Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Vierailija kirjoitti:
Kintsugi kirjoitti:
Omat ongelmani eivät ole ihan samaa luokkaa kuin monien tässä ketjussa. Vanhemmistani toinen oli vahvasti persoonallisuushäiriöinen mutta toinen melko normaali. Ja tämä ongelmainenkin tapaus oli ailahtelevaisesti välillä "normaali" ja välillä taas sitten täysin sekaisin...
Dissosiaatiota olen kokenut jonkin verran, mutta lähinnä tuo kohta josta joku kirjoitti omaan nimeen reagoimisesta herätti muiston: lapsena häpesin joka kerta kun kuulin nimeni mainittavan. Koin häpeää ja ehkä myös jonkinlaista itseinhoa?
Olen käsitellyt pitkään lapsuudentraumojani terapiassa, ja todellakin yrittänyt käydä läpi kaikkia mahdollisia ahdistavia asioita. Voisin sanoa että valo alkoi häämöttää jo ehkä 3v jälkeen, ja nyt 5v myöhemmin koen olevani jo lähes tasapainoinen! Edelleen tulee välillä notkahduksia masennuksen kanssa, mutta melko harvakseltaan. Oma terapiani on ollut psykodynaamista.
Terapeutin valitsemisessa kannustaisin todella luottamaan siihen omaan tuntemukseensa ensitapaamisilla. Terapeutin pitää tuntua empaattiselta ja älykkäältä, ja kiinnostuneelta tapauksestasi. Kävin ennen tätä terapeuttiani toisen luona, josta jäi lähinnä olo että hän yritti mennä siitä missä aita on matalin ja löytää helppoja vastauksia vaikeisiin ongelmiin. Uusi terapeutti taas on ihan huipputyyppi enkä hänestä helpolla luovukaan. Kannattaa katsoa esimerkiksi KELA:n terapeuttilistoja, koska KELA hyväksyy listoilleen vain tarpeeksi hyviä ammattilaisia. Lisäksi oma terapeuttini oli myös lapsi/nuorisoterapeutti, mikä osaltani on varmasti auttanut paljon lapsuudentraumojen käsittelyssä.
Miten niitä terapeutteja etsitään ja kilpailutetaan? Otetaan jokaiselta yksi (kallis) tunti itse maksaen ja sitten valitaan?
Periaatteessa noin, mutta jotkut terapeutit voivat vaatia useitakin tutustumiskäyntejä, ennen kuin suostuvat aloittamaan pysyvän asiakassuhteen (terapian Kela-korvattavuus).
Jotkut kuulemma saavat poliklinikalta suosituksia sopivista terapeuteista, mutta itse en ole niitä saanut.
Kysy ennen käynnin sopimista onko terapeutti Kelan listalla, jos olet saanut terapiaa varten B-lausunnon psykiatrilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullinen ap kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullinen ap kirjoitti:
Surullinen ap kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon.
Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan. Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3
Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).
Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.
En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?
Entä joku emdr tai traumaterapia?Olen tuon viestin kirjoittaja, mitä lainaat. Mulla on narsistinen äiti, sellaisella marttyrointi, itsemurhauhkaus ja äidin lukuisat sairaudet ja pahat olot, hoivaa itselleen minusta hakevalla ja minulle kaikesta mahdollisesta hyvästä ja osaamisestani kateellisella tavalla. Siis äidin puolelta laajalla skaalalla kaikenlaista, mutta kuitenkin myös hoivaa ja huolenpitoa. Isällä oli sadistinen puoli. Ei nyt ihan saappaan nuolemista vaatinut, mutta totaalista tottelemista, veillejättämistä ja itsensä uhraamista raskaisiin töihin hän vaati ja lisäksi nautti pelottelemisesta, siis saattoi kuolemanvaaraan tai satutti satuttamisen ilosta. No, kun tässä luen kirjoittamaani, niin ei olisi syytä oman traumataustan vähättelyyn, samanlaista paskaa kuin saappaan nuoleminen on tämäkin, mutta oma ei koskaan tunnu niin pahalta kuin toisten.
