Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on myös hyvin samantapaisia kokemuksia. Lapsuuden perhe oli päällisin puolin täysin normaali, mutta neljän seinän sisällä vanhemmistani kuoriutui esiin tunnekylmiä ihmisiä, jotka kurittivat niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mitään mielenkiintoa ei kohdistettu meihin lapsiin (itsellä siis 2 sisarusta) paitsi silloin kun oltiin tehty jotain "väärin".

Nyt aikuisena me kaikki sisarukset ollaan päällisin puolin menestyneitä, mutta kärsitään hiljaa erinäisistä mielenterveysongelmista. Itselläni on muun muassa diagnosoitu keskivaikea masennus, OCD ja nyt uusimpana tulokkaana DPAFU, jossa siis koetaan sekä oma itse että ympäröivä maailma epätodellisena.

Mistä tuosta DPAFU:sta saisi lisätietoja? Uusi käsite minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on myös hyvin samantapaisia kokemuksia. Lapsuuden perhe oli päällisin puolin täysin normaali, mutta neljän seinän sisällä vanhemmistani kuoriutui esiin tunnekylmiä ihmisiä, jotka kurittivat niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mitään mielenkiintoa ei kohdistettu meihin lapsiin (itsellä siis 2 sisarusta) paitsi silloin kun oltiin tehty jotain "väärin".

Nyt aikuisena me kaikki sisarukset ollaan päällisin puolin menestyneitä, mutta kärsitään hiljaa erinäisistä mielenterveysongelmista. Itselläni on muun muassa diagnosoitu keskivaikea masennus, OCD ja nyt uusimpana tulokkaana DPAFU, jossa siis koetaan sekä oma itse että ympäröivä maailma epätodellisena.

Mistä tuosta DPAFU:sta saisi lisätietoja? Uusi käsite minulle.

Kannattaa googlettaa esim. hakusanoilla depersonalisaatio ja derealisaatio. Itse olen lukenut lähinnä englanninkielisiä teoksia aiheesta kun tuntuu, ettei Suomessa ilmiö ole vielä niin tunnettu tai ainakaan suomenkielisiä teoksia aiheesta en ole nähnyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on myös hyvin samantapaisia kokemuksia. Lapsuuden perhe oli päällisin puolin täysin normaali, mutta neljän seinän sisällä vanhemmistani kuoriutui esiin tunnekylmiä ihmisiä, jotka kurittivat niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mitään mielenkiintoa ei kohdistettu meihin lapsiin (itsellä siis 2 sisarusta) paitsi silloin kun oltiin tehty jotain "väärin".

Nyt aikuisena me kaikki sisarukset ollaan päällisin puolin menestyneitä, mutta kärsitään hiljaa erinäisistä mielenterveysongelmista. Itselläni on muun muassa diagnosoitu keskivaikea masennus, OCD ja nyt uusimpana tulokkaana DPAFU, jossa siis koetaan sekä oma itse että ympäröivä maailma epätodellisena.

Mistä tuosta DPAFU:sta saisi lisätietoja? Uusi käsite minulle.

Kannattaa googlettaa esim. hakusanoilla depersonalisaatio ja derealisaatio. Itse olen lukenut lähinnä englanninkielisiä teoksia aiheesta kun tuntuu, ettei Suomessa ilmiö ole vielä niin tunnettu tai ainakaan suomenkielisiä teoksia aiheesta en ole nähnyt.

Itse olen lukenut suomeksi näistä jutuista paljon trauma- ja dissosiaatioyhdistyksen sivuilta. https://www.disso.fi/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte. Toki traumaattinen lapsuus on kamala asia, mutta ihan liikaa selitetään asioita vaikealla lapsuudella. Ikään kuin ihminen lakkaisi täysin havainnoimasta maailmaa sen lapsuuden jälkeen, ei aikuisena saisi mitään kokemuksia, palautetta maailmasta jne.

Minulla oli kamala lapsuus väkivaltaisen, elämänhallintaongelmaisen, juopon yh:n lapsena. Mutta eihän lapsuus ole koko elämä, aikuisuudessa on voinut rakentaa sen oman elämän ihan toisen näköiseksi. Olen saanut normaalia palautetta opinnoista, työpaikoista, harrastuksista, enkä yhtään ymmärrä, miksi maailmassa pitäisi yhä antaa sen lapsuuden kokemuksen määrittää, millaista elämää saa elää aikuisena. Huonoja ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, olen lopettanut sellaiset, mukaan lukien suhteen vanhempaani.

Ei ole ehjä kiva ajatus kuulla, mutta jospa sen pohtimisen sijaan että mitä lapsena opittiin pieleen, niin lähtisikin tästä päivästä, tämän hetken elämästä. Mikä siinä mättää, ja miten ne asiat korjataan.

Minulla on toiminut ainakin. Energia ja aika ei riitä sekä lapsuuden vääryyksissä elämiseen että tähän päivään panostamiseen. Pitää valita.

Näin terapeuttikielessä tätä kutsutaan defenssiksi tai self-denialiksi. ”Yhtään en vaurioitunut, en”.

Ja tuo on höpö höpöä. Totta kai traumaattinen lapsuus on traumaattinen lapsuus, mutta kun aikuisuuden ei ole pakko olla sen lapsuuden jatkumoa sellaisenaan.

Aikuisuudessa voi saada korjaavia kokemuksia. Voi kokea onnistumista, saada ja antaa rakkautta, elää itse ihan toisin kun mitä lapsuudessa on joutunut elämään.

Toki edelleen se lapsuus on ollut huono, sitä ei kukaan kiistä, mutta kun aikuisuus on hyvä, se lapsuus ei määritä koko elämää.

Minullakin oli tuo vaihe jossa kaikki muka johtui pelkästään kurjasta lapsuudesta. Vertailin muihin ja niihin jotka olivat päässeet paljon helpommalla, olin katkera kun jouduin tekemään paljon enemmän kuin moni onnekkaampi. 

Jälkikäteen sitten ymmärsi, ettei kyse ollut lapsuudesta, vaan siitä ettei aikuisuus ollut sellaista kun halusi. Ja vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen, olisin ollut onneton ellen olisi saanut sellaista aikuisuutta, jonka halusin. Ja olen nähnyt ystävistä, ettei onnellinen lapsuus suinkaan ole mikään tae onnellisesta aikuisuudesta. Hyvästä lapsuudesta voi päätyä sairauksiin, huonoihin ihmissuhteisiin, työttömyyteen jne. Vaikka niin on helppo yleistää kaiken johtuvan vain lapsuudesta silloin, kun oma elämä ei ole sellaista kun haluaa.

On inhimillistä etsiä syyllisiä omaan pahaan oloon kaikkialta muualta kun peilistä. Mutta eteenpäin se ei auta yhtään, kuluttaa vaan turhaan energiaa, joka tarvittaisiin muualle. Toisekseen huonosta lapsuudesta myös oppii: hylätty oppii itsenäisyyttä, väkivaltaa kokenut osaa kohdella omaa perhettään rakastavasti, raha-asiansa kroonisesti sössineen lapsi opettelee käyttämään rahaa ihan toisin. Jos haluaa.

Kun elämä ei ole oikeudenmukaista ylipäätään, kurja lapsuus on vain yksi kurja asia monen vielä kurjemman asian joukossa. Mitä nopeammin lopettaa lapsuuden ja maailman epäreiluuden pohtimisen ja sen sijaan korjaa niitä asioita mitä ovat pielessä NYT, sitä enemmän ehtii elää hyvää elämää.

