Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.

Joskus saa. Oma ennen niin voimakas ja heikkoutta halveksiva, rahaa rakastava riistokapitalisti-isäni on tätä nykyä luottotiedoton rapajuoppo, jota sadisti äitipuoleni hoitaa pesten kuset ja paskat pitkin lattioita. Ovat molemmat aika huonossa kunnossa nykyään, mutta kumma kyllä en ole vahingoniloinen, vaan tunnen myötätuntoa. Molemmat ovat kärsineet ja paljon. Toivon aidosti molemmille jotain parempaa. Kärsimyksen näkeminen ei itsessäni tuottanutkaan mitään hyvää oloa.

Toisaalta tiedostan, että jos asiat olisivat menneet hyvin, niin heidän kohtelunsa minua kohtaan saattaisi olla hyvinkin paljon erilaista ja satuttavaa. Sellaista mitä se oli lapsena.

Mutta joo, traumoja on. Etenkin perusluottamuksen ja turvallisuuden, riittävyyden, kelpaamattomuuden ja kaiken muun mahdollisen suhteen. Tunnen olevani elossa vain silloin kun jotain tapahtuu, mutta kun ei tapahdu mitään ja olen yksin kotona, tunnen häviäväni jollain tapaa. Perheettömyys on aika iso juttu, eikä lapsuuden perheen puuttumista saa täysin korvattua edes hyvällä parisuhteella. Aukko sisällä sen suhteen on liian valtava ja muistutuksia juurettomuudesta tulee lähes joka päivä. On aika harvinaista, että ei ole juuri missään tekemisissä oman lapsuuden perheen kanssa ja esim. joulu-utelut ovat semisti ahdistavia. Ja kysymykset siitä, että oletko vanhempiesi luona, kun menen käymään kotipaikkakunnallani. Ööööööööö, ennnn. Jos saan lapsia, niin utelut isovanhemmista on varmasti yksi kipua aiheuttava juttu kanssa.

Sitä tajuaa niin raadollisesti koko ajan, mistä kaikesta on jäänyt paitsi ja mistä kaikesta tulee jäämään paitsi.

Minulla on sama juttu, kaipaan koko ajan kiksejä ja vaaraa ja jännitystä että tunnen olevani olemassa, vaikka sitten jonkun yhteiskunnallisen tapahtuman muodossa. Usein tekisi mieli sytyttää vaikka asioita tuleen. En tahdo tehdä rikoksia tai vahingoittaa ketään, haluan vain nähdä kaaosta..

Tai en tiedä onko kyseessä sama juttu.. Olen huomannut, että siinä missä monet traumatisoituneet tuntuu olevan herkkiä ja kaikille hyvää tahtovia myötätuntoisia ihmisiä, niin minä taas en tunne oikein koskaan mitään, ja saan kaikista netin antisosiaalisuus/narsismi/psykopatiatesteistä aina täydet pisteet. En ole tunnetasolla mikään hentoinen keiju joka vain haluaa hyvää kaikille vaan ennemminkin vihainen, väkivaltainen iso mies joka tykkää kaaoksesta ja ihmisten hädästä.

Julkisuudessa pyritään luomaan sellaista mielikuvaa, että vaikeudet aina jollain tavalla henkistäisivät ja vahvistaisivat ihmistä. Käytännössä kuitenkin se mikä ei tapa, yleensä vituttaa.

Eikä se selviytyminenkään mitään kauhean hohdokasta ole. Yleensä selviytyminen on sitä, että painaa pakolla eteenpäin, koska muutakaan mahdollisuutta ei ole. Se selviytyjä kamppailee joka päivä sen kanssa, että saa asioita tehtyä, saa itsensä ylös sängystä, syötyä, käytyä töissä/opinnoissa. Kaikkea tekemistä varjostaa voimakas ahdistus, masennus ja tyhjyys, jota vastaan taistelee viimeisestä hetkestä ensimmäiseen hetkeen, kun menee nukkumaan ja herää taas uuteen päivään. Kaikki velvoitteet vaatii ponnistelua, koska samanaikaisesti ei vain meinaisi jaksaa mitään. Ei kovin hohdokas sankaritarina. Siihen lisänä riippuvuudet ja muut ristiriitaisuudet ja persoonan heikkoudet.

Se vain halutaan esittää jonain elämää suurempana sankaritarinana, missä kaltoinkohdeltu ratsastaa tarinan lopussa valkealla ratsulla voittajana kohti auringonlaskua ja elämä on yhtä onnea ja autuutta siitä eteenpäin. Ihmiset eivät voi sietää ajatusta, että entä jos se sankari onkin täysin rikki ja romuna elämän loppuun saakka. On hengissä, kyllä, suorittaa velvotteita, kyllä, mutta sisällä jäytää jäätävä tyhjyys, ahdistus ja kaaos.

Olen niin samaa mieltä kanssasi. Eiväthän toki traumat kaikkea koko ajan hallitse, mutta kyllä voimakkaasti vaikuttavat silti elämään terapioista huolimatta. Vaikeudet voimavaroiksi -artikkelit tuntuvat välillä suoranaiselta toimittajien vittuilulta traumatisoituneille.

Täsmälleen, ja eivien välistä kuultaa se että toimittajan oman elämän suurin trauma oli se kun kynsilakka ei mätchännytköön huulipunan sävyyn. Sitten tällä kokemuksella kirjotetaan alistetuille ja hakatuille elämänohjeita. ”Ota elämä omaan ohjaukseesi”, ”käännä tappiot voitoksi” ym lässynlää paskaa.

Vierailija kirjoitti:

Hyppään keskusteluun kesken lukemisen, aihe koskettaa.

