Aikuisiän ADHD

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä  muilla muita diagnooseja tämän lisäksi ?

Unettomuus minulla ja siihen ei meinaa löytyä mitään, concertalla hoituu adhd.

Mulla on masennus ja asperger.

Mulla on add ja traumaperäinen stressireaktio, masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Koulussa oli paljon oppimisen ongelmia. Lisäksi on aistiyliherkkyyttä ja uniongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Mitä liitännäissairauksia sinulla on?

https://adhd-liitto.fi/adhd-tietoa/tietoa-ammattilaisille/terveydenhuol…

”Eri tutkimusten mukaan noin 50-90%:lla adhd-oireisista on jokin liitännäissairaus. Lapsilla ja nuorilla tavanomaisia liitännäisongelmia ovat erilaiset hieno- ja karkeamotoriikan ja aistitiedon käsittelyn ongelmat, puheen ja kielen kehityksen häiriöt, erityiset oppimisvaikeudet, sosiaalisen vuorovaikutuksen poikkeavuudet, tic-oireet, unihäiriöt, masentuneisuus, ahdistuneisuus, uhmakkuus- ja käytöshäiriöt ja traumaperäinen stressihäiriö.

Iän myötä päihteiden käyttö voi olla runsaampaa ja päihderiippuvuuden kehittyminen on selvästi yleisempää, kuin ei adhd-oireisilla.

Nuorilla ja aikuisilla korostuu ahdistuneisuus- ja mielialahäiriöt. Adhd ennustaa myös suurempaa riskiä epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön kehittymiseen.”

Mulla ahdistuneisuus, masennus, uupumus, unihäiriöt ja sosiaalisen kanssakäymisen ongelmat.

Mä olen saanut ADHD-diagnoosin vasta aikuisena.

Lapsena mulls on ollut mm. motorisia ongelmia, aistiongelmia. kielenkehityksen ongelmia, uhmakkuutta, masennusta, syömishäiriötä (mitään ei kuitenkaan diagnosoitu).

Nuorena on ollut ahdistuneisuutta ja uniongelmia. Nuorena aikuisena on ollut päihteiden käyttöä, masennusta ja itsetuhoisuuttakin. Opiskeluongelmia.

ADD-diagnoosi tuli yli kolmekymppisenä ja se oli suuri helpotus: lapsuuden ja aikuisuuden ongelmat saivat selityksen ja pääsin vihdoin terapiaan ja lääkityksen piiriin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on add ja traumaperäinen stressireaktio, masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Koulussa oli paljon oppimisen ongelmia. Lisäksi on aistiyliherkkyyttä ja uniongelmia.

Millainen lääkitys sinulla nuihin ,jos on.

Kuitenkin elämä sujuu normaalisti? 

Olen melko varma siitä, että mulla on adhd ja uusi lääkäri tätä ihan yllättäen vihjasi. Miten tätä aikuisella voisi lähteä diagnosoimaan? Olen käsittänyt, että diagnostiset kriteerit eivät lapsuuden osalta helposti täyty jos todistuksissa peruskoulu- ja lukioajalta enimmäkseen rivit kymppejä (tosin matematiikka lyhyt, en ikinä ole osannut opiskella). Vieraat kielet taas vaikeita koska en vain kuule äänteitä enkä ymmärtänyt kuullunymmärtämiskokeissa kuin yksittäisiä sanoja, luin kuitenkin ja kirjoitin hyvin. Muuten koulu oli mulle naurettavan helppoa ja vaikeimmat asiat olivat kirjoitusasun viilaaminen (peitin loputtomalla tarkastelulla lukihäiriöön viittaavat virheet).