Mutta jos toinen malli kerran toimii paremmin, toki kannattaa jatkaa sitten sitä. Niin kauan kun syyllinen ei koskaan löydy peilistä eikä mistään ikävästä kokemuksesta opi mitään, ei tapahdu mitään oppimista tai kehitystä ylipäätään.

Väestöliiton kyselytutkimusten mukaan 55 % väkivaltaisen lapsuuden kokeneista vanhemmista kohtelee omia lapsiaan väkivaltaisesti. Onko se sinusta merkki siitä, että väkivaltainen lapsuus opettaa kohtelemaan omaa perhettään rakastavasti? Enemmistö siis väkivaltaa lapsuudessaan kokeneista vastaajista on itsekin väkivaltaisia vanhempia, kun ilmeisesti toimivia malleja vanhemmuuteen ei ole löytynyt.

Ymmärrät varmaan, että tuo on huomattavasti korkeampi luku kuin mitä väestöllä keskimäärin. Vaikea lapsuus jättää jälkensä ja tällöin ihmisen on todella paljon tietoisesti tehtävä töitä päästäkseen huonoista automaattisesti käynnistyvistä toimintamalleista eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte. Toki traumaattinen lapsuus on kamala asia, mutta ihan liikaa selitetään asioita vaikealla lapsuudella. Ikään kuin ihminen lakkaisi täysin havainnoimasta maailmaa sen lapsuuden jälkeen, ei aikuisena saisi mitään kokemuksia, palautetta maailmasta jne.

Minulla oli kamala lapsuus väkivaltaisen, elämänhallintaongelmaisen, juopon yh:n lapsena. Mutta eihän lapsuus ole koko elämä, aikuisuudessa on voinut rakentaa sen oman elämän ihan toisen näköiseksi. Olen saanut normaalia palautetta opinnoista, työpaikoista, harrastuksista, enkä yhtään ymmärrä, miksi maailmassa pitäisi yhä antaa sen lapsuuden kokemuksen määrittää, millaista elämää saa elää aikuisena. Huonoja ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, olen lopettanut sellaiset, mukaan lukien suhteen vanhempaani.

Ei ole ehjä kiva ajatus kuulla, mutta jospa sen pohtimisen sijaan että mitä lapsena opittiin pieleen, niin lähtisikin tästä päivästä, tämän hetken elämästä. Mikä siinä mättää, ja miten ne asiat korjataan.

Minulla on toiminut ainakin. Energia ja aika ei riitä sekä lapsuuden vääryyksissä elämiseen että tähän päivään panostamiseen. Pitää valita.

Näin terapeuttikielessä tätä kutsutaan defenssiksi tai self-denialiksi. ”Yhtään en vaurioitunut, en”.

Ja tuo on höpö höpöä. Totta kai traumaattinen lapsuus on traumaattinen lapsuus, mutta kun aikuisuuden ei ole pakko olla sen lapsuuden jatkumoa sellaisenaan.

Aikuisuudessa voi saada korjaavia kokemuksia. Voi kokea onnistumista, saada ja antaa rakkautta, elää itse ihan toisin kun mitä lapsuudessa on joutunut elämään.

Toki edelleen se lapsuus on ollut huono, sitä ei kukaan kiistä, mutta kun aikuisuus on hyvä, se lapsuus ei määritä koko elämää.

Minullakin oli tuo vaihe jossa kaikki muka johtui pelkästään kurjasta lapsuudesta. Vertailin muihin ja niihin jotka olivat päässeet paljon helpommalla, olin katkera kun jouduin tekemään paljon enemmän kuin moni onnekkaampi. 

Jälkikäteen sitten ymmärsi, ettei kyse ollut lapsuudesta, vaan siitä ettei aikuisuus ollut sellaista kun halusi. Ja vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen, olisin ollut onneton ellen olisi saanut sellaista aikuisuutta, jonka halusin. Ja olen nähnyt ystävistä, ettei onnellinen lapsuus suinkaan ole mikään tae onnellisesta aikuisuudesta. Hyvästä lapsuudesta voi päätyä sairauksiin, huonoihin ihmissuhteisiin, työttömyyteen jne. Vaikka niin on helppo yleistää kaiken johtuvan vain lapsuudesta silloin, kun oma elämä ei ole sellaista kun haluaa.

On inhimillistä etsiä syyllisiä omaan pahaan oloon kaikkialta muualta kun peilistä. Mutta eteenpäin se ei auta yhtään, kuluttaa vaan turhaan energiaa, joka tarvittaisiin muualle. Toisekseen huonosta lapsuudesta myös oppii: hylätty oppii itsenäisyyttä, väkivaltaa kokenut osaa kohdella omaa perhettään rakastavasti, raha-asiansa kroonisesti sössineen lapsi opettelee käyttämään rahaa ihan toisin. Jos haluaa.

Kun elämä ei ole oikeudenmukaista ylipäätään, kurja lapsuus on vain yksi kurja asia monen vielä kurjemman asian joukossa. Mitä nopeammin lopettaa lapsuuden ja maailman epäreiluuden pohtimisen ja sen sijaan korjaa niitä asioita mitä ovat pielessä NYT, sitä enemmän ehtii elää hyvää elämää.

Mutta jos toinen malli kerran toimii paremmin, toki kannattaa jatkaa sitten sitä. Niin kauan kun syyllinen ei koskaan löydy peilistä eikä mistään ikävästä kokemuksesta opi mitään, ei tapahdu mitään oppimista tai kehitystä ylipäätään.

Minulla tuli korjaavia kokemuksia jonkin verran aikuisena. Toki oli aina vähön sellainen toiseuden tunne ja että pitää tietyissä asioissa ponnistella muita enemmän. Etenin uralla hyvin, matkustin vähän työmatkoja ja lomia.

Sitten tuli uusi romahdus, kun ainoa lähiomaiseni kuoli ja jäin irralliseksi ja juurettomaksi. Sinnittelen kiinni normaalihkossa elämässä, vaikka en pysty enää menemään lentokentälle, isoihin kauppakeskuksiin, metroon, ehken junaankaan. Nykyisen työni pystyn jotenkin hoitamaan, mutta se kuluttaa minua, eikä minulla ole mitään käsitystä, miten ja mistä voisin joskus saada uuden työn. Olen pelokas ja panikoiva. Kotona ja lenkkipolulla ja työpöydän ääressä ja supertutuissa paikoissa normaali.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte. Toki traumaattinen lapsuus on kamala asia, mutta ihan liikaa selitetään asioita vaikealla lapsuudella. Ikään kuin ihminen lakkaisi täysin havainnoimasta maailmaa sen lapsuuden jälkeen, ei aikuisena saisi mitään kokemuksia, palautetta maailmasta jne.

Minulla oli kamala lapsuus väkivaltaisen, elämänhallintaongelmaisen, juopon yh:n lapsena. Mutta eihän lapsuus ole koko elämä, aikuisuudessa on voinut rakentaa sen oman elämän ihan toisen näköiseksi. Olen saanut normaalia palautetta opinnoista, työpaikoista, harrastuksista, enkä yhtään ymmärrä, miksi maailmassa pitäisi yhä antaa sen lapsuuden kokemuksen määrittää, millaista elämää saa elää aikuisena. Huonoja ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, olen lopettanut sellaiset, mukaan lukien suhteen vanhempaani.

Ei ole ehjä kiva ajatus kuulla, mutta jospa sen pohtimisen sijaan että mitä lapsena opittiin pieleen, niin lähtisikin tästä päivästä, tämän hetken elämästä. Mikä siinä mättää, ja miten ne asiat korjataan.

