oletteko jättäneet lahjakkuuttanne käyttämättä? miksi?

Olen alisuoriutuja. Traumatisoiduin niin etten pystynyt lähtemään opiskelupaikkoihin.

Nuorena haaveilin lääkärin ammatista.

Olen luova ja idearikas.

Minulla oli lapsena ja nuorena hyvä mielikuvitus. Kirjoitin tarinoita ja näytelmiä. Näyttelin ja lauloin. Minua myös kiusattiin koko peruskoulun ajan. Ala-asteella opettaja laittoi kiusaamisen mielikuvitukseni piikkiin, joten en enää uskaltanut kertoa jatkuvasta kiusaamisesta. Yläasteella kiusaajat keksivät, että tarinani pohjautuvat oikeisiin asioihin, eli jos tarinan päähenkilö oli ihastunut vaikka Janne-nimiseen henkilöön, niin kiusaajat kertoivat eteenpäin, että minä olen ihastunut toisen luokan Janneen ja Jannen tyttöystävä alkoi kiusata minua netissä.

Opiskelin myös teatteria, mutta koska en päässyt sisään TeaKiin tai Nätyyn ja muutenkin teatterimaailma oli myös aika julma, sairastuin pahemmin masennukseen ja menetin intohimoni teatteriin täysin. En edes käy teatterissa. Minulla ei ole lennokasta mielikuvitusta, mutta osaan kuitenkin miettiä esim. mitä teen tulevana kesänä. Mutta tarinaa en osaa kirjoittaa. Harvoin edes kirjoitan mitään. Kirjoja kuitenkin rakastan lukea. Laulajan urasta haaveilen, mutta mieheni ei kannusta minua.

Rakastin ennen esiintymistä yli kaiken. Nykyään jos joudun puhumaan, punastun, takeltelen, kikattelen, en muista sanoja, panikoidun ja kuolen henkisesti taas lisää. Mutta kaipaan esiintymistä. Sain ennen kehuja hyvästä esiintymisestä. Masennus vei.

Minusta olisi tullut hyvä toimittaja, mutta en koskaan edes yrittänyt hakeutua alalle, koska

a) luulin että ainoa tie siihen on päästä opiskelemaan tiedotusoppia yliopistoon ja sinne oli niin järjettömästi hakijoita, niin en koskaan mennyt edes pääsykokeeseen (nyt tiedän että toimittajaksi olisi voinut kouluttautua muitakin reittejä ja opiskelemalla esim. viestintää sivuaineena, eikä kaikilla toimittajilla ole edes näitäkään opintoja...) 

b) silloinen paras kaverini halusi palavasti toimittajaksi ja haki monet kerran opiskelemaan tiedotusopppia (ei päässyt, mutta meni sitten ammattiin muita reittejä). Olisi kuitenkin tuntunut jotenkin "epäsopivalta" tavoitella samaa alaa kuin kaveri, luulen että kaveruus olisi kärsinyt siitä. 

Olen lahjakas taiteilija ja hyvä hahmottamisessa monella osa alueella sekä rakastan sisustusta ja arkkitehtuuria. Kärsin lukihäiriöstä sekä keskittymiskyvyn herppaantumisesta. Siksi uskon olevani liian ongelma tapaus luomaan omaa lahjaan eteenpäin. Ja huomasin/masennuin jo alakoulussa kun muut osasi jonkun paremmin kuin itse. Silloin jo tosesin että mitä väliä sit mulla on.

Tässäkin tekstissä näette jo lukihäiriön ongelmani

Vierailija kirjoitti:

Musta olis varmaan ihan loistava lääkäri tullut, olin koulussakin mutta vaihdoin toiselle linjalle.

Ihan vaan koska silloin ei tuntunut innostavan lääkärin työajat....

Vai oikein lääkärikoulussa, Ranualla vai Tuupovaaran opistolla?

