Aikuisiän ADHD

Mikä ihme juttu toi on, että jengi kutsuu noita lääkkeitä piriksi?

Eihän sillä ole mitään tekemistä amfetamiinin tai huumeiden kanssa.

Se on lääke jolla hoidetaan oireyhtymää.

Toivotaan, että kymmenen vuoden päästä noihin lääkkeisiin suhtaudutaan samalla tavalla kun nykyään sydänlääkkeisiinkin.

Luulis nuorien ihmisten olevan enemmän tietoisia..

Onko ketään muuta aikuisiällä add/adhd dg:n saanutta lähetetty alaluokilla kuulokokeeseen? Mulla vastaus oli että olikin liian hyvä kuulo. ;-D

Vierailija kirjoitti:

Todella hyvää vertaistukea tämä keskustelu, kiitos!

Olen itse 24-vuotias ja pari vuotta pohdiskellut ADD:n mahdollisuutta. Kouluja olen aloittanut ja jättänyt kesken neljästi , työsuhteet kestää max. vuoden kunnes kyllästyn ja vaihdan työpaikkaa. Elämä on aivan järkyttävää kamppailua joka päivä päänsisäisen kaaoksen takia. Kaikki jää joko viime tippaan tai kesken ja ihmissuhteissa on hankaluuksia oman haahuiluni takia.

Kannattaako mun edes yrittää lähteä selvittämään näitä asioita julkisella puolella, vai marssinko suosiolla suoraan yksityiselle? Yksityinen varmasti maksaa todella paljon, joten mitenköhän monta käyntiä tuo koko prosessi vie? Tehdäänkö jo ensimmäisellä käyntikerralla testejä? Ihanaa jos joku viitsii vastailla ja auttaa <3

Vertaistuki on aivan olennaista sosiaalista tukea erityisesti tämänkaltaisen oireyhtymän kohdalla.

Miten oulun seudulla vertaistuki?

On jotain ryhmää ainakin, mutta näyttää olevan aika hiljasta (eli ei oikeen mitään) menoa .

Vierailija kirjoitti:

Eli ADHD ja liitännäisiä sairauksia on 50-90% potilaista. Aika isolla osalla on paljon muutakin häikkää.

Joo ja häikkää voi olla paljon päässä ilman Adhd:takin.

Ihan ensi alkuun: olen vasta 16 ja peruskoulussa, enkä tiedä ADHD:sta kovin paljoa, joten en ole lähellekään varma, onko minulla sitä. Monet piirteet ovat vain pelottavan samaistuttavia.

Olen aina ollut se kympin tyttö, maineeltani "hikari". Joskus luokanvalvojani kysyi vanhempainillassa, käytänkö kaiken vapaa-aikani opiskeluun. Silloin teki mieli nauraa. Kokeisiin harjoittelen edellisenä iltana lukemalla kaikki kappaleet ja muistiinpanot kertaalleen läpi. Seuraavana päivänä teen kokeen hyvin, ja unohdan kaiken lukemani saman päivän aikana. Minun ei välttämättä tarvitsisi lukea sitäkään vähää, jos pystyisin yhtään keskittymään tunnilla. Jos opettaja selittää jotain, yleensä vain piirrän vihonreunani täyteen töherryksiä antaen kaiken valua ohi korvieni. Vaikka päättäisinkin jollain kerralla keskittyä, ajatukseni harhautuvat pian, enkä voi sille mitään. En myöskään i k i n ä tee läksyjä, ehkä joskus tuntia edeltävällä välitunnilla. Yleensä koulu siis sujuu, mutta silloin, kun pitäisi tehdä pitkän aikavälin töitä, esim. esitelmiä, olen pulassa. Kasvion palautin sinä päivänä, kun opettaja alkoi palautella niitä jo takaisin oppilaille. Karttatentistä, jossa olisi pitänyt opetella paljon maailman maita, pääkaupunkeja, jokia, järviä, saaria, vuoristoja jne. ulkoa, sain huonon numeron, koska en vain pystynyt lukemaan siihen järjestelmällisesti monena päivänä. Uskonnon esseen kirjoitin loppuun edellisellä välitunnilla. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka. Minua oikeasti pelottaa jatko-opinnot lukiossa ja AMK:ssa tai yliopistossa, koska todennäköisesti en enää pärjää. Tämä hikkemaine kuitenkin vaikeuttaa avun hakemista, koska kaikki (äiti, opettajat) vähättelevät ongelmiani tai sanovat, että olen vain laiska. Olen koko elämäni saanut kuulla olevani laiska vätys, ja ottaa se hiukan itsetunnon päälle, vaikka omaa syytäni onkin.