Minulla ei ole pahat vanhemmat. Minulla on vanhemmat, joiden oma lapsuus on todennäköisesti ollut hyvin vaikeaa (en tiedä paljoakaan, sillä perheessämme ei vaikeista asioista olla koskaan puhuttu). Minulla on vanhemmat, jotka näköalattomuudessaan siirsivät kaiken kokemansa ja oppimansa meihin lapsiin.

Minun lapsuuteni oli emotionaalisesti tyhjä. En tajunnut sitä aina silloin, että siinä olisi jotain outoa kyhjöttää aina yksin koulun jälkeen huoneessaan. En ymmärtänyt sillon neljännellä luokalla alkaneita paniikkikohtauksia jolloin kävelin ympäri huonettani sydän tuhatta hakaten ja peläten sitä mitä tapahtuu. Tiesin vain jo silloin sen, etten voisi hakea turvaa vanhemmiltani, tai tulisin mitätöidyksi. Ja sitä olen kokenut. Opin nukkumaan viikonloppuisin pitkään, koska äiti sai aamuisin raivokohtauksia, ja saattoi viskata vaikka kirjahyllyn sisällön lattialle. Minulle suututtiin, kun nukuin liikaa. Teini-iässä aloin saada raivokohtauksia koska en osannut käsitellä tunteita rakentavasti, ja sain aina niistä selkään. Kukaan ei perheessämme osannut käsitellä tunteita. Olisin tarvinnut apua, mutta ei ketään kiinnostanut. Opin siitä, että olen arvoton, ja lapsuudesta lähtien minut ja muun maailman on erottanut lasiseinä, jonka läpi en pääse, en vaikka tekisin mitä.

Opin todella taitavaksi ihmisten tunnetilojen lukijaksi, ja olen sitä edelleen. Ja se uuvuttaa minut välillä loppuun. Jos en ole muille ihmisille näkymätön tai jotenkin ”raasu” jota ei tarvitse noteerata, olen automaattinen terapeutti. Olen sitä isälleni edelleen, joka soittaa terveysongelmistaan minulle. Olen kaksi kertaa aikuisena yrittänyt kovassa hädässä soittaa hänelle, ja hän sanoi molempina, että ei voi auttaa, pitää mennä. Toisesta soitosta ei ole vuottakaan. Olen kolmekymmentä. Olen jäänyt tietyissä asioissa aivan lapsen tasolle ja kuvittelen edelleen, että saisin vastakaikua ja että minutkin pystyttäisiin kohtaamaan.

Lukion sain loppuun, mutta sen jälkeen masennuin ja olen ajelehtinut elämässäni saamatta mitään pysyvää aikaan. Välillä olen ollut töissä, välillä yrittänyt opiskella. Olen perfektionisti, joka kokee että minun on pakko suorittaa paremmin kuin muut, jotta kelpaisin edes vähän. Alisuoriutuvana perfektionistina asettaa itsensä melko hankalaan tilanteeseen - päässä kokoontuu jatkuva paskakomitea, joka jatkaa vanhempieni ja muiden elämässäni olleiden puhetta siitä, kuinka olen arvoton ja huono.

Voisin jatkaa traumaoireista ja terapiasta, mutta täällä oli paljon sanottu niistä sellaista, jotka itsekin allekirjoitan.

Minäkin olen kulkenut tuollaisen polun. Luultavasti jossain vaiheessa päädyt oman hyvinvointisi turvaamiseksi lopettamaan yhteydenpidon isääsi. Vanhemman kuuluisi tuossa vaiheessa olla sinun tukenasi, eikä niin, että sinä vain annat ja annat hänelle voimiasi saamatta itse mitään takaisin.

Näkymättömyys ja tunne, ettei kukaan kuuntele mitä sanottavaa minulla on. Tunne etten ole arvokas tai ettei ketään kiinnosta.

Se johtuu lapsuuden perheeni väheksynnästä jota sain kokea. Kun puhuin, kukaan ei kuunnellut, päälleni puhuttiin, katse käännettiin pois, keskustelun aihe vaihdettiin.

Olo oli tuon kaiken jälkeen suorastaan ruumiista irtautuva ja epätodellinen. Ihan kuin olisin ilmaa, niin kuin ääneni ei kuuluisi ollenkaan, kuin en edes olisi olemassa

Nyt aikuisena on hämmentävää ja pelottavaa, että kaikki kuuntelevat mua. Ihmiset katsovat kohti kun puhun. Minua kohtaan osoitetaan normaalia kiinnostusta. Vaikea sopeutua kun ei ole tottunut sellaiseen...

Yksi ajatus perheellisille tai siitä haaveileville traumatisoituneille:

Kun olet tukiverkoton, siis ilman isovanhempia, tätejä, kummeja, enoja, ylipäätään sukua, ja täysin yksin oman jaksamisesi varassa (apua ei saa yhteiskunnaltakaan välttämättä vaikka pyytää) niin on yksi ajatus mikä auttaa eteenpäin.

Se että olet uudisraivaaja ja luot täysin uuden suvun.

Vähän kuin amerikkaan lähteneet siirtolaiset, vain menolippu taskussa ja siellä piti kaikki tehdä itse ilman apua ja tukea.

Mulle tuottaa jopa iloa se että saan tehtyä kokonaan uuden suvun! Mun lapsuusperhe ja suku on vit-tuilevaa ja ilkeää, pahansuopaa ja itsekästä, ketään ei auteta ja jos joku pyytää apua niin sille nauretaan päin näköä. Nyt taas omat lapseni kasvatan auttamaan, tukemaan, tuntemaan itsensä arvokkaiksi, välittämään ja rakastamaan.

Minä olen uuden sukuni ensimmäinen esiäiti ja ensimmäinen lenkki sukupolvien ketjussa. Se mun sukupolvien ketju katkesi mun vanhempiin ja sitä ketjua en edes halua enää korjata.

Tsemppiä kaikille ketjun kirjottajille!

