Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen

Surullinen ap kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samat olot ja dissosiaatiohäiriö. Minä haaveilen nykyään koko ajan perheestä, mutten siis miehestä ja lapsista koska minua ei yhtään kiinnosta olla hoitamassa muita ja antamassa muille kauheasti mitään, vaan haluaisin olla se perheen vauva/lapsi jota rakastavat, läsnäolevat vanhemmat paapoo. Sitä ei koskaan ollut, joten minulla ei ole mitään "rakkautta" tms mitä antaa muille, ajatuskin siitä uuvuttaa.

Teininä oli pakko yrittää pitää itsensä kasassa kaoottisista vanhemmista huolimatta, mutta aikuisena huomaan, että saan nykyään yhä voimakkaampia reaktioita, jos ihmiset yrittävät hakea minulta paljon tukea. Jollain tavalla takki on todella tyhjä. Ei ole muille kovin paljon annettavaa. Ihmissuhteita on paljon päättynyt siihen, että olen saanut voimakkaita stressireaktioita ja mennyt henkisesti aivan lukkoon.

Se aiempi, olosuhteiden pakosta syntynyt pikkuaikuisen ja vastuunkantajan rooli ei vain enää toimi. Nykyään tuntuu siltä, että sisäinen lapsi on yhä voimakkaammin esillä eikä hän enää suostu ottamaan muilta paskaa niskaansa.

Mulla se menee niin, että koen kaiken vastuun ottamisen raskaana ja sellaisena, että en jaksa yhtään. Toisaalta se varmasti johtuu jäätävästä epäonnistumisen pelosta (koska lapsena ei saanut epäonnistua ja kun epäonnistui silti, niin sai päättymättömällä kasetilla kuulla olevansa täysin paska, tyhmä, mitätön, tuleva sossupummi jne.), toisaalta taas siitä, että nyt kun olen päässyt turvaan, en meinaa jaksaa aikuisuuden paineita, vaan haluaisin elää toisenlaisen lapsuuden ja nuoruuden uudestaan.

Tuntuu tosi epäreilulta lähteä kilpailemaan ammatista, koulutuksesta, työpaikoista, elannosta ja ihan kaikesta, kun on joutunut taistelemaan jo koko lapsuutensa pysyäkseen järjissä ja hengissä. Haluaisin vain hengähtää vapaasti pari vuotta ilman velvotteita ja elää kerrankin sellaista huoletonta elämää, mitä ei koskaan ole saanut elää. Tiedän että ajatukseni on utopistinen ja kaikesta huolimatta teen liikaakin töitä, koska samanaikaisesti vaadin itseltäni äärimmäisen paljon.

Näkyykö teillä muilla tuossa alhaalla tuollainen ”linkki-banneri” missä on aihetta liippaavia juttuja? Mulla näkyi tuo juttu ”vailea lapsuis tsi iso vastoinkäyminen - miten menneisyyden taakasta voi vapautua?”

Luin sen ja se on juuri hyväosaisten lässynläätä ja itsestäänselvyyslatteuksia täynnä! Tollaset pistää sututtamama kun kirjoittaja ei tiedä oikeista kauhukokemuksista mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.

Joskus saa. Oma ennen niin voimakas ja heikkoutta halveksiva, rahaa rakastava riistokapitalisti-isäni on tätä nykyä luottotiedoton rapajuoppo, jota sadisti äitipuoleni hoitaa pesten kuset ja paskat pitkin lattioita. Ovat molemmat aika huonossa kunnossa nykyään, mutta kumma kyllä en ole vahingoniloinen, vaan tunnen myötätuntoa. Molemmat ovat kärsineet ja paljon. Toivon aidosti molemmille jotain parempaa. Kärsimyksen näkeminen ei itsessäni tuottanutkaan mitään hyvää oloa.

Toisaalta tiedostan, että jos asiat olisivat menneet hyvin, niin heidän kohtelunsa minua kohtaan saattaisi olla hyvinkin paljon erilaista ja satuttavaa. Sellaista mitä se oli lapsena.

Mutta joo, traumoja on. Etenkin perusluottamuksen ja turvallisuuden, riittävyyden, kelpaamattomuuden ja kaiken muun mahdollisen suhteen. Tunnen olevani elossa vain silloin kun jotain tapahtuu, mutta kun ei tapahdu mitään ja olen yksin kotona, tunnen häviäväni jollain tapaa. Perheettömyys on aika iso juttu, eikä lapsuuden perheen puuttumista saa täysin korvattua edes hyvällä parisuhteella. Aukko sisällä sen suhteen on liian valtava ja muistutuksia juurettomuudesta tulee lähes joka päivä. On aika harvinaista, että ei ole juuri missään tekemisissä oman lapsuuden perheen kanssa ja esim. joulu-utelut ovat semisti ahdistavia. Ja kysymykset siitä, että oletko vanhempiesi luona, kun menen käymään kotipaikkakunnallani. Ööööööööö, ennnn. Jos saan lapsia, niin utelut isovanhemmista on varmasti yksi kipua aiheuttava juttu kanssa.

Sitä tajuaa niin raadollisesti koko ajan, mistä kaikesta on jäänyt paitsi ja mistä kaikesta tulee jäämään paitsi.

Minulla on sama juttu, kaipaan koko ajan kiksejä ja vaaraa ja jännitystä että tunnen olevani olemassa, vaikka sitten jonkun yhteiskunnallisen tapahtuman muodossa. Usein tekisi mieli sytyttää vaikka asioita tuleen. En tahdo tehdä rikoksia tai vahingoittaa ketään, haluan vain nähdä kaaosta..

Tai en tiedä onko kyseessä sama juttu.. Olen huomannut, että siinä missä monet traumatisoituneet tuntuu olevan herkkiä ja kaikille hyvää tahtovia myötätuntoisia ihmisiä, niin minä taas en tunne oikein koskaan mitään, ja saan kaikista netin antisosiaalisuus/narsismi/psykopatiatesteistä aina täydet pisteet. En ole tunnetasolla mikään hentoinen keiju joka vain haluaa hyvää kaikille vaan ennemminkin vihainen, väkivaltainen iso mies joka tykkää kaaoksesta ja ihmisten hädästä.

Ehkä käsittelet vain keskivertoa rehellisemmin noita tuntemuksiasi. Kun sisälle on vuosien ajan patoutunut paljon vihaa, niin kyllä sitä tietyllä tavalla saattaa ymmärtää esimerkiksi kouluampujien motiiveja, vaikkei itse tekoja hyväksykään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.

Joskus saa. Oma ennen niin voimakas ja heikkoutta halveksiva, rahaa rakastava riistokapitalisti-isäni on tätä nykyä luottotiedoton rapajuoppo, jota sadisti äitipuoleni hoitaa pesten kuset ja paskat pitkin lattioita. Ovat molemmat aika huonossa kunnossa nykyään, mutta kumma kyllä en ole vahingoniloinen, vaan tunnen myötätuntoa. Molemmat ovat kärsineet ja paljon. Toivon aidosti molemmille jotain parempaa. Kärsimyksen näkeminen ei itsessäni tuottanutkaan mitään hyvää oloa.

Toisaalta tiedostan, että jos asiat olisivat menneet hyvin, niin heidän kohtelunsa minua kohtaan saattaisi olla hyvinkin paljon erilaista ja satuttavaa. Sellaista mitä se oli lapsena.

