Lue keskustelun säännöt.
oletteko jättäneet lahjakkuuttanne käyttämättä? miksi?
Onko täällä muita jotka ovat jättäneet lahjakkuuttaan käyttämättä? En nyt hae mitään "musta ois voinu tulla vaikka mitä mutta rento elämä ja kaljanjuonti vei" vaan ihan tosissaan vähän erityisempää, tarkemmin yksilöitävää juttua.
Itse olen todennut että maailma menetti minussa räppärin. Riimiä irtoaa ja runosuoni virtaa vuolaasti, viime viikonloppuna vedin vitsillä freestyleä (ei mikään rap battle van ihan vain taidonnäyte) parin kovemman harrastajan kanssa ja ne jäi katsomaan ihan suu auki.
Fakta on kuitenkin että inhoan räppiä ja kaikkea mikä siihen liittyy. En haluaisikan touhuta siinä scenessä mitään. Myöskään niin musikaalinen en ole että minä hyvää karaoketasoa paremmin osaisin laulaa, säveleen sanoittamista en ole koskaan kokeillut.
Kommentit (480)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut kiinnostunut ohjelmoinnista ja kielistä lapsesta saakka. Koodaan nopeammin ja paremmin kuin iso osa ammattilaisista. Mitään järkevää/tuottavaa en kuitenkaan ole vaivautunut tekemään, lähinnä omia turhanpäiväisiä projekteja, joiden parissa viihdyn hyvin. Puhun myös sujuvasti kuutta eri kieltä.
Koulut jäi peruskouluun sosiaalisten vaikeuksien ja mt-ongelmien takia. Töitä en ole koskaan tehnyt, enkä aiokaan. Tiedän hyvin etten pärjää ihmisten kanssa henkisten vajaavuksieni takia, joten tyydyn mätänemään yksiööni ja käyttämään taitojani itseni viihdyttämiseen.
Mä kyllä keksisin sulle heti röitä.
On innovaattoreita ja tekijöitä. Mä olen enempikin innovaattori. Sä olet selkeästi tekijä.
Sinccis
Meillä vaan ATK osasto on potkaissut kaikku muut pellolle sieltä. Kyllä ne mua kuuntelee, mut tekee kuitenkin mitä ne haluaa, mut kuten mä sanon.
Sinccis
Symbioosi.
ATK on nykyisin IT. Eli ei teillä ole ATK osastoa, vaan IT-osasto (luultavasti on your dreams ...)
Anteexi maalaisuuteni
Sinccis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Päinvastoin: minusta tuntuu, että olen lahjaton. Nuorena pärjäsin koulussa hyvin, yli 9 keskiarvo.
Nykyään tuntuu, että älyn pitäisi leikata nopeammin ja että pitäisi kehittää lahjoja vähän joka osa-alueella. Yliopistosta on jo niin kauan aikaa, että ottaa pannuun olla kehittämättä itseään...
Haluaisin opiskella työn ohella seuraavia:
* taidehistoria, valtiotieteet, taloustieteet, suomen kieli, englanti. Siis yo-tasolla. Plus IT-taidot ja muut kielet harrastuksena.
* sen lisäksi haluaisin olla FIT, pukeutua tyylikkäästi ja saada KV-uran. Tähän asti olen ollut "vain" kotisuomessa hoitamassa lapsiani isommaksi virka- ja bisnesuran ohella. Oon nyt 42. Vielä varmaan ehtisi....
Minäkin haluaisin olla kuulentäjä.
Sinccis
Minusta olisi voinut tulla ammattimuusikko. Opettajani pitivät itsestään selvänä, että minusta tulee viulisti. Mutta sitten 15-vuotiaana kummasti alkoi kiinnostamaan kaikki muu (lue pojat) eikä aika ja kiinnostus riittänyt musiikille.
Olen aina välillä miettinyt millaista elämää se olisi ollut, jos olisin valinnut toisin. Muutama sen aikainen ystävä (jota ei edes yleisesti pidetty yhtä lahjakkaana kuin minua) soittaa nyt ammatikseen orkesterissa tai solistina.
Olin hyvä kirjoittaja. Voitin kilpailuja ala-asteella ja sain koko kouluajan pelkkää kiitettävää aineista, esseistä ja äidinkielen kokeista. Olin aikeissa hakea kirjoittajalukioon, mutta en sitten kuitenkaan jaksanut muuttaa niin kauas, vaan jäin lähemmäksi kotiseutua ja menin kielipainoitteiseen lukioon. Muutin joka tapauksessa lapsuuden kodista, joten enemmän olisi kannattanut mennä kirjoittajalukioon. Opiskelin kieliä lukiossa jonkin verran, mutta en sitten ollutkaan niistä niin kiinnostunut enkä ole mitään ammattia niihin liittyen kehittänyt. Nykyisellään olen haahuillut vähän siellä ja täällä, en ole kirjoittanut mitään kunnollista pitkään aikaan enkä oikein edes osaa enää. Tuntuu, että oma persoonallisuus on hukkunut jonnekin. En ikinä olisi uskonut, että pystyn edes lopettamaan kirjoittamisen.