Miten te jaksatte. Toki traumaattinen lapsuus on kamala asia, mutta ihan liikaa selitetään asioita vaikealla lapsuudella. Ikään kuin ihminen lakkaisi täysin havainnoimasta maailmaa sen lapsuuden jälkeen, ei aikuisena saisi mitään kokemuksia, palautetta maailmasta jne.

Minulla oli kamala lapsuus väkivaltaisen, elämänhallintaongelmaisen, juopon yh:n lapsena. Mutta eihän lapsuus ole koko elämä, aikuisuudessa on voinut rakentaa sen oman elämän ihan toisen näköiseksi. Olen saanut normaalia palautetta opinnoista, työpaikoista, harrastuksista, enkä yhtään ymmärrä, miksi maailmassa pitäisi yhä antaa sen lapsuuden kokemuksen määrittää, millaista elämää saa elää aikuisena. Huonoja ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, olen lopettanut sellaiset, mukaan lukien suhteen vanhempaani.

Ei ole ehjä kiva ajatus kuulla, mutta jospa sen pohtimisen sijaan että mitä lapsena opittiin pieleen, niin lähtisikin tästä päivästä, tämän hetken elämästä. Mikä siinä mättää, ja miten ne asiat korjataan.

Minulla on toiminut ainakin. Energia ja aika ei riitä sekä lapsuuden vääryyksissä elämiseen että tähän päivään panostamiseen. Pitää valita.

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte. Toki traumaattinen lapsuus on kamala asia, mutta ihan liikaa selitetään asioita vaikealla lapsuudella. Ikään kuin ihminen lakkaisi täysin havainnoimasta maailmaa sen lapsuuden jälkeen, ei aikuisena saisi mitään kokemuksia, palautetta maailmasta jne.

Minulla oli kamala lapsuus väkivaltaisen, elämänhallintaongelmaisen, juopon yh:n lapsena. Mutta eihän lapsuus ole koko elämä, aikuisuudessa on voinut rakentaa sen oman elämän ihan toisen näköiseksi. Olen saanut normaalia palautetta opinnoista, työpaikoista, harrastuksista, enkä yhtään ymmärrä, miksi maailmassa pitäisi yhä antaa sen lapsuuden kokemuksen määrittää, millaista elämää saa elää aikuisena. Huonoja ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, olen lopettanut sellaiset, mukaan lukien suhteen vanhempaani.

Ei ole ehjä kiva ajatus kuulla, mutta jospa sen pohtimisen sijaan että mitä lapsena opittiin pieleen, niin lähtisikin tästä päivästä, tämän hetken elämästä. Mikä siinä mättää, ja miten ne asiat korjataan.

Minulla on toiminut ainakin. Energia ja aika ei riitä sekä lapsuuden vääryyksissä elämiseen että tähän päivään panostamiseen. Pitää valita.

Eri ihmiset kestää eri asioita. Olen se johtaja, vp, uralla menestynyt ja pärjännyt. Ulkoisesti menee hyvin. Mutta lapsi sisälläni on rikki ja nämä traumat eivät mene ohi sillä että ”nyt päätän niin”.

Minulla on veli jota myös ha-kattiin ja ki-dutettiin, ja hän selvisi samoista olisuhteista ulkoisesri huonommin (kouluttamaton, työtön) mutta sisäisesti paremmin (ei ole traumstisoitunut).

Meistä kahdesta minä olin paljon herkempi ja julma väkivalta vaurioitti pahemmin.

Moni ei tajua että vaikka mieltä voi käskeä ”lopettamaan vatvomisen” niin tunnepuoli ei tottele. Se ei ole tahdonalainen.

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte. Toki traumaattinen lapsuus on kamala asia, mutta ihan liikaa selitetään asioita vaikealla lapsuudella. Ikään kuin ihminen lakkaisi täysin havainnoimasta maailmaa sen lapsuuden jälkeen, ei aikuisena saisi mitään kokemuksia, palautetta maailmasta jne.

Minulla oli kamala lapsuus väkivaltaisen, elämänhallintaongelmaisen, juopon yh:n lapsena. Mutta eihän lapsuus ole koko elämä, aikuisuudessa on voinut rakentaa sen oman elämän ihan toisen näköiseksi. Olen saanut normaalia palautetta opinnoista, työpaikoista, harrastuksista, enkä yhtään ymmärrä, miksi maailmassa pitäisi yhä antaa sen lapsuuden kokemuksen määrittää, millaista elämää saa elää aikuisena. Huonoja ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, olen lopettanut sellaiset, mukaan lukien suhteen vanhempaani.

Ei ole ehjä kiva ajatus kuulla, mutta jospa sen pohtimisen sijaan että mitä lapsena opittiin pieleen, niin lähtisikin tästä päivästä, tämän hetken elämästä. Mikä siinä mättää, ja miten ne asiat korjataan.

Minulla on toiminut ainakin. Energia ja aika ei riitä sekä lapsuuden vääryyksissä elämiseen että tähän päivään panostamiseen. Pitää valita.

Näin terapeuttikielessä tätä kutsutaan defenssiksi tai self-denialiksi. ”Yhtään en vaurioitunut, en”.

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte. Toki traumaattinen lapsuus on kamala asia, mutta ihan liikaa selitetään asioita vaikealla lapsuudella. Ikään kuin ihminen lakkaisi täysin havainnoimasta maailmaa sen lapsuuden jälkeen, ei aikuisena saisi mitään kokemuksia, palautetta maailmasta jne.