Mutta joo, traumoja on. Etenkin perusluottamuksen ja turvallisuuden, riittävyyden, kelpaamattomuuden ja kaiken muun mahdollisen suhteen. Tunnen olevani elossa vain silloin kun jotain tapahtuu, mutta kun ei tapahdu mitään ja olen yksin kotona, tunnen häviäväni jollain tapaa. Perheettömyys on aika iso juttu, eikä lapsuuden perheen puuttumista saa täysin korvattua edes hyvällä parisuhteella. Aukko sisällä sen suhteen on liian valtava ja muistutuksia juurettomuudesta tulee lähes joka päivä. On aika harvinaista, että ei ole juuri missään tekemisissä oman lapsuuden perheen kanssa ja esim. joulu-utelut ovat semisti ahdistavia. Ja kysymykset siitä, että oletko vanhempiesi luona, kun menen käymään kotipaikkakunnallani. Ööööööööö, ennnn. Jos saan lapsia, niin utelut isovanhemmista on varmasti yksi kipua aiheuttava juttu kanssa.

Sitä tajuaa niin raadollisesti koko ajan, mistä kaikesta on jäänyt paitsi ja mistä kaikesta tulee jäämään paitsi.

Minulla on sama juttu, kaipaan koko ajan kiksejä ja vaaraa ja jännitystä että tunnen olevani olemassa, vaikka sitten jonkun yhteiskunnallisen tapahtuman muodossa. Usein tekisi mieli sytyttää vaikka asioita tuleen. En tahdo tehdä rikoksia tai vahingoittaa ketään, haluan vain nähdä kaaosta..

Tai en tiedä onko kyseessä sama juttu.. Olen huomannut, että siinä missä monet traumatisoituneet tuntuu olevan herkkiä ja kaikille hyvää tahtovia myötätuntoisia ihmisiä, niin minä taas en tunne oikein koskaan mitään, ja saan kaikista netin antisosiaalisuus/narsismi/psykopatiatesteistä aina täydet pisteet. En ole tunnetasolla mikään hentoinen keiju joka vain haluaa hyvää kaikille vaan ennemminkin vihainen, väkivaltainen iso mies joka tykkää kaaoksesta ja ihmisten hädästä.

Toi on aika looginen toinen tapa reagoida kaltoinkohteluun. Ja monesti taitaa miehillä mennä juuri tuohon tuteettomuuteen, ilmeisesti jollain tavalla hormonit vaikuttavat asiaan?

Mä saan adrenaliiniryöpyistä energiaa ja tykkään tehdä vaarallisia asioita. En pelkää kuolemaa, sillä olen sisäisesti kuollut niin monta kertaa. Mutta en halua satuttaa muita.

Vierailija kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samat olot ja dissosiaatiohäiriö. Minä haaveilen nykyään koko ajan perheestä, mutten siis miehestä ja lapsista koska minua ei yhtään kiinnosta olla hoitamassa muita ja antamassa muille kauheasti mitään, vaan haluaisin olla se perheen vauva/lapsi jota rakastavat, läsnäolevat vanhemmat paapoo. Sitä ei koskaan ollut, joten minulla ei ole mitään "rakkautta" tms mitä antaa muille, ajatuskin siitä uuvuttaa.

Teininä oli pakko yrittää pitää itsensä kasassa kaoottisista vanhemmista huolimatta, mutta aikuisena huomaan, että saan nykyään yhä voimakkaampia reaktioita, jos ihmiset yrittävät hakea minulta paljon tukea. Jollain tavalla takki on todella tyhjä. Ei ole muille kovin paljon annettavaa. Ihmissuhteita on paljon päättynyt siihen, että olen saanut voimakkaita stressireaktioita ja mennyt henkisesti aivan lukkoon.

Se aiempi, olosuhteiden pakosta syntynyt pikkuaikuisen ja vastuunkantajan rooli ei vain enää toimi. Nykyään tuntuu siltä, että sisäinen lapsi on yhä voimakkaammin esillä eikä hän enää suostu ottamaan muilta paskaa niskaansa.

Mulla se menee niin, että koen kaiken vastuun ottamisen raskaana ja sellaisena, että en jaksa yhtään. Toisaalta se varmasti johtuu jäätävästä epäonnistumisen pelosta (koska lapsena ei saanut epäonnistua ja kun epäonnistui silti, niin sai päättymättömällä kasetilla kuulla olevansa täysin paska, tyhmä, mitätön, tuleva sossupummi jne.), toisaalta taas siitä, että nyt kun olen päässyt turvaan, en meinaa jaksaa aikuisuuden paineita, vaan haluaisin elää toisenlaisen lapsuuden ja nuoruuden uudestaan.

Tuntuu tosi epäreilulta lähteä kilpailemaan ammatista, koulutuksesta, työpaikoista, elannosta ja ihan kaikesta, kun on joutunut taistelemaan jo koko lapsuutensa pysyäkseen järjissä ja hengissä. Haluaisin vain hengähtää vapaasti pari vuotta ilman velvotteita ja elää kerrankin sellaista huoletonta elämää, mitä ei koskaan ole saanut elää. Tiedän että ajatukseni on utopistinen ja kaikesta huolimatta teen liikaakin töitä, koska samanaikaisesti vaadin itseltäni äärimmäisen paljon.

Täysin sama juttu! Muut ruikuttaa siitä kun pitää esim opiskella kaksi kirjaa viikossa ja mennä kesätöihin, minä taas joudun sekä opiskelemaan ne samat kirjat ETTÄ käsittelemään samaan aikaan vuosikausien traumoja ja niiden aiheuttamia oireita JA stressaamaan rahasta, yksinäisyydestä JA taistelemaan saadakseni apua tähän kaikkeen......

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.

Joskus saa. Oma ennen niin voimakas ja heikkoutta halveksiva, rahaa rakastava riistokapitalisti-isäni on tätä nykyä luottotiedoton rapajuoppo, jota sadisti äitipuoleni hoitaa pesten kuset ja paskat pitkin lattioita. Ovat molemmat aika huonossa kunnossa nykyään, mutta kumma kyllä en ole vahingoniloinen, vaan tunnen myötätuntoa. Molemmat ovat kärsineet ja paljon. Toivon aidosti molemmille jotain parempaa. Kärsimyksen näkeminen ei itsessäni tuottanutkaan mitään hyvää oloa.

Toisaalta tiedostan, että jos asiat olisivat menneet hyvin, niin heidän kohtelunsa minua kohtaan saattaisi olla hyvinkin paljon erilaista ja satuttavaa. Sellaista mitä se oli lapsena.

Mutta joo, traumoja on. Etenkin perusluottamuksen ja turvallisuuden, riittävyyden, kelpaamattomuuden ja kaiken muun mahdollisen suhteen. Tunnen olevani elossa vain silloin kun jotain tapahtuu, mutta kun ei tapahdu mitään ja olen yksin kotona, tunnen häviäväni jollain tapaa. Perheettömyys on aika iso juttu, eikä lapsuuden perheen puuttumista saa täysin korvattua edes hyvällä parisuhteella. Aukko sisällä sen suhteen on liian valtava ja muistutuksia juurettomuudesta tulee lähes joka päivä. On aika harvinaista, että ei ole juuri missään tekemisissä oman lapsuuden perheen kanssa ja esim. joulu-utelut ovat semisti ahdistavia. Ja kysymykset siitä, että oletko vanhempiesi luona, kun menen käymään kotipaikkakunnallani. Ööööööööö, ennnn. Jos saan lapsia, niin utelut isovanhemmista on varmasti yksi kipua aiheuttava juttu kanssa.

