Aikuisiän ADHD

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku kertoa mitä eroa epävakaalla persoonallisuushäiriöllä ja adhd:lla on keskenään? Niissähän on aika lailla samat ydinoireet. Ystävällä on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö, joka ensin diagnosoitiin adhd:na. 

En tiedä. Minulle on vain sanottu, että olen poikkeuksellisen kyvykäs ja poissuljettu kaikki mielialahäiriöt, mitä ymmärtääkseni epävakaa persoonallisuushäiriö on. ADHD on taas aivojen kehityshäiriö, joka oireilee eri ihmisillä eri tavalla, joten useimmat pärjää arjessa ihan tasapainoisesti oireista huolimatta, kun on löytänyt parhaan toiminnonohjaukseen liittyvät rutiinit jne.

Häiriö? Ominaisuus. Evoluutio on kehittänyt erilaisia ihmistyyppejä, isossa ryhmässä on hyvä olla muutama, joka toimii suoraan impulssista puolustaakseen ryhmää ulkoiselta uhalta. Sotilaina on ADHD-tyypit pärjänneet hyvin, Sven Duvasta Lauri Törniin. Ryhmässä on hyvä olla erilaisia lahjakkuuksia. Luonnonvalinta pitää huolta myös siitä, ettei narsismitaipumus ihmiskunnasta lopu.

Vierailija kirjoitti:

Häiriö? Ominaisuus.

Käypä Hoidon mukaan Adhd on häiriö. "Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (attention-deficit hyperactivity disorder, ADHD) on toimintakykyä heikentävä kehityksellinen häiriö, joka voidaan diagnosoida lapsuudessa, nuoruudessa tai aikuisuudessa". Loppuosaa kommentistasi erikoisine teorioineen ja narsismiselityksineen en katso että on tarkoituksenmukaista lähteä pidemmälle keskustelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö, tuleeko ajokorttiin merkintä siitä, että on ADHD/ADD? Lueskelin jostain, että jonkunlainen lääkärinlausunto pitäisi olla tästä. Entä jos sellaista ei toimita?

Itse en koskaan hankkinut ajokorttia, koska silloin 18-vuotiaana, kun kaverit alkoivat hankkia kortteja, jotenkin tajusin (ei siis ollut diagnoosia silloin), etten pysty mitenkään ottamaan yhtä aikaa huomioon niin montaa nippeliä ja nappelia ja liikennettä vielä siihen lisäksi, niin en sitten ikinä hankkinut koko korttia. Enkä siis vieläkään ole hankkimassa, mutta tuli nyt vaan mieleen, että jos joskus vielä joutuu vanhoilla päivillään autokouluun.

Lääkärinlausunto ajokorttia varten on oltava joka tapauksessa. Ks. Lääkäri sen päätöksen tekee voitko edes ajaa autolla ja mitä merkintöjä ajokorttiin tulee.

Tästä on jo vuosia aikaa mutta lääkäri päätti etten tarvitse silmälaseja ajaessani autoa vaikka oikeasti tarvitsin.

Hän myös määräsi minut psykiatrin juttusille ja hankkimaan lausunnon voiko minut päästää auton rattiin. Merkintä tuli persoonallisuushäiriödiagnoosin vuoksi, mutta kuulemma merkintä on sen verran suojattu ettei poliisitkaan näe vaan tarkastamalla minkä vuoksi ks merkintä on.

Adhd diagnosoitiin vasta pari vuotta sitten eikä minun ajolupiani ole peruttu, eikä merkintää tullut.

Kellään sitä, että on pystynyt peruskoulussa ja lukiossa oppimaan tunneilla ja saamaan hyvät arvosanat, mutta läksyt aina tekemättä ja kokeisiin lukematta?

Jälkeenpäin ajattelen, että se pulpetissa pinnistely ja keskittyminen vei voimat niin, etten kotona pystynyt keskittymään enää vaan piti päästää höyryt pihalle tekemällä kaikkea muuta paitsi kouluasioita. Ei yksinkertaisesti pystynyt.