Jännittämisen takia on jäänyt paljon kokematta.836
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun oon törmänny vanhoihin lukiokavereihin, ne on luullu, et olen ruotsinope, kun olin niin hyvä ruotsin kielessä. Ei olis tullu mieleenkään. En aikoinaan jatkanu mihinkään, vaan menin suoraan töihin toimistoon ilman minkäänlaista jatkokoulutusta. En oo paljon ruotsia tarvinnut. Kirjoitin v. 1990.
Olin melkoisen lahjakas rumpali, ja monet tämän minulle myöskin suoraan sanoivat; vanhemmat patistivat jo pienestä musiikkiluokalle ja niin edespäin, sillä sain ensimmäiset rumpuni jo neljä viisivuotiaana. Mutta mitä tapahtui? Vielä kuusitoistavuotiaana olin monia ylivoimaisesti musiikillisesti edellä (lue: lähinnä bändisoitossa) ja tämän vuoksi sain myös runsaasti asian tiimoilta arvostusta ja ihailua (kyllä, tytöiltä myös). Sitten kehitykseni kuitenkin pysähtyi kuin seinään ja eritoten mitä tuli identiteetin omaksumiseen ja sitoutumiseen. Milloinkaan en mielessäni tehnyt kunnollista päätöstä muusikoksi ryhtymisestä (olisi ehdottomasti pitänyt) ja jätin myös lukion tällöin kesken. Kavereiden kanssa tuli kyllä soiteltua enemmän tahi vähemmän vakavasti aina tuonne 25:eksi asti, jolloin koko hommaan tuli kertakaikkinen kyllästymien ja jotain muuta piti elämään keksiä, sillä jokainen bändiviritelmäni oli tyyliä amatööritaso, - muutamia hyviä keikkoja ja biisejä erään bändin kanssa teimme, muttemme kuitenkaan saaneet aikaan mitään kovinkaan merkittävää, vaikkakin toki omalla paikkakunnalla oltiin melko ihailtu ja suosittu bändi. Mutta eihän tuollaista kellarisoittelua kuitenkaan juuri kukaan jaksa lopun elämäänsä tehdä, kyllä se breikkaus on viimeistään kaksvitosena tapahduttava, mikäli milloinkaan on tapahtuakseen.
Myöhemmin olen tajunnut esteeni olleen rohkeuden puute, vaatimaton luonne, ujous, epävarmuus ja liiallinen itsekritiikki ja juurikin johtuen näistä "ominaisuuksista", mieluummin luovutin ja jätin itseni vähän kuin avoimeksi tapaukseksi , sellaiseksi, joka haluaa vain siirtää päätöksiään hamaan tulevaisuuteen, koska ei siedä epävarmuutta ja niihin liittyviä riskejä ja pelkoja.
Mitä tästä opimme? Älä mieti liikaa, vaan seuraa sydäntäsi ja intuitiotasi - yleensä se ensimmäien tunne on se oikea. Älä kuuntele liikaa muita ihmisiä, kysymys kuitenkin on SINUN elämästäsi, ei muiden. Seuraa unelmiasi ja hyväksi se että niihin kuuluu sitten riski, epävarmuus ja pelko epäonnistumisesta, mutta yhtä kaikki, on riski parempi ottaa,kuin jäädä rannalle iäisyydeksi ruikuttamaan ja katua koko loppuelämä: miksi en ottanut riskiä ja tyydyin niin vähään? Niinpä niin ja syvä huokaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi miten paljon luovaa porukkaa täällä on! Kirjoittaminen näyttää olevan monella haaveena, minulla myös. Olen aina rakastanut sanoja, niitä polkuja ja tunnelmia, joita sanoilla voi luoda, mutta se uskallus, se uskallus..! Tuntuu, että pitäisi olla pitkälle kouluja käynyt, erityisen fiksu, älykäs. laajasti sivistynyt ja ennenkaikkea hyvällä itsetunnolla varustettu, ennenkuin uskaltaisi tehdä tässä elämässä yhtään mitään normista poikkeavaa. Olisi kauheaa asettaa tuotoksensa sillä tavalla arvostelun kohteeksi. Mikäpä siinä, jos kirjaa suitsutettaisiin, mutta jospa tulisikin pelkkää negatiivista palautetta, siinähän menisi loppuelämä toipuessa, eikä riittäisikään. Ja jo siinä vaiheessa, kun lähettelisin käsikirjoituksia kustantamoihin, olisin aivan hermoraunio, en nukkuisi, enkä tekisi mitään muuta kuin hermoilisin. Ja kun alkaisi tulla niitä "hylsyjä", niin olisin vielä enemmän maan matonen kuin aiemmin, vetäytyisin oikein syvälle maan uumeniin.