Sitä tajuaa niin raadollisesti koko ajan, mistä kaikesta on jäänyt paitsi ja mistä kaikesta tulee jäämään paitsi.

Minulla on sama juttu, kaipaan koko ajan kiksejä ja vaaraa ja jännitystä että tunnen olevani olemassa, vaikka sitten jonkun yhteiskunnallisen tapahtuman muodossa. Usein tekisi mieli sytyttää vaikka asioita tuleen. En tahdo tehdä rikoksia tai vahingoittaa ketään, haluan vain nähdä kaaosta..

Tai en tiedä onko kyseessä sama juttu.. Olen huomannut, että siinä missä monet traumatisoituneet tuntuu olevan herkkiä ja kaikille hyvää tahtovia myötätuntoisia ihmisiä, niin minä taas en tunne oikein koskaan mitään, ja saan kaikista netin antisosiaalisuus/narsismi/psykopatiatesteistä aina täydet pisteet. En ole tunnetasolla mikään hentoinen keiju joka vain haluaa hyvää kaikille vaan ennemminkin vihainen, väkivaltainen iso mies joka tykkää kaaoksesta ja ihmisten hädästä.

Toi on aika looginen toinen tapa reagoida kaltoinkohteluun. Ja monesti taitaa miehillä mennä juuri tuohon tuteettomuuteen, ilmeisesti jollain tavalla hormonit vaikuttavat asiaan?

Mä saan adrenaliiniryöpyistä energiaa ja tykkään tehdä vaarallisia asioita. En pelkää kuolemaa, sillä olen sisäisesti kuollut niin monta kertaa. Mutta en halua satuttaa muita.

Olen siis itse nainen, ja päällepäin säyseähkön oloinen, mutta dissoni vuoksi minulle kai on kehittynyt näitä eri tyyppejä sisälle, ja vahvin niistä on pitkään ollut tuo iso vihainen ja tunteeton mies. Tällaisestakin on ihan turha puhua kellekään normaalille, joko lyödään leikiksi tai rationalisoidaan "no kaikilla meillä on eri rooleja" = no Aijaa, siis sunkin työrooli on sadistinen eri sukupuolta oleva psykopaatti, hyvä etten oo ainut! Miks katot mua tolleen?

Tuo näkymättömyyden tunne on mullakin olemassa.Omat toiveet ja tarpeet on oppinut laittamaan sivuun kaikkialla.Olen kynnysmatto kaikissa sosiaalisissa suhteissani.Hämmästyttää aina kun muut pitää puoliaan ja sanoo toiveensa ääneen,jopa suuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samat olot ja dissosiaatiohäiriö. Minä haaveilen nykyään koko ajan perheestä, mutten siis miehestä ja lapsista koska minua ei yhtään kiinnosta olla hoitamassa muita ja antamassa muille kauheasti mitään, vaan haluaisin olla se perheen vauva/lapsi jota rakastavat, läsnäolevat vanhemmat paapoo. Sitä ei koskaan ollut, joten minulla ei ole mitään "rakkautta" tms mitä antaa muille, ajatuskin siitä uuvuttaa.

Teininä oli pakko yrittää pitää itsensä kasassa kaoottisista vanhemmista huolimatta, mutta aikuisena huomaan, että saan nykyään yhä voimakkaampia reaktioita, jos ihmiset yrittävät hakea minulta paljon tukea. Jollain tavalla takki on todella tyhjä. Ei ole muille kovin paljon annettavaa. Ihmissuhteita on paljon päättynyt siihen, että olen saanut voimakkaita stressireaktioita ja mennyt henkisesti aivan lukkoon.

Se aiempi, olosuhteiden pakosta syntynyt pikkuaikuisen ja vastuunkantajan rooli ei vain enää toimi. Nykyään tuntuu siltä, että sisäinen lapsi on yhä voimakkaammin esillä eikä hän enää suostu ottamaan muilta paskaa niskaansa.

Mulla se menee niin, että koen kaiken vastuun ottamisen raskaana ja sellaisena, että en jaksa yhtään. Toisaalta se varmasti johtuu jäätävästä epäonnistumisen pelosta (koska lapsena ei saanut epäonnistua ja kun epäonnistui silti, niin sai päättymättömällä kasetilla kuulla olevansa täysin paska, tyhmä, mitätön, tuleva sossupummi jne.), toisaalta taas siitä, että nyt kun olen päässyt turvaan, en meinaa jaksaa aikuisuuden paineita, vaan haluaisin elää toisenlaisen lapsuuden ja nuoruuden uudestaan.

Tuntuu tosi epäreilulta lähteä kilpailemaan ammatista, koulutuksesta, työpaikoista, elannosta ja ihan kaikesta, kun on joutunut taistelemaan jo koko lapsuutensa pysyäkseen järjissä ja hengissä. Haluaisin vain hengähtää vapaasti pari vuotta ilman velvotteita ja elää kerrankin sellaista huoletonta elämää, mitä ei koskaan ole saanut elää. Tiedän että ajatukseni on utopistinen ja kaikesta huolimatta teen liikaakin töitä, koska samanaikaisesti vaadin itseltäni äärimmäisen paljon.

Täysin sama juttu! Muut ruikuttaa siitä kun pitää esim opiskella kaksi kirjaa viikossa ja mennä kesätöihin, minä taas joudun sekä opiskelemaan ne samat kirjat ETTÄ käsittelemään samaan aikaan vuosikausien traumoja ja niiden aiheuttamia oireita JA stressaamaan rahasta, yksinäisyydestä JA taistelemaan saadakseni apua tähän kaikkeen......

Täälläkin on täysin samoja kokemuksia, ihan sanasta sanaan. Ja kun miettii miten nykyään pitää olla niin täydellinen ihminen, täydellinen itsetunto, täydellinen terveys, täydellinen ulkonäkö että saa edes jotain työtä josta maksetaan palkkaa. Jälleen huono-osaisia syrjitään siinäkin kohtaa ja kierre jatkuu loputtomiin. Eri asia jos se työnantaja on sit itsekin kokenut kaikkea ikävää ja ymmärtää myös traumaisia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Näkyykö teillä muilla tuossa alhaalla tuollainen ”linkki-banneri” missä on aihetta liippaavia juttuja? Mulla näkyi tuo juttu ”vailea lapsuis tsi iso vastoinkäyminen - miten menneisyyden taakasta voi vapautua?”

Luin sen ja se on juuri hyväosaisten lässynläätä ja itsestäänselvyyslatteuksia täynnä! Tollaset pistää sututtamama kun kirjoittaja ei tiedä oikeista kauhukokemuksista mitään.

Tuossa jutussa perusajatuksena oli hallinta. Että elämä muka olisi meidän käsissämme, että mielenterveys ja hyvinvointi olisi täysin meidän omissa kätösissä. Voi olla että kyseessä on traumatisoituneen ihmisen kirjoitus. Joskus traumatisoituneet takertuvat kaksin käsin hallinnan tunteeseen, koska hallinnan menettäminen aiheuttaa sitä samaa turvattomuutta ja pakokauhua, mistä yrittää epätoivoisesti päästä eroon.