Minulla on toiminut ainakin. Energia ja aika ei riitä sekä lapsuuden vääryyksissä elämiseen että tähän päivään panostamiseen. Pitää valita.

Näin terapeuttikielessä tätä kutsutaan defenssiksi tai self-denialiksi. ”Yhtään en vaurioitunut, en”.

Ja tuo on höpö höpöä. Totta kai traumaattinen lapsuus on traumaattinen lapsuus, mutta kun aikuisuuden ei ole pakko olla sen lapsuuden jatkumoa sellaisenaan.

Aikuisuudessa voi saada korjaavia kokemuksia. Voi kokea onnistumista, saada ja antaa rakkautta, elää itse ihan toisin kun mitä lapsuudessa on joutunut elämään.

Toki edelleen se lapsuus on ollut huono, sitä ei kukaan kiistä, mutta kun aikuisuus on hyvä, se lapsuus ei määritä koko elämää.

Minullakin oli tuo vaihe jossa kaikki muka johtui pelkästään kurjasta lapsuudesta. Vertailin muihin ja niihin jotka olivat päässeet paljon helpommalla, olin katkera kun jouduin tekemään paljon enemmän kuin moni onnekkaampi. 

Jälkikäteen sitten ymmärsi, ettei kyse ollut lapsuudesta, vaan siitä ettei aikuisuus ollut sellaista kun halusi. Ja vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen, olisin ollut onneton ellen olisi saanut sellaista aikuisuutta, jonka halusin. Ja olen nähnyt ystävistä, ettei onnellinen lapsuus suinkaan ole mikään tae onnellisesta aikuisuudesta. Hyvästä lapsuudesta voi päätyä sairauksiin, huonoihin ihmissuhteisiin, työttömyyteen jne. Vaikka niin on helppo yleistää kaiken johtuvan vain lapsuudesta silloin, kun oma elämä ei ole sellaista kun haluaa.

On inhimillistä etsiä syyllisiä omaan pahaan oloon kaikkialta muualta kun peilistä. Mutta eteenpäin se ei auta yhtään, kuluttaa vaan turhaan energiaa, joka tarvittaisiin muualle. Toisekseen huonosta lapsuudesta myös oppii: hylätty oppii itsenäisyyttä, väkivaltaa kokenut osaa kohdella omaa perhettään rakastavasti, raha-asiansa kroonisesti sössineen lapsi opettelee käyttämään rahaa ihan toisin. Jos haluaa.

Kun elämä ei ole oikeudenmukaista ylipäätään, kurja lapsuus on vain yksi kurja asia monen vielä kurjemman asian joukossa. Mitä nopeammin lopettaa lapsuuden ja maailman epäreiluuden pohtimisen ja sen sijaan korjaa niitä asioita mitä ovat pielessä NYT, sitä enemmän ehtii elää hyvää elämää.

Mutta jos toinen malli kerran toimii paremmin, toki kannattaa jatkaa sitten sitä. Niin kauan kun syyllinen ei koskaan löydy peilistä eikä mistään ikävästä kokemuksesta opi mitään, ei tapahdu mitään oppimista tai kehitystä ylipäätään.

Minulla tuli korjaavia kokemuksia jonkin verran aikuisena. Toki oli aina vähön sellainen toiseuden tunne ja että pitää tietyissä asioissa ponnistella muita enemmän. Etenin uralla hyvin, matkustin vähän työmatkoja ja lomia.

Sitten tuli uusi romahdus, kun ainoa lähiomaiseni kuoli ja jäin irralliseksi ja juurettomaksi. Sinnittelen kiinni normaalihkossa elämässä, vaikka en pysty enää menemään lentokentälle, isoihin kauppakeskuksiin, metroon, ehken junaankaan. Nykyisen työni pystyn jotenkin hoitamaan, mutta se kuluttaa minua, eikä minulla ole mitään käsitystä, miten ja mistä voisin joskus saada uuden työn. Olen pelokas ja panikoiva. Kotona ja lenkkipolulla ja työpöydän ääressä ja supertutuissa paikoissa normaali.

Itsekin olen valitettavasti erinäisten henkisten romahdusten jälkeen joutunut hyväksymään sen tosiasian, ettei stressinsietokykyni luultavasti tule kaiken kokemani jälkeen koskaan olemaan sillä tasolla, kuin millä toivoisin sen olevan. Elämä nyt on mennyt miten on mennyt ja näillä korteilla se on pelattava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte. Toki traumaattinen lapsuus on kamala asia, mutta ihan liikaa selitetään asioita vaikealla lapsuudella. Ikään kuin ihminen lakkaisi täysin havainnoimasta maailmaa sen lapsuuden jälkeen, ei aikuisena saisi mitään kokemuksia, palautetta maailmasta jne.

Minulla oli kamala lapsuus väkivaltaisen, elämänhallintaongelmaisen, juopon yh:n lapsena. Mutta eihän lapsuus ole koko elämä, aikuisuudessa on voinut rakentaa sen oman elämän ihan toisen näköiseksi. Olen saanut normaalia palautetta opinnoista, työpaikoista, harrastuksista, enkä yhtään ymmärrä, miksi maailmassa pitäisi yhä antaa sen lapsuuden kokemuksen määrittää, millaista elämää saa elää aikuisena. Huonoja ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, olen lopettanut sellaiset, mukaan lukien suhteen vanhempaani.

Ei ole ehjä kiva ajatus kuulla, mutta jospa sen pohtimisen sijaan että mitä lapsena opittiin pieleen, niin lähtisikin tästä päivästä, tämän hetken elämästä. Mikä siinä mättää, ja miten ne asiat korjataan.

Minulla on toiminut ainakin. Energia ja aika ei riitä sekä lapsuuden vääryyksissä elämiseen että tähän päivään panostamiseen. Pitää valita.

Näin terapeuttikielessä tätä kutsutaan defenssiksi tai self-denialiksi. ”Yhtään en vaurioitunut, en”.

Ja tuo on höpö höpöä. Totta kai traumaattinen lapsuus on traumaattinen lapsuus, mutta kun aikuisuuden ei ole pakko olla sen lapsuuden jatkumoa sellaisenaan.

Aikuisuudessa voi saada korjaavia kokemuksia. Voi kokea onnistumista, saada ja antaa rakkautta, elää itse ihan toisin kun mitä lapsuudessa on joutunut elämään.

Toki edelleen se lapsuus on ollut huono, sitä ei kukaan kiistä, mutta kun aikuisuus on hyvä, se lapsuus ei määritä koko elämää.

Minullakin oli tuo vaihe jossa kaikki muka johtui pelkästään kurjasta lapsuudesta. Vertailin muihin ja niihin jotka olivat päässeet paljon helpommalla, olin katkera kun jouduin tekemään paljon enemmän kuin moni onnekkaampi. 

Jälkikäteen sitten ymmärsi, ettei kyse ollut lapsuudesta, vaan siitä ettei aikuisuus ollut sellaista kun halusi. Ja vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen, olisin ollut onneton ellen olisi saanut sellaista aikuisuutta, jonka halusin. Ja olen nähnyt ystävistä, ettei onnellinen lapsuus suinkaan ole mikään tae onnellisesta aikuisuudesta. Hyvästä lapsuudesta voi päätyä sairauksiin, huonoihin ihmissuhteisiin, työttömyyteen jne. Vaikka niin on helppo yleistää kaiken johtuvan vain lapsuudesta silloin, kun oma elämä ei ole sellaista kun haluaa.