Itse olen tavallaan vielä siinä rajalla, että pääsenkö koskaan haluamaani. Aikaa olisi jo nuori olen. Itse olen myös aina pitänyt musiikista ja soittanut paria soitinta  hyvin. Olin joskus eräässä orkesterissakin. Kuitenkin olen nyt täysin jättänyt soittamisen monienkin syiden vuoksi. Opiskelu vei paljon aikaa ja sen vuoksi soittaminenkin lopulta väheni ja nyt tavallaan ajattelen, että en enää edes osaa niin hyvin ja uudelleen aloittaminen vaikeaa. Sama juttu urheilun kanssa aikoinaan. Olin ihan hyvä parissa lajissa ja tavallaan nyt myöhemmin todella miettinyt kuinka olisin voinut sitä kilpailemistakin jatkaa. En tosin soitossa ja urheilussa nyt mikään ihan huippu olisi ollut kuitenkaan, mutta paremmin niitä olisi voinut hyödyntää.

Minulle ei myöskään ole elämässäni juuri ollut ihmisiä, jotka olisivat tukeneet. Vanhemmat nyt maksoivat harrastukset, mutta tavallaan muuten sain kaiken tehdä aina itse. Koulussa tuotti myös pari ainetta vaikeuksia ja aikaa meni niihin. Olen ollut myös kiusattu pitkän aikaa ja tämäkin vienyt itsetuntoa alas ja samalla se itseen uskominen on heikkoa. Toivonkin, että joskus joku olisi paremmin tukenut ja neuvonut minua sekä auttanut näkemään hyvät puoleni. Nyt olenkin melko hukassa itseni kanssa. Olen myös aika empaattinen ihminen ja haluaisin päästä hyödyntämään tätä ominaisuutta ja toimimaan ihmisten kanssa. Kuitenkin kiusaaminen ja ikävät ihmiset ovat saaneet tavallaan karttamaan niitä sosiaalisia tilanteita ja en pysty enää olemaan rento. Tämäkin kurjaa, kun kuitenkin haluaisin olla muiden kanssa, mutta aina joku menneisyyden ikävyys tulee mieleen ja en pysty luottamaan. Tavallaan minut on niin monta kertaa lannistettu, että vaikeaa enää nähdä itsessään niitä hyviä puolia ja tavallaan jopa vaikeaa tuntea itsensä, kun kukaan ei ole oikein sanonut mitään hyvää ja kertonut esim mistä minussa pitää. Sen vuoksi tavallaan olen epävarma ja epäilen monesti itsekin onko jossain asiassa mitään järkeä. En tiedä myöskään mihin ammattiin soveltuisin. Nuo urheilu ja soittoharrastukset olen jo tavallaan "menettänyt" ja niistä en enää mitään ammattia voi saada. Yliopistoon en meinaa päästä ja nuo sosiaaliset ammatit aiheuttavat ahdistusta, vaikka kuitenkin pidänkin toisten seurasta.

Vierailija kirjoitti:

Olen pienestä pitäen ollut erittäin lahjakas englannin kielessä. Haaveilin alunperin opettajan virasta ja lukiossa siihen taitojeni ja kiinnostukseni perusteella kannustettiinkin, mutta virat on yleensä vähintään kahdelle kielelle, joten minun olisi pitänyt opiskella myös esimerkiksi ruotsin kielen opettajaksi. Muut kielet ei kuitenkaan minua kiinnostaneet, vaikka pärjäsinkin niissä ihan hyvin.

Toivottavasti tulevaisuudessa saan nykyisessä ammatissani jotenkin hyödyntää taitojani.

Eipä muuten ole virat aina kahdelle kielelle. Isoissa kouluissa on myös pelkkiä englannin opettajia.