Onko elämä, onni ja mielenterveys omissa käsissä? On ja ei. Niihin voi yrittää vaikuttaa, mutta on aika sattumanvaraista se, miten asiat lopulta menevät. Ei tarvita kuin yksi poikkeustila ja kaikki turva on mennyttä. Tai elämässä voi sattua hamaan loppuun asti omia, henkilökohtaisia katastrofeja kerta toisensa jälkeen, mikä romuttaa mielenterveyden.

Ei kukaan päätä, että jäämpäs surkuttelemaan ja masentelemaan enkä yritä mitään, vaan tuossa jamassa oleva ihminen on täysin ja totaalisen loppu henkisesti. Kukaan ei halua omalla päätöksellä olla siinä tilanteessa, joten karsastan aina nuita väitteitä siitä, että siinä jamassa oleminen olisi muka oma valinta. Ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.

Joskus saa. Oma ennen niin voimakas ja heikkoutta halveksiva, rahaa rakastava riistokapitalisti-isäni on tätä nykyä luottotiedoton rapajuoppo, jota sadisti äitipuoleni hoitaa pesten kuset ja paskat pitkin lattioita. Ovat molemmat aika huonossa kunnossa nykyään, mutta kumma kyllä en ole vahingoniloinen, vaan tunnen myötätuntoa. Molemmat ovat kärsineet ja paljon. Toivon aidosti molemmille jotain parempaa. Kärsimyksen näkeminen ei itsessäni tuottanutkaan mitään hyvää oloa.

Toisaalta tiedostan, että jos asiat olisivat menneet hyvin, niin heidän kohtelunsa minua kohtaan saattaisi olla hyvinkin paljon erilaista ja satuttavaa. Sellaista mitä se oli lapsena.

Mutta joo, traumoja on. Etenkin perusluottamuksen ja turvallisuuden, riittävyyden, kelpaamattomuuden ja kaiken muun mahdollisen suhteen. Tunnen olevani elossa vain silloin kun jotain tapahtuu, mutta kun ei tapahdu mitään ja olen yksin kotona, tunnen häviäväni jollain tapaa. Perheettömyys on aika iso juttu, eikä lapsuuden perheen puuttumista saa täysin korvattua edes hyvällä parisuhteella. Aukko sisällä sen suhteen on liian valtava ja muistutuksia juurettomuudesta tulee lähes joka päivä. On aika harvinaista, että ei ole juuri missään tekemisissä oman lapsuuden perheen kanssa ja esim. joulu-utelut ovat semisti ahdistavia. Ja kysymykset siitä, että oletko vanhempiesi luona, kun menen käymään kotipaikkakunnallani. Ööööööööö, ennnn. Jos saan lapsia, niin utelut isovanhemmista on varmasti yksi kipua aiheuttava juttu kanssa.

Sitä tajuaa niin raadollisesti koko ajan, mistä kaikesta on jäänyt paitsi ja mistä kaikesta tulee jäämään paitsi.

Minulla on sama juttu, kaipaan koko ajan kiksejä ja vaaraa ja jännitystä että tunnen olevani olemassa, vaikka sitten jonkun yhteiskunnallisen tapahtuman muodossa. Usein tekisi mieli sytyttää vaikka asioita tuleen. En tahdo tehdä rikoksia tai vahingoittaa ketään, haluan vain nähdä kaaosta..

Minulle yksi tapa ns. muuttua näkyväksi tai kokea olevani elossa ovat olleet erilaiset riippuvuudet (ahmiminen ja shoppailu). Mielikuvissani kyllä olen ajoittain hekumoinut sytyttämällä koko maailman tuleen ja seurannut miten kaikki palaa tuhkaksi, mutta käytännössä olen tuskissani ensin tarttunut suklaalevyyn ja hetken päästä suunnannut oksentamaan sormet kurkussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.

Joskus saa. Oma ennen niin voimakas ja heikkoutta halveksiva, rahaa rakastava riistokapitalisti-isäni on tätä nykyä luottotiedoton rapajuoppo, jota sadisti äitipuoleni hoitaa pesten kuset ja paskat pitkin lattioita. Ovat molemmat aika huonossa kunnossa nykyään, mutta kumma kyllä en ole vahingoniloinen, vaan tunnen myötätuntoa. Molemmat ovat kärsineet ja paljon. Toivon aidosti molemmille jotain parempaa. Kärsimyksen näkeminen ei itsessäni tuottanutkaan mitään hyvää oloa.

Toisaalta tiedostan, että jos asiat olisivat menneet hyvin, niin heidän kohtelunsa minua kohtaan saattaisi olla hyvinkin paljon erilaista ja satuttavaa. Sellaista mitä se oli lapsena.

Mutta joo, traumoja on. Etenkin perusluottamuksen ja turvallisuuden, riittävyyden, kelpaamattomuuden ja kaiken muun mahdollisen suhteen. Tunnen olevani elossa vain silloin kun jotain tapahtuu, mutta kun ei tapahdu mitään ja olen yksin kotona, tunnen häviäväni jollain tapaa. Perheettömyys on aika iso juttu, eikä lapsuuden perheen puuttumista saa täysin korvattua edes hyvällä parisuhteella. Aukko sisällä sen suhteen on liian valtava ja muistutuksia juurettomuudesta tulee lähes joka päivä. On aika harvinaista, että ei ole juuri missään tekemisissä oman lapsuuden perheen kanssa ja esim. joulu-utelut ovat semisti ahdistavia. Ja kysymykset siitä, että oletko vanhempiesi luona, kun menen käymään kotipaikkakunnallani. Ööööööööö, ennnn. Jos saan lapsia, niin utelut isovanhemmista on varmasti yksi kipua aiheuttava juttu kanssa.

Sitä tajuaa niin raadollisesti koko ajan, mistä kaikesta on jäänyt paitsi ja mistä kaikesta tulee jäämään paitsi.

Minulla on sama juttu, kaipaan koko ajan kiksejä ja vaaraa ja jännitystä että tunnen olevani olemassa, vaikka sitten jonkun yhteiskunnallisen tapahtuman muodossa. Usein tekisi mieli sytyttää vaikka asioita tuleen. En tahdo tehdä rikoksia tai vahingoittaa ketään, haluan vain nähdä kaaosta..

Tai en tiedä onko kyseessä sama juttu.. Olen huomannut, että siinä missä monet traumatisoituneet tuntuu olevan herkkiä ja kaikille hyvää tahtovia myötätuntoisia ihmisiä, niin minä taas en tunne oikein koskaan mitään, ja saan kaikista netin antisosiaalisuus/narsismi/psykopatiatesteistä aina täydet pisteet. En ole tunnetasolla mikään hentoinen keiju joka vain haluaa hyvää kaikille vaan ennemminkin vihainen, väkivaltainen iso mies joka tykkää kaaoksesta ja ihmisten hädästä.

Toi on aika looginen toinen tapa reagoida kaltoinkohteluun. Ja monesti taitaa miehillä mennä juuri tuohon tuteettomuuteen, ilmeisesti jollain tavalla hormonit vaikuttavat asiaan?

Mä saan adrenaliiniryöpyistä energiaa ja tykkään tehdä vaarallisia asioita. En pelkää kuolemaa, sillä olen sisäisesti kuollut niin monta kertaa. Mutta en halua satuttaa muita.