Läksyt tosin on olleet tekemättä siksi etten muistanut useimpina päivinä kirjata niitä edes ylös, tai ne meni ohi korvien kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Kellään sitä, että on pystynyt peruskoulussa ja lukiossa oppimaan tunneilla ja saamaan hyvät arvosanat, mutta läksyt aina tekemättä ja kokeisiin lukematta?

Täällä yksi! Eli peruskoulu ja lukio (ja yliopisto) meni mainiosti kun kirjoitin kaiken vaan ylös mitä luokan edessä sanottiin tai taululle kirjoitettiin. Sitten kun piti alkaa lukemaan, esim. tenttimään kursseja niin numerot muuttui 8-9 numeroista 4-6- numeroihin (lukio) ja yliopistossa 4-5 luentokurssien arvosanoista tuli 1-2 kun piti tehdä tenttimällä.

No niin, jatkanpa viestien 3584 ja 3585 tarinaani.

Nyt ollaan siinä pisteessä että psykologit ovat kirjoittaneet Omakantaani vahvan ADHD- epäilyn kahden haastattelukertani perusteella. "Vahvasti piirteitä ADHD oireiluun viitaten." ja toinen psykologi: "...tämän perusteella DIVA perusteltua.".

Seuraavaksi siis DIVA testiä tekemään, mutta samaan aikaan toinen vanhemmista menee psykologin haastatteluun kertomaan lapsuudestani. Kysyin vanhemmiltani millainen olin lapsena; "Olit rauhallinen, tottelevainen...".

Menin sanattomaksi ja tuijotin vanhempiani tonnin seteli- ilmeellä.

Tarina jatkui "...mutta teit huonoja kaverivalintoja."

Taustatiedoksi: ala-asteen kakkos- tai kolmosluokalta alkaen onnistuin keräämään parhaiksi kavereiksi seuraavat neljä henkilöä joilla menee nykyään näin: yksi on elinkautista istuva murhaaja, toinen on alkoholisti/huumeriippuvainen, kolmas on työtön tietokonemaailmassa elävä hikky, ja neljäs on istunut keski-iästään yli 7 vuotta vankilassa.

Päivän kysymys kuuluukin; tekikö seura minut kaltaisekseen - vai valikoinko jo alunperin seurani siksi, että meissä kaikissa on/oli jotain samaa: impulsiivinen luonne, äkkipikaisuus, elämysten hakeminen, nopeiden voittojen hakeminen. Ei minua kiinnostanut ne luokan rauhalliset tyypit, kuten se yksi joka lukikin itsensä sitten myöhemmin lääkäriksi. Minua kiinnosti vauhti ja vaaralliset tilanteet, ja niitä tuossa seurassa sain!

Eli, nyt kun vanhempani kertovat naama peruslukemilla psykologille että kyllä se lapsena oli "tosi kiltti ja tottelevainen", niin varmaan saan sanoa ADHD-diagnoosille heipat.

Jotenkin tuntuu uskomattomalta miten joku toinen voi nähdä asiat niin eri tavalla miten ne ovat oikeasti menneet. Toki, olen pystynyt aina peittämään kaikki pahimmat temppuni mutta silti.

Miten siis selitetään se, että tämä "kiltti ja tottelevainen" lapsi oli myös koulukiusaaja (sekä myös koulukiusattu) jäämättä niistä kiinni? Tai miten selittyy se, että tein ihan aikuistenkin mittapuulla aika pahoja tihutöitä jäämättä niistä kiinni (parin rakennuksen polttaminen muun muassa)? Tai sen, että istuin vilkkauden ja tunnilla häiriköinnin takia jälki-istunnossa viikottain jäämättä niistä kotona kiinni (kun sain "muokkailtua" reissuvihkoa sopivasti)?

Mutta ei... kai minä sitten olin tottelevainen, rauhallinen ja kiltti. Ehkä diagnoosini onkin luulotauti, eli olenkin oikeasti ihan normaali ja luulen vain olevani ylivilkas ja keskittymiskyvytön. (Tämä oli siis sarkasmia.)

Mutta aidosti, mitäpä siinä voin enää tehdä jos vanhemmat kivenkovaan väittävät että lapsuudessani olin "normaali"? Koska tiedän itse sisimmässäni että jos tämä olemukseni ei ole ADHD:tä , niin sitten mikään ei ole. 