Niin, eli minun ainoa rakkauteni, kirjoittaminen, on jäänyt pöytälaatikkoasteelle, koska en vain uskalla. Kouluajoista on ikuisuus, eikä ne ainekirjoitusten kympit enää luo uskoa itseeni, jos koskaan ovat luoneetkaan. Tällainen surkea pelkääjä olisi tarvinnut hirveän paljon tukea ja takapuoleen potkimista, että olisi koskaan uskaltanut mitään. Kotona jo iskostettiin päähän, että muut ovat parempia käytöllisesti katsoen kaikessa, ihan vain pelkässä olemisessakin, enkä ole onnistunut aikuisen elämässäkään pyydystämään niitä onnistumisen kokemuksia. Toki olen elänyt ulkopuolisen silmin katsottuna ihan hyvän elämän, on perhe ja jotakin työtäkin, sellaista ihan normaalia elämää. Sisäisesti kuitenkin vain kituutan päivästä toiseen ja odotan ihmettä. Tosin en tiedä, minkälaista ihmettä. Käyköhän siinä niin, että kun ikää tulee oikein paljon (sitä on jo aika paljon), unohtaa turhat haihattelut ja tyytyy siihen aamupuuron ja iltateen väliseen kituuttamiseen, jota elämäksi kutsutaan?
Olin mukana ensimmäisessä lauluformaatissa, ja pääsin aivan semifinaaliin asti. Asuttiin ja treenattiin , yhdessä Jennin, Paulan, Miran, Ushman jne.. kanssa. En kuitenkaan päässyt bändiin saakka, mutta levy-yhtiön tyypit pyysivät silti ottamaan yhteyttä.
En koskaan ottanut, sillä vaikka rakastan esiintymistä, olen todella herkkä ja kärsin esiintymispelosta. Valmistuin kuitenkin tanssijaksi, mutta rakastuin ja muutin naurettavan pienelle paikkakunnalle, jossa ei ollut minulle mitään, ja joka myös hyljeksi minua. Masennuin ja kadotin elämänhaluni.
Ainoa valoni on rakkauteni edelleen samaiseen poikaystävääni, joka ei omien vanhempiensa omaishoitajana voi muuttaa muualle. Ymmärrän ja tuäen häntä.
Epävarmuuteni johtuu varmaan erityisherkkyydestä, seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä pahasta koulukiusaamisesta joka alkoi heti ala-asteella. Ehkä ujous, herkkyys, ja tunnollisuuteni oli syy ensin, mutta lukion toiselle luokalle siirtyessä ystäväni hylkäsivät minut, kun voitin erään kauneuskilpailun.
Paljon hyvääkin on tapahtunut näinä vuosina, olen löytänyt maalaamisen ja piirtämisen, vaikkakin teen sitä vain silloin kun oloni on kevyempi, ja kaikki raskaat asiat eivät vyöry päälle.
Olen myös herkistynyt vieläkin enemmän, myös henkisesti . Näen asiat syvemmin, sekä uskon myötätuntoiseen rakkauteen,ja siihen että kaikella on tarkoitus. :)
Kuka tietää, mitä elämä vielä tuo eteeni, mikään ei silti ole mahdotonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Peruskoululaisena sain kehuja hyvästä piirtotaidosta ja välillä olin miettinyt alaa, jossa voisi hyödyntää taitoa. Alakoululaisena tein omaa sarjakuvalehteä. Kuitenkin nämä hemmetin oppimisvaikeudet vain estää etenemästä, olen ollut pessimisti, vihannut itseäni ja aina luovuttanut. En ole saanut työttömässä perheessä kannustusta ja tukea. Koulustakin selvisin 7,5:n keskiarvolla ja kävin ihan tavallisen koulun.