Minulla oli kamala lapsuus väkivaltaisen, elämänhallintaongelmaisen, juopon yh:n lapsena. Mutta eihän lapsuus ole koko elämä, aikuisuudessa on voinut rakentaa sen oman elämän ihan toisen näköiseksi. Olen saanut normaalia palautetta opinnoista, työpaikoista, harrastuksista, enkä yhtään ymmärrä, miksi maailmassa pitäisi yhä antaa sen lapsuuden kokemuksen määrittää, millaista elämää saa elää aikuisena. Huonoja ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, olen lopettanut sellaiset, mukaan lukien suhteen vanhempaani.

Ei ole ehjä kiva ajatus kuulla, mutta jospa sen pohtimisen sijaan että mitä lapsena opittiin pieleen, niin lähtisikin tästä päivästä, tämän hetken elämästä. Mikä siinä mättää, ja miten ne asiat korjataan.

Minulla on toiminut ainakin. Energia ja aika ei riitä sekä lapsuuden vääryyksissä elämiseen että tähän päivään panostamiseen. Pitää valita.

Mene muualle pätemään. Nämä asiat ei kuulu sinulle, voit perustaa vaikka oman pätemisketjun kroonisille pätijöille.

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte. Toki traumaattinen lapsuus on kamala asia, mutta ihan liikaa selitetään asioita vaikealla lapsuudella. Ikään kuin ihminen lakkaisi täysin havainnoimasta maailmaa sen lapsuuden jälkeen, ei aikuisena saisi mitään kokemuksia, palautetta maailmasta jne.

Minulla oli kamala lapsuus väkivaltaisen, elämänhallintaongelmaisen, juopon yh:n lapsena. Mutta eihän lapsuus ole koko elämä, aikuisuudessa on voinut rakentaa sen oman elämän ihan toisen näköiseksi. Olen saanut normaalia palautetta opinnoista, työpaikoista, harrastuksista, enkä yhtään ymmärrä, miksi maailmassa pitäisi yhä antaa sen lapsuuden kokemuksen määrittää, millaista elämää saa elää aikuisena. Huonoja ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, olen lopettanut sellaiset, mukaan lukien suhteen vanhempaani.

Ei ole ehjä kiva ajatus kuulla, mutta jospa sen pohtimisen sijaan että mitä lapsena opittiin pieleen, niin lähtisikin tästä päivästä, tämän hetken elämästä. Mikä siinä mättää, ja miten ne asiat korjataan.

Minulla on toiminut ainakin. Energia ja aika ei riitä sekä lapsuuden vääryyksissä elämiseen että tähän päivään panostamiseen. Pitää valita.

Hei faija! Suksitko nyt kuuseen täältä. Ihan tarpeeksi kuuntelin jo lapsena kun kännissä jupisit tuollaisia minulle etkä antanut viikonloppuisin mennä ajoissa nukkumaan. Siinä meni minun lapsuuteni. Nyt yritän terapiassa löytää itselleni sellaisia toimintamalleja, jotta minun ei tarvitsisi toistaa sinun virheistäsi omien lasteni kohdalla, vaan he saisivat olla rauhassa lapsia eivätkä vanhempiensa huolenpitäjiä.

Vierailija kirjoitti:

Yksi ajatus perheellisille tai siitä haaveileville traumatisoituneille:

Kun olet tukiverkoton, siis ilman isovanhempia, tätejä, kummeja, enoja, ylipäätään sukua, ja täysin yksin oman jaksamisesi varassa (apua ei saa yhteiskunnaltakaan välttämättä vaikka pyytää) niin on yksi ajatus mikä auttaa eteenpäin.

Se että olet uudisraivaaja ja luot täysin uuden suvun.

Vähän kuin amerikkaan lähteneet siirtolaiset, vain menolippu taskussa ja siellä piti kaikki tehdä itse ilman apua ja tukea.

Mulle tuottaa jopa iloa se että saan tehtyä kokonaan uuden suvun! Mun lapsuusperhe ja suku on vit-tuilevaa ja ilkeää, pahansuopaa ja itsekästä, ketään ei auteta ja jos joku pyytää apua niin sille nauretaan päin näköä. Nyt taas omat lapseni kasvatan auttamaan, tukemaan, tuntemaan itsensä arvokkaiksi, välittämään ja rakastamaan.

Minä olen uuden sukuni ensimmäinen esiäiti ja ensimmäinen lenkki sukupolvien ketjussa. Se mun sukupolvien ketju katkesi mun vanhempiin ja sitä ketjua en edes halua enää korjata.

Tsemppiä kaikille ketjun kirjottajille!

Hieno ajatus! Kiitos, kun jaoit tämän.

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte. Toki traumaattinen lapsuus on kamala asia, mutta ihan liikaa selitetään asioita vaikealla lapsuudella. Ikään kuin ihminen lakkaisi täysin havainnoimasta maailmaa sen lapsuuden jälkeen, ei aikuisena saisi mitään kokemuksia, palautetta maailmasta jne.

Minulla oli kamala lapsuus väkivaltaisen, elämänhallintaongelmaisen, juopon yh:n lapsena. Mutta eihän lapsuus ole koko elämä, aikuisuudessa on voinut rakentaa sen oman elämän ihan toisen näköiseksi. Olen saanut normaalia palautetta opinnoista, työpaikoista, harrastuksista, enkä yhtään ymmärrä, miksi maailmassa pitäisi yhä antaa sen lapsuuden kokemuksen määrittää, millaista elämää saa elää aikuisena. Huonoja ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, olen lopettanut sellaiset, mukaan lukien suhteen vanhempaani.

Ei ole ehjä kiva ajatus kuulla, mutta jospa sen pohtimisen sijaan että mitä lapsena opittiin pieleen, niin lähtisikin tästä päivästä, tämän hetken elämästä. Mikä siinä mättää, ja miten ne asiat korjataan.

Minulla on toiminut ainakin. Energia ja aika ei riitä sekä lapsuuden vääryyksissä elämiseen että tähän päivään panostamiseen. Pitää valita.