P.S. Mikä on yleensä diagnoosi ihmiselle, joka on selkeästi ADHD, mutta oireita ei ole saatu vahvistettua lapsuudesta vaan oireita on alettu havaita vasta esimerkiksi yläasteen tai lukion aikana? "Hullu?" (tai ei minua sinänsä itse diagnoosilappu ja se termi niinkään kiinnosta vaan se, mitä voin sen jälkeen tehdä että tilanne normalisoituisi edes hieman).

Vierailija kirjoitti:

Kellään sitä, että on pystynyt peruskoulussa ja lukiossa oppimaan tunneilla ja saamaan hyvät arvosanat, mutta läksyt aina tekemättä ja kokeisiin lukematta?

Jälkeenpäin ajattelen, että se pulpetissa pinnistely ja keskittyminen vei voimat niin, etten kotona pystynyt keskittymään enää vaan piti päästää höyryt pihalle tekemällä kaikkea muuta paitsi kouluasioita. Ei yksinkertaisesti pystynyt.

Läksyt tosin on olleet tekemättä siksi etten muistanut useimpina päivinä kirjata niitä edes ylös, tai ne meni ohi korvien kokonaan.

Taitaa olla aika tyypillistä, ainakin tytöille :) Peruskoulu menee ihan itsestään, kun on riittävästi älyä ja kiinnostusta kaikkeen, sitten lukiossa hajoaa pakka käsiin. Näin ainakin mulla. Lukiossa piti ymmärtää niiden valintojen vaikutus tulevaisuuteen (mikä se sellainen on?) ja sitten piti itse huolehtia siitä, että oppii ja tekee tehtävät. Ei oikein onnistunut. En tehnyt juuri lainkaan kotitehtäviä koko lukion ajalta ja rimaa hipoen (ei ihan kaikissa aineissa) läpi.

herra43 kirjoitti:

No niin, jatkanpa viestien 3584 ja 3585 tarinaani.

Nyt ollaan siinä pisteessä että psykologit ovat kirjoittaneet Omakantaani vahvan ADHD- epäilyn kahden haastattelukertani perusteella. "Vahvasti piirteitä ADHD oireiluun viitaten." ja toinen psykologi: "...tämän perusteella DIVA perusteltua.".

Seuraavaksi siis DIVA testiä tekemään, mutta samaan aikaan toinen vanhemmista menee psykologin haastatteluun kertomaan lapsuudestani. Kysyin vanhemmiltani millainen olin lapsena; "Olit rauhallinen, tottelevainen...".

Menin sanattomaksi ja tuijotin vanhempiani tonnin seteli- ilmeellä.

Tarina jatkui "...mutta teit huonoja kaverivalintoja."

Taustatiedoksi: ala-asteen kakkos- tai kolmosluokalta alkaen onnistuin keräämään parhaiksi kavereiksi seuraavat neljä henkilöä joilla menee nykyään näin: yksi on elinkautista istuva murhaaja, toinen on alkoholisti/huumeriippuvainen, kolmas on työtön tietokonemaailmassa elävä hikky, ja neljäs on istunut keski-iästään yli 7 vuotta vankilassa.

Päivän kysymys kuuluukin; tekikö seura minut kaltaisekseen - vai valikoinko jo alunperin seurani siksi, että meissä kaikissa on/oli jotain samaa: impulsiivinen luonne, äkkipikaisuus, elämysten hakeminen, nopeiden voittojen hakeminen. Ei minua kiinnostanut ne luokan rauhalliset tyypit, kuten se yksi joka lukikin itsensä sitten myöhemmin lääkäriksi. Minua kiinnosti vauhti ja vaaralliset tilanteet, ja niitä tuossa seurassa sain!

Eli, nyt kun vanhempani kertovat naama peruslukemilla psykologille että kyllä se lapsena oli "tosi kiltti ja tottelevainen", niin varmaan saan sanoa ADHD-diagnoosille heipat.

Jotenkin tuntuu uskomattomalta miten joku toinen voi nähdä asiat niin eri tavalla miten ne ovat oikeasti menneet. Toki, olen pystynyt aina peittämään kaikki pahimmat temppuni mutta silti.