Olen siis itse nainen, ja päällepäin säyseähkön oloinen, mutta dissoni vuoksi minulle kai on kehittynyt näitä eri tyyppejä sisälle, ja vahvin niistä on pitkään ollut tuo iso vihainen ja tunteeton mies. Tällaisestakin on ihan turha puhua kellekään normaalille, joko lyödään leikiksi tai rationalisoidaan "no kaikilla meillä on eri rooleja" = no Aijaa, siis sunkin työrooli on sadistinen eri sukupuolta oleva psykopaatti, hyvä etten oo ainut! Miks katot mua tolleen?

Aivan, ymmärrän. Aika loogista tuokin mielestäni. Itse en naisena ole koskaan ollut oikein sinut oman naisellisuuden ja fyysisen heikkouden kanssa. Aloin aikoinaan harrastamaan lajia, joka lisää voimaa ja lihasmassaa, mutta tajuan silti olevani fyysisesti heikompi, mitä moni mies, mikä on todella ahdistavaa. Monesti tuntuu siltä, että en haluaisi olla nainen, vaan voimakas mies. Vaikka toisaalta tiedostan sen, että miehet kokevat enemmän väkivaltaa mitä naiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näkyykö teillä muilla tuossa alhaalla tuollainen ”linkki-banneri” missä on aihetta liippaavia juttuja? Mulla näkyi tuo juttu ”vailea lapsuis tsi iso vastoinkäyminen - miten menneisyyden taakasta voi vapautua?”

Luin sen ja se on juuri hyväosaisten lässynläätä ja itsestäänselvyyslatteuksia täynnä! Tollaset pistää sututtamama kun kirjoittaja ei tiedä oikeista kauhukokemuksista mitään.

Tuossa jutussa perusajatuksena oli hallinta. Että elämä muka olisi meidän käsissämme, että mielenterveys ja hyvinvointi olisi täysin meidän omissa kätösissä. Voi olla että kyseessä on traumatisoituneen ihmisen kirjoitus. Joskus traumatisoituneet takertuvat kaksin käsin hallinnan tunteeseen, koska hallinnan menettäminen aiheuttaa sitä samaa turvattomuutta ja pakokauhua, mistä yrittää epätoivoisesti päästä eroon.

Onko elämä, onni ja mielenterveys omissa käsissä? On ja ei. Niihin voi yrittää vaikuttaa, mutta on aika sattumanvaraista se, miten asiat lopulta menevät. Ei tarvita kuin yksi poikkeustila ja kaikki turva on mennyttä. Tai elämässä voi sattua hamaan loppuun asti omia, henkilökohtaisia katastrofeja kerta toisensa jälkeen, mikä romuttaa mielenterveyden.

Ei kukaan päätä, että jäämpäs surkuttelemaan ja masentelemaan enkä yritä mitään, vaan tuossa jamassa oleva ihminen on täysin ja totaalisen loppu henkisesti. Kukaan ei halua omalla päätöksellä olla siinä tilanteessa, joten karsastan aina nuita väitteitä siitä, että siinä jamassa oleminen olisi muka oma valinta. Ei ole.

Olen kanssasi aivan samaa mieltä. Monelle vain on hyvin tuskaista ajatella, että ihmisen elämä on kuin lastu laineilla. Rakkaat asiat saattaa aivan hetkessä menettää jostain hyvin satunnaisesta syystä. Kaikki ei aina mitenkään liity meihin, vaikka se omaan elämään vaikuttaisikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.

Joskus saa. Oma ennen niin voimakas ja heikkoutta halveksiva, rahaa rakastava riistokapitalisti-isäni on tätä nykyä luottotiedoton rapajuoppo, jota sadisti äitipuoleni hoitaa pesten kuset ja paskat pitkin lattioita. Ovat molemmat aika huonossa kunnossa nykyään, mutta kumma kyllä en ole vahingoniloinen, vaan tunnen myötätuntoa. Molemmat ovat kärsineet ja paljon. Toivon aidosti molemmille jotain parempaa. Kärsimyksen näkeminen ei itsessäni tuottanutkaan mitään hyvää oloa.

Toisaalta tiedostan, että jos asiat olisivat menneet hyvin, niin heidän kohtelunsa minua kohtaan saattaisi olla hyvinkin paljon erilaista ja satuttavaa. Sellaista mitä se oli lapsena.

Mutta joo, traumoja on. Etenkin perusluottamuksen ja turvallisuuden, riittävyyden, kelpaamattomuuden ja kaiken muun mahdollisen suhteen. Tunnen olevani elossa vain silloin kun jotain tapahtuu, mutta kun ei tapahdu mitään ja olen yksin kotona, tunnen häviäväni jollain tapaa. Perheettömyys on aika iso juttu, eikä lapsuuden perheen puuttumista saa täysin korvattua edes hyvällä parisuhteella. Aukko sisällä sen suhteen on liian valtava ja muistutuksia juurettomuudesta tulee lähes joka päivä. On aika harvinaista, että ei ole juuri missään tekemisissä oman lapsuuden perheen kanssa ja esim. joulu-utelut ovat semisti ahdistavia. Ja kysymykset siitä, että oletko vanhempiesi luona, kun menen käymään kotipaikkakunnallani. Ööööööööö, ennnn. Jos saan lapsia, niin utelut isovanhemmista on varmasti yksi kipua aiheuttava juttu kanssa.

Sitä tajuaa niin raadollisesti koko ajan, mistä kaikesta on jäänyt paitsi ja mistä kaikesta tulee jäämään paitsi.

Minulla on sama juttu, kaipaan koko ajan kiksejä ja vaaraa ja jännitystä että tunnen olevani olemassa, vaikka sitten jonkun yhteiskunnallisen tapahtuman muodossa. Usein tekisi mieli sytyttää vaikka asioita tuleen. En tahdo tehdä rikoksia tai vahingoittaa ketään, haluan vain nähdä kaaosta..

Minulle yksi tapa ns. muuttua näkyväksi tai kokea olevani elossa ovat olleet erilaiset riippuvuudet (ahmiminen ja shoppailu). Mielikuvissani kyllä olen ajoittain hekumoinut sytyttämällä koko maailman tuleen ja seurannut miten kaikki palaa tuhkaksi, mutta käytännössä olen tuskissani ensin tarttunut suklaalevyyn ja hetken päästä suunnannut oksentamaan sormet kurkussa.

Erilaiset riippuvuudet ovat tuttuja täälläkin. Syömishäiriö, pakkoliikunta, nettiriippuvuus, alkoholin liikakäyttö, työriippuvuus josta päästään taas syömishäiriöön ja pakkoliikuntaan ja ja ja...riippuvuuksilla yrittää jotenkin täyttää omaa sisäistä tyhjiötä ja saada kontrollin tunnetta kaoottiseen elämään.

Tai sanottaisiinko, ettei muu maailma tunnu enää olevan olemassa. On vain minä ja minun maailmani, joka on hyvin pieni. Kun käyn kotini ulkopuolella, niin olen menettänyt kyvyn nähdä muita ihmisiä. On vain minä ja minun pieni maailmani. Kaikki muut ihmiset ja heidän asiansa ja puheensa ovat minulle tyhjää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.