On inhimillistä etsiä syyllisiä omaan pahaan oloon kaikkialta muualta kun peilistä. Mutta eteenpäin se ei auta yhtään, kuluttaa vaan turhaan energiaa, joka tarvittaisiin muualle. Toisekseen huonosta lapsuudesta myös oppii: hylätty oppii itsenäisyyttä, väkivaltaa kokenut osaa kohdella omaa perhettään rakastavasti, raha-asiansa kroonisesti sössineen lapsi opettelee käyttämään rahaa ihan toisin. Jos haluaa.

Kun elämä ei ole oikeudenmukaista ylipäätään, kurja lapsuus on vain yksi kurja asia monen vielä kurjemman asian joukossa. Mitä nopeammin lopettaa lapsuuden ja maailman epäreiluuden pohtimisen ja sen sijaan korjaa niitä asioita mitä ovat pielessä NYT, sitä enemmän ehtii elää hyvää elämää.

Mutta jos toinen malli kerran toimii paremmin, toki kannattaa jatkaa sitten sitä. Niin kauan kun syyllinen ei koskaan löydy peilistä eikä mistään ikävästä kokemuksesta opi mitään, ei tapahdu mitään oppimista tai kehitystä ylipäätään.

Kaltoinkohdeltu lapsi ei ole syyllinen hakkaamiseen! Ihme syyllistämistä, ”katso peiliin”. Eikö mun hakkaajavanhempien pitäis katsoo peiliin? Pieni viaton lapsi ei todellakaan ole syyllinen siihen että vanhemmat kaltoinkohtelee!

Ei ole. Ja vaikea lapsuus vaikuttaa myös niin, että ei ole mitään kunnollista käsitystä siitä millainen käytös ihmisiltä on niin sanotusti normaalia. Sitten voi helposti tästä syystä huonolla tuurilla päätyä hyvin erikoisiin ihmissuhteisiin ja traumatisoitua vielä lisää.

Tiedän tunteen.

Minua on lapsuuteni ja nuoruuteni ajan kohdeltu erittäin huonosti. Isäni on hakannut, huutanut, pelotellut sairauksilla, valottanut meitä lapsia tahallaan ja niin edelleen. Äiti vain hyväksynyt tilanteen.

Tunnen välillä itseni näkymättömäksi ja aivan 'kaasumaiseksi'. Aivan kuin olisin haamu. Usein tuntuu, että en edes ole ns. olemassa.

Tunnistan itseni myös näistä. Minusta tuntuu että kiintymys tai edes asiallinen kohtelu pitää ansaita, ja yhdestäkin virheestä se otetaan kuitenkin pois.

Tällä on puolensa ja puolensa. Toisaalta minulla ei ole lainkaan prinsessamaista entitlement käytöstä mikä nykyään niin kovin tavallista on, ja esim töissä minusta selvästi pidetään tämän takia, koska hoidan hommani enkä vingu koskaan siitä miten kyllä MINULLA nyt on oikeus siihen tai tähän. En osaa loukkaantua siitä, jos minua ei koko ajan huomioida henkilökohtaisesti ja pikkupiikittely ei oikein pure mitenkään kun on tottunut paljon pahempaan.

Negatiivinen puoli taas on, että en osaa sitten niissäkään tilanteissa, joissa pitäisi, vaatia asiallista käytöstä, lähinnä henkilökohtaisen elämän alueella. Minua käytetään usein hyväksi avuliaisuuteni vuoksi, useimmiten tosin onneksi melko lievästi, tyyliin kaverit pyytävät palveluksia aika helposti, silloinkin kun voisivat tehdä asian itse. Pahempiakin juttuja on ollut historiassa, mutta niitä olen oppinut aikuisiällä välttämään.

Olen kyllä havainnut että roolittaminen toimii elämässä kummasti: huomiota vaatimaan ja odottamaan oppineita paapotaan töissä ja kaveripiireissä ansiotaan enemmän, ja puurtajat jätetään huomiotta. Mutta onneksi löytyy paljon myös ihmisiä jotka arvostavat nöyrää asennetta, mutta tietysti sitä asiallista kohteluakin pitäisi oppia vaatimaan kun sen aika on.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseni myös näistä. Minusta tuntuu että kiintymys tai edes asiallinen kohtelu pitää ansaita, ja yhdestäkin virheestä se otetaan kuitenkin pois.

Tällä on puolensa ja puolensa. Toisaalta minulla ei ole lainkaan prinsessamaista entitlement käytöstä mikä nykyään niin kovin tavallista on, ja esim töissä minusta selvästi pidetään tämän takia, koska hoidan hommani enkä vingu koskaan siitä miten kyllä MINULLA nyt on oikeus siihen tai tähän. En osaa loukkaantua siitä, jos minua ei koko ajan huomioida henkilökohtaisesti ja pikkupiikittely ei oikein pure mitenkään kun on tottunut paljon pahempaan.

Negatiivinen puoli taas on, että en osaa sitten niissäkään tilanteissa, joissa pitäisi, vaatia asiallista käytöstä, lähinnä henkilökohtaisen elämän alueella. Minua käytetään usein hyväksi avuliaisuuteni vuoksi, useimmiten tosin onneksi melko lievästi, tyyliin kaverit pyytävät palveluksia aika helposti, silloinkin kun voisivat tehdä asian itse. Pahempiakin juttuja on ollut historiassa, mutta niitä olen oppinut aikuisiällä välttämään.

Olen kyllä havainnut että roolittaminen toimii elämässä kummasti: huomiota vaatimaan ja odottamaan oppineita paapotaan töissä ja kaveripiireissä ansiotaan enemmän, ja puurtajat jätetään huomiotta. Mutta onneksi löytyy paljon myös ihmisiä jotka arvostavat nöyrää asennetta, mutta tietysti sitä asiallista kohteluakin pitäisi oppia vaatimaan kun sen aika on.

Hyvä! Juuri tuo työn teko kitisemättä ja valittamatta ja draamojen ohittaminen olankohautuksella vie sinut vielä pitkälle!

T. Ketjussa kirjoittanut johtaja, jonka urakehitys on ollut paljon ahkeruuden ja ”urheasti kärsivän” asenteen ansiota

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseni myös näistä. Minusta tuntuu että kiintymys tai edes asiallinen kohtelu pitää ansaita, ja yhdestäkin virheestä se otetaan kuitenkin pois.

Tällä on puolensa ja puolensa. Toisaalta minulla ei ole lainkaan prinsessamaista entitlement käytöstä mikä nykyään niin kovin tavallista on, ja esim töissä minusta selvästi pidetään tämän takia, koska hoidan hommani enkä vingu koskaan siitä miten kyllä MINULLA nyt on oikeus siihen tai tähän. En osaa loukkaantua siitä, jos minua ei koko ajan huomioida henkilökohtaisesti ja pikkupiikittely ei oikein pure mitenkään kun on tottunut paljon pahempaan.

Negatiivinen puoli taas on, että en osaa sitten niissäkään tilanteissa, joissa pitäisi, vaatia asiallista käytöstä, lähinnä henkilökohtaisen elämän alueella. Minua käytetään usein hyväksi avuliaisuuteni vuoksi, useimmiten tosin onneksi melko lievästi, tyyliin kaverit pyytävät palveluksia aika helposti, silloinkin kun voisivat tehdä asian itse. Pahempiakin juttuja on ollut historiassa, mutta niitä olen oppinut aikuisiällä välttämään.