Ala-asteella olin todella impulsiivinen. Sain raivokohtauksia tunneilla ja riitaannuin luokkakavereideni kanssa jatkuvasti. Kerran esim. heitin (teräsuojattomat) luistimet koulun seinään, koska en osannut sitoa niitä. Olin hyljeksitty ja hieman pelätty luokkalaisteni keskuudessa. Olin jatkuvasti opettajien puhuttelussa ja muutenkin hankaluuksissa, kerran rehtorin puhuttelussa. Kotona tuli tietysti aina huudot. Ikinä ei epäilty ADHD:ta tai muutakaan häiriötä, ajateltiin että olin tahallani hankala. Yritin sitten parhaani mukaan korjata käytöstäni, ja minusta tuli hiljainen ja passiivinen tyyppi, joka karttaa ja pelkää sosiaalisia tilanteita. Tämäkin vaikuttaa siihen, miksi kukaan ei tänä päivänä usko, että minulla voisi olla ADHD ("Sinähän olet niin rauhallinen!"). Tästä huolimatta tietynlainen impulsiivisuus on säilynyt, ärsyynnyn pienistäkin vastoinkäymisistä, saatan hajottaa tavaroita (esim. kynän) suutuspäissäni ja sanon paljon sellaista, mitä en tarkoita. Toisaalta myös lepyn nopeasti.

Mitä muuta? Hukkaan kaikki tavarani. En saa kotitöitä tehtyä. Huoneeni on aina järkyttävän sotkuinen. En pysty pitämään unirytmiäni normaalina (kirjoitan tätä neljältä aamuyöllä hetken päähänpistosta, vaikka meinasin nukahtaa koulussa pystyyn). En pääse aamuisin sängystä ylös. En pysty nukkumaan iltaisin. Päästelen sammakoita suustani. Napsuttelen jatkuvasti sormiani, on hermostuttavaa olla aloillaan. Addiktoidun todella helposti asioihin, ja jos todella innostun jostakin, se vie kaiken aikani, en ehdi nukkua tai syödä välissä. Minulla ei ole mitään rutiineja. Jos asuisin yksin, varmaan kuolisin nälkään tai muuhun vastaavaan.

Unohdin varmaan puolet asioista, mitä halusin sanoa, mutta kai tämä riittää. Eihän kukaan edes jaksa lukea näin pitkää romaania.

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme juttu toi on, että jengi kutsuu noita lääkkeitä piriksi?

Eihän sillä ole mitään tekemistä amfetamiinin tai huumeiden kanssa.

Se on lääke jolla hoidetaan oireyhtymää.

Toivotaan, että kymmenen vuoden päästä noihin lääkkeisiin suhtaudutaan samalla tavalla kun nykyään sydänlääkkeisiinkin.

Luulis nuorien ihmisten olevan enemmän tietoisia..

Mainitsemani 1930 luvulla käytössä ollut Benzedrine oli raseemista amfetamiinia, jatkeaineita lukuunottamatta käytännössä siis samaa ainetta kuin nykyinen katupiri.

Lääkkeistä mm. Attentin on dekstroamfetamiinia. Jenkeissä käytettävä Adderall on sekoitus levo- ja dekstroamfetamiinia. Elvanse jota itse tällä hetkellä käytän on lisdeksamfetamiinia joka elimistössä muuttuu lysiiniksi ja vaikuttavaksi aineeksi dekstroamfetamiiniksi.

Kaikki ADHD-lääkkeet eivät ole amfetamiinipohjaisia tai stimulantteja mutta osa on enkä näe tässä tai sen esiin tuomisessa mitään outoa, kuten sanoit kyseessä on lääke jolla hoidetaan vaivaa.