Tjaa, minä en ole saanut normaalia palautetta opinnoista ja työelämästä. Jossain vaiheessa lähdin toteuttamaan unelmia yhden ammatin suhteen ja koulu meni täysin pieleen. Koulutuksen loppuvaiheella kävi ilmi, että kroppani reagoi traumataustaani odottamattomalla tavalla ja torpedoi täysin haaveeni tämän ammatin suhteen. Epäonnistuin täysin. Lähdin opiskelemaan toista alaa, jonka opetuksesta on leikattu kaikki mahdollinen pois, enkä meinaa selvitä opinnoista, koska opetusta ei ole ja en saa mistään tukea. Töissä olen päätynyt vahingollisiin paikkoihin, mm. sellaisiin missä olen kokenut fyysistä väkivaltaa. Minua on myös ahdisteltu työkavereiden puolesta. Yhdessä työpaikassa olin hyljeksitty, koska en elä samanlaista elämää mitä muut ja muiden on vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä sitä.

Traumatausta vaikuttaa kokonaisvaltaisella ja todella kierolla tavalla. Vaikka yrittää tehdä parempia valintoja, alitajunta ohjaa silti tilanteisiin, jotka vahingoittavat vain lisää. Ja sattuma tuo niitä vahingoittavia juttuja lisää ja lisää. Hienoa että sinä olet ollut onnekas, olet ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan, olet saanut positiivista tukea ja muuta eheyttävää. Jos olet rehellinen itsellesi, niin ymmärrät, että nämä hyvät asiat ovat yhtä paljon sinun ansiotasi mitä huonotkaan. Eli ei yhtään. Olet vain sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tarinasi olisi erilainen, jos olisit päätynyt huonoon kouluun, huonoihin työpaikkoihin ja elämäsi kumppani olisi kaikesta seulonnasta huolimatta paljastunut erittäin taitavaksi psykopaatiksi, joka paljastaa kasvonsa vasta siinä vaiheessa, kun olet täysin nalkissa.

Ihan samalla tavalla täällä eletään sitä arkea mitä sinäkin. Käydään töissä ja opiskellaan. Mutta ei se oma tausta ja mt-häiriöt poistu millään ”päätöksellä”. Traumatisoiminen voi vahingoittaa aivoja pysyvästi ja lopullisesti, parhaimpana esimerkkinä esimerkiksi narsismi, joka johtuu kaltoinkohtelusta, näkyy aivovauriona ja jota ei voi parantaa millään, vaan ihminen on vaurioitunut lopun ikäänsä. Käytös patologista ja itseä sekä muita vahingoittavaa. Ääriesimerkki, mutta varsin hyvä siitä, että traumat voivat hyvinkin vaurioittaa aivoja lopullisesti, vaikka miten päättäisi toisin ja tsemppaisi ja taistelisi ja vaikka mitä muuta kliseistä. Vähän sama kuin ei se amputoitu raajakaan kasva takaisin millään päätöksellä ja tsemppauksella ja tahdonvoimalla.

Mt-häiriöt ja traumavauriot ovat ihan samanlaisia konkreettisia vaurioita, mitä fyysinen vamma tai raajan puutos. Ei kukaan halvaantuneellekaan mene sanomaan, että kyllä sinä vain kävelet kunhan vain päätät niin, mutta jostain syystä henkisistä vaurioista ajatellaan, että kaiken saa nollattua päätöksellä. Vaikka vauriot ovat ihan kuvantamismenetelmillä havaittavissa aivoissa.

Vierailija kirjoitti:

Hyppään keskusteluun kesken lukemisen, aihe koskettaa.

Minulla ei ole pahat vanhemmat. Minulla on vanhemmat, joiden oma lapsuus on todennäköisesti ollut hyvin vaikeaa (en tiedä paljoakaan, sillä perheessämme ei vaikeista asioista olla koskaan puhuttu). Minulla on vanhemmat, jotka näköalattomuudessaan siirsivät kaiken kokemansa ja oppimansa meihin lapsiin.

Minun lapsuuteni oli emotionaalisesti tyhjä. En tajunnut sitä aina silloin, että siinä olisi jotain outoa kyhjöttää aina yksin koulun jälkeen huoneessaan. En ymmärtänyt sillon neljännellä luokalla alkaneita paniikkikohtauksia jolloin kävelin ympäri huonettani sydän tuhatta hakaten ja peläten sitä mitä tapahtuu. Tiesin vain jo silloin sen, etten voisi hakea turvaa vanhemmiltani, tai tulisin mitätöidyksi. Ja sitä olen kokenut. Opin nukkumaan viikonloppuisin pitkään, koska äiti sai aamuisin raivokohtauksia, ja saattoi viskata vaikka kirjahyllyn sisällön lattialle. Minulle suututtiin, kun nukuin liikaa. Teini-iässä aloin saada raivokohtauksia koska en osannut käsitellä tunteita rakentavasti, ja sain aina niistä selkään. Kukaan ei perheessämme osannut käsitellä tunteita. Olisin tarvinnut apua, mutta ei ketään kiinnostanut. Opin siitä, että olen arvoton, ja lapsuudesta lähtien minut ja muun maailman on erottanut lasiseinä, jonka läpi en pääse, en vaikka tekisin mitä.

Opin todella taitavaksi ihmisten tunnetilojen lukijaksi, ja olen sitä edelleen. Ja se uuvuttaa minut välillä loppuun. Jos en ole muille ihmisille näkymätön tai jotenkin ”raasu” jota ei tarvitse noteerata, olen automaattinen terapeutti. Olen sitä isälleni edelleen, joka soittaa terveysongelmistaan minulle. Olen kaksi kertaa aikuisena yrittänyt kovassa hädässä soittaa hänelle, ja hän sanoi molempina, että ei voi auttaa, pitää mennä. Toisesta soitosta ei ole vuottakaan. Olen kolmekymmentä. Olen jäänyt tietyissä asioissa aivan lapsen tasolle ja kuvittelen edelleen, että saisin vastakaikua ja että minutkin pystyttäisiin kohtaamaan.