Minulla psykodynaaminen on ollut hyvä ratkaisu siinä mielessä, että se on pakottanut katsomaan kaikkea hirveyttä silmästä silmään. Se antaa potilaan mielen edetä sinne minne se on menossa ja omassa tahdissaan. Ja minulla mieli on vähä vähältä vienyt keskelle sitä helvettiä mitä se lapsena oli. Huono puoli on se, että se helvetti ikäänkuin toistuu siinä terapiasuhteessa. Olen pelännyt esimerkiksi, että terapeutti lyö minua remmillä, vaikka tiesin että pelko on aiheeton. Tässä mielessä voi olla traumaterapia voisi olla "helläkätisempi". Toisaalta, jos tunteet suhteessa terapeuttiin on tullakseen, ne tulee ymmärtääkseni missä tahansa terapiamuodossa. Siksi, jos itse olisin valitsemassa terapeuttia uudelleen, kysyisin paitsi traumaosaamista myös osaamista transferenssitunteiden kanssa ja sitä, onko terapeutilla oma terapia tehtynä kunnolla. Traumojen kanssa työskentely on rankkaa myös terapeutille.
Oliko sulla mies- vai naisterapeutti. Tätä just vähän pelkään että jos olis miesterapeutti niin tulisi pian nöyryytystakaumat mieleen ja pelko siitä että taas pitää nuolla sappaita :)
Nainen. Mutta molempien pahat teot ovat tulleet esiin. Psykiatri on mies ja sen kanssa on kyllä tullut isään liittyvät jutut vahvemmin esiin.
Ymmärrän huolesi ja pelkosi. Tässä se kinkkinen kohta juuri onkin. On hirveää mennä "hoitoon" tappelemaan vastaan, että "en varmana nuole saappaitasi". Toisaalta kun aikansa sitä asiaa vääntää, niin se tulee toivon mukaan loppuun käsitellyksi. Enkä oikeasti tässä esitä asiantuntijaa, kerron vaan ihan oman kokemukseni, enkä itsekään ole vielä parantunut. Se vaan, että tollaiset kokemukset ovat olleet niin hirveitä lapsena että niiden työstäminen terapiassa tuntuu vielä hirveämmältä. Ja silti ne olisi hyvä saada käsiteltyä jotenkin.
Terapeuteissa on eroa, mutta terapia on oikeastaan ainoa paikka, jossa vaikeita kokemuksia pääsee turvallisesti purkamaan. Jos puhut niistä ei-ammattilaisten kanssa, niin usein toisen asennoituminen näissä tilanteissa lisää traumatisoitumista entisestään, kun lähtökohtaisesti ihmiset usein käyttäytyvät aika törpösti, jos eivät oikein tiedä miten heidän kannattaisi reagoida. Ihan lottovoittoon verrattava onnenpotku, jos joku oikeasti jaksaa olla tukena eikä ala esimerkiksi normalisoida lasten kaltoinkohtelua sen takia, että ahdistuu kuulemastaan.
Lisäksi avautumisissa on myös se riski, että sen jälkeen ihmiset helposti yrittävät käyttää sinua omana henkilökohtaisena psykoterapeuttinaan riippumatta siitä millaiset voimavarasi ovat, kun ajattelevat, että sinä olet tottunut elämän karuihin puoliin. Joten voi käydä niin, että et itse saa oikeastaan lainkaan tukea, mutta sen sijaan jatkossa toinen yrittää koko ajan tukeutua sinuun ja tämä ihmissuhde muodostuu hyvin raskaaksi.
Oln huomannut tuon saman hyvälsikäyttötaipumuksen mutta eri asiassa. Neuvola on ”pakottanut” siihen että tukiverkkoja pitää tehdä vaikka väkisin, ja olen nyt niitä rakentanut. Hoidan naapuruston lapsia (sellaisten perheiden joilla ON tukiverkko) ja tää on johtanut siiheb että minä olen heidä tukiverkko mutta he eivät minun.
Otsn mielelläni niitä lapsia hoitoon, mutta jos joskus olen kysynyt vastavuoroisesti toisinpäin, niin ei ole sopinut. Yhden perheen lapsia oleb hoitanut ainakin 20krt ilman mitään vastinetta takaisin. Ja kieltämättä se oma arvottomuuden tunnekin painaa - tunnen että kyllähän minä voin nyt toisia auttaa mutta en kai nyt kehtaa sentään itselleni mitään pyytää.
