa niin että asioista ei tehty koskaan ongelmia vaan aina löydettiin joku hyvä ratkaisu jossa molemmat otettiin huomioon. Ja sillä samalla on menty jo kohta 20 vuotta yhdessä niin parempien kuin huonompienkin aikojen läpi eikä rahasta ole koskaan nipotettu puolin eikä toisin. Välillä on ollut toisella isommat tulot ja välillä toisella. 

Jep. Ehkä tuossa osaksi yritetään selittää itselleen, että poikkeustilanteessa asia olisi sitten eri.

Vaan kun on tapauksia, joissa puoliso vaatii maksamaan edelleen tasan puolet niistä toisen pienistä päivärahoista.

Olen samaa mieltä kyllä, että jos joustavuutta ei oli normiarjessa, niin en ihan äkkiseltääm usko sitä löytyvän poikkeustilanteissakaan.

Vierailija kirjoitti:

YksÄ-Vaan kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

NäinMeillä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Jos sun palkka on 2700€ ja miehen 8000€ nettona, niin eihän tuossa ole mitään järkeä, sillä todennäköisesti velkaannut koko ajan mitä olet miehesi kanssa, jos miehellä on vielä perittyä omaisuutta - iso asunto, vapaa-ajan asunnot, veneet, autot jne. eli eletään hyvätuloisen elintasos ja maksat kuluista 50%. Sun palkka menee kokonaisuudessaan ison asunnon ja kesämökin ylläpitoihin. Entä yhteiset lomamatkat, ulkona syömiset, harrastukset jne. En ikipäivänä voisi perheenä elää kahta elintasoa, jossa toinen syö kinkkua ja toinen halppismakkaraa aamiaispöydässä.

Teidän malli on hyväksytty vain, jos nainen on pienipalkkainen, mutta ei koskaan toisinpäin, jossa nainen on hyväpalkkainen ja varakas ja mies pienituloinen, siitä tulisi hirveä meteli, tosin en edes tunne yhtään tapausta, jossa elettäisiin kahta elintasoa, jos nainen hyvätuloinen.

Olen eri, mutta olen asunut miehen omistamassa isossa asunnossa, josta maksoin puolet asumiskuluista ja lisäksi halusin antaa hieman ekstraa kulukorvauksia. Säästin kuukaudessa satoja euroja verrattuna kun asuin yksin vuokra-asunnossa. Laitoin kaiken säästöön. Oli ihan selvää, etten osallistunut miehen harrastuksiin kuten veneilyyn ja autoiluun.

Lomamatkoista ja syömisistä maksoin tietenkin puolet, kun minulla oli varaa siihen. Olinhan ennenkin matkustanut ja syönyt ulkona. Elintasoni nousi vaikka maksoin puolet yhteisistä kuluista ja lisäksi sain säästettyä sijoituksiin. 

Juuri näin. Useimmiten myös se pienituloisempi voittaa yhteen muutettaessa, kun hänen asumiskulunsa pienenevät. Jos ne eivät pienene, silloin ei kannata muuttaa yhteen vaan seurustella erillään. Jos lapsia halutaan niin silloin kannattaa keskustella asiat perinpohjin ja hyvissä ajoin, ettei erilaiset odotukset ja rahankäyttötavat tule yllätyksenä.

Minusta alkaa tuntua, että monelle näistä "parempituloinen maksaa enemmän" -kirjoittajista tekisi hyvää asua välillä muutama vuosi yksin ...

Minusta taas tuntuu että ne hyvätuloiset joilla ei ole mitään halua kayttää yhtään ylimääräistä rahaa parisuhteessa yhteiseen hyvään, kertovat kyllä aika lailla selkeästi sen millaiset arvot heillä suhteessa on. Oma napa ensin ja toisen sitten jos sattuu muistamaan.

Minun on hankala nähdä että tuolla asenteella sitä empatiaa riittäisi kumppanille muillakaan elämän alueilla.

En ole hyvätuloinen, nettotuloni ovat juuri tuota luokkaa 2700 e/kk. Olen tarjonnut puolisolleni mm. ulkomaanmatkan ihan vain siksi, että kyseinen kohde ei kiinnostanut häntä niin paljon, että hän olisi halunnut laittaa matkaan omia rahojaan, mutta minä toivoin että hän lähtisi matkaseuraksi. Asuminen ja muut pakolliset menot maksetaan puoliksi. Ei prosenteilla tuloista vaan kumpikin laittaa ihan euroina saman verran yhteiseen elämiseen. Minusta se on paitsi empaattista myös reilua. Se kertoo puolisolleni, etten ole hänen kanssaan rahasta vaan rakkaudesta.

Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sitä mieltä että on reilua että esim. tuloveroina ei makseta saman varran veroa euroina pienestä ja isosta palkasta vaan verotus on prosenttipohjaista ja vieläpä progressiivista niin että pienituloiselle ja palkastaa isompi prosentti käteen kuin suurituloisella. Mutta ilmeisesti parisuhteessa reiluuden käsite on sitten erilainen...