Lukion sain loppuun, mutta sen jälkeen masennuin ja olen ajelehtinut elämässäni saamatta mitään pysyvää aikaan. Välillä olen ollut töissä, välillä yrittänyt opiskella. Olen perfektionisti, joka kokee että minun on pakko suorittaa paremmin kuin muut, jotta kelpaisin edes vähän. Alisuoriutuvana perfektionistina asettaa itsensä melko hankalaan tilanteeseen - päässä kokoontuu jatkuva paskakomitea, joka jatkaa vanhempieni ja muiden elämässäni olleiden puhetta siitä, kuinka olen arvoton ja huono.

Voisin jatkaa traumaoireista ja terapiasta, mutta täällä oli paljon sanottu niistä sellaista, jotka itsekin allekirjoitan.

Halaus sinulle! ❤️ T:itsekin huono

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttini mukaan kokemus "näkymättömyydestä" on erittäin yleinen ihmisillä joilla on traumatausta. Minulla se on syntynyt lapsuudessa jossa viesti minulle tuntui olevan että hyvinvoinnillani, tunteillani tai mielipiteilläni ei ole mitään väliä. En missään vaiheessa oppinut esim. pitämään puoliani, koska myös suuttuminen ja kiukku oli kiellettyä.

Olisiko ap:llä mahdollisuutta hakeutua psykologin puheille, mahdollisesti terapiaan? Tällaiset asiat harvoin aukeavat ihan omissa oloissa pohtimalla.

Toivotan onnea matkaan, olet jo tehnyt tärkeitä havaintoja itsestäsi ja reaktioistasi!

Aivan kuin itse olisin tuon tekstin kirjoittanut.

Vau, hieno ketju ja hyvää vertaistukea.

Itselläni on myös hyvin samantapaisia kokemuksia. Lapsuuden perhe oli päällisin puolin täysin normaali, mutta neljän seinän sisällä vanhemmistani kuoriutui esiin tunnekylmiä ihmisiä, jotka kurittivat niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mitään mielenkiintoa ei kohdistettu meihin lapsiin (itsellä siis 2 sisarusta) paitsi silloin kun oltiin tehty jotain "väärin".

Nyt aikuisena me kaikki sisarukset ollaan päällisin puolin menestyneitä, mutta kärsitään hiljaa erinäisistä mielenterveysongelmista. Itselläni on muun muassa diagnosoitu keskivaikea masennus, OCD ja nyt uusimpana tulokkaana DPAFU, jossa siis koetaan sekä oma itse että ympäröivä maailma epätodellisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte. Toki traumaattinen lapsuus on kamala asia, mutta ihan liikaa selitetään asioita vaikealla lapsuudella. Ikään kuin ihminen lakkaisi täysin havainnoimasta maailmaa sen lapsuuden jälkeen, ei aikuisena saisi mitään kokemuksia, palautetta maailmasta jne.

Minulla oli kamala lapsuus väkivaltaisen, elämänhallintaongelmaisen, juopon yh:n lapsena. Mutta eihän lapsuus ole koko elämä, aikuisuudessa on voinut rakentaa sen oman elämän ihan toisen näköiseksi. Olen saanut normaalia palautetta opinnoista, työpaikoista, harrastuksista, enkä yhtään ymmärrä, miksi maailmassa pitäisi yhä antaa sen lapsuuden kokemuksen määrittää, millaista elämää saa elää aikuisena. Huonoja ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, olen lopettanut sellaiset, mukaan lukien suhteen vanhempaani.

Ei ole ehjä kiva ajatus kuulla, mutta jospa sen pohtimisen sijaan että mitä lapsena opittiin pieleen, niin lähtisikin tästä päivästä, tämän hetken elämästä. Mikä siinä mättää, ja miten ne asiat korjataan.

Minulla on toiminut ainakin. Energia ja aika ei riitä sekä lapsuuden vääryyksissä elämiseen että tähän päivään panostamiseen. Pitää valita.

Näin terapeuttikielessä tätä kutsutaan defenssiksi tai self-denialiksi. ”Yhtään en vaurioitunut, en”.

Ja tuo on höpö höpöä. Totta kai traumaattinen lapsuus on traumaattinen lapsuus, mutta kun aikuisuuden ei ole pakko olla sen lapsuuden jatkumoa sellaisenaan.

Aikuisuudessa voi saada korjaavia kokemuksia. Voi kokea onnistumista, saada ja antaa rakkautta, elää itse ihan toisin kun mitä lapsuudessa on joutunut elämään.

Toki edelleen se lapsuus on ollut huono, sitä ei kukaan kiistä, mutta kun aikuisuus on hyvä, se lapsuus ei määritä koko elämää.

Minullakin oli tuo vaihe jossa kaikki muka johtui pelkästään kurjasta lapsuudesta. Vertailin muihin ja niihin jotka olivat päässeet paljon helpommalla, olin katkera kun jouduin tekemään paljon enemmän kuin moni onnekkaampi. 

Jälkikäteen sitten ymmärsi, ettei kyse ollut lapsuudesta, vaan siitä ettei aikuisuus ollut sellaista kun halusi. Ja vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen, olisin ollut onneton ellen olisi saanut sellaista aikuisuutta, jonka halusin. Ja olen nähnyt ystävistä, ettei onnellinen lapsuus suinkaan ole mikään tae onnellisesta aikuisuudesta. Hyvästä lapsuudesta voi päätyä sairauksiin, huonoihin ihmissuhteisiin, työttömyyteen jne. Vaikka niin on helppo yleistää kaiken johtuvan vain lapsuudesta silloin, kun oma elämä ei ole sellaista kun haluaa.