Olen nyt sit yksipuolinen tukiverkko. Kukaan näistä ei suostunut hoitamaan 200e palkalla lapsiani tulevan synnytyksen ajan joka ihan kihta käsillä. Olikon ”kaikkea muuta sovittuna”. Ja minä siis olen kymmeniä kertoja hoitanut näiden ihmisten lapsia ilmaiseksi.
Ei varmaan normaalin itsetunnon ihminen suostuisi tähän :(
Tässä on hyvin kiteytetty esimerkki. Se kaltoinkohdeltu ja arvoton on aina toisia varten, palvelemassa toisia, hänen tulee tukea ja auttaa muita pyyteettömästi ja omia vaivoja säästämättä. Sitten kun olisi se oma vuoro niin... sitä ei koskaan tule.
Kun ei ole oppinut vaatimaan, kun ei ”kehtaa” pyytää, kun ei itse (eikä muutkaan) näe niin arvokkaana että ansaitsisi samaa.En ole itsekään päässyt eroon tästä ilmiöstä jossa yksipuolisesti toisia autetaan saamatta itse mitään.
Tuon kuvion toistuminen saa loppupelissä välttelemään ihmissuhteita. Kun on riittävän monta kertaa lyönyt päänsä samaan puuhun, niin alkaa tuntua siltä, ettei lopputulos muutu, vaikka itse tekisi mitä. Olen yrittänyt ottaa tuntemuksiani puheeksi kohteliaasti, mutta jos toinen osapuoli on tyytyväinen asemaansa, niin hän ennemmin luopuu ihmissuhteesta kuin muuttaa käytöstään tasapuolisempaan suuntaan.
Näinpä juuri. Mulla ei ole ystäviä enkä jaksa enää etsiä enkä oikein halutakaan enää sellaista. Jokainen kerta on johtanut tuohon että minä olen antajapuolella ja jopa hyväksikäytetty.
Vierailija kirjoitti:
Kintsugi kirjoitti:
Omat ongelmani eivät ole ihan samaa luokkaa kuin monien tässä ketjussa. Vanhemmistani toinen oli vahvasti persoonallisuushäiriöinen mutta toinen melko normaali. Ja tämä ongelmainenkin tapaus oli ailahtelevaisesti välillä "normaali" ja välillä taas sitten täysin sekaisin...
Dissosiaatiota olen kokenut jonkin verran, mutta lähinnä tuo kohta josta joku kirjoitti omaan nimeen reagoimisesta herätti muiston: lapsena häpesin joka kerta kun kuulin nimeni mainittavan. Koin häpeää ja ehkä myös jonkinlaista itseinhoa?
Olen käsitellyt pitkään lapsuudentraumojani terapiassa, ja todellakin yrittänyt käydä läpi kaikkia mahdollisia ahdistavia asioita. Voisin sanoa että valo alkoi häämöttää jo ehkä 3v jälkeen, ja nyt 5v myöhemmin koen olevani jo lähes tasapainoinen! Edelleen tulee välillä notkahduksia masennuksen kanssa, mutta melko harvakseltaan. Oma terapiani on ollut psykodynaamista.
Terapeutin valitsemisessa kannustaisin todella luottamaan siihen omaan tuntemukseensa ensitapaamisilla. Terapeutin pitää tuntua empaattiselta ja älykkäältä, ja kiinnostuneelta tapauksestasi. Kävin ennen tätä terapeuttiani toisen luona, josta jäi lähinnä olo että hän yritti mennä siitä missä aita on matalin ja löytää helppoja vastauksia vaikeisiin ongelmiin. Uusi terapeutti taas on ihan huipputyyppi enkä hänestä helpolla luovukaan. Kannattaa katsoa esimerkiksi KELA:n terapeuttilistoja, koska KELA hyväksyy listoilleen vain tarpeeksi hyviä ammattilaisia. Lisäksi oma terapeuttini oli myös lapsi/nuorisoterapeutti, mikä osaltani on varmasti auttanut paljon lapsuudentraumojen käsittelyssä.
Miten niitä terapeutteja etsitään ja kilpailutetaan? Otetaan jokaiselta yksi (kallis) tunti itse maksaen ja sitten valitaan?