Joskus saa. Oma ennen niin voimakas ja heikkoutta halveksiva, rahaa rakastava riistokapitalisti-isäni on tätä nykyä luottotiedoton rapajuoppo, jota sadisti äitipuoleni hoitaa pesten kuset ja paskat pitkin lattioita. Ovat molemmat aika huonossa kunnossa nykyään, mutta kumma kyllä en ole vahingoniloinen, vaan tunnen myötätuntoa. Molemmat ovat kärsineet ja paljon. Toivon aidosti molemmille jotain parempaa. Kärsimyksen näkeminen ei itsessäni tuottanutkaan mitään hyvää oloa.

Toisaalta tiedostan, että jos asiat olisivat menneet hyvin, niin heidän kohtelunsa minua kohtaan saattaisi olla hyvinkin paljon erilaista ja satuttavaa. Sellaista mitä se oli lapsena.

Mutta joo, traumoja on. Etenkin perusluottamuksen ja turvallisuuden, riittävyyden, kelpaamattomuuden ja kaiken muun mahdollisen suhteen. Tunnen olevani elossa vain silloin kun jotain tapahtuu, mutta kun ei tapahdu mitään ja olen yksin kotona, tunnen häviäväni jollain tapaa. Perheettömyys on aika iso juttu, eikä lapsuuden perheen puuttumista saa täysin korvattua edes hyvällä parisuhteella. Aukko sisällä sen suhteen on liian valtava ja muistutuksia juurettomuudesta tulee lähes joka päivä. On aika harvinaista, että ei ole juuri missään tekemisissä oman lapsuuden perheen kanssa ja esim. joulu-utelut ovat semisti ahdistavia. Ja kysymykset siitä, että oletko vanhempiesi luona, kun menen käymään kotipaikkakunnallani. Ööööööööö, ennnn. Jos saan lapsia, niin utelut isovanhemmista on varmasti yksi kipua aiheuttava juttu kanssa.

Sitä tajuaa niin raadollisesti koko ajan, mistä kaikesta on jäänyt paitsi ja mistä kaikesta tulee jäämään paitsi.

Minulla on sama juttu, kaipaan koko ajan kiksejä ja vaaraa ja jännitystä että tunnen olevani olemassa, vaikka sitten jonkun yhteiskunnallisen tapahtuman muodossa. Usein tekisi mieli sytyttää vaikka asioita tuleen. En tahdo tehdä rikoksia tai vahingoittaa ketään, haluan vain nähdä kaaosta..

Tai en tiedä onko kyseessä sama juttu.. Olen huomannut, että siinä missä monet traumatisoituneet tuntuu olevan herkkiä ja kaikille hyvää tahtovia myötätuntoisia ihmisiä, niin minä taas en tunne oikein koskaan mitään, ja saan kaikista netin antisosiaalisuus/narsismi/psykopatiatesteistä aina täydet pisteet. En ole tunnetasolla mikään hentoinen keiju joka vain haluaa hyvää kaikille vaan ennemminkin vihainen, väkivaltainen iso mies joka tykkää kaaoksesta ja ihmisten hädästä.

Julkisuudessa pyritään luomaan sellaista mielikuvaa, että vaikeudet aina jollain tavalla henkistäisivät ja vahvistaisivat ihmistä. Käytännössä kuitenkin se mikä ei tapa, yleensä vituttaa.

Onko kenelläkään muulla ollut itsemurhafantasioita? Kun olin kaikkein pahimmin ahdistunut, niin kulutin paljonkin aikaa miettimällä mitä muut ajattelevat löytäessään minut kuolleena. Ikinä en kuitenkaan yrittänyt tehdä mitään itselleni.

Hyppään keskusteluun kesken lukemisen, aihe koskettaa.

Minulla ei ole pahat vanhemmat. Minulla on vanhemmat, joiden oma lapsuus on todennäköisesti ollut hyvin vaikeaa (en tiedä paljoakaan, sillä perheessämme ei vaikeista asioista olla koskaan puhuttu). Minulla on vanhemmat, jotka näköalattomuudessaan siirsivät kaiken kokemansa ja oppimansa meihin lapsiin.

Minun lapsuuteni oli emotionaalisesti tyhjä. En tajunnut sitä aina silloin, että siinä olisi jotain outoa kyhjöttää aina yksin koulun jälkeen huoneessaan. En ymmärtänyt sillon neljännellä luokalla alkaneita paniikkikohtauksia jolloin kävelin ympäri huonettani sydän tuhatta hakaten ja peläten sitä mitä tapahtuu. Tiesin vain jo silloin sen, etten voisi hakea turvaa vanhemmiltani, tai tulisin mitätöidyksi. Ja sitä olen kokenut. Opin nukkumaan viikonloppuisin pitkään, koska äiti sai aamuisin raivokohtauksia, ja saattoi viskata vaikka kirjahyllyn sisällön lattialle. Minulle suututtiin, kun nukuin liikaa. Teini-iässä aloin saada raivokohtauksia koska en osannut käsitellä tunteita rakentavasti, ja sain aina niistä selkään. Kukaan ei perheessämme osannut käsitellä tunteita. Olisin tarvinnut apua, mutta ei ketään kiinnostanut. Opin siitä, että olen arvoton, ja lapsuudesta lähtien minut ja muun maailman on erottanut lasiseinä, jonka läpi en pääse, en vaikka tekisin mitä.

Opin todella taitavaksi ihmisten tunnetilojen lukijaksi, ja olen sitä edelleen. Ja se uuvuttaa minut välillä loppuun. Jos en ole muille ihmisille näkymätön tai jotenkin ”raasu” jota ei tarvitse noteerata, olen automaattinen terapeutti. Olen sitä isälleni edelleen, joka soittaa terveysongelmistaan minulle. Olen kaksi kertaa aikuisena yrittänyt kovassa hädässä soittaa hänelle, ja hän sanoi molempina, että ei voi auttaa, pitää mennä. Toisesta soitosta ei ole vuottakaan. Olen kolmekymmentä. Olen jäänyt tietyissä asioissa aivan lapsen tasolle ja kuvittelen edelleen, että saisin vastakaikua ja että minutkin pystyttäisiin kohtaamaan.

Lukion sain loppuun, mutta sen jälkeen masennuin ja olen ajelehtinut elämässäni saamatta mitään pysyvää aikaan. Välillä olen ollut töissä, välillä yrittänyt opiskella. Olen perfektionisti, joka kokee että minun on pakko suorittaa paremmin kuin muut, jotta kelpaisin edes vähän. Alisuoriutuvana perfektionistina asettaa itsensä melko hankalaan tilanteeseen - päässä kokoontuu jatkuva paskakomitea, joka jatkaa vanhempieni ja muiden elämässäni olleiden puhetta siitä, kuinka olen arvoton ja huono.

Voisin jatkaa traumaoireista ja terapiasta, mutta täällä oli paljon sanottu niistä sellaista, jotka itsekin allekirjoitan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.

Joskus saa. Oma ennen niin voimakas ja heikkoutta halveksiva, rahaa rakastava riistokapitalisti-isäni on tätä nykyä luottotiedoton rapajuoppo, jota sadisti äitipuoleni hoitaa pesten kuset ja paskat pitkin lattioita. Ovat molemmat aika huonossa kunnossa nykyään, mutta kumma kyllä en ole vahingoniloinen, vaan tunnen myötätuntoa. Molemmat ovat kärsineet ja paljon. Toivon aidosti molemmille jotain parempaa. Kärsimyksen näkeminen ei itsessäni tuottanutkaan mitään hyvää oloa.

