oletteko jättäneet lahjakkuuttanne käyttämättä? miksi?

Minusta olisi tullut loistava Nokian pääjohtaja silloin kun ne menestyivät.

Nuorena olisi ollut mahdollisuuksia mallin uralle tai politiikkaan. En lähtenyt, ei silloin kiinnostanut. Jätin ns. tarjoutuneet mahdollisuudet käyttämättä. Opiskelin ammatin jonka halusin ja työllistyin siihen. Olin valmistautunut jatkamaan opintoja. Tuli ero ja lasten hyvinvointi ajoi oman uran kehittämisen edelle. Olen kuulemma hyvä sommittelemaan ja kokkaamaan sekä leipomaan. Rytmitajuani on kehuttu hyväksi ja sitä oon hyödyntänyt tanssiharrastuksessa. Olen parisuhdeihminen, mutta elän sinkkuna.

Luulen että olisin voinut olla menestyvä suomalainen monessakin urheilulajissa. Minulla on todella hyvä fysiikka, luonteeltani olen todella kilpailuhenkinen ja voitontahtoinen. Luulen että tällä fyysisellä ja henkisellä kunnolla olisin oikeasti voinut pärjätä.

Vanhemmat eivät kuitenkaan ikinä "painostaneet" mihinkään, ovat aina antaneet oman vapauden päättää asioista. Näin vanhempana tunnen että olisin tarvinnut hyvin erilaisen kasvatuksen jotta olisin lähtenyt täysillä panostamaan johonkin tiettyyn juttuun.

En toisaalta tiedä olisiko siltikään itsekuri riittänyt huippu- urheilijan vaatimalle tasolle, tuskin. Moni asia on jäänyt ajatuksen tasolle ja kieltämättä vähän harmittaa ettei ikinä tullut sitten edes tosissaan yritettyä. Sittenpä sen olisi nähnyt. Vielä alle kolmekymppinen mutta eipä sitä tälläkään iällä enää kaikkea voi ajatella aloittavansa ja vielä pääsevänsä huipulle.

Olen tullut siihen tulokseen, että ihminen saa olla vaikka maailman paras jossain asiassa, mutta jos häneltä puuttuu itseluottamus, sillä lahjakkuudella ei tee mitään, ainakaan mitään sellaista, joka hyödyttäisi rahallisesti ketään. Voi ajatella jopa ihmissuhteiden kaltaisia asioita; jos ei ole itseluottamusta ilmaista persoonaansa, mielipiteitään tai oikein yhtään mitään, ei ihmissuhteita saa luotua eikä ylläpidettyä.

Hyvällä itseluottamuksella keskivertokin pötkii pitkälle. Tätä on jopa tutkittu. Erittäin hyvällä itseluottamuksella varustetulle annetaan jopa hänen virheensä helpommin anteeksi kuin sellaiselle, joka vaikuttaa epävarmemmalta. Tämähän ei ole oikein, mutta näin se menee.

Ehkä itseluottamustakin pitäisi pitää eräänlaisena lahjakkuutena. Siihenhän sisältyy taitoja. Taitoa olla musertumatta epäonnistumisista ja taitoa olla tyytyväinen, kun saa asioita tehtyä hyvin, ts. hyvä suhteellisuudentaju. Jos itseluottamus on huono, ei uskalla välttämättä edes yrittää, uskoo epäonnistumiseen ja tuntee murskautuvansa sellaisista. Oikeanlaisella itseluottamuksella varustettu ei myöskään koe tarvetta syytellä virheistään muita tai arvostella kohtuuttomasti muiden epäonnistuessa.

Lyheysti oma tarinani: vaikka jo teininä oli selvää että tietty ura olisi mulle omiaan, vasta lukemattomien vaikeuksien kautta olen vasta nelikymppisenä päässyt unelma-alalleni.

Olen itse perheestä, josta en saanut tukea (en henkistä enkä rahallista), exaviomieskin pyrki estämään mun hakeutumiseen yliopisto-opintoihin. Lapsena ja teinina koulu oli ollut mulle enimmäkseen kärsimystä, vain lukiossa muutama opettaja oli ihana ja kannustava. Yliopistossa olen kohdannut enimmäkseen vain vaikeuksia, tuen puutetta ja jopa yrityksiä sabotoida mun opintoja – positiivista palautetta olen saanut vain muutamalta ulkomaalaiselta professorilta. Sattumalta saadulta työpaikalta löytyi uran kriittisessä vaiheessa mahtava tyyppi, joka on nyt viime vuosien ajan toiminut mun mentorina ja puskenut mua eteenpäin.