16 vee, olipa tutun kuuloista tekstiä. Lukiossa kirjoitin pari ällää ja ylo-opisto sitten kosahti. Kannattaa mennä nyt tutkimuksiin eikä sitten 40-50 vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Ihan ensi alkuun: olen vasta 16 ja peruskoulussa, enkä tiedä ADHD:sta kovin paljoa, joten en ole lähellekään varma, onko minulla sitä. Monet piirteet ovat vain pelottavan samaistuttavia.

Olen aina ollut se kympin tyttö, maineeltani "hikari". Joskus luokanvalvojani kysyi vanhempainillassa, käytänkö kaiken vapaa-aikani opiskeluun. Silloin teki mieli nauraa. Kokeisiin harjoittelen edellisenä iltana lukemalla kaikki kappaleet ja muistiinpanot kertaalleen läpi. Seuraavana päivänä teen kokeen hyvin, ja unohdan kaiken lukemani saman päivän aikana. Minun ei välttämättä tarvitsisi lukea sitäkään vähää, jos pystyisin yhtään keskittymään tunnilla. Jos opettaja selittää jotain, yleensä vain piirrän vihonreunani täyteen töherryksiä antaen kaiken valua ohi korvieni. Vaikka päättäisinkin jollain kerralla keskittyä, ajatukseni harhautuvat pian, enkä voi sille mitään. En myöskään i k i n ä tee läksyjä, ehkä joskus tuntia edeltävällä välitunnilla. Yleensä koulu siis sujuu, mutta silloin, kun pitäisi tehdä pitkän aikavälin töitä, esim. esitelmiä, olen pulassa. Kasvion palautin sinä päivänä, kun opettaja alkoi palautella niitä jo takaisin oppilaille. Karttatentistä, jossa olisi pitänyt opetella paljon maailman maita, pääkaupunkeja, jokia, järviä, saaria, vuoristoja jne. ulkoa, sain huonon numeron, koska en vain pystynyt lukemaan siihen järjestelmällisesti monena päivänä. Uskonnon esseen kirjoitin loppuun edellisellä välitunnilla. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka. Minua oikeasti pelottaa jatko-opinnot lukiossa ja AMK:ssa tai yliopistossa, koska todennäköisesti en enää pärjää. Tämä hikkemaine kuitenkin vaikeuttaa avun hakemista, koska kaikki (äiti, opettajat) vähättelevät ongelmiani tai sanovat, että olen vain laiska. Olen koko elämäni saanut kuulla olevani laiska vätys, ja ottaa se hiukan itsetunnon päälle, vaikka omaa syytäni onkin.

Ala-asteella olin todella impulsiivinen. Sain raivokohtauksia tunneilla ja riitaannuin luokkakavereideni kanssa jatkuvasti. Kerran esim. heitin (teräsuojattomat) luistimet koulun seinään, koska en osannut sitoa niitä. Olin hyljeksitty ja hieman pelätty luokkalaisteni keskuudessa. Olin jatkuvasti opettajien puhuttelussa ja muutenkin hankaluuksissa, kerran rehtorin puhuttelussa. Kotona tuli tietysti aina huudot. Ikinä ei epäilty ADHD:ta tai muutakaan häiriötä, ajateltiin että olin tahallani hankala. Yritin sitten parhaani mukaan korjata käytöstäni, ja minusta tuli hiljainen ja passiivinen tyyppi, joka karttaa ja pelkää sosiaalisia tilanteita. Tämäkin vaikuttaa siihen, miksi kukaan ei tänä päivänä usko, että minulla voisi olla ADHD ("Sinähän olet niin rauhallinen!"). Tästä huolimatta tietynlainen impulsiivisuus on säilynyt, ärsyynnyn pienistäkin vastoinkäymisistä, saatan hajottaa tavaroita (esim. kynän) suutuspäissäni ja sanon paljon sellaista, mitä en tarkoita. Toisaalta myös lepyn nopeasti.

Mitä muuta? Hukkaan kaikki tavarani. En saa kotitöitä tehtyä. Huoneeni on aina järkyttävän sotkuinen. En pysty pitämään unirytmiäni normaalina (kirjoitan tätä neljältä aamuyöllä hetken päähänpistosta, vaikka meinasin nukahtaa koulussa pystyyn). En pääse aamuisin sängystä ylös. En pysty nukkumaan iltaisin. Päästelen sammakoita suustani. Napsuttelen jatkuvasti sormiani, on hermostuttavaa olla aloillaan. Addiktoidun todella helposti asioihin, ja jos todella innostun jostakin, se vie kaiken aikani, en ehdi nukkua tai syödä välissä. Minulla ei ole mitään rutiineja. Jos asuisin yksin, varmaan kuolisin nälkään tai muuhun vastaavaan.