Miten siis selitetään se, että tämä "kiltti ja tottelevainen" lapsi oli myös koulukiusaaja (sekä myös koulukiusattu) jäämättä niistä kiinni? Tai miten selittyy se, että tein ihan aikuistenkin mittapuulla aika pahoja tihutöitä jäämättä niistä kiinni (parin rakennuksen polttaminen muun muassa)? Tai sen, että istuin vilkkauden ja tunnilla häiriköinnin takia jälki-istunnossa viikottain jäämättä niistä kotona kiinni (kun sain "muokkailtua" reissuvihkoa sopivasti)?

Mutta ei... kai minä sitten olin tottelevainen, rauhallinen ja kiltti. Ehkä diagnoosini onkin luulotauti, eli olenkin oikeasti ihan normaali ja luulen vain olevani ylivilkas ja keskittymiskyvytön. (Tämä oli siis sarkasmia.)

Mutta aidosti, mitäpä siinä voin enää tehdä jos vanhemmat kivenkovaan väittävät että lapsuudessani olin "normaali"? Koska tiedän itse sisimmässäni että jos tämä olemukseni ei ole ADHD:tä , niin sitten mikään ei ole. 

P.S. Mikä on yleensä diagnoosi ihmiselle, joka on selkeästi ADHD, mutta oireita ei ole saatu vahvistettua lapsuudesta vaan oireita on alettu havaita vasta esimerkiksi yläasteen tai lukion aikana? "Hullu?" (tai ei minua sinänsä itse diagnoosilappu ja se termi niinkään kiinnosta vaan se, mitä voin sen jälkeen tehdä että tilanne normalisoituisi edes hieman).

Sain oman diagnoosini sen verran vanhana, ettei vanhempia tarvittu (en olisi pyytänytkään), mutta voisin kuvitella, että heille olisi ollut tosi tärkeää, että olin erittäin normaali lapsi (siis olisivat halunneet vakuuttaa minulle, että minussa ei ole mitään vikaa). Olisivat lääkärille korostaneet, miten kiltti ja ujo olin (tämä onkin totta). Eli vähän hassulla tavalla vanhempasi ehkä  "lohduttavat" sinua, että "ihana lapsi olit". Saattaa olla, että kokevat myös jotenkin syyllisyyttä ja pelkäävät, että se olisi heidän vikansa. Minun diagnoosiini kyllä vaikutti juuri se, että homma hajosi lukion aikana, kun olisi pitänyt itse pystyä aikatauluttamaan ja tekemään itsenäisesti asioita. Silloin tapahtui toki muutakin, mutta olennaista oli se, että en oikein kyennyt itse tekemään "järkeviä" päätöksiä ja sotkeennuin yhteen jos toiseen jännittävään projektiin (joita jouduin katumaan) jne.

Vierailija kirjoitti:

Sain oman diagnoosini sen verran vanhana, ettei vanhempia tarvittu (en olisi pyytänytkään)...

Niin, olen tosiaan siis 43-vuotias joten vähän ihmetyttää minuakin tuo vanhempien haastatteluun pakottaminen mutta näillä mennään. Katsotaan mitä tapahtuu. Eihän ne omat vanhemmat halua nähdä niitä ongelmia mitä olen kokenut. Ja suurimman osan olen piilottanut koska en ole halunnut että ovat nähneet.

Perinteinen asetelma; "Miten sinulla menee?" johon valehtelen että tosi hyvin menee ja ei mitään ongelmia. Tätä kun olen jankannut lapsesta asti niin varmaan voisi luulla että hyvin menee.

Minä en päästäisi vanhempia ollenkaan osalliseksi prosessiin. Korkeintaan itse kyselisin heiltä noita millainen olin lapsena ellen itse muistaisi hyvin. Tai voisin kysellä jokatapauksessa.

Ymmärrän hyvin tuon seuran valinnan. Minulla ei ole tuollaisia äärivalintoja, mutta tuntuu että melkein kaikissa tutuissa ja kavereissa on piirteitä. Se on tullut huomattua että hajuttomat ja mauttomat tyypit ei jaksa kiinnostaa.