Olen kyllä havainnut että roolittaminen toimii elämässä kummasti: huomiota vaatimaan ja odottamaan oppineita paapotaan töissä ja kaveripiireissä ansiotaan enemmän, ja puurtajat jätetään huomiotta. Mutta onneksi löytyy paljon myös ihmisiä jotka arvostavat nöyrää asennetta, mutta tietysti sitä asiallista kohteluakin pitäisi oppia vaatimaan kun sen aika on.

Hyvä! Juuri tuo työn teko kitisemättä ja valittamatta ja draamojen ohittaminen olankohautuksella vie sinut vielä pitkälle!

T. Ketjussa kirjoittanut johtaja, jonka urakehitys on ollut paljon ahkeruuden ja ”urheasti kärsivän” asenteen ansiota

Eikö tuollaisella tyylillä tule yleensä lähes pomminvarmasti sivuutetuksi joka paikassa? Kiitoksena hyvästä töiden hoitamisesta ilman meteliä saat kiitoksena lisää töitä, mutta et kunniaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseni myös näistä. Minusta tuntuu että kiintymys tai edes asiallinen kohtelu pitää ansaita, ja yhdestäkin virheestä se otetaan kuitenkin pois.

Tällä on puolensa ja puolensa. Toisaalta minulla ei ole lainkaan prinsessamaista entitlement käytöstä mikä nykyään niin kovin tavallista on, ja esim töissä minusta selvästi pidetään tämän takia, koska hoidan hommani enkä vingu koskaan siitä miten kyllä MINULLA nyt on oikeus siihen tai tähän. En osaa loukkaantua siitä, jos minua ei koko ajan huomioida henkilökohtaisesti ja pikkupiikittely ei oikein pure mitenkään kun on tottunut paljon pahempaan.

Negatiivinen puoli taas on, että en osaa sitten niissäkään tilanteissa, joissa pitäisi, vaatia asiallista käytöstä, lähinnä henkilökohtaisen elämän alueella. Minua käytetään usein hyväksi avuliaisuuteni vuoksi, useimmiten tosin onneksi melko lievästi, tyyliin kaverit pyytävät palveluksia aika helposti, silloinkin kun voisivat tehdä asian itse. Pahempiakin juttuja on ollut historiassa, mutta niitä olen oppinut aikuisiällä välttämään.

Olen kyllä havainnut että roolittaminen toimii elämässä kummasti: huomiota vaatimaan ja odottamaan oppineita paapotaan töissä ja kaveripiireissä ansiotaan enemmän, ja puurtajat jätetään huomiotta. Mutta onneksi löytyy paljon myös ihmisiä jotka arvostavat nöyrää asennetta, mutta tietysti sitä asiallista kohteluakin pitäisi oppia vaatimaan kun sen aika on.

Hyvä! Juuri tuo työn teko kitisemättä ja valittamatta ja draamojen ohittaminen olankohautuksella vie sinut vielä pitkälle!

T. Ketjussa kirjoittanut johtaja, jonka urakehitys on ollut paljon ahkeruuden ja ”urheasti kärsivän” asenteen ansiota

Eikö tuollaisella tyylillä tule yleensä lähes pomminvarmasti sivuutetuksi joka paikassa? Kiitoksena hyvästä töiden hoitamisesta ilman meteliä saat kiitoksena lisää töitä, mutta et kunniaa.

Ei tule jos teet työsi loistavasti. Tietenkin vastuun kasvaessa sinunkin pitää kasvaa, ja esim johtajanhommissa on todellakin uskallettava jo pitää puolensa ja ”taisteltava” näkemyksensä puolesta. Mutta sen oppii aina uuden asematason myötä.

Mulla on nyt muutamankymmentä alaista (kaikki ei ole suoria vaan useammassa tasossa) ja tunnistan heistä ainakin osan olevan ”huonosta kodista”. Tämä näkyy yllättävää kyllä hyvänä työsuoritteena, kun tällaiset ihmiset eivät lähde olenkaan ihmissuhdepeleihin, vallankäyttönokitteluun tai muuhun vastaavaan. Lisäksi sellainen resilienssi, ”kurjuuden sieto”, on näillä sata kertaa prempi kuin etuoikeutetuilla kiukku-prinsessoilla mitä myös löytyy. Nämä hiljaiset tekevät työn hyvin, käyttäytyvät kohteliaasti joskin vähän pidättyvästi, mutta eivät koskaan julista ”minä minä, minun vaatimukset, minun halut” - tyylillä tai pelaa röyhkeästi muiden kustannuksella.

Muistan aina, että kukaan ei voi kotiaan valita joten yritän olla reilu ja tasaväkinen kaikille. Mutta sisällä, salaa, jotenkin tsemppaan ja symppaan näitä huonosti kohdeltuja ja yritän tarjota heille mahdollisuuksia. Juuri joku aika sitten tällainen henkilö sai ylennyksen, työsuoritteen takia toki mutta myös juuri tällaisen valittamattoman asenteen takia..

T. Se johtaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseni myös näistä. Minusta tuntuu että kiintymys tai edes asiallinen kohtelu pitää ansaita, ja yhdestäkin virheestä se otetaan kuitenkin pois.

Tällä on puolensa ja puolensa. Toisaalta minulla ei ole lainkaan prinsessamaista entitlement käytöstä mikä nykyään niin kovin tavallista on, ja esim töissä minusta selvästi pidetään tämän takia, koska hoidan hommani enkä vingu koskaan siitä miten kyllä MINULLA nyt on oikeus siihen tai tähän. En osaa loukkaantua siitä, jos minua ei koko ajan huomioida henkilökohtaisesti ja pikkupiikittely ei oikein pure mitenkään kun on tottunut paljon pahempaan.

Negatiivinen puoli taas on, että en osaa sitten niissäkään tilanteissa, joissa pitäisi, vaatia asiallista käytöstä, lähinnä henkilökohtaisen elämän alueella. Minua käytetään usein hyväksi avuliaisuuteni vuoksi, useimmiten tosin onneksi melko lievästi, tyyliin kaverit pyytävät palveluksia aika helposti, silloinkin kun voisivat tehdä asian itse. Pahempiakin juttuja on ollut historiassa, mutta niitä olen oppinut aikuisiällä välttämään.

Olen kyllä havainnut että roolittaminen toimii elämässä kummasti: huomiota vaatimaan ja odottamaan oppineita paapotaan töissä ja kaveripiireissä ansiotaan enemmän, ja puurtajat jätetään huomiotta. Mutta onneksi löytyy paljon myös ihmisiä jotka arvostavat nöyrää asennetta, mutta tietysti sitä asiallista kohteluakin pitäisi oppia vaatimaan kun sen aika on.

Hyvä! Juuri tuo työn teko kitisemättä ja valittamatta ja draamojen ohittaminen olankohautuksella vie sinut vielä pitkälle!

T. Ketjussa kirjoittanut johtaja, jonka urakehitys on ollut paljon ahkeruuden ja ”urheasti kärsivän” asenteen ansiota

Eikö tuollaisella tyylillä tule yleensä lähes pomminvarmasti sivuutetuksi joka paikassa? Kiitoksena hyvästä töiden hoitamisesta ilman meteliä saat kiitoksena lisää töitä, mutta et kunniaa.

Ei tule jos teet työsi loistavasti. Tietenkin vastuun kasvaessa sinunkin pitää kasvaa, ja esim johtajanhommissa on todellakin uskallettava jo pitää puolensa ja ”taisteltava” näkemyksensä puolesta. Mutta sen oppii aina uuden asematason myötä.