Yhä edelleen: yhteen muuttaessa molemmille jää rahaa käteen enemmän kuin ennen eli kumpikin voittaa. Jos toinen haluaa kalliimpaa elämää kuin mitä itse on siihen saakka elänyt, häneltä voi kysyä onko hän valmis siitä suuremman osan rahoittamaan, mutta jos ei ole niin silloin kannattaa jatkaa seurustelua erillään asuen tai etsiä puolison, jolla on saman suuruiset tulot kuin itsellä.

Jotenkin naisena suorastaan hävettää huomata, että on niin paljon naisia, jotka odottavat miehen paitsi maksavat enemmän ihan arkielämästä, myös tarjoavan matkoja ja muuta luksusta, mihin naisilla itsellään ei olisi varaa.

Jos nyt pystyt hetkeksi edes unohtamaan nuo ulkomaanmatkat, niin mietipäs tuota tasan 50-50 näissä tilanteissa:

* työttömäksi jääminen

* sairaus

* lapsen saaminen (vanhempain- ja hoitovapaa)

Näissä tilanteissa meneekö sitten iittalat jakoon, kun toinen ei voi enää millään maksaa sitä tismalleen 50 prosenttia?

"Erottiin, ei ollut varaa olla yhdessä" 👍

Olen jo monta sivua sitten todennut, että hoitovapaat ja pitkäaikaiset sairaudet yms ovat asia erikseen.

Miksi ne ovat asia erikseen? Ei elämä mene niin että olisi joku "tavallinen elämä" ja sitten "erikoistilanteet" vaan kyllä ne kaikki ovat osa sitä samaa elämää. Jos toisen huomioiminen ei onnistu normiarjessa niin ei se kyllä yleensä onnistu senkään vertaa silloin kun on jollain tavalla tiukkaa.

Oman puolisona valitsin juuri sillä perusteella että hän osoitti kaikin puolista joustavuutta jo heti alussa niin että asioista ei tehty koskaan ongelmia vaan aina löydettiin joku hyvä ratkaisu jossa molemmat otettiin huomioon. Ja sillä samalla on menty jo kohta 20 vuotta yhdessä niin parempien kuin huonompienkin aikojen läpi eikä rahasta ole koskaan nipotettu puolin eikä toisin. Välillä on ollut toisella isommat tulot ja välillä toisella. 

Jep. Ehkä tuossa osaksi yritetään selittää itselleen, että poikkeustilanteessa asia olisi sitten eri.

Vaan kun on tapauksia, joissa puoliso vaatii maksamaan edelleen tasan puolet niistä toisen pienistä päivärahoista.

Olen samaa mieltä kyllä, että jos joustavuutta ei oli normiarjessa, niin en ihan äkkiseltääm usko sitä löytyvän poikkeustilanteissakaan.

Ja jos se parempituloinen puoliso jotenkin suostuisikin maksamaan enemmän silloin kun se "erikoistilanne" tulee niin usein siitä saa sitten kyllä kuulla vuosia miten "minä silloin elätin meidät molemmat". Ikäänkuin se olisi parisuhtessa joku mitalin arvoinen erikoissuoritus että pitää huonoina aikoina huolta siitä omasta rakkaastaan. Ja että siitä pitäisi sitten tuntea suurta kiitollisuutta loppuelämän eikä enää ikinä vaatia mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin ei ole oikein, jos toinen tienaa enemmän? Ei kai toisen tarvii palkastaan luopua ettei toiselle tule paha mieli. Vaimollani on nettotulot noin 1700€ ja mulla noin 6000€. En mä siitä koe huonoa omaatuntoa, että olen elämässäni menestynyt. Vaimo maksaa yhteisistä menoista noin 1300€/kk ja minä 2600€/kk. Se, että mulle vajaa 3400€ enemmän käyttöön ja säästöön, ei ole minun vikani. Voisin enemmänkin varmaan maksaa kuluista, mutta periaatteena on, että en loisia elätä. Ja vaimo on meidän elintason pitkälti valinnut, itselle olisi kelvannut huokeampikin asunto.

Miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja? Jos vaimo itse haluaa kalliimman asunnon kuin mihin hänellä on varaa, niin miksi miehen pitäisi se maksaa? Kouluttautukaa ja luokaa uraa, jos haluatte asua lukaalissa ja syödä alvariinsa ulkona. Jos meni nuoruus bilettäessä ja koulut pistetttiin läskiksi, niin syyllinen löytyy kyllä ihan peilistä.