Unohdin varmaan puolet asioista, mitä halusin sanoa, mutta kai tämä riittää. Eihän kukaan edes jaksa lukea näin pitkää romaania.

Nyt teet silleen että tulostat tämän tekstin ja painelet sen kanssa ensin kouluterveydenhuoltoon, terveysasemalle tai mikä nyt tilanteessasi onkaan sopivin vaihtoehto. Pidä lapusta kopioita sillä joudut selittämään samat asiat moneen kertaan eri ihmisille mutta kirjoittamasi perusteella oireet ovat niin selviä että voit kuitata kysymykset lyömällä tämän paperin kouraan.

Todennäköisesti ensin selvitellään pitkään muita mahdollisia syitä ongelmiisi ja mikäli niitä ei löydy niin jossain vaiheessa eteesi osuu alan ihminen joka tekstin luettuaan osaa tehdä oikeat johtopäätökset.

Asia tosiaan kannattaa selvittää ajoissa, iän ja ympäristön paineiden lisääntyessä tilanne ei ainakaan parane ja ongelmat kasaantuvat. Mikään elämän pilaava tuomio mahdollinen ADHD diagnoosi ei ole, vaikutat fiksulta ja nuorena ehdit vielä hyvin oppia tapoja pärjätä ongelman kanssa. Lääkityskin voi auttaa huomattavasti.

Tsemppiä kevääseen, ja koitahan hoitaa asia alta pois (vaikka jostain syystä sen lykkääminen tuntuisikin helpommalta...)!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan ensi alkuun: olen vasta 16 ja peruskoulussa, enkä tiedä ADHD:sta kovin paljoa, joten en ole lähellekään varma, onko minulla sitä. Monet piirteet ovat vain pelottavan samaistuttavia.

Olen aina ollut se kympin tyttö, maineeltani "hikari". Joskus luokanvalvojani kysyi vanhempainillassa, käytänkö kaiken vapaa-aikani opiskeluun. Silloin teki mieli nauraa. Kokeisiin harjoittelen edellisenä iltana lukemalla kaikki kappaleet ja muistiinpanot kertaalleen läpi. Seuraavana päivänä teen kokeen hyvin, ja unohdan kaiken lukemani saman päivän aikana. Minun ei välttämättä tarvitsisi lukea sitäkään vähää, jos pystyisin yhtään keskittymään tunnilla. Jos opettaja selittää jotain, yleensä vain piirrän vihonreunani täyteen töherryksiä antaen kaiken valua ohi korvieni. Vaikka päättäisinkin jollain kerralla keskittyä, ajatukseni harhautuvat pian, enkä voi sille mitään. En myöskään i k i n ä tee läksyjä, ehkä joskus tuntia edeltävällä välitunnilla. Yleensä koulu siis sujuu, mutta silloin, kun pitäisi tehdä pitkän aikavälin töitä, esim. esitelmiä, olen pulassa. Kasvion palautin sinä päivänä, kun opettaja alkoi palautella niitä jo takaisin oppilaille. Karttatentistä, jossa olisi pitänyt opetella paljon maailman maita, pääkaupunkeja, jokia, järviä, saaria, vuoristoja jne. ulkoa, sain huonon numeron, koska en vain pystynyt lukemaan siihen järjestelmällisesti monena päivänä. Uskonnon esseen kirjoitin loppuun edellisellä välitunnilla. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka. Minua oikeasti pelottaa jatko-opinnot lukiossa ja AMK:ssa tai yliopistossa, koska todennäköisesti en enää pärjää. Tämä hikkemaine kuitenkin vaikeuttaa avun hakemista, koska kaikki (äiti, opettajat) vähättelevät ongelmiani tai sanovat, että olen vain laiska. Olen koko elämäni saanut kuulla olevani laiska vätys, ja ottaa se hiukan itsetunnon päälle, vaikka omaa syytäni onkin.