Sanoisin että koska tapaamiset ovat kalliita ja henkisesti raskaita, kannattaa yritä rajata tapaamiset mahdollisimman vähiin. Itselläni kävi tuuri jo tokan kohdalla, ja useimmat ystäväni ovat löytäneet hyvän terapeutin suosituksien avulla joko ensimmäisellä tai toisella tapaamisella.
Ehdottaisin että tarpeen mukaan mieti minkätyylistä terapeuttia haet (esim. erikoistumista johonkin tiettyyn alaan). Selaa mahdollisten hyvältäkuulostavien terapeuttien koulutustaustaa ja kokemuspohjaa, ja tee "päätös" fiilispohjalta. Täältä löytää listat KELA:n tukemista asiantuntijoista, haun voi suorittaa eri kuntia tai eri terapiamuotoja kohden:
https://asiointi.kela.fi/palvelutuottajarekisteri/
Lisäksi mikäli sinulla on jo hyvä psykiatri voit kysyä häneltä suosituksia. Myös muilta mt-ongelmaisilta voi kysyä jos heillä on tiedossa joku hyvä terapeutti.
Ennen kuin terapian voi aloittaa, pitää kuitenkin ottaa yhteyttä mahdollisiin terapeutteihin ja kysyä onko heillä mahdollisuutta ottaa uutta potilasta esim 2h viikossa. Kaikilla ei ole aikoja vapaana, joten sattuma määrää myös kenen vastaanotolla tulet käymään.
Oletteko huomanneet muuten sellaista, että on vaikea ystävystyä ns. "normaalien" ihmisten kanssa? Joko itse kavahtaa heitä tai he kavahtavat sinua, mutta vaikea sanoa miksi.
Jos löytyy ihminen jonka kanssa tulee heti juttuun, niin lähes poikkeuksetta myös hänellä ollut huono lapsuus jne. samanlaisia kokemuksia. Ovat myös ihan eri tavalla empaattisia ja huomaavaisia kuin ns. "normaalit" ihmiset. Eivät tuomitse tai ilkeile.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko huomanneet muuten sellaista, että on vaikea ystävystyä ns. "normaalien" ihmisten kanssa? Joko itse kavahtaa heitä tai he kavahtavat sinua, mutta vaikea sanoa miksi.
Jos löytyy ihminen jonka kanssa tulee heti juttuun, niin lähes poikkeuksetta myös hänellä ollut huono lapsuus jne. samanlaisia kokemuksia. Ovat myös ihan eri tavalla empaattisia ja huomaavaisia kuin ns. "normaalit" ihmiset. Eivät tuomitse tai ilkeile.
Näin se menee. En tiedä itsekään miten hyväosaiset ”haistaa” kaltoinkohdellun ja osaavat alkaa häntä nokkimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hui, juuri mietin uskaltaisinko kirjoittaa asiasta. Pelkään olevani niin rikki jo sisältä, ettei onnellinen elämä ole kohdallani enää mahdollista. Taustalla hylätyksitulemisenpelkoa ja varmaan monia muitakin tunnelukkoja. Olen ihanin ja huomaavaisin ja hetkessä tiputankin toisen alas. Nykyinen elämäntilanne vaatisi vahvaa luottamusta ja tahtoa, jota minulla ei sisällä vain ole, vaikka järki sanoo muuta. Kamalinta on satuttaa muita ympärillä. Syyllinen olen minä itse ja oma riittämättömyys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko huomanneet muuten sellaista, että on vaikea ystävystyä ns. "normaalien" ihmisten kanssa? Joko itse kavahtaa heitä tai he kavahtavat sinua, mutta vaikea sanoa miksi.
Jos löytyy ihminen jonka kanssa tulee heti juttuun, niin lähes poikkeuksetta myös hänellä ollut huono lapsuus jne. samanlaisia kokemuksia. Ovat myös ihan eri tavalla empaattisia ja huomaavaisia kuin ns. "normaalit" ihmiset. Eivät tuomitse tai ilkeile.
Näin se menee. En tiedä itsekään miten hyväosaiset ”haistaa” kaltoinkohdellun ja osaavat alkaa häntä nokkimaan.