ADHD voi hyvinkin vaikuttaa ajokorttiin:

https://www.traficom.fi/sites/default/files/media/regulation/Ajoterveys…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häiriö? Ominaisuus.

Käypä Hoidon mukaan Adhd on häiriö. "Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (attention-deficit hyperactivity disorder, ADHD) on toimintakykyä heikentävä kehityksellinen häiriö, joka voidaan diagnosoida lapsuudessa, nuoruudessa tai aikuisuudessa". Loppuosaa kommentistasi erikoisine teorioineen ja narsismiselityksineen en katso että on tarkoituksenmukaista lähteä pidemmälle keskustelemaan.

Luuletko että häiriö-käsite on jokin puhtaasti objektiivinen, pelkästään yksilön ominaisuuksiin pohjautuva ilmiö eikö normatiivinen ja kulttuurisidonnainen käsite? Edes skitsofreniaan tai maniaan liittyviä oireita pidetä sairauksina kaikissa kulttuureissa, eivätkä me suinkaan aina johda toimintakyvyn menetykseen kaikissa ympäristöissä. Kyse on ihmisten piirteiden ja yhteiskunnan odotusten välisestä ristiriidasta. Lapset ovat luonnostaan impulsiivisia ja toiminnanohjaukseltaan epäkypsiä, monet lapset myös motorisesti levottomia. Siksi se on alun perin ollut lapsuusiän häiriö, joka on lieventynyt suurimmalla osalla kun ihmisen mieli ja aivot kehittyvät. Ei ole mitään muuta keinoa diagnosoida ADHDta kuin käytös, sen tulkinta ja kognitiivinen suorituskyky. On aivan valtavan paljon muuttujia tietyn tyyppisen käytöksen taustalla, eikö yksittäistä selittäjää ns ADHDlle koskaan tulla löytämään. Se ei ole lääketieteellisesti validi somaattinen sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku kertoa mitä eroa epävakaalla persoonallisuushäiriöllä ja adhd:lla on keskenään? Niissähän on aika lailla samat ydinoireet. Ystävällä on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö, joka ensin diagnosoitiin adhd:na. 

En tiedä. Minulle on vain sanottu, että olen poikkeuksellisen kyvykäs ja poissuljettu kaikki mielialahäiriöt, mitä ymmärtääkseni epävakaa persoonallisuushäiriö on. ADHD on taas aivojen kehityshäiriö, joka oireilee eri ihmisillä eri tavalla, joten useimmat pärjää arjessa ihan tasapainoisesti oireista huolimatta, kun on löytänyt parhaan toiminnonohjaukseen liittyvät rutiinit jne.

adhd ei itseasiassa ole aivojen kehityshäiriö, vaan adhd ihmisiä on aina ollut. adhd aivot ovat kehittyneet sellaisiksi kun ovat evoluution valinnan seurauksena.

heidän ansiostana ihmiskunta lähti katsomaan mitä sen pelottavan vuoren toisella puolen on jne.

nyky-yhteiskunnat on rakennettu sellaisiksi, joissa adhd-ihmisten on vaikea olla. Siksi adhd on luokiteltu nykyisin häiriöksi. adhd:lle, ns. normaalin/yleisemmän ihmistyypin maailma on tylsä, monesti se tuntuu tappavan tylsältä ja siksi adhd oireilee. kun sitten ei saa olla oma itsensä, esimerkiksi koulussa ei saa liikuskella silloin kun pitäisi kuunnella ja pianaa päähän asioita, niin adhdt syrjaytyy helposti.

Tämä on tulevaisuudessa samanlainen asia kuin nykyisin kauhistellaan sitä, että vasenkätisiä aikoinaan pakotettiin kehittämään oikeaa kättään, koska vasenkätisyys koettiin häiriötilana.

isovanhempani oli molempikätinen ja hänet pakotettiin koulussa oikeakätiseksi. Hän olisi halunnut kirjoittaa oikealla kädellä, mutta käyttää saksia ja veitsiä sun muita taitovälineitä vasemmalla, mutta sitä ei hyväksytty.

Vierailija kirjoitti:

Onko kellään tuoreita kokemuksia asiasta ?