-eri

Entä kun koulut on käyty ja silti ei saa hyväpalkkaista työtä? Tai entä kun joutuu asumaan sellaisessa paikassa, jonne on muutettu puolison työn perässä ja sieltä ei saa hyväpalkkaista työtä? Toisen on hoidettava lapset, kun toinen reissaa työkseen. Puolisoni ainakin kompensoi minulle näitä enkä tunne yhtään huonoa omatuntoa.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmissuhteita, joissa toinen kokee joutuvansa tämän tästä tekemään vastoin omaa parastaan. Joutuu muuttamaan puolison vuoksi, joutuu hoitamaan lapsia, joutuu elämään väärää elämää. Koska jostain syystä näillä ihmisillä se oma elämä olisi paljon ankeampaa pienellä palkalla kuin tuo karmea joutuminen paikkoihin, joihin pääsyn vain puolison työ mahdollistaa.

Pitkässä parisuhteessa tulee välillä eteen tilanteita, jossa joutuu yhteisen parhaan vuoksi tinkimään omasta henkilökohtaisesta edustaan. Eikö se nimenomaan ole sitä yhteistä elämää? Tehdään kompromisseja ja valintoja yhdessä?

Näitä keskusteluja on täällä nykyään päivittäin. Ihan uskomatonta, että toisissa parisuhteissa eletään tosiaan ihan eri elämiä. Meillä se maksaa, jolla sillä hetkellä on rahaa. Kun olen hoitovapaalla, mies hoitaa suurimman osan kuluista. Kun mies oli hetken työttömänä firman konkurssin vuoksi, minä hoidin suurimman osan kaikesta. Mitä väliä. Kuka oikeasti laskee avioliitossa kuka maksaa ja mitä.

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

YksÄ-Vaan kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

NäinMeillä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Jos sun palkka on 2700€ ja miehen 8000€ nettona, niin eihän tuossa ole mitään järkeä, sillä todennäköisesti velkaannut koko ajan mitä olet miehesi kanssa, jos miehellä on vielä perittyä omaisuutta - iso asunto, vapaa-ajan asunnot, veneet, autot jne. eli eletään hyvätuloisen elintasos ja maksat kuluista 50%. Sun palkka menee kokonaisuudessaan ison asunnon ja kesämökin ylläpitoihin. Entä yhteiset lomamatkat, ulkona syömiset, harrastukset jne. En ikipäivänä voisi perheenä elää kahta elintasoa, jossa toinen syö kinkkua ja toinen halppismakkaraa aamiaispöydässä.

Teidän malli on hyväksytty vain, jos nainen on pienipalkkainen, mutta ei koskaan toisinpäin, jossa nainen on hyväpalkkainen ja varakas ja mies pienituloinen, siitä tulisi hirveä meteli, tosin en edes tunne yhtään tapausta, jossa elettäisiin kahta elintasoa, jos nainen hyvätuloinen.

Olen eri, mutta olen asunut miehen omistamassa isossa asunnossa, josta maksoin puolet asumiskuluista ja lisäksi halusin antaa hieman ekstraa kulukorvauksia. Säästin kuukaudessa satoja euroja verrattuna kun asuin yksin vuokra-asunnossa. Laitoin kaiken säästöön. Oli ihan selvää, etten osallistunut miehen harrastuksiin kuten veneilyyn ja autoiluun.

Lomamatkoista ja syömisistä maksoin tietenkin puolet, kun minulla oli varaa siihen. Olinhan ennenkin matkustanut ja syönyt ulkona. Elintasoni nousi vaikka maksoin puolet yhteisistä kuluista ja lisäksi sain säästettyä sijoituksiin. 

Juuri näin. Useimmiten myös se pienituloisempi voittaa yhteen muutettaessa, kun hänen asumiskulunsa pienenevät. Jos ne eivät pienene, silloin ei kannata muuttaa yhteen vaan seurustella erillään. Jos lapsia halutaan niin silloin kannattaa keskustella asiat perinpohjin ja hyvissä ajoin, ettei erilaiset odotukset ja rahankäyttötavat tule yllätyksenä.

Minusta alkaa tuntua, että monelle näistä "parempituloinen maksaa enemmän" -kirjoittajista tekisi hyvää asua välillä muutama vuosi yksin ...

Minusta taas tuntuu että ne hyvätuloiset joilla ei ole mitään halua kayttää yhtään ylimääräistä rahaa parisuhteessa yhteiseen hyvään, kertovat kyllä aika lailla selkeästi sen millaiset arvot heillä suhteessa on. Oma napa ensin ja toisen sitten jos sattuu muistamaan.

Minun on hankala nähdä että tuolla asenteella sitä empatiaa riittäisi kumppanille muillakaan elämän alueilla.