Siinäkö syy miksei vaikkapa koulukiusaamiseen puututa tai sitä ylipäätään tapahtuu? Jos 90% opettajista ja oppilaista on juuri niitä hyväosaisia, eivät he edes tajua tekevänsä mitään väärää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletteko huomanneet muuten sellaista, että on vaikea ystävystyä ns. "normaalien" ihmisten kanssa? Joko itse kavahtaa heitä tai he kavahtavat sinua, mutta vaikea sanoa miksi.
Jos löytyy ihminen jonka kanssa tulee heti juttuun, niin lähes poikkeuksetta myös hänellä ollut huono lapsuus jne. samanlaisia kokemuksia. Ovat myös ihan eri tavalla empaattisia ja huomaavaisia kuin ns. "normaalit" ihmiset. Eivät tuomitse tai ilkeile.
Minulla on ihana puoliso, mutta rehellisyyden nimissä hän on aivan yhtä neuroottinen luonne kuin mitä olen itsekin. Alkuun tosin vaikutti pitkään tasapainoiselta, kun perhetausta on erilainen, mutta vuosien saatossa on sitten suhteen syventyessä paljastunut, että hänellä on omanlaisensa haasteet mielenterveyden kanssa. Onneksi ne eivät ole ihan identtisiä, niin kumpikin voi tarjota toiselle vähän erilaista näkökulmaa asioihin.
Vierailija kirjoitti:
Kintsugi kirjoitti:
Omat ongelmani eivät ole ihan samaa luokkaa kuin monien tässä ketjussa. Vanhemmistani toinen oli vahvasti persoonallisuushäiriöinen mutta toinen melko normaali. Ja tämä ongelmainenkin tapaus oli ailahtelevaisesti välillä "normaali" ja välillä taas sitten täysin sekaisin...
Dissosiaatiota olen kokenut jonkin verran, mutta lähinnä tuo kohta josta joku kirjoitti omaan nimeen reagoimisesta herätti muiston: lapsena häpesin joka kerta kun kuulin nimeni mainittavan. Koin häpeää ja ehkä myös jonkinlaista itseinhoa?
Olen käsitellyt pitkään lapsuudentraumojani terapiassa, ja todellakin yrittänyt käydä läpi kaikkia mahdollisia ahdistavia asioita. Voisin sanoa että valo alkoi häämöttää jo ehkä 3v jälkeen, ja nyt 5v myöhemmin koen olevani jo lähes tasapainoinen! Edelleen tulee välillä notkahduksia masennuksen kanssa, mutta melko harvakseltaan. Oma terapiani on ollut psykodynaamista.
Terapeutin valitsemisessa kannustaisin todella luottamaan siihen omaan tuntemukseensa ensitapaamisilla. Terapeutin pitää tuntua empaattiselta ja älykkäältä, ja kiinnostuneelta tapauksestasi. Kävin ennen tätä terapeuttiani toisen luona, josta jäi lähinnä olo että hän yritti mennä siitä missä aita on matalin ja löytää helppoja vastauksia vaikeisiin ongelmiin. Uusi terapeutti taas on ihan huipputyyppi enkä hänestä helpolla luovukaan. Kannattaa katsoa esimerkiksi KELA:n terapeuttilistoja, koska KELA hyväksyy listoilleen vain tarpeeksi hyviä ammattilaisia. Lisäksi oma terapeuttini oli myös lapsi/nuorisoterapeutti, mikä osaltani on varmasti auttanut paljon lapsuudentraumojen käsittelyssä.
Miten niitä terapeutteja etsitään ja kilpailutetaan? Otetaan jokaiselta yksi (kallis) tunti itse maksaen ja sitten valitaan?
Terapeutin valinta voi mennä kaikesta huolimatta pieleen, koska ihmissuhteet voivat välillä yllättää. Jos käy niin, että sukset menevät ristiin ja terapia päädytään yhteistuumiin päättämään, niin siitä on tehtävä ilmoitus Kelaan. Sitten vain etsimään tilalle uutta terapeuttia ja laittamaan uutta hakemusta käsittelyyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletteko huomanneet muuten sellaista, että on vaikea ystävystyä ns. "normaalien" ihmisten kanssa? Joko itse kavahtaa heitä tai he kavahtavat sinua, mutta vaikea sanoa miksi.