Monet turhat käynnit haastatteluissa Soidinkujalla,lääkitys oli VARMA mutta keksivät että sepelvaltimotauti oli esteenä?! Yksityinen lääkäri sanoi ettei siinä ole mitään estettä,pitää vain järjestää säännöllinen verenpaineen seuranta !!! Haastattelut tehnyt sairaanhoitaja sanoi että jollei ADHD-diagnoosia tulisi niin saisin silti ADHD-lääkityksen koska kaikki merkit on ja mennyt elämä lapsuudesta kouluvaikeuksista vankiloihin.Kaikki lähti siitä kun lekuri sanoi "ettei me sulle piri-reseptiä myönnetä..." ja luulivat kaiken lisäksi että mulla on on sitoumus apteekissa...itse mä oon kaiken vuokrista lääkkeisiin maksanut.Se siinä eniten vaikutti kun 31-vuoden pirikokemus...mutta mä tiedänkin että se auttaa !!!

Vierailija kirjoitti:

herra43 kirjoitti:

No niin, jatkanpa viestien 3584 ja 3585 tarinaani.

Nyt ollaan siinä pisteessä että psykologit ovat kirjoittaneet Omakantaani vahvan ADHD- epäilyn kahden haastattelukertani perusteella. "Vahvasti piirteitä ADHD oireiluun viitaten." ja toinen psykologi: "...tämän perusteella DIVA perusteltua.".

Seuraavaksi siis DIVA testiä tekemään, mutta samaan aikaan toinen vanhemmista menee psykologin haastatteluun kertomaan lapsuudestani. Kysyin vanhemmiltani millainen olin lapsena; "Olit rauhallinen, tottelevainen...".

Menin sanattomaksi ja tuijotin vanhempiani tonnin seteli- ilmeellä.

Tarina jatkui "...mutta teit huonoja kaverivalintoja."

Taustatiedoksi: ala-asteen kakkos- tai kolmosluokalta alkaen onnistuin keräämään parhaiksi kavereiksi seuraavat neljä henkilöä joilla menee nykyään näin: yksi on elinkautista istuva murhaaja, toinen on alkoholisti/huumeriippuvainen, kolmas on työtön tietokonemaailmassa elävä hikky, ja neljäs on istunut keski-iästään yli 7 vuotta vankilassa.

Päivän kysymys kuuluukin; tekikö seura minut kaltaisekseen - vai valikoinko jo alunperin seurani siksi, että meissä kaikissa on/oli jotain samaa: impulsiivinen luonne, äkkipikaisuus, elämysten hakeminen, nopeiden voittojen hakeminen. Ei minua kiinnostanut ne luokan rauhalliset tyypit, kuten se yksi joka lukikin itsensä sitten myöhemmin lääkäriksi. Minua kiinnosti vauhti ja vaaralliset tilanteet, ja niitä tuossa seurassa sain!

Eli, nyt kun vanhempani kertovat naama peruslukemilla psykologille että kyllä se lapsena oli "tosi kiltti ja tottelevainen", niin varmaan saan sanoa ADHD-diagnoosille heipat.

Jotenkin tuntuu uskomattomalta miten joku toinen voi nähdä asiat niin eri tavalla miten ne ovat oikeasti menneet. Toki, olen pystynyt aina peittämään kaikki pahimmat temppuni mutta silti.

Miten siis selitetään se, että tämä "kiltti ja tottelevainen" lapsi oli myös koulukiusaaja (sekä myös koulukiusattu) jäämättä niistä kiinni? Tai miten selittyy se, että tein ihan aikuistenkin mittapuulla aika pahoja tihutöitä jäämättä niistä kiinni (parin rakennuksen polttaminen muun muassa)? Tai sen, että istuin vilkkauden ja tunnilla häiriköinnin takia jälki-istunnossa viikottain jäämättä niistä kotona kiinni (kun sain "muokkailtua" reissuvihkoa sopivasti)?

Mutta ei... kai minä sitten olin tottelevainen, rauhallinen ja kiltti. Ehkä diagnoosini onkin luulotauti, eli olenkin oikeasti ihan normaali ja luulen vain olevani ylivilkas ja keskittymiskyvytön. (Tämä oli siis sarkasmia.)