Ala-asteella olin todella impulsiivinen. Sain raivokohtauksia tunneilla ja riitaannuin luokkakavereideni kanssa jatkuvasti. Kerran esim. heitin (teräsuojattomat) luistimet koulun seinään, koska en osannut sitoa niitä. Olin hyljeksitty ja hieman pelätty luokkalaisteni keskuudessa. Olin jatkuvasti opettajien puhuttelussa ja muutenkin hankaluuksissa, kerran rehtorin puhuttelussa. Kotona tuli tietysti aina huudot. Ikinä ei epäilty ADHD:ta tai muutakaan häiriötä, ajateltiin että olin tahallani hankala. Yritin sitten parhaani mukaan korjata käytöstäni, ja minusta tuli hiljainen ja passiivinen tyyppi, joka karttaa ja pelkää sosiaalisia tilanteita. Tämäkin vaikuttaa siihen, miksi kukaan ei tänä päivänä usko, että minulla voisi olla ADHD ("Sinähän olet niin rauhallinen!"). Tästä huolimatta tietynlainen impulsiivisuus on säilynyt, ärsyynnyn pienistäkin vastoinkäymisistä, saatan hajottaa tavaroita (esim. kynän) suutuspäissäni ja sanon paljon sellaista, mitä en tarkoita. Toisaalta myös lepyn nopeasti.

Mitä muuta? Hukkaan kaikki tavarani. En saa kotitöitä tehtyä. Huoneeni on aina järkyttävän sotkuinen. En pysty pitämään unirytmiäni normaalina (kirjoitan tätä neljältä aamuyöllä hetken päähänpistosta, vaikka meinasin nukahtaa koulussa pystyyn). En pääse aamuisin sängystä ylös. En pysty nukkumaan iltaisin. Päästelen sammakoita suustani. Napsuttelen jatkuvasti sormiani, on hermostuttavaa olla aloillaan. Addiktoidun todella helposti asioihin, ja jos todella innostun jostakin, se vie kaiken aikani, en ehdi nukkua tai syödä välissä. Minulla ei ole mitään rutiineja. Jos asuisin yksin, varmaan kuolisin nälkään tai muuhun vastaavaan.

Unohdin varmaan puolet asioista, mitä halusin sanoa, mutta kai tämä riittää. Eihän kukaan edes jaksa lukea näin pitkää romaania.

Nyt teet silleen että tulostat tämän tekstin ja painelet sen kanssa ensin kouluterveydenhuoltoon, terveysasemalle tai mikä nyt tilanteessasi onkaan sopivin vaihtoehto. Pidä lapusta kopioita sillä joudut selittämään samat asiat moneen kertaan eri ihmisille mutta kirjoittamasi perusteella oireet ovat niin selviä että voit kuitata kysymykset lyömällä tämän paperin kouraan.

Todennäköisesti ensin selvitellään pitkään muita mahdollisia syitä ongelmiisi ja mikäli niitä ei löydy niin jossain vaiheessa eteesi osuu alan ihminen joka tekstin luettuaan osaa tehdä oikeat johtopäätökset.

Asia tosiaan kannattaa selvittää ajoissa, iän ja ympäristön paineiden lisääntyessä tilanne ei ainakaan parane ja ongelmat kasaantuvat. Mikään elämän pilaava tuomio mahdollinen ADHD diagnoosi ei ole, vaikutat fiksulta ja nuorena ehdit vielä hyvin oppia tapoja pärjätä ongelman kanssa. Lääkityskin voi auttaa huomattavasti.

Tsemppiä kevääseen, ja koitahan hoitaa asia alta pois (vaikka jostain syystä sen lykkääminen tuntuisikin helpommalta...)!

Edelliseen vielä lisäyksenä että todennäköisesti ensimmäisenä ongelmaasi käsitellään masennuksena, ahdistuksena tai tyrkytetään muita diagnooseja. Nämä voivat olla oikeita tai sitten eivät joten suorilta käsin niitä ei kannata sivuuttaa mutta mahdollinen ADHD aiheuttaa paljon kaikenlaista oireilua joista useimmat ammattilaiset ole kovin hyvin perillä.

Mikäli tuntuu että ongelmiesi luonnetta ei ymmärretä tai niitä vähätellään älä luovuta. Mikäli ongelma on todellinen sen unohtaminen, vääriin diagnooseihin tai vähän sinnepäin hoitoihin ja lääkityksiin tyytyminen _ei_ auta vaan todennäköisesti pidemmän päälle pahentaa tilannetta ja voi vaikeuttaa oikean avun saamista myöhemmin.