Mulla on nyt muutamankymmentä alaista (kaikki ei ole suoria vaan useammassa tasossa) ja tunnistan heistä ainakin osan olevan ”huonosta kodista”. Tämä näkyy yllättävää kyllä hyvänä työsuoritteena, kun tällaiset ihmiset eivät lähde olenkaan ihmissuhdepeleihin, vallankäyttönokitteluun tai muuhun vastaavaan. Lisäksi sellainen resilienssi, ”kurjuuden sieto”, on näillä sata kertaa prempi kuin etuoikeutetuilla kiukku-prinsessoilla mitä myös löytyy. Nämä hiljaiset tekevät työn hyvin, käyttäytyvät kohteliaasti joskin vähän pidättyvästi, mutta eivät koskaan julista ”minä minä, minun vaatimukset, minun halut” - tyylillä tai pelaa röyhkeästi muiden kustannuksella.

Muistan aina, että kukaan ei voi kotiaan valita joten yritän olla reilu ja tasaväkinen kaikille. Mutta sisällä, salaa, jotenkin tsemppaan ja symppaan näitä huonosti kohdeltuja ja yritän tarjota heille mahdollisuuksia. Juuri joku aika sitten tällainen henkilö sai ylennyksen, työsuoritteen takia toki mutta myös juuri tällaisen valittamattoman asenteen takia..

T. Se johtaja

Etkö usko, että karut kasvuolosuhteet voivat saada ihmiset käyttäytymään hyvin eri tavoin? Esimerkiksi ns. diivailu voi olla yritys kompensoida sitä, että on aiemmin kohdeltu kuin roskaa.

Itselläni on ollut ihan kohtuullinen lapsuus, mutta muuten minua on kiusattu todella paljon ja tämän vuoksi samoja ajatuksia. Jäin myös kiusaamisen kanssa ihan omilleni, kun en saanut vanhemmilta apua ja asiasta ei voinut edes heille puhua. He eivät ymmärrä mitään "heikkoutta" ja mistään ei saisi välittää. Minua on myös lapsuudessa yritetty "karaista" väärällä tavalla eli tavallaan pakottaa harrastamaan "rohkaisevia" urheilulajeja. Monesti tunsin olevani vääränlainen, koska olin vanhempien mielestä liian herkkä ja kiltti lapsi, jonka olisi pitänyt osata pitää puolensa. Kuitenkin vanhempia ei paljon saanut vastustaa ja he odottivat että menen heidän päätöksiensä mukaan ja kotona piti olla "kiltti".  Olen ollut todella yksinäinen aina nuoruudesta lähtien ja monesti ihan yksin koulussa sen kiusaamisen lisäksi. Tavallaan kukaan ihminen ei tunne  minua ja vanhemmatkin tietävät minusta aika vähän, kun eivät ole halunneet "tutustua minuun kunnolla". Koskaan eivät ole kysyneet mitä kuuluu ja ymmärtäneet kiusaamisen aiheuttamia jälkiä. Jos minun lastani kiusattaisiin ja tietäisin hänen olevan ihan yksin niin varmaan olisin ihan sekaisin huolesta. Jotenkin hirveän ikävä ajatus etteivät ole asialla vaivanneet päätään lainkaan. Itse olen sitten puolestaan sellainen ihminen, joka sitten huolehtii kaikesta. Vanhemmat eivät jotenkin ikinä järkyty mistään ja ovat jotenkin hirveän kovia ihmisiä. Jotain narsismia kyllä mukana. Äitinikin tavallaan aina pitää itseään niin hyvänä ja tekee asiat oikein ja silti totuus ei ole tämä ja jos häntä arvostelee on todellinen marttyyri. Tavallaan ei koskaan myönnä olevansa väärässä tai puhumattakaan pyydä anteeksi. Nytkin sattui yksi tapaus, kun itse puolustin kantaani yhteen asiaan ja hän väitti viimeiseen asti vastaan. Sitten asia olikin niin kuin sanoin ja pelastin tilanteen. Silti ei mitään kiitosta tai hän ei edes myöntänyt kuinka paha tilanne olisi ollut ilman "pelastustani" ja tämä asia vielä liittyi minuun joten taas tuli tunne, ettei minulla ja asioillani ole väliä. Molemmat ovat myös hirveän levottomia ihmisiä ja itse olen kuitenkin aika rauhallinen. Minulle on myös tuttua tuo näkömättömyyden tunne. Se tavallaan alkoi jo yläkoulussa. Tunnen itseni tavallaan olevan kuin joku robotti ja olo on epätodellinen. Myös koko oma "olemus" tuntuu monesti vieraalta. Kaikki dissosiaatiot depersonalisaatiot olen käynyt läpi ja kyllä niiden oireet sopivat hyvin minuun. Sosiaalisten tilanteiden pelkoa on myös, mutta oikeastaan en vaan enää viihdy hyvin ihmisten seurassa muutenkaan.

Jatkuu vielä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte. Toki traumaattinen lapsuus on kamala asia, mutta ihan liikaa selitetään asioita vaikealla lapsuudella. Ikään kuin ihminen lakkaisi täysin havainnoimasta maailmaa sen lapsuuden jälkeen, ei aikuisena saisi mitään kokemuksia, palautetta maailmasta jne.

Minulla oli kamala lapsuus väkivaltaisen, elämänhallintaongelmaisen, juopon yh:n lapsena. Mutta eihän lapsuus ole koko elämä, aikuisuudessa on voinut rakentaa sen oman elämän ihan toisen näköiseksi. Olen saanut normaalia palautetta opinnoista, työpaikoista, harrastuksista, enkä yhtään ymmärrä, miksi maailmassa pitäisi yhä antaa sen lapsuuden kokemuksen määrittää, millaista elämää saa elää aikuisena. Huonoja ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, olen lopettanut sellaiset, mukaan lukien suhteen vanhempaani.

Ei ole ehjä kiva ajatus kuulla, mutta jospa sen pohtimisen sijaan että mitä lapsena opittiin pieleen, niin lähtisikin tästä päivästä, tämän hetken elämästä. Mikä siinä mättää, ja miten ne asiat korjataan.

Minulla on toiminut ainakin. Energia ja aika ei riitä sekä lapsuuden vääryyksissä elämiseen että tähän päivään panostamiseen. Pitää valita.

Näin terapeuttikielessä tätä kutsutaan defenssiksi tai self-denialiksi. ”Yhtään en vaurioitunut, en”.

Ja tuo on höpö höpöä. Totta kai traumaattinen lapsuus on traumaattinen lapsuus, mutta kun aikuisuuden ei ole pakko olla sen lapsuuden jatkumoa sellaisenaan.

Aikuisuudessa voi saada korjaavia kokemuksia. Voi kokea onnistumista, saada ja antaa rakkautta, elää itse ihan toisin kun mitä lapsuudessa on joutunut elämään.

Toki edelleen se lapsuus on ollut huono, sitä ei kukaan kiistä, mutta kun aikuisuus on hyvä, se lapsuus ei määritä koko elämää.

Minullakin oli tuo vaihe jossa kaikki muka johtui pelkästään kurjasta lapsuudesta. Vertailin muihin ja niihin jotka olivat päässeet paljon helpommalla, olin katkera kun jouduin tekemään paljon enemmän kuin moni onnekkaampi. 