Aikuisena kaikki on lävähtänyt ihan reisille. Tunnistan itseni ihan täysin siitä, kun joku kirjoitti selviävänsä yksin ja tekevänsä voileipiä. Parisuhde hajottaa arkeni ja toinen ihmettelee (ei pahalla) sitä, miksi mm. siivoaminen on minulle niin vaikeaa. Itsekseni eläessäni sain elää kuin pellossa ja näkömuistini ansioista tavarat eivät edes olleet pahasti hukassa. Samat vaatteet pyörivät käytössä pesukoneeseen, narulle ja taas käyttöön. Söin tonnikalaa suoraan purkista, käytin kertakäyttöastioita ja vein eteiseen viikossa kertyneet n. 5 roskapussia yön pimeässä roskikseen. En ole ikinä edes uneksinut siitä, että jaksaisin lajitella jätteitä. Pari päivää viikosta vain nukuin selvitäkseni tulevasta työviikosta (vaativa asiantuntijatyö). Rutiinihommista selvitäkseni jouduin ostamaan viiniä, josta rauhoittuneena pusersin viheliäiset työt valmiiksi. Vaikka arkeni oli hirveää kaaosta sisältä päin tarkasteltuna, ulkopuolisille toimintani varmaan näytti ihan normaalilta.

Nyt parisuhteessa en kehtaa nukkua kahta täyttä päivää viikossa ja se näkyy romahtaneena työtehona ja entistä sekavampana olona. Tällä hetkellä harkitsen sairauslomaa mutta sekin tuntuu hassulta. Vaihtoehtona tuntuu olevan palaaminen siihen yksinäineen ja kaoottiseen helvettiin, jossa kävelen kuin veitsenterällä viikosta ja vuodesta toiseen peläten sitä, että joku katkaisee kamelin selän.

Voisiko vaihtoehto kuitenkin olla ADHD-diagnoosi ja lääkitys siihen? Olen 42-vuotias ja ihan loppu siihen, että suurin osa energiastani menee yrityksessä hallita järkyttävän pieniä, yksinkertaisia ja arkisia toimia. Pään sisälläni on kiire, josta kukaan ulkopuolinen ei toistaiseksi ole saanut kiinni.

Tarttet lähetteen tutkimuksiin psyk.puolelle.

adhd on keksitty lääke jo 70 luvulla nimeltään amfetamiini j(mutta huume alunperin laihdutuslääke)jonka jälkeen potilas rauhoittuu lähes normaaliksi.Googlaamalla löytyy tuhansia sivuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on add ja traumaperäinen stressireaktio, masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Koulussa oli paljon oppimisen ongelmia. Lisäksi on aistiyliherkkyyttä ja uniongelmia.

Millainen lääkitys sinulla nuihin ,jos on.

Kuitenkin elämä sujuu normaalisti? 

Olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Masennuslääkkeet eivät tehoa.

Vierailija kirjoitti:

Olen melko varma siitä, että mulla on adhd ja uusi lääkäri tätä ihan yllättäen vihjasi. Miten tätä aikuisella voisi lähteä diagnosoimaan? Olen käsittänyt, että diagnostiset kriteerit eivät lapsuuden osalta helposti täyty jos todistuksissa peruskoulu- ja lukioajalta enimmäkseen rivit kymppejä (tosin matematiikka lyhyt, en ikinä ole osannut opiskella). Vieraat kielet taas vaikeita koska en vain kuule äänteitä enkä ymmärtänyt kuullunymmärtämiskokeissa kuin yksittäisiä sanoja, luin kuitenkin ja kirjoitin hyvin. Muuten koulu oli mulle naurettavan helppoa ja vaikeimmat asiat olivat kirjoitusasun viilaaminen (peitin loputtomalla tarkastelulla lukihäiriöön viittaavat virheet).

Aikuisena kaikki on lävähtänyt ihan reisille. Tunnistan itseni ihan täysin siitä, kun joku kirjoitti selviävänsä yksin ja tekevänsä voileipiä. Parisuhde hajottaa arkeni ja toinen ihmettelee (ei pahalla) sitä, miksi mm. siivoaminen on minulle niin vaikeaa. Itsekseni eläessäni sain elää kuin pellossa ja näkömuistini ansioista tavarat eivät edes olleet pahasti hukassa. Samat vaatteet pyörivät käytössä pesukoneeseen, narulle ja taas käyttöön. Söin tonnikalaa suoraan purkista, käytin kertakäyttöastioita ja vein eteiseen viikossa kertyneet n. 5 roskapussia yön pimeässä roskikseen. En ole ikinä edes uneksinut siitä, että jaksaisin lajitella jätteitä. Pari päivää viikosta vain nukuin selvitäkseni tulevasta työviikosta (vaativa asiantuntijatyö). Rutiinihommista selvitäkseni jouduin ostamaan viiniä, josta rauhoittuneena pusersin viheliäiset työt valmiiksi. Vaikka arkeni oli hirveää kaaosta sisältä päin tarkasteltuna, ulkopuolisille toimintani varmaan näytti ihan normaalilta.