Aikuisille sama juttu, kirjatkaa omat oireilut,haitat yms. Paljon helpompi sitte alkaa selvittään ammattilaisten kans, kun alussa todellakin joutuu samoja asioita useempaan kertaan kertoon.

Minulla tuo toimi , oli 5-6 sivullista tekstiä, ehkä osa turhaa ehkä ei , mutta selventi asiaa hyvin.

Ainaki minulla tuppaa aina unohtuun jotaki mitä ois pitäny tehdä tai sanoa, niin paperilla ne hoituu.

Suosituksia Pohjois-Savon tai Joensuun alueella toimivista lääkäreistä, joilla olisi ottimia ADD-tyyppisten oireiden kanssa!

Julkisella puolella takkuaa, ja takerrutaan vaan impulsiivinen käytöksen puuttumiseen...

Kyllä  jokaisella psyk.hoitsulla joka TK:ssa , pitäs olla tietoa adhd-jutuista riittävästi.  Kokeile päästä sellaisen kans  jutteleen aluksi.

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme juttu toi on, että jengi kutsuu noita lääkkeitä piriksi?

Siksi, että farmakologisesti ne lääkkeet ovat amfetamiinijohdannaisia. Huumausaine terminä tarkoittaa vain kemikaalin juridista statusta. Ei kannata peljästyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

adhd on keksitty lääke jo 70 luvulla nimeltään amfetamiini j(mutta huume alunperin laihdutuslääke)jonka jälkeen potilas rauhoittuu lähes normaaliksi.Googlaamalla löytyy tuhansia sivuja.

Amfetamiini keksittiin jo paljon aiemmin. Alkuperäinen kaupallinen käyttö oli nenäntukkoisuuteen mutta ainetta käytettiin vuosikymmeniä mm. painonhallinta ja mielialalääkkeenä kunnes 1970 luvulle tultaessa lähes ainoaksi lääkinnälliseksi käyttötarkoitukseksi jäi ADHD:n hoito.

Taisi olla joskus 1930 luvulla kun psykiatrisia käyttötarkoituksia sille etsittäessä huomattiin että jos ongelmalapsille annetaan piriä näistä puolet muuttuu entistä mahdottomammiksi ja toinen puoli rauhoittuu ja alkaa yhtäkkiä pärjäämään koulussa.

Tästä muistaakseni sitten heräsi ajatus että osalla tämän tyyppisistä lapsista voisi olla jotain rakenteellista häikkää aivoissa jonka stimulantit jotenkin korjaavat.

taitaapi sulla olla tyhjää varastotilaa yläpäässä halvalla vuokrattavana,en kirjoittanut koska keksittin amfetamiini vaan koska keksittiin adhd lääke.Äly hoi...

Vierailija kirjoitti:

Ihan ensi alkuun: olen vasta 16 ja peruskoulussa, enkä tiedä ADHD:sta kovin paljoa, joten en ole lähellekään varma, onko minulla sitä. Monet piirteet ovat vain pelottavan samaistuttavia.