On inhimillistä etsiä syyllisiä omaan pahaan oloon kaikkialta muualta kun peilistä. Mutta eteenpäin se ei auta yhtään, kuluttaa vaan turhaan energiaa, joka tarvittaisiin muualle. Toisekseen huonosta lapsuudesta myös oppii: hylätty oppii itsenäisyyttä, väkivaltaa kokenut osaa kohdella omaa perhettään rakastavasti, raha-asiansa kroonisesti sössineen lapsi opettelee käyttämään rahaa ihan toisin. Jos haluaa.

Kun elämä ei ole oikeudenmukaista ylipäätään, kurja lapsuus on vain yksi kurja asia monen vielä kurjemman asian joukossa. Mitä nopeammin lopettaa lapsuuden ja maailman epäreiluuden pohtimisen ja sen sijaan korjaa niitä asioita mitä ovat pielessä NYT, sitä enemmän ehtii elää hyvää elämää.

Mutta jos toinen malli kerran toimii paremmin, toki kannattaa jatkaa sitten sitä. Niin kauan kun syyllinen ei koskaan löydy peilistä eikä mistään ikävästä kokemuksesta opi mitään, ei tapahdu mitään oppimista tai kehitystä ylipäätään.

Mulla on tunne siitä että kukaan ei näe mua. Enkä pysty minkäänlaisiin ihmissuhteisiin, siis edes kaverisuhteisiin, joten siitä on tullut ihan tottakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte. Toki traumaattinen lapsuus on kamala asia, mutta ihan liikaa selitetään asioita vaikealla lapsuudella. Ikään kuin ihminen lakkaisi täysin havainnoimasta maailmaa sen lapsuuden jälkeen, ei aikuisena saisi mitään kokemuksia, palautetta maailmasta jne.

Minulla oli kamala lapsuus väkivaltaisen, elämänhallintaongelmaisen, juopon yh:n lapsena. Mutta eihän lapsuus ole koko elämä, aikuisuudessa on voinut rakentaa sen oman elämän ihan toisen näköiseksi. Olen saanut normaalia palautetta opinnoista, työpaikoista, harrastuksista, enkä yhtään ymmärrä, miksi maailmassa pitäisi yhä antaa sen lapsuuden kokemuksen määrittää, millaista elämää saa elää aikuisena. Huonoja ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, olen lopettanut sellaiset, mukaan lukien suhteen vanhempaani.

Ei ole ehjä kiva ajatus kuulla, mutta jospa sen pohtimisen sijaan että mitä lapsena opittiin pieleen, niin lähtisikin tästä päivästä, tämän hetken elämästä. Mikä siinä mättää, ja miten ne asiat korjataan.

Minulla on toiminut ainakin. Energia ja aika ei riitä sekä lapsuuden vääryyksissä elämiseen että tähän päivään panostamiseen. Pitää valita.

Näin terapeuttikielessä tätä kutsutaan defenssiksi tai self-denialiksi. ”Yhtään en vaurioitunut, en”.

Ja tuo on höpö höpöä. Totta kai traumaattinen lapsuus on traumaattinen lapsuus, mutta kun aikuisuuden ei ole pakko olla sen lapsuuden jatkumoa sellaisenaan.

Aikuisuudessa voi saada korjaavia kokemuksia. Voi kokea onnistumista, saada ja antaa rakkautta, elää itse ihan toisin kun mitä lapsuudessa on joutunut elämään.

Toki edelleen se lapsuus on ollut huono, sitä ei kukaan kiistä, mutta kun aikuisuus on hyvä, se lapsuus ei määritä koko elämää.

Minullakin oli tuo vaihe jossa kaikki muka johtui pelkästään kurjasta lapsuudesta. Vertailin muihin ja niihin jotka olivat päässeet paljon helpommalla, olin katkera kun jouduin tekemään paljon enemmän kuin moni onnekkaampi. 

Jälkikäteen sitten ymmärsi, ettei kyse ollut lapsuudesta, vaan siitä ettei aikuisuus ollut sellaista kun halusi. Ja vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen, olisin ollut onneton ellen olisi saanut sellaista aikuisuutta, jonka halusin. Ja olen nähnyt ystävistä, ettei onnellinen lapsuus suinkaan ole mikään tae onnellisesta aikuisuudesta. Hyvästä lapsuudesta voi päätyä sairauksiin, huonoihin ihmissuhteisiin, työttömyyteen jne. Vaikka niin on helppo yleistää kaiken johtuvan vain lapsuudesta silloin, kun oma elämä ei ole sellaista kun haluaa.

On inhimillistä etsiä syyllisiä omaan pahaan oloon kaikkialta muualta kun peilistä. Mutta eteenpäin se ei auta yhtään, kuluttaa vaan turhaan energiaa, joka tarvittaisiin muualle. Toisekseen huonosta lapsuudesta myös oppii: hylätty oppii itsenäisyyttä, väkivaltaa kokenut osaa kohdella omaa perhettään rakastavasti, raha-asiansa kroonisesti sössineen lapsi opettelee käyttämään rahaa ihan toisin. Jos haluaa.

Kun elämä ei ole oikeudenmukaista ylipäätään, kurja lapsuus on vain yksi kurja asia monen vielä kurjemman asian joukossa. Mitä nopeammin lopettaa lapsuuden ja maailman epäreiluuden pohtimisen ja sen sijaan korjaa niitä asioita mitä ovat pielessä NYT, sitä enemmän ehtii elää hyvää elämää.

Mutta jos toinen malli kerran toimii paremmin, toki kannattaa jatkaa sitten sitä. Niin kauan kun syyllinen ei koskaan löydy peilistä eikä mistään ikävästä kokemuksesta opi mitään, ei tapahdu mitään oppimista tai kehitystä ylipäätään.