Nyt parisuhteessa en kehtaa nukkua kahta täyttä päivää viikossa ja se näkyy romahtaneena työtehona ja entistä sekavampana olona. Tällä hetkellä harkitsen sairauslomaa mutta sekin tuntuu hassulta. Vaihtoehtona tuntuu olevan palaaminen siihen yksinäineen ja kaoottiseen helvettiin, jossa kävelen kuin veitsenterällä viikosta ja vuodesta toiseen peläten sitä, että joku katkaisee kamelin selän.

Voisiko vaihtoehto kuitenkin olla ADHD-diagnoosi ja lääkitys siihen? Olen 42-vuotias ja ihan loppu siihen, että suurin osa energiastani menee yrityksessä hallita järkyttävän pieniä, yksinkertaisia ja arkisia toimia. Pään sisälläni on kiire, josta kukaan ulkopuolinen ei toistaiseksi ole saanut kiinni.

Mulla on adhd diagnoosi ja sinussa on kertomuksesi perusteella todella paljon samoja piirteitä kuin minussa. Koulu meni minullakin hyvin. Erityisesti reaaliaineet. Visuaalinen muisti on auttanut paljon kuten sinullakin ja minullakin kuullunymmärtämiskokeet olivat jotenkin hankalia.

Vierailija kirjoitti:

Olen melko varma siitä, että mulla on adhd ja uusi lääkäri tätä ihan yllättäen vihjasi. Miten tätä aikuisella voisi lähteä diagnosoimaan? Olen käsittänyt, että diagnostiset kriteerit eivät lapsuuden osalta helposti täyty jos todistuksissa peruskoulu- ja lukioajalta enimmäkseen rivit kymppejä (tosin matematiikka lyhyt, en ikinä ole osannut opiskella). Vieraat kielet taas vaikeita koska en vain kuule äänteitä enkä ymmärtänyt kuullunymmärtämiskokeissa kuin yksittäisiä sanoja, luin kuitenkin ja kirjoitin hyvin. Muuten koulu oli mulle naurettavan helppoa ja vaikeimmat asiat olivat kirjoitusasun viilaaminen (peitin loputtomalla tarkastelulla lukihäiriöön viittaavat virheet).

Aikuisena kaikki on lävähtänyt ihan reisille. Tunnistan itseni ihan täysin siitä, kun joku kirjoitti selviävänsä yksin ja tekevänsä voileipiä. Parisuhde hajottaa arkeni ja toinen ihmettelee (ei pahalla) sitä, miksi mm. siivoaminen on minulle niin vaikeaa. Itsekseni eläessäni sain elää kuin pellossa ja näkömuistini ansioista tavarat eivät edes olleet pahasti hukassa. Samat vaatteet pyörivät käytössä pesukoneeseen, narulle ja taas käyttöön. Söin tonnikalaa suoraan purkista, käytin kertakäyttöastioita ja vein eteiseen viikossa kertyneet n. 5 roskapussia yön pimeässä roskikseen. En ole ikinä edes uneksinut siitä, että jaksaisin lajitella jätteitä. Pari päivää viikosta vain nukuin selvitäkseni tulevasta työviikosta (vaativa asiantuntijatyö). Rutiinihommista selvitäkseni jouduin ostamaan viiniä, josta rauhoittuneena pusersin viheliäiset työt valmiiksi. Vaikka arkeni oli hirveää kaaosta sisältä päin tarkasteltuna, ulkopuolisille toimintani varmaan näytti ihan normaalilta.

Nyt parisuhteessa en kehtaa nukkua kahta täyttä päivää viikossa ja se näkyy romahtaneena työtehona ja entistä sekavampana olona. Tällä hetkellä harkitsen sairauslomaa mutta sekin tuntuu hassulta. Vaihtoehtona tuntuu olevan palaaminen siihen yksinäineen ja kaoottiseen helvettiin, jossa kävelen kuin veitsenterällä viikosta ja vuodesta toiseen peläten sitä, että joku katkaisee kamelin selän.