Jos löytyy ihminen jonka kanssa tulee heti juttuun, niin lähes poikkeuksetta myös hänellä ollut huono lapsuus jne. samanlaisia kokemuksia. Ovat myös ihan eri tavalla empaattisia ja huomaavaisia kuin ns. "normaalit" ihmiset. Eivät tuomitse tai ilkeile.
Kyllä: pahimpia ylimielisiä ja itsekkäitä prinsessoja ovat juuri hemmotellut hyväosaiset (aidosti hemmotellut, ei siis traumatisoituneet näennäisesti hyvissä rikkaissa perheissä kasvaneet). Itsekeskeisiä ja kaikki pyörii heidän ympärillään, ja huonompiosaiset ei ole heille edes ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko huomanneet muuten sellaista, että on vaikea ystävystyä ns. "normaalien" ihmisten kanssa? Joko itse kavahtaa heitä tai he kavahtavat sinua, mutta vaikea sanoa miksi.
Jos löytyy ihminen jonka kanssa tulee heti juttuun, niin lähes poikkeuksetta myös hänellä ollut huono lapsuus jne. samanlaisia kokemuksia. Ovat myös ihan eri tavalla empaattisia ja huomaavaisia kuin ns. "normaalit" ihmiset. Eivät tuomitse tai ilkeile.
Näin se menee. En tiedä itsekään miten hyväosaiset ”haistaa” kaltoinkohdellun ja osaavat alkaa häntä nokkimaan.
Siinäkö syy miksei vaikkapa koulukiusaamiseen puututa tai sitä ylipäätään tapahtuu? Jos 90% opettajista ja oppilaista on juuri niitä hyväosaisia, eivät he edes tajua tekevänsä mitään väärää.
Osittain varmaan näin. Olen itse ollut aina myös ”osaton ja syrjäytynyt” , (niin tarhassa, koulussa, yliopistossa kuin työssä) mutta olen varsinaiselta kiusaamiselta säästynyt menestykseni takia (olen se ylisuorittaja-johtaja). Mutta syrjimistä, eristämistä, silmienpyörittelyä jne olen saanut osakseni aina.
Ei varmaan kukaan ”kiusaaja” ajatellut että tekisi väärin, kun tuo ”yksi nyt on tuollainen outo, näytetään sille vähän kaapin paikkaa”. Ihmislaji on kuin simpanssit - sinne jos syntyy albiinopentu, muut kiusaavat, torjuvat ja eristävät sen koska se on ERILAINEN.
Myös työelämässä on ihan ääneen ihmetelty miten olan päässyt näin pitkälle kun ”isäni ei ole tunnettu” tai mulla ei ole verkostoja. Kyllä se onnkstuu jos ylisuorittaa ja tekee kymmenkertaisesti enemmän töitä verrattuna siihen joka pääsee asemaansa suhteilla.
Jo opiskeluaikana oli silmiinpistävää ero hyvien perheiden ja oman perheeb välillä. Mun vanhemmat ei auttaneet missään eivätkä pitäneet yhteyttä, kaikki joulut ja pyhät kyyhötin tyhjässä opiskelija-asunnossa yksin. Muille ostettiin auto, asunto, järjestettiin työpaikka isän tutun kautta - minä sain ”tukea” kotoa uhkauskirjeiden muodossa missä isä uhkasi vahongoittaa minua.
Se on aivan valtava etumatka mitä rakastettu lapsi elämässään saa verrattuna kaltoinkohdeltuun ja laiminlyötyyn lapseen. En yhtään ihmettele että moni samanlaisen lapsuuden kasvatti on työkyvytön tai kokoaan syrjäytynyt. Vaatii aivan hillittömät ponnistelut nousta rupusakista ”pärjääjäksi” (olen siis vain ulkoisesti pärjännyt, sisältä yhä aivan rikki).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin menetin toisen vanhempani monta kertaa alle eskari-ikäisestä alkaen ja sitten siinä välissä vuosien kaltoinkohtelu ennen lopullista hylkäystä. Ja sen hyvänkin vanhemman olen jo menettänyt.