Tässä näkee kuinka monessa kohdassa nuoren ihmisen elämä voi mennä pieleen ja väärille raiteille. Ja mullakin on vain ollut kaksi etua: nuo sattumalta löytyneet kannustavat henkilöt ja itsepäinen luonne.

Suomessa suurin nuoria lyttäävä voima on negatiivisuus, joka saattaa alkaa jo omasta lapsuudenperheestä. Koulussa ongelma ei ole vain se, ettei saa myönteistä tukea ja tarpeellista tietoa, vaan jopa se, että joutuu kiusatuksi, eikä koulu puutu siihen. Valitettavsti sama kiusaaminen ja lyttääminen voi jatkua ammattiin opiskellessa sekä työpaikoilla. Nämä asenneongelmat meillä Suomessa aiheuttavat sen, että monet ihmiset eivät kerta kaikkiaan jaksa kulkea tuota negatiivista vyöryä vastaan ja hän itse sekä yhteiskunta menettää tämän ihmisen lahjakkuuden puhkeamisen kukkaan.

Kyllä, musikaalisuus, kirjoittaminen, kädentaidot, eläinten kanssa työskentely, maalaus..

Itsetunnon puute estää yrittämästä, epäonnistumisen pelko on iso.

Ikinä ei oo kehuttu mistään, niin ei saa tehdä, kuulemma, ettei lapsesta tule ylpeä, sanoi isä aikoinaan..

Vuodet vierii hukkaan ja sydäntä raastaa nähdä ihmiset tekemässä asioita mistä itse nauttisin ja haluaisin tehdä myös, mutta traumat ja toimintakyvyn puute estää.

Ehkä vielä jonakin päivänä.

Lopetin baletin harrastamisen teini-ikäisenä. Nykyään vähän harmittaa kun olisin voinut päästä jopa ammattilaiseksi (aloitin tosi nuorena ja olin lahjakas ja omaan oikean fysiikan kyseiseen lajiin) Olen sitten seurannut sivusta sukulaisten balettiuria.

Olin murrosikään asti hyvä oivaltamaan ja hyvä oppimaan, mikä näkyi myös arvosanoissani. Murrosiän jälkeen olin kouluarvosanoilla mitattuna huono. Parikymppisenä löysin itsestäni työtä tekemällä hyvän oppilaan.

Hain lukuisiin eri ammatteihin valmistaviin laitoksiin tuloksetta. Sit sattuman kautta päätin hakea lääketieteelliseen ja pääsin sisälle eka yrittämällä. Kitkuttamalla suoritin tutkinnon, työssäni pärjäsin oman arvioni mukaan hyvin, vaikka en koe olevani milläänlailla lääkärityyppi. Nyt olen hyvin tyytyväisenä eläkkeellä.

Koen, että olin ylisuoriutuja resursseihin nähden. Jouduin tekemään töitä asioiden eteen. Kun jonkun asian opin kantapään kautta, olin siinä sit hyvä.

Tämä keskustelu tuli kuin tilauksesta. Olen viime aikoina miettinyt ja vähän surrutkin, että teinkö virheen, kun päätin olla hakeutumatta sille alalle, mille mulla olisi selviä lahjoja. Toki olen vielä nuori aikuiseksi, mutta kuitekin. Minut palkittiin muutamia kertoja, sain kehuja ammattilaisilta ja minulla oli jo vähän mainettakin silloisessa kotikaupungissa. Mutta kun kyseinen ala on myös hyvin kilpailuhenkinen, epävarma, henkisesti ja fyysisesti raskas sekä siellä on hyvin sitovat ja tiukat aikataulut. En tiedä myöskään, nautinko siitä enää varsinaisesti, vaan siitä alkoi tulla sellaista pakkopullaa. Mun pää ei vaan oikein jaksa noita, vaan kaipaan vapaampaa ja stressittömämpää elämää. Opiskelenkin nyt alaa, mikä saa mut todella syttymään ja mahdollistaa vapaamman elämän. Mulla on kyllä myös haaveissa joitakin juttuja, mihin voisin lahjojani käyttää, kunhan eivät rajoita liikaa arkeani. Toki onhan näistä lahjoista hyötyä elämässä ihan muissakin tilantessa. Mut joo, tunnistan monien fiiliksiä täällä.