Voisiko vaihtoehto kuitenkin olla ADHD-diagnoosi ja lääkitys siihen? Olen 42-vuotias ja ihan loppu siihen, että suurin osa energiastani menee yrityksessä hallita järkyttävän pieniä, yksinkertaisia ja arkisia toimia. Pään sisälläni on kiire, josta kukaan ulkopuolinen ei toistaiseksi ole saanut kiinni.

Toi kuulostaa ihan multa! Noi roskisteikkut ja kaikki. Itse en koskaan valmistunut, mutta ulkopuoliset eivät ole olleet täydin perillä kaapksesta. Ihmissuhteet ovat tuoneet samanlaisen paineen, enkä pysty seurustelemaan. Mulla tähän liittyy aspergerpiirteitäkin. Suosittelen sulle neuropsykologisia testejä yksityisellä! Toivottavasti kaikki menee hyvin. Itse oon jo luovuttanut.

Jatkan vielä: koulu meni mullakin tosi hyvin jollain oudolla muistitekniikalla, oito valokuvamuisti. Mitään ei kuitenkaan jää muistiin. Mullakin on lukihäiriö, vaikka sain äidinkielestä kymppejä!

En oikeastaan edes epäile, etteikö mulla olisi ADHD. Mutta miten diagnostiikka tapauksessa, jossa lapsena ei ole mitään kouluongelmia ollut (jos minulta kysytään, koulu oli sietämätöntä kidutusta eli itsestäänselviä asioita kuin hidastettuna nauhalta kuunneltuna)? Jos jotain lääkitystä haluaisi kokeilla, sitä ei varmaan ilman pätevää diagnoosia saa?

Kyllä se dg voidaan tehdä vaikkei lapsuudesta oiskaan dokumentteja  todisteena.

Tarvittaessa psykiatri pistää vielä neuropsykologin testeihin ja niissä kyllä tulee ilmi totuus viimestään.

Kyllä kannattaa mennä testeihin!

Vaikkei lääkitys sopisikaan, saat takaisin omanarvontuntosi. Se on jo paljon se: ei tarvitse syyttää itseään tai kuunnella muiden arvostelua.

Vierailija kirjoitti:

 Voisiko vaihtoehto kuitenkin olla ADHD-diagnoosi ja lääkitys siihen? Olen 42-vuotias ja ihan loppu siihen, että suurin osa energiastani menee yrityksessä hallita järkyttävän pieniä, yksinkertaisia ja arkisia toimia. Pään sisälläni on kiire, josta kukaan ulkopuolinen ei toistaiseksi ole saanut kiinni.

Kyllähän tuo kuvaamasi vähän sellaiselta kuulostaa. Ja niitä diagnooseja tehdään kyllä ihan aikuisellakin iällä. Itse olin tutkittavana 50-vuotiaana ja sain diagnoosin, vaikka minuakin mietitytti juuri tuo, löytyykö lapsuudesta riittävästi ADHD-ongelmiin viittaavaa. Itselläni ei ylivilkkautta ole, vaan tarkkaamattomuus vaivaa, joten en ole koulussa häiriköinyt enkä ehkä muutenkaan pistänyt silmään. En tiedä löytyikö koulun tai neuvolan tiedoista mitään, mikä olisi auttanut. 

Minulla meni lukio satumaisen hyvin (6L ja 9,7) ja pääsin opiskelemaan paikkaan, mihin oli vaikea päästä sisään (ja vielä vaikeampi päästä ulos, TKK:n teknillisen fysiikan osasto). Opinnoista ei tullut mitään ja Kelakin maksoi terapiaa kuntoutuksena pari vuotta. Masentuneena minua hoidettiin, mutta näin diagnoosin kanssa epäilen sen olleen enemmän seuraus kuin syy. Opiskelut ja työelämä mennyt siis päin hanuria ja arjen hallinnassa on monenlaista haastetta. 

Kun lääkäri kertoi päätyneensä ADHD-diagnoosiin, hän kertoi ottaneensa huomioon tämän suuren kuvan. Eli ei haitannut niinkään, ettei pystytty haastattelemaan ketään, joka olisi tuntenut minut lapsena. Kun kuitenkin oli tämä, että on selkeästi älykäs ja lukio vielä sujuu, mutta sen jälkeen homma leviää käsiin ja koko elämä on pelkkää alisuoriutumista. En tiedä auttoiko tuossa myös se, että tytär oli myös tutkittu (ja hänen takia itsekin hakeuduin tutkimuksiin, en muuten olisi tajunnut edes epäillä tätä omalle kohdalle, saati tyttären) ja hän oli saanut diagnoosin hieman minua ennen. 