Lapsena aina ajattelin, että sitten aikuisena minulla on ihana ja lämminhenkinen koti, jossa on hyvä olla ja tervetullutta ja rakkautta. No jaa, onkin mutta asujia minä + koira. Haaveilin monesta lapsesta. Oikeasti jatkoin samaa kuin lapsena - uppoudun töihin, silloin kouluun. Ainoa osa-alue, jonka hallitsen ja jopa hyvin. No, onneksi tästä kuviosta tienaa rahaa, mutta ei se oikein riitä sisällöksi elämälle.
Olen tuo nro 3, mulla on nyt siis lämmin rakastava perhe ja useampi lapsi. Mutta, se oma perhe ei vie pois sitä juurettomuutta, osattomuutta ja vaille jäänistä, eikä varsinkaan sitä arvottomuuden tunnetta etten ole minkään arvoinen tai ansaitse mitään hyvää (näinhän mulle lapsena opetettiin).
Lisäksi kun on perhe, on HIRVEÄ vertaispaine ja muut perheet hehkuttamassa miten isovanhemnat hoitaaja auttaa, miten mummo maksaa ja ostaa jne. Sit multakin kysellään että kai jouluna menette mummolaan? Oon aina vaikeena ja yritän vaihtaa puheenaihetta.Samoin ajat kun olin raskaana oli vaikeita. Ei ollut ketään kelle kertoa raskausesta, ei ketään jolta kysellä lapsenhoidosta, yksikään isovanhempi ei tullut ristiäisiin eikä edes onnitellut ken aikanaan kerroin lapsen syntymästä.
Vaikka mulla on ihana perhe, olen silti YKSIN. Edelleen arvoton, juureton, lapsuudenperheetän, suvuton... ehkä jädintuskin olemassa edes.
Olet arvokas. Olet korvaamaton. Olet ainutlaatuinen. Lapsillesi olet tätä kaikkea mitä suurimmassa määrin. Yritä sisäistää tämä? Tiedän, että se on vaikeaa, mutta tee töitä sen eteen. Heille olet KAIKKI.
Ja kun sisäistät tämän tosiasian, pääset siivelle siihen ihanaan äiti-lapsi kokemukseen, joka sinulta on jäänyt väliin <3
Muista, olet tärkeä, ihana Äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei nyt ihan suoraan liity alotukseen mutta olen miettinyt että on vääryys, että rikos vanhenee 10 vuodessa. Jos vaikka pikkutaaperoa hakataan ja kohdellaan julmasti, tuo 10v menee umpeen ennenkuin lapsi on oikeustoimikelpo aikuinen. Silloin ei siis ole mitään mahkua nostaa syytettä hakkaajiaan kohtaan.
Mir-ha ei vanhene koskaan, eikä pitäisi pieneen lapseen kohdistuvien rikostenkaan vanheta.
Vierailija kirjoitti:
Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.
Joskus saa. Oma ennen niin voimakas ja heikkoutta halveksiva, rahaa rakastava riistokapitalisti-isäni on tätä nykyä luottotiedoton rapajuoppo, jota sadisti äitipuoleni hoitaa pesten kuset ja paskat pitkin lattioita. Ovat molemmat aika huonossa kunnossa nykyään, mutta kumma kyllä en ole vahingoniloinen, vaan tunnen myötätuntoa. Molemmat ovat kärsineet ja paljon. Toivon aidosti molemmille jotain parempaa. Kärsimyksen näkeminen ei itsessäni tuottanutkaan mitään hyvää oloa.
Toisaalta tiedostan, että jos asiat olisivat menneet hyvin, niin heidän kohtelunsa minua kohtaan saattaisi olla hyvinkin paljon erilaista ja satuttavaa. Sellaista mitä se oli lapsena.