Kaltoinkohdeltu lapsi ei ole syyllinen hakkaamiseen! Ihme syyllistämistä, ”katso peiliin”. Eikö mun hakkaajavanhempien pitäis katsoo peiliin? Pieni viaton lapsi ei todellakaan ole syyllinen siihen että vanhemmat kaltoinkohtelee!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte. Toki traumaattinen lapsuus on kamala asia, mutta ihan liikaa selitetään asioita vaikealla lapsuudella. Ikään kuin ihminen lakkaisi täysin havainnoimasta maailmaa sen lapsuuden jälkeen, ei aikuisena saisi mitään kokemuksia, palautetta maailmasta jne.

Minulla oli kamala lapsuus väkivaltaisen, elämänhallintaongelmaisen, juopon yh:n lapsena. Mutta eihän lapsuus ole koko elämä, aikuisuudessa on voinut rakentaa sen oman elämän ihan toisen näköiseksi. Olen saanut normaalia palautetta opinnoista, työpaikoista, harrastuksista, enkä yhtään ymmärrä, miksi maailmassa pitäisi yhä antaa sen lapsuuden kokemuksen määrittää, millaista elämää saa elää aikuisena. Huonoja ihmissuhteita minulla ei koskaan ole ollut, olen lopettanut sellaiset, mukaan lukien suhteen vanhempaani.

Ei ole ehjä kiva ajatus kuulla, mutta jospa sen pohtimisen sijaan että mitä lapsena opittiin pieleen, niin lähtisikin tästä päivästä, tämän hetken elämästä. Mikä siinä mättää, ja miten ne asiat korjataan.

Minulla on toiminut ainakin. Energia ja aika ei riitä sekä lapsuuden vääryyksissä elämiseen että tähän päivään panostamiseen. Pitää valita.

Näin terapeuttikielessä tätä kutsutaan defenssiksi tai self-denialiksi. ”Yhtään en vaurioitunut, en”.

Ja tuo on höpö höpöä. Totta kai traumaattinen lapsuus on traumaattinen lapsuus, mutta kun aikuisuuden ei ole pakko olla sen lapsuuden jatkumoa sellaisenaan.

Aikuisuudessa voi saada korjaavia kokemuksia. Voi kokea onnistumista, saada ja antaa rakkautta, elää itse ihan toisin kun mitä lapsuudessa on joutunut elämään.

Toki edelleen se lapsuus on ollut huono, sitä ei kukaan kiistä, mutta kun aikuisuus on hyvä, se lapsuus ei määritä koko elämää.

Minullakin oli tuo vaihe jossa kaikki muka johtui pelkästään kurjasta lapsuudesta. Vertailin muihin ja niihin jotka olivat päässeet paljon helpommalla, olin katkera kun jouduin tekemään paljon enemmän kuin moni onnekkaampi. 

Jälkikäteen sitten ymmärsi, ettei kyse ollut lapsuudesta, vaan siitä ettei aikuisuus ollut sellaista kun halusi. Ja vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen, olisin ollut onneton ellen olisi saanut sellaista aikuisuutta, jonka halusin. Ja olen nähnyt ystävistä, ettei onnellinen lapsuus suinkaan ole mikään tae onnellisesta aikuisuudesta. Hyvästä lapsuudesta voi päätyä sairauksiin, huonoihin ihmissuhteisiin, työttömyyteen jne. Vaikka niin on helppo yleistää kaiken johtuvan vain lapsuudesta silloin, kun oma elämä ei ole sellaista kun haluaa.

On inhimillistä etsiä syyllisiä omaan pahaan oloon kaikkialta muualta kun peilistä. Mutta eteenpäin se ei auta yhtään, kuluttaa vaan turhaan energiaa, joka tarvittaisiin muualle. Toisekseen huonosta lapsuudesta myös oppii: hylätty oppii itsenäisyyttä, väkivaltaa kokenut osaa kohdella omaa perhettään rakastavasti, raha-asiansa kroonisesti sössineen lapsi opettelee käyttämään rahaa ihan toisin. Jos haluaa.

Kun elämä ei ole oikeudenmukaista ylipäätään, kurja lapsuus on vain yksi kurja asia monen vielä kurjemman asian joukossa. Mitä nopeammin lopettaa lapsuuden ja maailman epäreiluuden pohtimisen ja sen sijaan korjaa niitä asioita mitä ovat pielessä NYT, sitä enemmän ehtii elää hyvää elämää.

Mutta jos toinen malli kerran toimii paremmin, toki kannattaa jatkaa sitten sitä. Niin kauan kun syyllinen ei koskaan löydy peilistä eikä mistään ikävästä kokemuksesta opi mitään, ei tapahdu mitään oppimista tai kehitystä ylipäätään.

Väestöliiton kyselytutkimusten mukaan 55 % väkivaltaisen lapsuuden kokeneista vanhemmista kohtelee omia lapsiaan väkivaltaisesti. Onko se sinusta merkki siitä, että väkivaltainen lapsuus opettaa kohtelemaan omaa perhettään rakastavasti? Enemmistö siis väkivaltaa lapsuudessaan kokeneista vastaajista on itsekin väkivaltaisia vanhempia, kun ilmeisesti toimivia malleja vanhemmuuteen ei ole löytynyt.

"Hylätty oppii itsenäisyyttä". Täyttä puppua. Hylätyksi tullut etsii yleensä koko elämänsä ajan epätoivoisesti toisilta hyväksyntää, koska hänellä on siitä valtava vajaus. Jos siis edes uskaltaa haaveilla, että joku hänestä voisi pitää... Siinä on täydellinen resepti joko yksinäiseen elämään tai läheisriippuvaisiin ihmissuhteisiin.