Ravintola-alalle päädyin ja nyt opiskelen toista alaa. Se onkin sitten toinen juttu, miten ne opiskelut sujuu uuden opiskelusuunnitelman myötä, mikä perustuu siihen, että nykyään koulutehtävät tehdään netissä. Aaarrggg... Inhoan tätä nykyaikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aina omannut loistavan sävelkorvan ja osaisin laulaa jos olisin sitä enemmän harjoitellut. Jostain syystä en nuorena kehdannut, hävetti laulaa jopa lapselle kun mies oli kuulemassa vaikka laulan oikein. En tiedä mikä minulle tuli. En vieläkään oikein kehtaa edes hyräillä. Harmittaa.
Ei ole vielä myöhäistä opetella! Ääni vaatii harjoitusta jatkuvasti. Itse huomasin osaavani laulaa vasta yli 35-vuotiaana. Innokkaalla harjoittelulla ja laulutuntien avulla olen kehittynyt valtavasti ja harrastan laulamista edelleen. Jännittäminen on luonnollista alkuun, se helpottaa sitä mukaa mitä enemmän laulat ensin yksin, sitten vaikka miehesi kuullen.
Loistava sävelkorva ei hyvää laulajaa tee. Oletko jostain saanut selville, että sinulla on absoluuttinen nuottikorva, vai mistä olet saanut käsityksen, että olet
erityisen lahjakas ja sinusta olisi tullut erityisen taitava? Todella monet ihmiset osaavat laulaa nuotilleen ja joillain on myös ns. absoluuttinen nuottikorva. Jos ei ole laulamista koskaan kuitenkaan harjoitellut eikä opiskellut aiheesta mitään, niin ei voi oikein edes tietää, olisiko hyvä laulaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin melkoisen lahjakas rumpali, ja monet tämän minulle myöskin suoraan sanoivat; vanhemmat patistivat jo pienestä musiikkiluokalle ja niin edespäin, sillä sain ensimmäiset rumpuni jo neljä viisivuotiaana. Mutta mitä tapahtui? Vielä kuusitoistavuotiaana olin monia ylivoimaisesti musiikillisesti edellä (lue: lähinnä bändisoitossa) ja tämän vuoksi sain myös runsaasti asian tiimoilta arvostusta ja ihailua (kyllä, tytöiltä myös). Sitten kehitykseni kuitenkin pysähtyi kuin seinään ja eritoten mitä tuli identiteetin omaksumiseen ja sitoutumiseen. Milloinkaan en mielessäni tehnyt kunnollista päätöstä muusikoksi ryhtymisestä (olisi ehdottomasti pitänyt) ja jätin myös lukion tällöin kesken. Kavereiden kanssa tuli kyllä soiteltua enemmän tahi vähemmän vakavasti aina tuonne 25:eksi asti, jolloin koko hommaan tuli kertakaikkinen kyllästymien ja jotain muuta piti elämään keksiä, sillä jokainen bändiviritelmäni oli tyyliä amatööritaso, - muutamia hyviä keikkoja ja biisejä erään bändin kanssa teimme, muttemme kuitenkaan saaneet aikaan mitään kovinkaan merkittävää, vaikkakin toki omalla paikkakunnalla oltiin melko ihailtu ja suosittu bändi. Mutta eihän tuollaista kellarisoittelua kuitenkaan juuri kukaan jaksa lopun elämäänsä tehdä, kyllä se breikkaus on viimeistään kaksvitosena tapahduttava, mikäli milloinkaan on tapahtuakseen.
Myöhemmin olen tajunnut esteeni olleen rohkeuden puute, vaatimaton luonne, ujous, epävarmuus ja liiallinen itsekritiikki ja juurikin johtuen näistä "ominaisuuksista", mieluummin luovutin ja jätin itseni vähän kuin avoimeksi tapaukseksi , sellaiseksi, joka haluaa vain siirtää päätöksiään hamaan tulevaisuuteen, koska ei siedä epävarmuutta ja niihin liittyviä riskejä ja pelkoja.
Mitä tästä opimme? Älä mieti liikaa, vaan seuraa sydäntäsi ja intuitiotasi - yleensä se ensimmäien tunne on se oikea. Älä kuuntele liikaa muita ihmisiä, kysymys kuitenkin on SINUN elämästäsi, ei muiden. Seuraa unelmiasi ja hyväksi se että niihin kuuluu sitten riski, epävarmuus ja pelko epäonnistumisesta, mutta yhtä kaikki, on riski parempi ottaa,kuin jäädä rannalle iäisyydeksi ruikuttamaan ja katua koko loppuelämä: miksi en ottanut riskiä ja tyydyin niin vähään? Niinpä niin ja syvä huokaus.