Mutta aidosti, mitäpä siinä voin enää tehdä jos vanhemmat kivenkovaan väittävät että lapsuudessani olin "normaali"? Koska tiedän itse sisimmässäni että jos tämä olemukseni ei ole ADHD:tä , niin sitten mikään ei ole. 

P.S. Mikä on yleensä diagnoosi ihmiselle, joka on selkeästi ADHD, mutta oireita ei ole saatu vahvistettua lapsuudesta vaan oireita on alettu havaita vasta esimerkiksi yläasteen tai lukion aikana? "Hullu?" (tai ei minua sinänsä itse diagnoosilappu ja se termi niinkään kiinnosta vaan se, mitä voin sen jälkeen tehdä että tilanne normalisoituisi edes hieman).

Sain oman diagnoosini sen verran vanhana, ettei vanhempia tarvittu (en olisi pyytänytkään), mutta voisin kuvitella, että heille olisi ollut tosi tärkeää, että olin erittäin normaali lapsi (siis olisivat halunneet vakuuttaa minulle, että minussa ei ole mitään vikaa). Olisivat lääkärille korostaneet, miten kiltti ja ujo olin (tämä onkin totta). Eli vähän hassulla tavalla vanhempasi ehkä  "lohduttavat" sinua, että "ihana lapsi olit". Saattaa olla, että kokevat myös jotenkin syyllisyyttä ja pelkäävät, että se olisi heidän vikansa. Minun diagnoosiini kyllä vaikutti juuri se, että homma hajosi lukion aikana, kun olisi pitänyt itse pystyä aikatauluttamaan ja tekemään itsenäisesti asioita. Silloin tapahtui toki muutakin, mutta olennaista oli se, että en oikein kyennyt itse tekemään "järkeviä" päätöksiä ja sotkeennuin yhteen jos toiseen jännittävään projektiin (joita jouduin katumaan) jne.

Minun vanhempani ovat kuolleet joten sanottiin että aika vaikeaa saada diagnoosi. Lisäksi minun olisi itse pitänyt selvittää kaikki hoitotiedot eri terveyskeskuksista yms. Miten mä ne voin tietää.

Näin Tampereella. Suojellaan virheen tehnyttä työntekijää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

rarehanu kirjoitti:

Ei ole olemassa mitään aikuisiän ADHD:tä.

Siinä mielessä ei olekaan, että ominaisuus on olemassa syntymästä kuolemaan saakka. Ilman diagnoosia tai sen kanssa.

Itselläni on aikuisiän ADHD-oireet, mutta syynä on vakava aivotärähdys. Oireita hoidetaan ihan samoilla lääkkeillä. Erona on että tiedän millainen elämä voi olla ilman oireita ja se että työmuisti hajosi.

Eikö diagnoosi ole silloin MBD

Miksi alapeukut

Olen väsynyt siihen kun pitäis koko ajan keksiä jotain mielenkiintoista. Luettavaa, katsottaa , tutkittavaa. muuten tylsistyn ja ketselen avaamatonta telkkaria tai avattuja kaapinovia.

Millaisia addiktioita teillä aikuisilla ADHD:eilla on? Itselläni hirvittävä sokeririippuvuus 😔

Paha pattitilanne kun kokoaikatöissä ja ei meinaa jaksaminen ja pää kestää millään. Mitenkäs lopetat ilman karenssia? Tai jaksat kun ei ole hoitoa ja mielikin tahtoo väsähtää.

Ei jaksa painaa pitkää päivää. Pelkkä sanontakin ärsyttää. Ihan kuin kaikki kykenis samaan.

Muita samassa tilanteessa?

herra43 kirjoitti:

No niin, jatkanpa viestien 3584 ja 3585 tarinaani.

Nyt ollaan siinä pisteessä että psykologit ovat kirjoittaneet Omakantaani vahvan ADHD- epäilyn kahden haastattelukertani perusteella. "Vahvasti piirteitä ADHD oireiluun viitaten." ja toinen psykologi: "...tämän perusteella DIVA perusteltua.".