Jälkikäteen sitten ymmärsi, ettei kyse ollut lapsuudesta, vaan siitä ettei aikuisuus ollut sellaista kun halusi. Ja vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen, olisin ollut onneton ellen olisi saanut sellaista aikuisuutta, jonka halusin. Ja olen nähnyt ystävistä, ettei onnellinen lapsuus suinkaan ole mikään tae onnellisesta aikuisuudesta. Hyvästä lapsuudesta voi päätyä sairauksiin, huonoihin ihmissuhteisiin, työttömyyteen jne. Vaikka niin on helppo yleistää kaiken johtuvan vain lapsuudesta silloin, kun oma elämä ei ole sellaista kun haluaa.

On inhimillistä etsiä syyllisiä omaan pahaan oloon kaikkialta muualta kun peilistä. Mutta eteenpäin se ei auta yhtään, kuluttaa vaan turhaan energiaa, joka tarvittaisiin muualle. Toisekseen huonosta lapsuudesta myös oppii: hylätty oppii itsenäisyyttä, väkivaltaa kokenut osaa kohdella omaa perhettään rakastavasti, raha-asiansa kroonisesti sössineen lapsi opettelee käyttämään rahaa ihan toisin. Jos haluaa.

Kun elämä ei ole oikeudenmukaista ylipäätään, kurja lapsuus on vain yksi kurja asia monen vielä kurjemman asian joukossa. Mitä nopeammin lopettaa lapsuuden ja maailman epäreiluuden pohtimisen ja sen sijaan korjaa niitä asioita mitä ovat pielessä NYT, sitä enemmän ehtii elää hyvää elämää.

Mutta jos toinen malli kerran toimii paremmin, toki kannattaa jatkaa sitten sitä. Niin kauan kun syyllinen ei koskaan löydy peilistä eikä mistään ikävästä kokemuksesta opi mitään, ei tapahdu mitään oppimista tai kehitystä ylipäätään.

Minulla tuli korjaavia kokemuksia jonkin verran aikuisena. Toki oli aina vähön sellainen toiseuden tunne ja että pitää tietyissä asioissa ponnistella muita enemmän. Etenin uralla hyvin, matkustin vähän työmatkoja ja lomia.

Sitten tuli uusi romahdus, kun ainoa lähiomaiseni kuoli ja jäin irralliseksi ja juurettomaksi. Sinnittelen kiinni normaalihkossa elämässä, vaikka en pysty enää menemään lentokentälle, isoihin kauppakeskuksiin, metroon, ehken junaankaan. Nykyisen työni pystyn jotenkin hoitamaan, mutta se kuluttaa minua, eikä minulla ole mitään käsitystä, miten ja mistä voisin joskus saada uuden työn. Olen pelokas ja panikoiva. Kotona ja lenkkipolulla ja työpöydän ääressä ja supertutuissa paikoissa normaali.

Minäkin olen pelokas ja panikoiva. Jos yhtään mitään normaalista poikkeavaa on tiedossa ahdistun ja stressaannun niin, etten saa tilanteeseen mitään rotia. Pelkään etukäteen aivan kaikkea ja odotan seuraavaa katastrofia tapahtuvaksi. Jos onnistun pelkotiloiltani saamaan ihmissuhteen tai työn kiinnityn niihin niin tiukasti turvaa etsien, että se on aina oma romahduksensa jos tie tulee niiltä osin päätökseen. Kaipaan niin paljon turvaa ja jatkuvuutta ettei se ole normaalia ja saatan hakea niitä asioita aivan väärillä tavoin (epäterveet ihmissuhteet jne).

On todella raskasta kun ei tiedä edes kuka on identiteetiltään. Hyvinä päivinä saan pieniä vihjeitä siitä, ja niistä palasista olen yrittänyt rakentaa jonkinlaista minuutta. Tuntuu kuin minut olisi koottu tuhansista pienistä sirpaleista joista yksikään ei sovi.

- se lasiseinän takana oleva

tässä loput

Tämä viesti nyt menee vähän aiheesta ohi, mutta tavallaan vanhemmat ovat omassakin tapauksessa lisänneet "tuskaani", kun eivät ole auttaneet ja tavallaan ovat  enemmänkin hankaloittaneet elämääni. Vielä olen jotenkin pärjännyt, mutta onnellinen en ole ja en enää pysty olemaan rento muiden seurassa. Olen aina ollut vähän ujo ja mieluummin viihtynyt pienessä porukassa, mutta nyt jännitän uusia tilanteita todella paljon. Tavallaan kukaan ei ole koskaan sanonut minulle mitään positiivista ja senkin vuoksi tavallaan pelkään aina pahinta. Tämä on myöskin jotenkin ikävää, kun itse olen yrittänyt olla ihan "hyvä" ihminen kaikille ja tavallaan saanut vaan pahan palkakseni. En minä silti itseäni muuta ja olen vieläkin samanlainen. Toisaalta nyt olen paljon arempi, epäilevämpi ja luota oikein kenenkään. Tietynlainen iloisuus on hävinnyt täysin. En osaa olla enää huoleton ja tavallaan veden perässäni isoa taakkaa menneistä vuosista. Joskus ajattelen jotain iloisen näköistä ihmistä siellä muiden joukossa ja ajattelen "osaisimpa" itsekin iloita noin tai  sitä erikoisesti pukeutunutta nuorta miettien kumpa itsekin uskaltaisin pukeutua niin. Olen jossain välitilassa ja tavallaan en ole kymmeneen vuoteen elänyt täysillä ja se on ihan vieras käsite minulle. Itse elän päivän kerrallaan ja iloitsen siitä, että tänään kaikki meni vaihteeksi hyvin. Pahaa odotan edelleen ja en edes osaa odottaa hyvää. Jos joku sanoisi jotain positiivista en varmaan uskoisi tai sitten itkisin liikutuksesta. Tunnen itseni myös aina ihan huonoksi ihmiseksi ja arvoton olo ollut pitkään. Se ei ole kyllä ihme, kun muut ovat kohdelleet minua todella huonosti ja jos vastustin niin se vaan pahensi asiaa. Mietinkin joskus, että olen tavallaan kuin joku "orja" heihin verrattuna. Tietenkin tämä kaikki voi näyttää siltä, että olisin ihan surkea ihminen. Kuitenkin olen ollut nyt yli kymmenen vuotta hyvin yksin ja kiusattu ja ssinä mielessä en ole elänyt mitään normaalia nuoruutta.

Tämä sama yksinäisyys jatkuu edelleen. Sitä ei helposti muuteta kertomieni seikkojen sekä paikkakunnan ja muidenkin syiden vuoksi. Ei ole helppoa enää aikuisena saada ystäviä jos on itse ujompi ja muutenkin vaihtaa paljon paikkakuntaa, eikä viihdy itse missään isossa porukassa. Ymmärrän tietenkin omat rajoitukseni, mutta silti en tiedä miten tilannetta muuttaisin. Joillakin on jäänyt iso ystäväporukka aiemmista vuosista ja minulle ei ketään. Siinä mielessä pitäisi tavallaan aloittaa nollasta ja tunnustaa oma " kelvottomuus" muille. En tiedä kuinka voisin ikinä kertoa tilanteestani kenellekään ja paljastaa millaista elämäni on ollut. Häpeisin varmasti todella paljon. Tavallaan haluaa suojella itseään ja pelkää, että tilanne pahenee, mutta samalla elämä polkee paikallaan.

Pätemisestä tuli mieleen että se varmaan oikeesti ON jpnkun selvitytymiskeino. Jos totuus on kipua ja tuskaa noin helpompi teeskennellä.