Toisaalta tiedostan, että jos asiat olisivat menneet hyvin, niin heidän kohtelunsa minua kohtaan saattaisi olla hyvinkin paljon erilaista ja satuttavaa. Sellaista mitä se oli lapsena.

Mutta joo, traumoja on. Etenkin perusluottamuksen ja turvallisuuden, riittävyyden, kelpaamattomuuden ja kaiken muun mahdollisen suhteen. Tunnen olevani elossa vain silloin kun jotain tapahtuu, mutta kun ei tapahdu mitään ja olen yksin kotona, tunnen häviäväni jollain tapaa. Perheettömyys on aika iso juttu, eikä lapsuuden perheen puuttumista saa täysin korvattua edes hyvällä parisuhteella. Aukko sisällä sen suhteen on liian valtava ja muistutuksia juurettomuudesta tulee lähes joka päivä. On aika harvinaista, että ei ole juuri missään tekemisissä oman lapsuuden perheen kanssa ja esim. joulu-utelut ovat semisti ahdistavia. Ja kysymykset siitä, että oletko vanhempiesi luona, kun menen käymään kotipaikkakunnallani. Ööööööööö, ennnn. Jos saan lapsia, niin utelut isovanhemmista on varmasti yksi kipua aiheuttava juttu kanssa.

Sitä tajuaa niin raadollisesti koko ajan, mistä kaikesta on jäänyt paitsi ja mistä kaikesta tulee jäämään paitsi.

Minulla on sama juttu, kaipaan koko ajan kiksejä ja vaaraa ja jännitystä että tunnen olevani olemassa, vaikka sitten jonkun yhteiskunnallisen tapahtuman muodossa. Usein tekisi mieli sytyttää vaikka asioita tuleen. En tahdo tehdä rikoksia tai vahingoittaa ketään, haluan vain nähdä kaaosta..

Tai en tiedä onko kyseessä sama juttu.. Olen huomannut, että siinä missä monet traumatisoituneet tuntuu olevan herkkiä ja kaikille hyvää tahtovia myötätuntoisia ihmisiä, niin minä taas en tunne oikein koskaan mitään, ja saan kaikista netin antisosiaalisuus/narsismi/psykopatiatesteistä aina täydet pisteet. En ole tunnetasolla mikään hentoinen keiju joka vain haluaa hyvää kaikille vaan ennemminkin vihainen, väkivaltainen iso mies joka tykkää kaaoksesta ja ihmisten hädästä.

Julkisuudessa pyritään luomaan sellaista mielikuvaa, että vaikeudet aina jollain tavalla henkistäisivät ja vahvistaisivat ihmistä. Käytännössä kuitenkin se mikä ei tapa, yleensä vituttaa.

Eikä se selviytyminenkään mitään kauhean hohdokasta ole. Yleensä selviytyminen on sitä, että painaa pakolla eteenpäin, koska muutakaan mahdollisuutta ei ole. Se selviytyjä kamppailee joka päivä sen kanssa, että saa asioita tehtyä, saa itsensä ylös sängystä, syötyä, käytyä töissä/opinnoissa. Kaikkea tekemistä varjostaa voimakas ahdistus, masennus ja tyhjyys, jota vastaan taistelee viimeisestä hetkestä ensimmäiseen hetkeen, kun menee nukkumaan ja herää taas uuteen päivään. Kaikki velvoitteet vaatii ponnistelua, koska samanaikaisesti ei vain meinaisi jaksaa mitään. Ei kovin hohdokas sankaritarina. Siihen lisänä riippuvuudet ja muut ristiriitaisuudet ja persoonan heikkoudet.

Se vain halutaan esittää jonain elämää suurempana sankaritarinana, missä kaltoinkohdeltu ratsastaa tarinan lopussa valkealla ratsulla voittajana kohti auringonlaskua ja elämä on yhtä onnea ja autuutta siitä eteenpäin. Ihmiset eivät voi sietää ajatusta, että entä jos se sankari onkin täysin rikki ja romuna elämän loppuun saakka. On hengissä, kyllä, suorittaa velvotteita, kyllä, mutta sisällä jäytää jäätävä tyhjyys, ahdistus ja kaaos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.

Joskus saa. Oma ennen niin voimakas ja heikkoutta halveksiva, rahaa rakastava riistokapitalisti-isäni on tätä nykyä luottotiedoton rapajuoppo, jota sadisti äitipuoleni hoitaa pesten kuset ja paskat pitkin lattioita. Ovat molemmat aika huonossa kunnossa nykyään, mutta kumma kyllä en ole vahingoniloinen, vaan tunnen myötätuntoa. Molemmat ovat kärsineet ja paljon. Toivon aidosti molemmille jotain parempaa. Kärsimyksen näkeminen ei itsessäni tuottanutkaan mitään hyvää oloa.

Toisaalta tiedostan, että jos asiat olisivat menneet hyvin, niin heidän kohtelunsa minua kohtaan saattaisi olla hyvinkin paljon erilaista ja satuttavaa. Sellaista mitä se oli lapsena.

Mutta joo, traumoja on. Etenkin perusluottamuksen ja turvallisuuden, riittävyyden, kelpaamattomuuden ja kaiken muun mahdollisen suhteen. Tunnen olevani elossa vain silloin kun jotain tapahtuu, mutta kun ei tapahdu mitään ja olen yksin kotona, tunnen häviäväni jollain tapaa. Perheettömyys on aika iso juttu, eikä lapsuuden perheen puuttumista saa täysin korvattua edes hyvällä parisuhteella. Aukko sisällä sen suhteen on liian valtava ja muistutuksia juurettomuudesta tulee lähes joka päivä. On aika harvinaista, että ei ole juuri missään tekemisissä oman lapsuuden perheen kanssa ja esim. joulu-utelut ovat semisti ahdistavia. Ja kysymykset siitä, että oletko vanhempiesi luona, kun menen käymään kotipaikkakunnallani. Ööööööööö, ennnn. Jos saan lapsia, niin utelut isovanhemmista on varmasti yksi kipua aiheuttava juttu kanssa.

Sitä tajuaa niin raadollisesti koko ajan, mistä kaikesta on jäänyt paitsi ja mistä kaikesta tulee jäämään paitsi.

Minulla on sama juttu, kaipaan koko ajan kiksejä ja vaaraa ja jännitystä että tunnen olevani olemassa, vaikka sitten jonkun yhteiskunnallisen tapahtuman muodossa. Usein tekisi mieli sytyttää vaikka asioita tuleen. En tahdo tehdä rikoksia tai vahingoittaa ketään, haluan vain nähdä kaaosta..

Tai en tiedä onko kyseessä sama juttu.. Olen huomannut, että siinä missä monet traumatisoituneet tuntuu olevan herkkiä ja kaikille hyvää tahtovia myötätuntoisia ihmisiä, niin minä taas en tunne oikein koskaan mitään, ja saan kaikista netin antisosiaalisuus/narsismi/psykopatiatesteistä aina täydet pisteet. En ole tunnetasolla mikään hentoinen keiju joka vain haluaa hyvää kaikille vaan ennemminkin vihainen, väkivaltainen iso mies joka tykkää kaaoksesta ja ihmisten hädästä.