En ole hyvätuloinen, nettotuloni ovat juuri tuota luokkaa 2700 e/kk. Olen tarjonnut puolisolleni mm. ulkomaanmatkan ihan vain siksi, että kyseinen kohde ei kiinnostanut häntä niin paljon, että hän olisi halunnut laittaa matkaan omia rahojaan, mutta minä toivoin että hän lähtisi matkaseuraksi. Asuminen ja muut pakolliset menot maksetaan puoliksi. Ei prosenteilla tuloista vaan kumpikin laittaa ihan euroina saman verran yhteiseen elämiseen. Minusta se on paitsi empaattista myös reilua. Se kertoo puolisolleni, etten ole hänen kanssaan rahasta vaan rakkaudesta.

Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sitä mieltä että on reilua että esim. tuloveroina ei makseta saman varran veroa euroina pienestä ja isosta palkasta vaan verotus on prosenttipohjaista ja vieläpä progressiivista niin että pienituloiselle ja palkastaa isompi prosentti käteen kuin suurituloisella. Mutta ilmeisesti parisuhteessa reiluuden käsite on sitten erilainen...

Yhä edelleen: yhteen muuttaessa molemmille jää rahaa käteen enemmän kuin ennen eli kumpikin voittaa. Jos toinen haluaa kalliimpaa elämää kuin mitä itse on siihen saakka elänyt, häneltä voi kysyä onko hän valmis siitä suuremman osan rahoittamaan, mutta jos ei ole niin silloin kannattaa jatkaa seurustelua erillään asuen tai etsiä puolison, jolla on saman suuruiset tulot kuin itsellä.

Jotenkin naisena suorastaan hävettää huomata, että on niin paljon naisia, jotka odottavat miehen paitsi maksavat enemmän ihan arkielämästä, myös tarjoavan matkoja ja muuta luksusta, mihin naisilla itsellään ei olisi varaa.

Jos nyt pystyt hetkeksi edes unohtamaan nuo ulkomaanmatkat, niin mietipäs tuota tasan 50-50 näissä tilanteissa:

* työttömäksi jääminen

* sairaus

* lapsen saaminen (vanhempain- ja hoitovapaa)

Näissä tilanteissa meneekö sitten iittalat jakoon, kun toinen ei voi enää millään maksaa sitä tismalleen 50 prosenttia?

"Erottiin, ei ollut varaa olla yhdessä" 👍

Olen jo monta sivua sitten todennut, että hoitovapaat ja pitkäaikaiset sairaudet yms ovat asia erikseen.

Miksi ne ovat asia erikseen? Ei elämä mene niin että olisi joku "tavallinen elämä" ja sitten "erikoistilanteet" vaan kyllä ne kaikki ovat osa sitä samaa elämää. Jos toisen huomioiminen ei onnistu normiarjessa niin ei se kyllä yleensä onnistu senkään vertaa silloin kun on jollain tavalla tiukkaa.

Oman puolisona valitsin juuri sillä perusteella että hän osoitti kaikin puolista joustavuutta jo heti alussa niin että asioista ei tehty koskaan ongelmia vaan aina löydettiin joku hyvä ratkaisu jossa molemmat otettiin huomioon. Ja sillä samalla on menty jo kohta 20 vuotta yhdessä niin parempien kuin huonompienkin aikojen läpi eikä rahasta ole koskaan nipotettu puolin eikä toisin. Välillä on ollut toisella isommat tulot ja välillä toisella. 

Jep. Ehkä tuossa osaksi yritetään selittää itselleen, että poikkeustilanteessa asia olisi sitten eri.

Vaan kun on tapauksia, joissa puoliso vaatii maksamaan edelleen tasan puolet niistä toisen pienistä päivärahoista.

Olen samaa mieltä kyllä, että jos joustavuutta ei oli normiarjessa, niin en ihan äkkiseltääm usko sitä löytyvän poikkeustilanteissakaan.

Ja jos se parempituloinen puoliso jotenkin suostuisikin maksamaan enemmän silloin kun se "erikoistilanne" tulee niin usein siitä saa sitten kyllä kuulla vuosia miten "minä silloin elätin meidät molemmat". Ikäänkuin se olisi parisuhtessa joku mitalin arvoinen erikoissuoritus että pitää huonoina aikoina huolta siitä omasta rakkaastaan. Ja että siitä pitäisi sitten tuntea suurta kiitollisuutta loppuelämän eikä enää ikinä vaatia mitään.

Tämä on ihan omaa tulkintaasi. Eihän tuollaiseen viitsi edes kommentoida, jos et näe mitään eroa siinä onko toinen peruspäivärahalla nälkää näkemässä, vai tienaako palkkaa sen verran vähemmän että saa säästöön vain tonnin toisen säästäessä kaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin ei ole oikein, jos toinen tienaa enemmän? Ei kai toisen tarvii palkastaan luopua ettei toiselle tule paha mieli. Vaimollani on nettotulot noin 1700€ ja mulla noin 6000€. En mä siitä koe huonoa omaatuntoa, että olen elämässäni menestynyt. Vaimo maksaa yhteisistä menoista noin 1300€/kk ja minä 2600€/kk. Se, että mulle vajaa 3400€ enemmän käyttöön ja säästöön, ei ole minun vikani. Voisin enemmänkin varmaan maksaa kuluista, mutta periaatteena on, että en loisia elätä. Ja vaimo on meidän elintason pitkälti valinnut, itselle olisi kelvannut huokeampikin asunto.

Miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja? Jos vaimo itse haluaa kalliimman asunnon kuin mihin hänellä on varaa, niin miksi miehen pitäisi se maksaa? Kouluttautukaa ja luokaa uraa, jos haluatte asua lukaalissa ja syödä alvariinsa ulkona. Jos meni nuoruus bilettäessä ja koulut pistetttiin läskiksi, niin syyllinen löytyy kyllä ihan peilistä.

-eri

Entä kun koulut on käyty ja silti ei saa hyväpalkkaista työtä? Tai entä kun joutuu asumaan sellaisessa paikassa, jonne on muutettu puolison työn perässä ja sieltä ei saa hyväpalkkaista työtä? Toisen on hoidettava lapset, kun toinen reissaa työkseen. Puolisoni ainakin kompensoi minulle näitä enkä tunne yhtään huonoa omatuntoa.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmissuhteita, joissa toinen kokee joutuvansa tämän tästä tekemään vastoin omaa parastaan. Joutuu muuttamaan puolison vuoksi, joutuu hoitamaan lapsia, joutuu elämään väärää elämää. Koska jostain syystä näillä ihmisillä se oma elämä olisi paljon ankeampaa pienellä palkalla kuin tuo karmea joutuminen paikkoihin, joihin pääsyn vain puolison työ mahdollistaa.

Jos puolisoilla on kummallakin työ paikkakunnalla x, niin silloin ei muuteta paikkakunnalle y vain sen vuoksi, että toinen pääsee etenemään urallaan. Sinne muutetaan vain silloin, kun koko perhe niin haluaa ja puolisollekin löytyy mieluinen työ. Ei ne muutot ole aina ulkomaille eksoottisiin suurkaupunkeihin vaan se voi olla pienelle yhden tehtaan paikkakunnalle. Tuossa omasta vakituisesta työstä luopuminen on sulaa hulluutta.

Joskus se on vaan muutettava jos haluaa pitää perheen koossa. Kumpi on lopulta tärkeämpää, ehjä ja hyvinvoiva perhe vai raha?

Tai sitten jättää muuttamatta, jos ei ole ihan pakko. Työpaikan vaihto uralla etenemisen takia ei ole sellainen asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sä saat kaiken ton rahan tuhlattua elämiseen? Elä vähän nuukemmin niin jää säästöön.

No ihan asunnon vuokra 2200€/kk. Niin sehän vie jo 1100€. Eipä paljoa jää.

Ap

2 hengen taloudessa joku maksaa vuokraa yli 2000 e. Se on tyhmää.

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

YksÄ-Vaan kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

NäinMeillä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Jos sun palkka on 2700€ ja miehen 8000€ nettona, niin eihän tuossa ole mitään järkeä, sillä todennäköisesti velkaannut koko ajan mitä olet miehesi kanssa, jos miehellä on vielä perittyä omaisuutta - iso asunto, vapaa-ajan asunnot, veneet, autot jne. eli eletään hyvätuloisen elintasos ja maksat kuluista 50%. Sun palkka menee kokonaisuudessaan ison asunnon ja kesämökin ylläpitoihin. Entä yhteiset lomamatkat, ulkona syömiset, harrastukset jne. En ikipäivänä voisi perheenä elää kahta elintasoa, jossa toinen syö kinkkua ja toinen halppismakkaraa aamiaispöydässä.

Teidän malli on hyväksytty vain, jos nainen on pienipalkkainen, mutta ei koskaan toisinpäin, jossa nainen on hyväpalkkainen ja varakas ja mies pienituloinen, siitä tulisi hirveä meteli, tosin en edes tunne yhtään tapausta, jossa elettäisiin kahta elintasoa, jos nainen hyvätuloinen.

Olen eri, mutta olen asunut miehen omistamassa isossa asunnossa, josta maksoin puolet asumiskuluista ja lisäksi halusin antaa hieman ekstraa kulukorvauksia. Säästin kuukaudessa satoja euroja verrattuna kun asuin yksin vuokra-asunnossa. Laitoin kaiken säästöön. Oli ihan selvää, etten osallistunut miehen harrastuksiin kuten veneilyyn ja autoiluun.

Lomamatkoista ja syömisistä maksoin tietenkin puolet, kun minulla oli varaa siihen. Olinhan ennenkin matkustanut ja syönyt ulkona. Elintasoni nousi vaikka maksoin puolet yhteisistä kuluista ja lisäksi sain säästettyä sijoituksiin. 