Mutta kannustaisin hakeutumaan tutkimuksiin! Psykiatrinen sairaanhoitaja tekee ensin alkuselvittelyt ja tilaa myös noita aineistoja kouluista ja ehkä neuvoloista, en tiedä mistä kaikkialta. Mutta niistäkin voi löytyä jotain vihiä. Kuitenkin enimmäkseen selvitellään tätä nykytilannetta, missä asioissa ongelmia ilmenee ja mitkä elämän osa-alueet tuottavat vaikeuksia.

Erityisesti tuon väsymyksen takia vahva suositus tutkimuksille ja lääkitykselle. Omalla kohdallani oli ihan valtava ero, mikä oli olo työpäivän jälkeen. Vaikka oma työni on simppeliä, niin olin silti työpäivän jälkeen todella väsynyt. Ei puhettakaan että olisi jaksanut muuta kuin koomailla ja lepäillä. Ja vapaapäivätkin menivät melkolailla samalla kaavalla. Lääkkeen kanssa olen ollut työpäivän jälkeen vielä ihan voimissani ja jaksanut puuhailla kotona. Eikä kotitöihin tarttuminen ole ylivoimaista enää. Kun pään sisälle saa lääkkeellä rauhan, niin se työ ei vie kaikkia voimia!

Ja sille seurustelukumppanille kannattaa olla avoin! Liian raskasta on ihmiselle, jos joutuu esittämään jotain, mitä ei ole.

Usean turhauttavan lääkärissä käynnin jälkeen tajusin viimein pyytää johtavalta Te - virkailijalta pääsyä moniammatillisen työryhmän kuultavaksi. (Olin siis työtön.)

Moniammatillinen työryhmä ohjasi minut psykologille, ja tilannettani selviteltiin haastattelemalla, sekä erilaisilla testeillä ja kokeilla.

Kävin myös neuropsykologin ja psykiatrin haastateltavana ja testattavana.

Noin vuoden kuluttua sain ADHD - diagnoosin.

Vierailija kirjoitti:

En oikeastaan edes epäile, etteikö mulla olisi ADHD. Mutta miten diagnostiikka tapauksessa, jossa lapsena ei ole mitään kouluongelmia ollut (jos minulta kysytään, koulu oli sietämätöntä kidutusta eli itsestäänselviä asioita kuin hidastettuna nauhalta kuunneltuna)? Jos jotain lääkitystä haluaisi kokeilla, sitä ei varmaan ilman pätevää diagnoosia saa?

ADHD jää tutkan alapuolelle silloin, kun siihen ei liity ylivilkkautta JA kun älykkyydellä pystyy pitkälle kompensoimaan sitä ylimääräistä vaikeutta, minkä ADHD tekee moneen asiaan. Tiedän yhden Mensa-tason tapauksenkin, joka sai vasta joskus 35-vuotiaana diagnoosin. Hänellekin oli ehdotettu kaksisuuntaista ja ties sun mitä, pitkään ajateltiin ettei voi olla ADHD kun koulu mennyt hyvin. Mutta korkeakouluopintojen puolella ne ongelmat sitten tulivatkin, ja arjen hallinnassa.

Epäilen sinun kohdalla ihan tätä samaa kuviota. Sama on ollut minullakin ja tyttärelläni, joka on minuakin älykkäämpi. Itse en ole Mensa-tasoa, mutta lukiossa kävin testissä ja tulos oli älykkäämpi kuin 97% suomalaisista. Eli sellainen keskivertoälykäs olen kuitenkin. Ei mikään ihme, että lukio sujui, sehän on helppoa tällaisille. Mutta yhtä lailla nyt kun tietää tämän ongelman, ei ole mikään ihme sekään että DI-opinnot jäivät kesken. 