Mun hak-kaaja ki-duttaja vanhemmat kooden väkivalta oli järkyttävän raakaa eikä liittynyt lapsen tekemisiin (hak-kasivat siis omana stressinpurkukeinonaan jos heitä itseään vi-tutti joku asia) ovat hoitaneet kätevästi tän vastuukysymyksen: ovat joko UNOHTANEET kaiken tai sit KIISTÄVÄT täysin kaiken ja kieltävät että mitään ei tapahtunut koskaan.

Sitä kätevästi haukutaan pahat ilkeät lapset jota ”kelsityillä valheilla kisaa kinnollisia vanhempiaan”.

Onneksi mulla on 2 sisarusta jotka muistaa samat asiat ja tapahtumat. Muiten voisin oileeti luulla olevani hullu, niin valuuttavaa on vanhempien itsepetos ja luja usko siihen että eivät ikinä tehneet mitään väärää. Kehtaavat vielä hokea että kylöä teidän pitäisi olla KIITOLLISIA!!

Vierailija kirjoitti:

Pätemisestä tuli mieleen että se varmaan oikeesti ON jpnkun selvitytymiskeino. Jos totuus on kipua ja tuskaa noin helpompi teeskennellä.

Mun hak-kaaja ki-duttaja vanhemmat kooden väkivalta oli järkyttävän raakaa eikä liittynyt lapsen tekemisiin (hak-kasivat siis omana stressinpurkukeinonaan jos heitä itseään vi-tutti joku asia) ovat hoitaneet kätevästi tän vastuukysymyksen: ovat joko UNOHTANEET kaiken tai sit KIISTÄVÄT täysin kaiken ja kieltävät että mitään ei tapahtunut koskaan.

Sitä kätevästi haukutaan pahat ilkeät lapset jota ”kelsityillä valheilla kisaa kinnollisia vanhempiaan”.

Onneksi mulla on 2 sisarusta jotka muistaa samat asiat ja tapahtumat. Muiten voisin oileeti luulla olevani hullu, niin valuuttavaa on vanhempien itsepetos ja luja usko siihen että eivät ikinä tehneet mitään väärää. Kehtaavat vielä hokea että kylöä teidän pitäisi olla KIITOLLISIA!!

Miten ehdit päivisin hoitaa töitäsi kaiken täällä kirjoittelun lomassa, johtaja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pätemisestä tuli mieleen että se varmaan oikeesti ON jpnkun selvitytymiskeino. Jos totuus on kipua ja tuskaa noin helpompi teeskennellä.

Mun hak-kaaja ki-duttaja vanhemmat kooden väkivalta oli järkyttävän raakaa eikä liittynyt lapsen tekemisiin (hak-kasivat siis omana stressinpurkukeinonaan jos heitä itseään vi-tutti joku asia) ovat hoitaneet kätevästi tän vastuukysymyksen: ovat joko UNOHTANEET kaiken tai sit KIISTÄVÄT täysin kaiken ja kieltävät että mitään ei tapahtunut koskaan.

Sitä kätevästi haukutaan pahat ilkeät lapset jota ”kelsityillä valheilla kisaa kinnollisia vanhempiaan”.

Onneksi mulla on 2 sisarusta jotka muistaa samat asiat ja tapahtumat. Muiten voisin oileeti luulla olevani hullu, niin valuuttavaa on vanhempien itsepetos ja luja usko siihen että eivät ikinä tehneet mitään väärää. Kehtaavat vielä hokea että kylöä teidän pitäisi olla KIITOLLISIA!!

Miten ehdit päivisin hoitaa töitäsi kaiken täällä kirjoittelun lomassa, johtaja?

Onko joku oikeasti uskonut minun olevan johtaja? Olen trolli. Ei minulla muuten olisi mahdollisuutta pyöriä täällä kaiket päivät kehumassa suorituksiani. Ei työnantaja maksa kenelläkään mielen solmujen availusta keskustelupalstoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla meni ajoittain hyvin, kun välittävämpi vanhempi oli vielä elossa.

Joo, ehkä mies ja lapset eivät olisi ratkaisseet ongelmaa. Ehkä se on sellainen henkinen pakopaikka, että kuvittelee, että silloin asiat olisivat hyvin. Tunnistan tuon suoritusstressin. Minun on tosi vaikea lähteä vaikka kummilapsenkaan kanssa mihinkään, kun tulee jotain suorituspainetta ja olo kyvyttömyydestä. Itsetunto heilahtelee hetkuttäin ok:sta olemattomaan.

Minua on kohdeltu ihan konkreettisesti näkymättömänä vuosia, mutta uskon kokemuksen syntyvän myös aktiivisesta kaltoikohtelusta tai siitä, ettei vanhempi osaa tukea henkisesti.

Minulle taas se henkinen pakopaikka oli ajatus siitä, että saavuttaisin jotain niin merkittävää ammatillista menestystä ja saisin niin paljon vaikutusvaltaa, että lapsuuden näkymättömyyden kokemus ikään kuin sen avulla pyyhkiytyisi pois. Että vaikka lapsena olin näkymätön, niin nyt olen täysillä ohjaksissa.

Kuvitelmani työelämästä oli aika ylitsevuotavan idealistinen (ei kukaan pääse tekemään niin vapaasti juttuja mielensä mukaan kuin teininä luulin). Perhe-elämään taas ajattelin olevani jollain tavalla sopimaton ja mietin, että ehkä olisi parempi elää yksin. Elämä kuitenkin jakoi käteen toisenlaiset kortit aikuisena.

Minulla on täysin samat fantasiat kyllä edelleen tuon menestyksen suhteen... Saisihan siitä rahaa jolla ostaa itselle vaikka kokopäiväistä terapiaa.

Samalla tavalla kuin huomaan perhehaaveeni olevan yli-idealistinen niin valitettavasti on tuokin.

Minulla olisi rahaa maksaa terapiaa, mutta mistäpä sellaisen terapeutin löytää, jonka avulla ihan oikeasti paranee. Eipä ole ollut apua tähän mennessä kokeilluista. Eikä kyllä ole tällä hetkellä oikein aikaakaan, koska on velvollisuuksia sitä työtä kohtaan.

Sama homma. Olen etsinyt ja koittanut löytää terapiaa, joka oikeasti auttaisi, mutta ei sellaista löydy. Olen kokeillut monenlaista, mm taideterapiaa, ryhmäterapiaa, monia eri suuntauksia, lyhyitä ja pitkiä terapiajaksoja burnoutin (minäkin olen suorittaja) ja masennuskausien vuoksi. Ja lisäksi käynyt 3:n vuoden kelan tukeman terapian. Rahaa on palanut, en edes jaksa laskea kuinka paljon.

Ainoa hyöty, mitä kaikista terapioista olen saanut, on siinä, että näen selvästi ongelmani. Mutta kuinka ne parantaa? Vaatisi varmaan 10 vuotta lisää, että voisi muuttaa koko olemassaolemisensa idean.

Lapsuudessa minäkuva syntyy ja kehittyy ja se on todella hyvin sitkeä ja pysyvä. Ja sen on tarkoituskin olla, jotta voisi alkaa elää sitä elämää. Mutta meillä kaltoinkohdelluilla raukoilla tuollainen elämä on tuskaisaa. Jos haluaisi muuttaa sitä minäkuvaa, niin pitäisi laittaa koko minä ensin ihan palasiksi, jotta voisi kehittyä toisenlaiseksi. Mutta miten? En tiedä.