Minä halusin 13-vuotiaasta lähtien siihen ammattiin, missä nyt toimin.

Olen korkeakoulun käynyt ja alta vuoden erittäin vaikeasti työllistyvä työttömäksi jouduttuani.

Yhtiö menee alta eikä minun ns. hyvyyteni, työnpaiskimiseni tai hysteriani auta asiaa.

No, täytyy ajatella, että tässä tämä oli ja jotain uutta seuraa.

Onneksi aktiivimalli poistuu, että saan levätä.

Olen kielellisesti todella lahjakas eikä tämä ole oma mielipiteeni. Esimerkiksi ranskan kielen opin itseopiskelulla (!) vuodessa niin hyvin, että pystyn lukemaan kirjoja ranskaksi. Siis kielellisesti vaativia kirjoja. Varmaankin noita edellytyksiä olisi kannattanut hyödyntää.

Mutta 20+ vuotiaana iskivät mielenterveysongelmat ja suistuin turvallisen keskiluokkaiselta radaltani. Elämään kiinni pääseminen kesti yli komekymppiseksi. Minulla on ihan ok työ, mutta olisihan sitä voinut oikeasti tehdä jotakin. Kieliä opiskelen nykyään ilokseni, nyt portugalia.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen salaa ihaillut esim Sourin teoksia, viimeisin lukemani sarana teos oli helppoa luettavaa ja hänen tekemänsä jotkin taulut on todella hienoja

Souri...??? Huutonaurua. Kas kun et ihaile Harlekiini-sarjaa ja apukoululaisten sormiväritöitä.

Tässä keskustelussa huomaaa, että aika monella on suuret käsitykset itsestään. Niin kuin se jolla oli "kymppi kuvaamataidossa", mutta ei ryhtynyt taiteilijaksi. Hohoijaa, joka lukiossa on pari oppilasta joilla on kuviksesta kymppi eikä heistä taiteilijoita tule. Taide on kova leipä. Samaa koskee montaa muutakin alaa. Se että on kohtuufiksu oppilas tuppukylän lukiossa ei tässä maailmassa merkitse vielä yhtään mitään.

Pärjäsin koulussa hyvin todella vähällä työllä. Oikeastaan vain matematiikassa jouduin näkemään vaivaa ja tein läksyjä vanhempieni avustamana. Kirjoitin kuusi laudaturia. Menin kuitenkin opiskelemaan matemaattista alaa yliopistoon, sillä ajattelin, että kielten opiskeleminen olisi todella turhaa kun nehän oppii muutenkin. Puhun kuutta kieltä, joiden opettelun olen mieltänyt todella helpoksi, mutta työssäni luonnontieteellisellä alalla joudun haastamaan itseäni päivittäin. Elämäni on ihanaa!

Muutama ihminen täällä naureskelee että ihmisillä on suuret luulot itsestään. Mutta mitä sen asenteen takana on? Itseltä käyttämättä jääneet lahjat, vai se ettei ole missään erityisen lahjakas ja kadehtii muita?

Mieleen tulee FB-ryhmä "Stefani Germanotta, you'll never be famous". Nykyään Stefani tunnetaan nimellä Lady Gaga. Ihmiset ovat kateellisia lahjakkaille ja kunnianhimoisille ihmisille.

Olen. Ihmiskunta ansaitsee kuolla sukupuuttoon.

Heistä tulee huippuja, joilla on fyysiset ominaisuudet kohdillaan sekä motivaatiota. Harrastin kilpauintia lapsesta nuoruusikäiseen. Olin tosi lahjakas ja nopein ainakin meidän ryhmästä. Fyysiset ominaisuudet olivat kohdillaan ja motivaatiotakin löytyi. Minulla oli edellytykset kehittyä miten pitkälle vain. Sitten perheen ongelmat kasautuivat enkä enää jaksanut uida, olin äidin roska astia, äiti purkasi ongelmansa minuun ja lopulta aikani alkoi kulua hänen murheidensa kannatteluun. Jos olisin syntynyt parempaan perheeseen olisi minusta voinut tulla huippu.

Kuvaamotaidollista ja musiikillista lahjakkuutta on, mut harmillisesti ei vaan ollu riittävästi intohimoa.

Tietää ja osaa vähän kaikkea mutta missään omasta mielestä kyllin hyvä.

Useinkin.

Sinccis

Miksikö? Nautin siitä.