Olen aina ollut se kympin tyttö, maineeltani "hikari". Joskus luokanvalvojani kysyi vanhempainillassa, käytänkö kaiken vapaa-aikani opiskeluun. Silloin teki mieli nauraa. Kokeisiin harjoittelen edellisenä iltana lukemalla kaikki kappaleet ja muistiinpanot kertaalleen läpi. Seuraavana päivänä teen kokeen hyvin, ja unohdan kaiken lukemani saman päivän aikana. Minun ei välttämättä tarvitsisi lukea sitäkään vähää, jos pystyisin yhtään keskittymään tunnilla. Jos opettaja selittää jotain, yleensä vain piirrän vihonreunani täyteen töherryksiä antaen kaiken valua ohi korvieni. Vaikka päättäisinkin jollain kerralla keskittyä, ajatukseni harhautuvat pian, enkä voi sille mitään. En myöskään i k i n ä tee läksyjä, ehkä joskus tuntia edeltävällä välitunnilla. Yleensä koulu siis sujuu, mutta silloin, kun pitäisi tehdä pitkän aikavälin töitä, esim. esitelmiä, olen pulassa. Kasvion palautin sinä päivänä, kun opettaja alkoi palautella niitä jo takaisin oppilaille. Karttatentistä, jossa olisi pitänyt opetella paljon maailman maita, pääkaupunkeja, jokia, järviä, saaria, vuoristoja jne. ulkoa, sain huonon numeron, koska en vain pystynyt lukemaan siihen järjestelmällisesti monena päivänä. Uskonnon esseen kirjoitin loppuun edellisellä välitunnilla. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka. Minua oikeasti pelottaa jatko-opinnot lukiossa ja AMK:ssa tai yliopistossa, koska todennäköisesti en enää pärjää. Tämä hikkemaine kuitenkin vaikeuttaa avun hakemista, koska kaikki (äiti, opettajat) vähättelevät ongelmiani tai sanovat, että olen vain laiska. Olen koko elämäni saanut kuulla olevani laiska vätys, ja ottaa se hiukan itsetunnon päälle, vaikka omaa syytäni onkin.

Ala-asteella olin todella impulsiivinen. Sain raivokohtauksia tunneilla ja riitaannuin luokkakavereideni kanssa jatkuvasti. Kerran esim. heitin (teräsuojattomat) luistimet koulun seinään, koska en osannut sitoa niitä. Olin hyljeksitty ja hieman pelätty luokkalaisteni keskuudessa. Olin jatkuvasti opettajien puhuttelussa ja muutenkin hankaluuksissa, kerran rehtorin puhuttelussa. Kotona tuli tietysti aina huudot. Ikinä ei epäilty ADHD:ta tai muutakaan häiriötä, ajateltiin että olin tahallani hankala. Yritin sitten parhaani mukaan korjata käytöstäni, ja minusta tuli hiljainen ja passiivinen tyyppi, joka karttaa ja pelkää sosiaalisia tilanteita. Tämäkin vaikuttaa siihen, miksi kukaan ei tänä päivänä usko, että minulla voisi olla ADHD ("Sinähän olet niin rauhallinen!"). Tästä huolimatta tietynlainen impulsiivisuus on säilynyt, ärsyynnyn pienistäkin vastoinkäymisistä, saatan hajottaa tavaroita (esim. kynän) suutuspäissäni ja sanon paljon sellaista, mitä en tarkoita. Toisaalta myös lepyn nopeasti.

Mitä muuta? Hukkaan kaikki tavarani. En saa kotitöitä tehtyä. Huoneeni on aina järkyttävän sotkuinen. En pysty pitämään unirytmiäni normaalina (kirjoitan tätä neljältä aamuyöllä hetken päähänpistosta, vaikka meinasin nukahtaa koulussa pystyyn). En pääse aamuisin sängystä ylös. En pysty nukkumaan iltaisin. Päästelen sammakoita suustani. Napsuttelen jatkuvasti sormiani, on hermostuttavaa olla aloillaan. Addiktoidun todella helposti asioihin, ja jos todella innostun jostakin, se vie kaiken aikani, en ehdi nukkua tai syödä välissä. Minulla ei ole mitään rutiineja. Jos asuisin yksin, varmaan kuolisin nälkään tai muuhun vastaavaan.

Unohdin varmaan puolet asioista, mitä halusin sanoa, mutta kai tämä riittää. Eihän kukaan edes jaksa lukea näin pitkää romaania.

Tuttu tarina! Lukiokin meni tuolla tavalla, mutta kaikki tyssäsi yliopisto-opintoihin: masennuin vakavasti ja opinnot jäivät kesken. Joten suosittelen hakemaan apua jo nyt! Ihana juttu, kun jaoit tarinasi. Tuli niin oma nuoruus mieleen. Kaikkea hyvää kevääseen :) Toivottavasti jaksat ottaa yhteyttä koulupsykologiin.

P.S. Voisit myös miettiä, josko suvussa löytyisi samanlaisia piirteitä, esim. vanhemmillasi tai isovanhemmillasi. Usein oma perhe on ”sokea” näkemään oireita.

Toinen vinkki on hakeutua heti ADHD-liiton vertaistuki-kurssille!