Minulla on  myös kiusaaminen vaikuttanut paljon elämääni. En enää usko itseeni ja muut ihmiset ovat olleet kamalia elämässäni. Opiskelu on kärsinyt ja olen lopettanut harrastuksia sen vuoksi etten enää uskonut osaavani mitään. Olen luopunut paljosta ja myös luovuttanut helposti. Jotenkin se vuosien taistelu on vienyt kaikki voimat ja en enää jaksa ihmisiäkään hyvin. Ennen olin melko sosiaalinen. Pelkään näiden seikkojen määräävään liikaa elämäni suuntaa. Olen myös liiankin kiltti ja en edelleenkään pärjää missään väittelyissä ja annan helposti periksi. Tietenkin kaikki olisi nyt omissa käsissä, mutta en meinaa päästä eteenpäin millään. Ikävintä varmaan on se, että olen jotenkin luopunut onnestani. En voi olla tyytyväinen nykyhetkeen ja muutenkin monia vuosia meni vaan selviytymiseen. Oikeastaan minulla ei ollut mitään nuoruutta vaan olin aina se kiusattu ja lopulta yksin. Se surumielisyys on jäänyt sieltä mukaan elämään ja nykyisin minulla täytyy olla aika tasainen elämä, kun en enää kestä stressiä tai jännitystä ainakaan pitkäaikaisesti. Samalla luovutan helposti, kun pelkään ettei kantti kestä kuitenkaan ja ahdistus niin lisääntyy. Ei tällä tavalla silti koskaan pääse eteenpäin. Vaikeaa myös tietää mitä tahtoisin ja missä olisin hyvä.

Lukiossa sain pitkän matikan kokeista pelkkiä kymppejä ja rakastin matikkaa. Ope inhos mua ja anto aina todistukseen kasin (koska tuntiaktiivisuus...) Joo, olin varmaan vaikea, mutta kun haukkui mut vielä luokan edessä ja sanoi, etten koskaan tuu pääsemään kirjoituksissa matikasta ees läpi (kun en seuraa tunnilla yhtään - ei mun tarvinnut, osasin muutenkin ja tylsistyessäni saatoin keskittyä enemmän seurusteluun ja muiden auttamiseen), vei koko innon. Jaksoin vähän aikaa vielä opiskella diskreettiä matematiikkaa lukion jälkeenkin, mutta en löytänyt enää sitä innostusta, vaikka se edelleen oli mulle helppoa. En kyl tiedä, mihin sillä matikkapäällä olisin ees mennyt... Nyt teen töitä ihmisten parissa ja oon ihan tyytyväinen tähän.

Kyllä. Olen aika lahjakas opinnoissa mutta mt-ongelmien vuoksi en pysyt opiskelemaan kunnolla. Itsemurhaa mietin.

Olen ollut nuorena luova ja todella hyvä kuvaamataidossa, 10 todistuksessa. Päätin mennä kuitenkin ammattikouluun alalle, jossa ei tarvita kädentaitoja. Kuvaamataidon opettajani oli todella harmissaan, kun kuuli tästä. Lukio-opinnoissa hän olisi opettanut minua vielä tulevina vuosina. Aikuisiällä olen tarttunut kynään pari kertaa, eikä jälki ole enää läheskään yhtä hyvää, mutta edelleen pystyn piirtämään esim. mallista tarkasti. Työskentelen nykyään paperinpyörittäjänä ja välillä haaveilen, että herättelisin vanhoja taitoja esiin ja saisin taiteesta ammatin, mutta se juna on ajanut ohitseni jo vuosia sitten.

Jännittäminen on estänyt monet asiat. Omat lapset saavat kaiken läsnäolon ja kuuntelemisen, josta saavat voimia käyttää lahjojaan.

Vierailija kirjoitti:

Jännittäminen on estänyt monet asiat. Omat lapset saavat kaiken läsnäolon ja kuuntelemisen, josta saavat voimia käyttää lahjojaan.

Jännitystaipumus, joka oikeasti estää asioita, on myös hermostollinen ominaisuus, periytyvä. Paras keino on hankkia lääkäristä tarpeeksi tehokkaat lääkkeet tai kokeilla, riittääkö luontaistuotteiden tai kaurapuuron ja banaanin apu.

Piirsin sarjakuvia. Esim. Ystävättären polttareissa piirsin samalla ja tein polttareista sarjakuvan samalla kun tapahtuma eteni.

Omia hahmoja kehitin kymmenkunta ja tarinanrunkoja oli olemassa. Mutta...

En ole kehittänyt taitoa mitenkään. En edes piirrä enää. Se on ehkä harmi mutta teen muita asioita elämässä jotka vei mukanaan.