Juuri näin. Useimmiten myös se pienituloisempi voittaa yhteen muutettaessa, kun hänen asumiskulunsa pienenevät. Jos ne eivät pienene, silloin ei kannata muuttaa yhteen vaan seurustella erillään. Jos lapsia halutaan niin silloin kannattaa keskustella asiat perinpohjin ja hyvissä ajoin, ettei erilaiset odotukset ja rahankäyttötavat tule yllätyksenä.

Minusta alkaa tuntua, että monelle näistä "parempituloinen maksaa enemmän" -kirjoittajista tekisi hyvää asua välillä muutama vuosi yksin ...

Minusta taas tuntuu että ne hyvätuloiset joilla ei ole mitään halua kayttää yhtään ylimääräistä rahaa parisuhteessa yhteiseen hyvään, kertovat kyllä aika lailla selkeästi sen millaiset arvot heillä suhteessa on. Oma napa ensin ja toisen sitten jos sattuu muistamaan.

Minun on hankala nähdä että tuolla asenteella sitä empatiaa riittäisi kumppanille muillakaan elämän alueilla.

En ole hyvätuloinen, nettotuloni ovat juuri tuota luokkaa 2700 e/kk. Olen tarjonnut puolisolleni mm. ulkomaanmatkan ihan vain siksi, että kyseinen kohde ei kiinnostanut häntä niin paljon, että hän olisi halunnut laittaa matkaan omia rahojaan, mutta minä toivoin että hän lähtisi matkaseuraksi. Asuminen ja muut pakolliset menot maksetaan puoliksi. Ei prosenteilla tuloista vaan kumpikin laittaa ihan euroina saman verran yhteiseen elämiseen. Minusta se on paitsi empaattista myös reilua. Se kertoo puolisolleni, etten ole hänen kanssaan rahasta vaan rakkaudesta.

Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sitä mieltä että on reilua että esim. tuloveroina ei makseta saman varran veroa euroina pienestä ja isosta palkasta vaan verotus on prosenttipohjaista ja vieläpä progressiivista niin että pienituloiselle ja palkastaa isompi prosentti käteen kuin suurituloisella. Mutta ilmeisesti parisuhteessa reiluuden käsite on sitten erilainen...

Yhä edelleen: yhteen muuttaessa molemmille jää rahaa käteen enemmän kuin ennen eli kumpikin voittaa. Jos toinen haluaa kalliimpaa elämää kuin mitä itse on siihen saakka elänyt, häneltä voi kysyä onko hän valmis siitä suuremman osan rahoittamaan, mutta jos ei ole niin silloin kannattaa jatkaa seurustelua erillään asuen tai etsiä puolison, jolla on saman suuruiset tulot kuin itsellä.

Jotenkin naisena suorastaan hävettää huomata, että on niin paljon naisia, jotka odottavat miehen paitsi maksavat enemmän ihan arkielämästä, myös tarjoavan matkoja ja muuta luksusta, mihin naisilla itsellään ei olisi varaa.

Jos nyt pystyt hetkeksi edes unohtamaan nuo ulkomaanmatkat, niin mietipäs tuota tasan 50-50 näissä tilanteissa:

* työttömäksi jääminen

* sairaus

* lapsen saaminen (vanhempain- ja hoitovapaa)

Näissä tilanteissa meneekö sitten iittalat jakoon, kun toinen ei voi enää millään maksaa sitä tismalleen 50 prosenttia?

"Erottiin, ei ollut varaa olla yhdessä" 👍

Olen jo monta sivua sitten todennut, että hoitovapaat ja pitkäaikaiset sairaudet yms ovat asia erikseen.

Miksi ne ovat asia erikseen? Ei elämä mene niin että olisi joku "tavallinen elämä" ja sitten "erikoistilanteet" vaan kyllä ne kaikki ovat osa sitä samaa elämää. Jos toisen huomioiminen ei onnistu normiarjessa niin ei se kyllä yleensä onnistu senkään vertaa silloin kun on jollain tavalla tiukkaa.

Oman puolisona valitsin juuri sillä perusteella että hän osoitti kaikin puolista joustavuutta jo heti alussa niin että asioista ei tehty koskaan ongelmia vaan aina löydettiin joku hyvä ratkaisu jossa molemmat otettiin huomioon. Ja sillä samalla on menty jo kohta 20 vuotta yhdessä niin parempien kuin huonompienkin aikojen läpi eikä rahasta ole koskaan nipotettu puolin eikä toisin. Välillä on ollut toisella isommat tulot ja välillä toisella. 

Jep. Ehkä tuossa osaksi yritetään selittää itselleen, että poikkeustilanteessa asia olisi sitten eri.

Vaan kun on tapauksia, joissa puoliso vaatii maksamaan edelleen tasan puolet niistä toisen pienistä päivärahoista.