Et ole tyhmä, laiska ja saamaton! Itsetuntosi kohoaa, kun tapaat muita kaltaisiasi. Ryhmiä on ympäri Suomea. Onnea matkaan!

t. nelikymppisenä diagnoosin saanut äiti

Vierailija kirjoitti:

Kyllä  jokaisella psyk.hoitsulla joka TK:ssa , pitäs olla tietoa adhd-jutuista riittävästi.  Kokeile päästä sellaisen kans  jutteleen aluksi.

Itselläni homma kaatui alkuun ADHD:en erikoistuneen hoitajan arvioon. Monet psykiatrit eivät ole asiasta sen paremmin perillä. Varsinkin jos impulsiivisuus tai ulkoinen rauhattomuus ei ole ilmeistä, olet naispuolinen tai mukana on esimerkiksi asperger-tyyppistä oireilua. Jonkin persoonallisuushäiriö tai vaikka kaksisuuntaisdiagnoosin heittäminen on tällöin helpoin vaihtoehto.

Itselläni näkyy kannassa pari pelkkään hoitajan tekemään kyselyyn perustuvaa mainintaa persoonallisuushäiriöstä. Myös rajatilahäiriödiagnoosia on psykiatrin ja psykologin toimesta aiemmin yritetty tyrkyttää vaikka useimmat vaatimukset siihen eivät täyty ja itse esitin vahvoja todisteita ADHD epäilyistäni.

ADHD spesialisti kirjoitti sitten heti reseptin lyhyen juttelun jälkeen. Täysin arpapeliä.

Aiemmalla 16 vuotiaalla vaikuttaa aika selvältä tapaukselta mutta hyvät kouluarvosanat saattavat asiaa tuntematonta häiritä ja ongelmaa aletaan käsitellä ahdistuksena.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä  jokaisella psyk.hoitsulla joka TK:ssa , pitäs olla tietoa adhd-jutuista riittävästi.  Kokeile päästä sellaisen kans  jutteleen aluksi.

No, ei kyllä ole!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä  jokaisella psyk.hoitsulla joka TK:ssa , pitäs olla tietoa adhd-jutuista riittävästi.  Kokeile päästä sellaisen kans  jutteleen aluksi.

Itselläni homma kaatui alkuun ADHD:en erikoistuneen hoitajan arvioon. Monet psykiatrit eivät ole asiasta sen paremmin perillä. Varsinkin jos impulsiivisuus tai ulkoinen rauhattomuus ei ole ilmeistä, olet naispuolinen tai mukana on esimerkiksi asperger-tyyppistä oireilua. Jonkin persoonallisuushäiriö tai vaikka kaksisuuntaisdiagnoosin heittäminen on tällöin helpoin vaihtoehto.

Itselläni näkyy kannassa pari pelkkään hoitajan tekemään kyselyyn perustuvaa mainintaa persoonallisuushäiriöstä. Myös rajatilahäiriödiagnoosia on psykiatrin ja psykologin toimesta aiemmin yritetty tyrkyttää vaikka useimmat vaatimukset siihen eivät täyty ja itse esitin vahvoja todisteita ADHD epäilyistäni.

ADHD spesialisti kirjoitti sitten heti reseptin lyhyen juttelun jälkeen. Täysin arpapeliä.

Aiemmalla 16 vuotiaalla vaikuttaa aika selvältä tapaukselta mutta hyvät kouluarvosanat saattavat asiaa tuntematonta häiritä ja ongelmaa aletaan käsitellä ahdistuksena.

Vanhan polven (yli 30-v.) psykologit, hoitajat, psykiatrit ovat valitettavasti ulkona kuin lumiukko. He eivät ole saaneet mitään tietoa koko asiasta. En usko, että yliopistossa edelleenkään opetetaan kovin syvällisesti,

Parasta olisi, jos terveydenhoidon asiantuntija voisi aina osoittaa perehtyneisyytensä aukottomasti.

Suomessa vain hyvin harvalla on riittävää osaamista ja kokemusta - ei riitä, että on neuropsykologi tai psyk.sairaanhoitaja

Onhan adhd:sta ollut tietoa jo vuosituhannen vaihteessa, mutta eriasia kuinka paljon.

Muistan itse että ihan vaan ohimennen mainittiin tunnilla.

Ehkä oma kiinnostus selittää asian kuitenkin,ei oppitunnit.