Julkisuudessa pyritään luomaan sellaista mielikuvaa, että vaikeudet aina jollain tavalla henkistäisivät ja vahvistaisivat ihmistä. Käytännössä kuitenkin se mikä ei tapa, yleensä vituttaa.

Eikä se selviytyminenkään mitään kauhean hohdokasta ole. Yleensä selviytyminen on sitä, että painaa pakolla eteenpäin, koska muutakaan mahdollisuutta ei ole. Se selviytyjä kamppailee joka päivä sen kanssa, että saa asioita tehtyä, saa itsensä ylös sängystä, syötyä, käytyä töissä/opinnoissa. Kaikkea tekemistä varjostaa voimakas ahdistus, masennus ja tyhjyys, jota vastaan taistelee viimeisestä hetkestä ensimmäiseen hetkeen, kun menee nukkumaan ja herää taas uuteen päivään. Kaikki velvoitteet vaatii ponnistelua, koska samanaikaisesti ei vain meinaisi jaksaa mitään. Ei kovin hohdokas sankaritarina. Siihen lisänä riippuvuudet ja muut ristiriitaisuudet ja persoonan heikkoudet.

Se vain halutaan esittää jonain elämää suurempana sankaritarinana, missä kaltoinkohdeltu ratsastaa tarinan lopussa valkealla ratsulla voittajana kohti auringonlaskua ja elämä on yhtä onnea ja autuutta siitä eteenpäin. Ihmiset eivät voi sietää ajatusta, että entä jos se sankari onkin täysin rikki ja romuna elämän loppuun saakka. On hengissä, kyllä, suorittaa velvotteita, kyllä, mutta sisällä jäytää jäätävä tyhjyys, ahdistus ja kaaos.

Olen niin samaa mieltä kanssasi. Eiväthän toki traumat kaikkea koko ajan hallitse, mutta kyllä voimakkaasti vaikuttavat silti elämään terapioista huolimatta. Vaikeudet voimavaroiksi -artikkelit tuntuvat välillä suoranaiselta toimittajien vittuilulta traumatisoituneille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.

Joskus saa. Oma ennen niin voimakas ja heikkoutta halveksiva, rahaa rakastava riistokapitalisti-isäni on tätä nykyä luottotiedoton rapajuoppo, jota sadisti äitipuoleni hoitaa pesten kuset ja paskat pitkin lattioita. Ovat molemmat aika huonossa kunnossa nykyään, mutta kumma kyllä en ole vahingoniloinen, vaan tunnen myötätuntoa. Molemmat ovat kärsineet ja paljon. Toivon aidosti molemmille jotain parempaa. Kärsimyksen näkeminen ei itsessäni tuottanutkaan mitään hyvää oloa.

Toisaalta tiedostan, että jos asiat olisivat menneet hyvin, niin heidän kohtelunsa minua kohtaan saattaisi olla hyvinkin paljon erilaista ja satuttavaa. Sellaista mitä se oli lapsena.

Mutta joo, traumoja on. Etenkin perusluottamuksen ja turvallisuuden, riittävyyden, kelpaamattomuuden ja kaiken muun mahdollisen suhteen. Tunnen olevani elossa vain silloin kun jotain tapahtuu, mutta kun ei tapahdu mitään ja olen yksin kotona, tunnen häviäväni jollain tapaa. Perheettömyys on aika iso juttu, eikä lapsuuden perheen puuttumista saa täysin korvattua edes hyvällä parisuhteella. Aukko sisällä sen suhteen on liian valtava ja muistutuksia juurettomuudesta tulee lähes joka päivä. On aika harvinaista, että ei ole juuri missään tekemisissä oman lapsuuden perheen kanssa ja esim. joulu-utelut ovat semisti ahdistavia. Ja kysymykset siitä, että oletko vanhempiesi luona, kun menen käymään kotipaikkakunnallani. Ööööööööö, ennnn. Jos saan lapsia, niin utelut isovanhemmista on varmasti yksi kipua aiheuttava juttu kanssa.

Sitä tajuaa niin raadollisesti koko ajan, mistä kaikesta on jäänyt paitsi ja mistä kaikesta tulee jäämään paitsi.

Minulla on sama juttu, kaipaan koko ajan kiksejä ja vaaraa ja jännitystä että tunnen olevani olemassa, vaikka sitten jonkun yhteiskunnallisen tapahtuman muodossa. Usein tekisi mieli sytyttää vaikka asioita tuleen. En tahdo tehdä rikoksia tai vahingoittaa ketään, haluan vain nähdä kaaosta..

Tai en tiedä onko kyseessä sama juttu.. Olen huomannut, että siinä missä monet traumatisoituneet tuntuu olevan herkkiä ja kaikille hyvää tahtovia myötätuntoisia ihmisiä, niin minä taas en tunne oikein koskaan mitään, ja saan kaikista netin antisosiaalisuus/narsismi/psykopatiatesteistä aina täydet pisteet. En ole tunnetasolla mikään hentoinen keiju joka vain haluaa hyvää kaikille vaan ennemminkin vihainen, väkivaltainen iso mies joka tykkää kaaoksesta ja ihmisten hädästä.

Julkisuudessa pyritään luomaan sellaista mielikuvaa, että vaikeudet aina jollain tavalla henkistäisivät ja vahvistaisivat ihmistä. Käytännössä kuitenkin se mikä ei tapa, yleensä vituttaa.

Eikä se selviytyminenkään mitään kauhean hohdokasta ole. Yleensä selviytyminen on sitä, että painaa pakolla eteenpäin, koska muutakaan mahdollisuutta ei ole. Se selviytyjä kamppailee joka päivä sen kanssa, että saa asioita tehtyä, saa itsensä ylös sängystä, syötyä, käytyä töissä/opinnoissa. Kaikkea tekemistä varjostaa voimakas ahdistus, masennus ja tyhjyys, jota vastaan taistelee viimeisestä hetkestä ensimmäiseen hetkeen, kun menee nukkumaan ja herää taas uuteen päivään. Kaikki velvoitteet vaatii ponnistelua, koska samanaikaisesti ei vain meinaisi jaksaa mitään. Ei kovin hohdokas sankaritarina. Siihen lisänä riippuvuudet ja muut ristiriitaisuudet ja persoonan heikkoudet.

Se vain halutaan esittää jonain elämää suurempana sankaritarinana, missä kaltoinkohdeltu ratsastaa tarinan lopussa valkealla ratsulla voittajana kohti auringonlaskua ja elämä on yhtä onnea ja autuutta siitä eteenpäin. Ihmiset eivät voi sietää ajatusta, että entä jos se sankari onkin täysin rikki ja romuna elämän loppuun saakka. On hengissä, kyllä, suorittaa velvotteita, kyllä, mutta sisällä jäytää jäätävä tyhjyys, ahdistus ja kaaos.

Juuri mietin, että minä kyllä parhaillaankin on selviydyn, mutta juuri sillä tavalla kun selviydytään vaikka siitä että on vaeltamassa tunturissa, eksyy, alkaa sataa, iskee virtsatieinfektio, ruoka loppuu ja etäältä kuuluu karhunmurinaa, mutta löytää mustikoita ja kuusen ja toivoo että tulee pelastus ja on juuri ja juuri realiteeteissa. En sillä tavalla, että on hyvä ja rauhallinen ja toiveikas ja ehjä olo.