Olet saattanut olla musiikillisesti lahjakas, mutta sinua ei vaan vaikuta kiinnostavan musiikki ja siinä menestyminen kovin paljon. Draivi puuttuu, kyse ei ole iästä tai rohkeudesta luonteessa. On varmasti lukuisia muusikoita, kirjailijoita jne. jotka ovat menestyneet myöhemmällä iällä.
Ennen nettiaikaa varsinkin taidealalla merkitsi eniten röyhkeys sekä tarve olla esillä. Kovaääniset liehui boheemina ja pitivät itseään erityisyksilöinä, halveksivat taviksia, muiden ideoita kierrättäen. Taidekouluihin pääsi jos (isä)maksoi.
Sillä ei ollut yhtään mitään tekemistä lahjakkuuden kanssa. Ei yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on jonkin verran musiikillista korvaa, ja tykkään hirveästi laulaa ja soittaa. Opetin itse itseni soittamaan muutamia kappaleita pianolla YouTube ja oman kuuloaistin avulla. Toivoin, että minut olisi laitettu pienenä opettelemaan jonkun instrumentin soittamista, koska nyt aikuisena tunnen, että haluaisin purkaa "musiikillisuuttani" jollain muulla tavalla, kuin itsekseni laulamalla. Olen vasta 25 ja ajattelin opetella soittamaan ukulelea ja sen myötä ehkä perus sähkökitaraa.
Opin jano oli nuorena, ihmispelko vaikutti paljon.
Havaitsin vasta 34-vuotiaana että tykkäsin ompelusta ja se oli helppoa, vaikka ohjeista en aina tajunnut suomeksi en englanniksi, saumalukujen mukaan tein.
Joku tyrmäsi, joku kehui: kyllä noita kehtaa pitää.
Vierailija kirjoitti:
Ennen nettiaikaa varsinkin taidealalla merkitsi eniten röyhkeys sekä tarve olla esillä. Kovaääniset liehui boheemina ja pitivät itseään erityisyksilöinä, halveksivat taviksia, muiden ideoita kierrättäen. Taidekouluihin pääsi jos (isä)maksoi.
Sillä ei ollut yhtään mitään tekemistä lahjakkuuden kanssa. Ei yhtään mitään.
Muhaha! Mihin tuo tieto perustuu, kaverin tutun serkun kertomaan? Ja sinä itse tietenkin olisit mielestäsi se oikeasti lahjakas.
Minustakin olisi tullut se maailman kovin rokkari, mutta perhanan John Lennon meni varastamaan ideani.
Olen jättänyt lahjakkuuteni käyttämättä, koska en vaan jaksa keskittyä...
Olen keskivertoa parempi piirtämään ja maalaamaan. Opiskelin graafikoksi, mutta jotenkin koulun aikana tuli "kiintiö" täyteen ja siksi piirtäminen ja maalaus on jäänyt koulun jälkeen vähäiseksi. Työskentelen 95% tietokoneella.
Vierailija kirjoitti:
Muutama ihminen täällä naureskelee että ihmisillä on suuret luulot itsestään. Mutta mitä sen asenteen takana on? Itseltä käyttämättä jääneet lahjat, vai se ettei ole missään erityisen lahjakas ja kadehtii muita?
Mieleen tulee FB-ryhmä "Stefani Germanotta, you'll never be famous". Nykyään Stefani tunnetaan nimellä Lady Gaga. Ihmiset ovat kateellisia lahjakkaille ja kunnianhimoisille ihmisille.
Niin, mutta kun tähän ketjuun ei kirjoita mitkään Lady Gagat, vaan ne, joista ei koskaan tullut mitään. Tajuatko eron? Gagalle voisikin olla kateellinen. Mutta miksi olla kateellinen ihmiselle, joka kirjoittaa AV:lle että hänestä olisi voinut tulla jotakin? :D :D
Päinvastoin: minusta tuntuu, että olen lahjaton. Nuorena pärjäsin koulussa hyvin, yli 9 keskiarvo.
Nykyään tuntuu, että älyn pitäisi leikata nopeammin ja että pitäisi kehittää lahjoja vähän joka osa-alueella. Yliopistosta on jo niin kauan aikaa, että ottaa pannuun olla kehittämättä itseään...
Haluaisin opiskella työn ohella seuraavia:
* taidehistoria, valtiotieteet, taloustieteet, suomen kieli, englanti. Siis yo-tasolla. Plus IT-taidot ja muut kielet harrastuksena.
* sen lisäksi haluaisin olla FIT, pukeutua tyylikkäästi ja saada KV-uran. Tähän asti olen ollut "vain" kotisuomessa hoitamassa lapsiani isommaksi virka- ja bisnesuran ohella. Oon nyt 42. Vielä varmaan ehtisi....