Luovuus on jäänyt työelämässä hyödyntämättä. Osaan piirtää ja maalata, olen musikaalinen, opin hyvin kieliä ja minulla on silmää kauneudelle. Eli mulla on sellainen visuaalisesti hyvä taju että on kyse vaatteista tai sisustuksesta tms. niin tiedän mikä näyttää hyvälle. Vaatesuunnittelijana voisin olla hyvä, sekä sisustussuunnittelijana tai esim. korusuunnittelijana tai nettisivujen ulkoasun suunnittelijana. Nyt kun olen huomannut että nykyinen työ tökkii pahasti, niin haluan alkaa lisäämään noita taas elämään edes harrastuksena. Itsevarmuus ei ole riittänyt siihen että toisin luovuuteni muiden tietoon, sen tietää vain ex-opettajat ja läheiset.

Lapsena ja nuorena olin aivan todella hyvä piirtäjän alku, mutta koska meillä perheessä oli kaikki asiat pielessä, kateelliset ja mitään hyvää kenellekään haluamattomat perheenjäsenet sai jotenkin haukuttua ja mollattua teokseni niin että lopetin lopulta kokonaan. Aikuisena olen piirustellut satunnaisesti. Ja itse asiassa tein myös työkseni jonkun aikaa muunlaista taidetta, mutta asia silti jäi vaan. Usein mietin että aloitan uudestaan ja joku päivä sen teenkin.

Hei ap, lähettele sinun riimejäsi levy-yhtiöille, ihan huviksesi! Heillä voi olla starba-tyyppejä jonossa. Tyyppejä, joilla on halu olla esillä, mutta se talentti puuttuu. Kokeile myös musafoorumeita (mikseri.net / muusikoiden.net/wanted ) Säälihän se on, jos et saa lahjaasi käytettyä. Kaikkea hyvää sinulle! 

Minulla on lahjakkuutta eläinten ymmärtämisessä, mutta lapsuudenperheestä lähtien läheiseni ovat aina olleet allergisia. Jo ala-asteelta lähtien haaveilin eläinten kanssa työskentelystä, mutta valitsin sitten totaalisesti toisen alan, kun ihmiset ympärilläni siihen kannustivat, ja olihan minulla siihenkin ihan lahjoja. Mutta vieläkin harmittaa, etten valinnut toisin, olisin halunnut Jane Goodaliksi Jane Goodalin paikalle :D. Onneksi minulla on ollut muutamia vaiheita elämässäni, jossa olen saanut vapaasti touhuta erilaisten eläinten kanssa. Muutaman vuoden touhusin hevosten kanssa, ja oli kyllä mieletön tunne kun jotenkin aina sain jonkun pelokkaan 800kg hevosen rauhoitettua ja kuljetettua juuri sinne minne halusin ja pienellä harjoittelulla sain sen seuraamaan vapaasti itseäni jne. Samoin näin herkästi, jos jollain oli joku hätänä ja melko nopeasti pystyin myös paikallistamaan missä ongelma olisi, jos kyse oli sairaudesta, eläinlääkäri yleensä vahvisti epäilykseni. Eron jälkeen hankin vihdoin koiran ja tuntuu, että olen vihdoinkin elementissäni. NYt olen myös runsaasti tekemisissä muiden koiranomistajien kanssa ja olen saanut auttaa epävarmoja omistajia. Todella palkitsevaa.

Mä oon lahjakas matematiikassa ja loogisessa päättelyssä. En kuitenkaan ikinä kouluttautunu vastaavalle alalle, ihmiskontaktiy kiinnostaa enemmän joten valitsin sosiaalisen työn.

Sarjakuvapiirtäjän. Olin hyvä piirtämään teini-ikäisenä ja kehittelin omia sarjakuvamaailmojani. Sitten tuli ihastus, ihastuksen mukana uusi harrastus joka vei kaiken ajan, sitten alkoi tulla jo opiskelut ja työt ja kaikki ruuhkavuodet ja jotenkin se vaan jäi, nyt parikymmentä vuotta myöhemmin katselin vanhoja piirustuksiani ja huomasin, ettne osaa piirtää enää yhtään niin hyvin, en ole ruokkinut kykyjäni.