Olen samaa mieltä kyllä, että jos joustavuutta ei oli normiarjessa, niin en ihan äkkiseltääm usko sitä löytyvän poikkeustilanteissakaan.

Ja jos se parempituloinen puoliso jotenkin suostuisikin maksamaan enemmän silloin kun se "erikoistilanne" tulee niin usein siitä saa sitten kyllä kuulla vuosia miten "minä silloin elätin meidät molemmat". Ikäänkuin se olisi parisuhtessa joku mitalin arvoinen erikoissuoritus että pitää huonoina aikoina huolta siitä omasta rakkaastaan. Ja että siitä pitäisi sitten tuntea suurta kiitollisuutta loppuelämän eikä enää ikinä vaatia mitään.

Tämä on ihan omaa tulkintaasi. Eihän tuollaiseen viitsi edes kommentoida, jos et näe mitään eroa siinä onko toinen peruspäivärahalla nälkää näkemässä, vai tienaako palkkaa sen verran vähemmän että saa säästöön vain tonnin toisen säästäessä kaksi.

Ai nyt ollaankin jo tilanteessa, jossa pienempituloinen saa säästöön "vain" tonnin.

Käsittääkseni alkuperäinen ongelma kun koski sitä, ettei toisella jää säästöön penninpuolikastakaan, samalla kun toisella jää useita tonneja.

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

YksÄ-Vaan kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

NäinMeillä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Jos sun palkka on 2700€ ja miehen 8000€ nettona, niin eihän tuossa ole mitään järkeä, sillä todennäköisesti velkaannut koko ajan mitä olet miehesi kanssa, jos miehellä on vielä perittyä omaisuutta - iso asunto, vapaa-ajan asunnot, veneet, autot jne. eli eletään hyvätuloisen elintasos ja maksat kuluista 50%. Sun palkka menee kokonaisuudessaan ison asunnon ja kesämökin ylläpitoihin. Entä yhteiset lomamatkat, ulkona syömiset, harrastukset jne. En ikipäivänä voisi perheenä elää kahta elintasoa, jossa toinen syö kinkkua ja toinen halppismakkaraa aamiaispöydässä.

Teidän malli on hyväksytty vain, jos nainen on pienipalkkainen, mutta ei koskaan toisinpäin, jossa nainen on hyväpalkkainen ja varakas ja mies pienituloinen, siitä tulisi hirveä meteli, tosin en edes tunne yhtään tapausta, jossa elettäisiin kahta elintasoa, jos nainen hyvätuloinen.

Olen eri, mutta olen asunut miehen omistamassa isossa asunnossa, josta maksoin puolet asumiskuluista ja lisäksi halusin antaa hieman ekstraa kulukorvauksia. Säästin kuukaudessa satoja euroja verrattuna kun asuin yksin vuokra-asunnossa. Laitoin kaiken säästöön. Oli ihan selvää, etten osallistunut miehen harrastuksiin kuten veneilyyn ja autoiluun.

Lomamatkoista ja syömisistä maksoin tietenkin puolet, kun minulla oli varaa siihen. Olinhan ennenkin matkustanut ja syönyt ulkona. Elintasoni nousi vaikka maksoin puolet yhteisistä kuluista ja lisäksi sain säästettyä sijoituksiin. 

Juuri näin. Useimmiten myös se pienituloisempi voittaa yhteen muutettaessa, kun hänen asumiskulunsa pienenevät. Jos ne eivät pienene, silloin ei kannata muuttaa yhteen vaan seurustella erillään. Jos lapsia halutaan niin silloin kannattaa keskustella asiat perinpohjin ja hyvissä ajoin, ettei erilaiset odotukset ja rahankäyttötavat tule yllätyksenä.

Minusta alkaa tuntua, että monelle näistä "parempituloinen maksaa enemmän" -kirjoittajista tekisi hyvää asua välillä muutama vuosi yksin ...

Minusta taas tuntuu että ne hyvätuloiset joilla ei ole mitään halua kayttää yhtään ylimääräistä rahaa parisuhteessa yhteiseen hyvään, kertovat kyllä aika lailla selkeästi sen millaiset arvot heillä suhteessa on. Oma napa ensin ja toisen sitten jos sattuu muistamaan.

Minun on hankala nähdä että tuolla asenteella sitä empatiaa riittäisi kumppanille muillakaan elämän alueilla.

En ole hyvätuloinen, nettotuloni ovat juuri tuota luokkaa 2700 e/kk. Olen tarjonnut puolisolleni mm. ulkomaanmatkan ihan vain siksi, että kyseinen kohde ei kiinnostanut häntä niin paljon, että hän olisi halunnut laittaa matkaan omia rahojaan, mutta minä toivoin että hän lähtisi matkaseuraksi. Asuminen ja muut pakolliset menot maksetaan puoliksi. Ei prosenteilla tuloista vaan kumpikin laittaa ihan euroina saman verran yhteiseen elämiseen. Minusta se on paitsi empaattista myös reilua. Se kertoo puolisolleni, etten ole hänen kanssaan rahasta vaan rakkaudesta.

Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sitä mieltä että on reilua että esim. tuloveroina ei makseta saman varran veroa euroina pienestä ja isosta palkasta vaan verotus on prosenttipohjaista ja vieläpä progressiivista niin että pienituloiselle ja palkastaa isompi prosentti käteen kuin suurituloisella. Mutta ilmeisesti parisuhteessa reiluuden käsite on sitten erilainen...

Yhä edelleen: yhteen muuttaessa molemmille jää rahaa käteen enemmän kuin ennen eli kumpikin voittaa. Jos toinen haluaa kalliimpaa elämää kuin mitä itse on siihen saakka elänyt, häneltä voi kysyä onko hän valmis siitä suuremman osan rahoittamaan, mutta jos ei ole niin silloin kannattaa jatkaa seurustelua erillään asuen tai etsiä puolison, jolla on saman suuruiset tulot kuin itsellä.

Jotenkin naisena suorastaan hävettää huomata, että on niin paljon naisia, jotka odottavat miehen paitsi maksavat enemmän ihan arkielämästä, myös tarjoavan matkoja ja muuta luksusta, mihin naisilla itsellään ei olisi varaa.

Jos nyt pystyt hetkeksi edes unohtamaan nuo ulkomaanmatkat, niin mietipäs tuota tasan 50-50 näissä tilanteissa:

* työttömäksi jääminen

* sairaus

* lapsen saaminen (vanhempain- ja hoitovapaa)

Näissä tilanteissa meneekö sitten iittalat jakoon, kun toinen ei voi enää millään maksaa sitä tismalleen 50 prosenttia?

"Erottiin, ei ollut varaa olla yhdessä" 👍

Olen jo monta sivua sitten todennut, että hoitovapaat ja pitkäaikaiset sairaudet yms ovat asia erikseen.

Miksi ne ovat asia erikseen? Ei elämä mene niin että olisi joku "tavallinen elämä" ja sitten "erikoistilanteet" vaan kyllä ne kaikki ovat osa sitä samaa elämää. Jos toisen huomioiminen ei onnistu normiarjessa niin ei se kyllä yleensä onnistu senkään vertaa silloin kun on jollain tavalla tiukkaa.

Oman puolisona valitsin juuri sillä perusteella että hän osoitti kaikin puolista joustavuutta jo heti alussa niin että asioista ei tehty koskaan ongelmia vaan aina löydettiin joku hyvä ratkaisu jossa molemmat otettiin huomioon. Ja sillä samalla on menty jo kohta 20 vuotta yhdessä niin parempien kuin huonompienkin aikojen läpi eikä rahasta ole koskaan nipotettu puolin eikä toisin. Välillä on ollut toisella isommat tulot ja välillä toisella. 

Jep. Ehkä tuossa osaksi yritetään selittää itselleen, että poikkeustilanteessa asia olisi sitten eri.

Vaan kun on tapauksia, joissa puoliso vaatii maksamaan edelleen tasan puolet niistä toisen pienistä päivärahoista.

Olen samaa mieltä kyllä, että jos joustavuutta ei oli normiarjessa, niin en ihan äkkiseltääm usko sitä löytyvän poikkeustilanteissakaan.

Ja jos se parempituloinen puoliso jotenkin suostuisikin maksamaan enemmän silloin kun se "erikoistilanne" tulee niin usein siitä saa sitten kyllä kuulla vuosia miten "minä silloin elätin meidät molemmat". Ikäänkuin se olisi parisuhtessa joku mitalin arvoinen erikoissuoritus että pitää huonoina aikoina huolta siitä omasta rakkaastaan. Ja että siitä pitäisi sitten tuntea suurta kiitollisuutta loppuelämän eikä enää ikinä vaatia mitään.

Tämä on ihan omaa tulkintaasi. Eihän tuollaiseen viitsi edes kommentoida, jos et näe mitään eroa siinä onko toinen peruspäivärahalla nälkää näkemässä, vai tienaako palkkaa sen verran vähemmän että saa säästöön vain tonnin toisen säästäessä kaksi.

Kyse ei ole erosta tilanteissa vaan siitä että ihmisen luonne tulee esiin juuri siinä että onko hän valmis auttamaan ja tukemaan vain pakon edessa vai myös sillon kun ei olisi pakko. Jos rahallisten erojen tasaaminen on vastenmielistä normiarjessa, se ei yleensä ole sen mieluisampaa muulloinkaan vaikka siihen suostuisikin velvollisuudentunnosta.

Moni sanoo että todellinen luonne tulee esiin vasta pahassa paikassa mutta se ei pidä ihan paikkaansa. Kriisitilanne vain korostaa niitä luonteen piirteitä mutta ei se luo mitään uusia.