Seuraavaksi siis DIVA testiä tekemään, mutta samaan aikaan toinen vanhemmista menee psykologin haastatteluun kertomaan lapsuudestani. Kysyin vanhemmiltani millainen olin lapsena; "Olit rauhallinen, tottelevainen...".

Menin sanattomaksi ja tuijotin vanhempiani tonnin seteli- ilmeellä.

Tarina jatkui "...mutta teit huonoja kaverivalintoja."

Taustatiedoksi: ala-asteen kakkos- tai kolmosluokalta alkaen onnistuin keräämään parhaiksi kavereiksi seuraavat neljä henkilöä joilla menee nykyään näin: yksi on elinkautista istuva murhaaja, toinen on alkoholisti/huumeriippuvainen, kolmas on työtön tietokonemaailmassa elävä hikky, ja neljäs on istunut keski-iästään yli 7 vuotta vankilassa.

Päivän kysymys kuuluukin; tekikö seura minut kaltaisekseen - vai valikoinko jo alunperin seurani siksi, että meissä kaikissa on/oli jotain samaa: impulsiivinen luonne, äkkipikaisuus, elämysten hakeminen, nopeiden voittojen hakeminen. Ei minua kiinnostanut ne luokan rauhalliset tyypit, kuten se yksi joka lukikin itsensä sitten myöhemmin lääkäriksi. Minua kiinnosti vauhti ja vaaralliset tilanteet, ja niitä tuossa seurassa sain!

Eli, nyt kun vanhempani kertovat naama peruslukemilla psykologille että kyllä se lapsena oli "tosi kiltti ja tottelevainen", niin varmaan saan sanoa ADHD-diagnoosille heipat.

Jotenkin tuntuu uskomattomalta miten joku toinen voi nähdä asiat niin eri tavalla miten ne ovat oikeasti menneet. Toki, olen pystynyt aina peittämään kaikki pahimmat temppuni mutta silti.

Miten siis selitetään se, että tämä "kiltti ja tottelevainen" lapsi oli myös koulukiusaaja (sekä myös koulukiusattu) jäämättä niistä kiinni? Tai miten selittyy se, että tein ihan aikuistenkin mittapuulla aika pahoja tihutöitä jäämättä niistä kiinni (parin rakennuksen polttaminen muun muassa)? Tai sen, että istuin vilkkauden ja tunnilla häiriköinnin takia jälki-istunnossa viikottain jäämättä niistä kotona kiinni (kun sain "muokkailtua" reissuvihkoa sopivasti)?

Mutta ei... kai minä sitten olin tottelevainen, rauhallinen ja kiltti. Ehkä diagnoosini onkin luulotauti, eli olenkin oikeasti ihan normaali ja luulen vain olevani ylivilkas ja keskittymiskyvytön. (Tämä oli siis sarkasmia.)

Mutta aidosti, mitäpä siinä voin enää tehdä jos vanhemmat kivenkovaan väittävät että lapsuudessani olin "normaali"? Koska tiedän itse sisimmässäni että jos tämä olemukseni ei ole ADHD:tä , niin sitten mikään ei ole. 

P.S. Mikä on yleensä diagnoosi ihmiselle, joka on selkeästi ADHD, mutta oireita ei ole saatu vahvistettua lapsuudesta vaan oireita on alettu havaita vasta esimerkiksi yläasteen tai lukion aikana? "Hullu?" (tai ei minua sinänsä itse diagnoosilappu ja se termi niinkään kiinnosta vaan se, mitä voin sen jälkeen tehdä että tilanne normalisoituisi edes hieman).

Nopeasti vaan, kun aika loppuu. Noissa tutkimuksissa kerätään myös aineistoa kouluista, joten kyllä sieltä koulujen arkistoista voi löytyä tietoa, että ollut rehtorin puhuttelussa tai jotain. 

Itselläni on tarkkaamaton muoto eikä vanhempia voitu haastatella, koska ovat kuolleet. Sain diagnoosin nykyoireiden perusteella ja siihen vaikutti myös yleinen alisuoriutuminen elämässä. Olin 51v kun sain diagnoosin.

Toivon, ettei vanhempien sanaan luoteta tässä sokeasti.