Meillä meni kummankin tutkimuksiin noin 2000€. Tämä lienee summa, jonka asiantuntijatöissä työskentelevä sinkku pystyy maksamaan. Vaikka meidät (minut & tytär) tutkittiin yksityisellä, niin silti se prosessi oli pitkä. Mutta itselleni ainakin oli helpotus jo se, kun pääsi aloittamaan ja oli vahva tunne, että nyt alkaa vihdoin selvitä mikä tässä mättää ja voin ehkä saada lääkkeestä apua ja paremman arjen. Psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa oli neljä tai viisi käyntiä, lääkärin kanssa muistaakseni neljä. Minulla kesti vielä pidempään, kun en tajunnut että ne lääkäriajatkin olisi pitänyt varata samaan syssyyn. Enkä tajunnut varata hoitajallekaan kuin yhden ajan. Kun varasin sen ensimmäisen ajan, se meni jo kuukauden päähän. Se oli lokakuussa ja siinä kohtaa lääkärin vapaat ajat menivät jo helmikuulla. Jos olisin syyskuussa jo tajunnut, niin ne vapaat ajat eivät olisi hypähtäneet kuukaudella eteenpäin siinä kohtaa kun odottelin sitä ensimmäistä tapaamista psyk sh:n kanssa. Eli kun tähän prosessiin lähtee, niin kannattaa kerralla selvittää montako käyntiä kenenkin luokse pitää varata, ettei siitä tule viivettä.

Mutta todellakin koen, että oli money well spent! Tietenkin tässä täytyy työstää sitä, että elämä on mennyt ammatillisesti päin hanuria kun ei ole riittävän aikaisessa vaiheessa selvinnyt, mikä piru minua vaivaa. Mutta samaan aikaan olen iloinen oman lapseni puolesta, joka sai avun 20-vuotiaana. Hänellä kolmas vuosi korkeakoulua menossa ja elämä ja ura vielä ihan pelastettavissa. 

Todella hyvää vertaistukea tämä keskustelu, kiitos!

Olen itse 24-vuotias ja pari vuotta pohdiskellut ADD:n mahdollisuutta. Kouluja olen aloittanut ja jättänyt kesken neljästi , työsuhteet kestää max. vuoden kunnes kyllästyn ja vaihdan työpaikkaa. Elämä on aivan järkyttävää kamppailua joka päivä päänsisäisen kaaoksen takia. Kaikki jää joko viime tippaan tai kesken ja ihmissuhteissa on hankaluuksia oman haahuiluni takia.

Kannattaako mun edes yrittää lähteä selvittämään näitä asioita julkisella puolella, vai marssinko suosiolla suoraan yksityiselle? Yksityinen varmasti maksaa todella paljon, joten mitenköhän monta käyntiä tuo koko prosessi vie? Tehdäänkö jo ensimmäisellä käyntikerralla testejä? Ihanaa jos joku viitsii vastailla ja auttaa <3

Vierailija kirjoitti:

adhd on keksitty lääke jo 70 luvulla nimeltään amfetamiini j(mutta huume alunperin laihdutuslääke)jonka jälkeen potilas rauhoittuu lähes normaaliksi.Googlaamalla löytyy tuhansia sivuja.

Amfetamiini keksittiin jo paljon aiemmin. Alkuperäinen kaupallinen käyttö oli nenäntukkoisuuteen mutta ainetta käytettiin vuosikymmeniä mm. painonhallinta ja mielialalääkkeenä kunnes 1970 luvulle tultaessa lähes ainoaksi lääkinnälliseksi käyttötarkoitukseksi jäi ADHD:n hoito.

Taisi olla joskus 1930 luvulla kun psykiatrisia käyttötarkoituksia sille etsittäessä huomattiin että jos ongelmalapsille annetaan piriä näistä puolet muuttuu entistä mahdottomammiksi ja toinen puoli rauhoittuu ja alkaa yhtäkkiä pärjäämään koulussa.

Tästä muistaakseni sitten heräsi ajatus että osalla tämän tyyppisistä lapsista voisi olla jotain rakenteellista häikkää aivoissa jonka stimulantit jotenkin korjaavat.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on add ja traumaperäinen stressireaktio, masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Koulussa oli paljon oppimisen ongelmia. Lisäksi on aistiyliherkkyyttä ja uniongelmia.

Mulla on adhd ja traumaperäinen stressihäiriö.