Mutta joo, traumoja on. Etenkin perusluottamuksen ja turvallisuuden, riittävyyden, kelpaamattomuuden ja kaiken muun mahdollisen suhteen. Tunnen olevani elossa vain silloin kun jotain tapahtuu, mutta kun ei tapahdu mitään ja olen yksin kotona, tunnen häviäväni jollain tapaa. Perheettömyys on aika iso juttu, eikä lapsuuden perheen puuttumista saa täysin korvattua edes hyvällä parisuhteella. Aukko sisällä sen suhteen on liian valtava ja muistutuksia juurettomuudesta tulee lähes joka päivä. On aika harvinaista, että ei ole juuri missään tekemisissä oman lapsuuden perheen kanssa ja esim. joulu-utelut ovat semisti ahdistavia. Ja kysymykset siitä, että oletko vanhempiesi luona, kun menen käymään kotipaikkakunnallani. Ööööööööö, ennnn. Jos saan lapsia, niin utelut isovanhemmista on varmasti yksi kipua aiheuttava juttu kanssa.
Sitä tajuaa niin raadollisesti koko ajan, mistä kaikesta on jäänyt paitsi ja mistä kaikesta tulee jäämään paitsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin menetin toisen vanhempani monta kertaa alle eskari-ikäisestä alkaen ja sitten siinä välissä vuosien kaltoinkohtelu ennen lopullista hylkäystä. Ja sen hyvänkin vanhemman olen jo menettänyt.
Lapsena aina ajattelin, että sitten aikuisena minulla on ihana ja lämminhenkinen koti, jossa on hyvä olla ja tervetullutta ja rakkautta. No jaa, onkin mutta asujia minä + koira. Haaveilin monesta lapsesta. Oikeasti jatkoin samaa kuin lapsena - uppoudun töihin, silloin kouluun. Ainoa osa-alue, jonka hallitsen ja jopa hyvin. No, onneksi tästä kuviosta tienaa rahaa, mutta ei se oikein riitä sisällöksi elämälle.
Olen tuo nro 3, mulla on nyt siis lämmin rakastava perhe ja useampi lapsi. Mutta, se oma perhe ei vie pois sitä juurettomuutta, osattomuutta ja vaille jäänistä, eikä varsinkaan sitä arvottomuuden tunnetta etten ole minkään arvoinen tai ansaitse mitään hyvää (näinhän mulle lapsena opetettiin).
Lisäksi kun on perhe, on HIRVEÄ vertaispaine ja muut perheet hehkuttamassa miten isovanhemnat hoitaaja auttaa, miten mummo maksaa ja ostaa jne. Sit multakin kysellään että kai jouluna menette mummolaan? Oon aina vaikeena ja yritän vaihtaa puheenaihetta.Samoin ajat kun olin raskaana oli vaikeita. Ei ollut ketään kelle kertoa raskausesta, ei ketään jolta kysellä lapsenhoidosta, yksikään isovanhempi ei tullut ristiäisiin eikä edes onnitellut ken aikanaan kerroin lapsen syntymästä.
Vaikka mulla on ihana perhe, olen silti YKSIN. Edelleen arvoton, juureton, lapsuudenperheetän, suvuton... ehkä jädintuskin olemassa edes.
Olet arvokas. Olet korvaamaton. Olet ainutlaatuinen. Lapsillesi olet tätä kaikkea mitä suurimmassa määrin. Yritä sisäistää tämä? Tiedän, että se on vaikeaa, mutta tee töitä sen eteen. Heille olet KAIKKI.
Ja kun sisäistät tämän tosiasian, pääset siivelle siihen ihanaan äiti-lapsi kokemukseen, joka sinulta on jäänyt väliin <3
Muista, olet tärkeä, ihana Äiti.
Kiitos, olipa kauniisti sanottu, kukaan ei ole sanonut mulle mitään noin kaunista... itkettää ihan.
T. Tuo sama äiti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.
Joskus saa. Oma ennen niin voimakas ja heikkoutta halveksiva, rahaa rakastava riistokapitalisti-isäni on tätä nykyä luottotiedoton rapajuoppo, jota sadisti äitipuoleni hoitaa pesten kuset ja paskat pitkin lattioita. Ovat molemmat aika huonossa kunnossa nykyään, mutta kumma kyllä en ole vahingoniloinen, vaan tunnen myötätuntoa. Molemmat ovat kärsineet ja paljon. Toivon aidosti molemmille jotain parempaa. Kärsimyksen näkeminen ei itsessäni tuottanutkaan mitään hyvää oloa.
Toisaalta tiedostan, että jos asiat olisivat menneet hyvin, niin heidän kohtelunsa minua kohtaan saattaisi olla hyvinkin paljon erilaista ja satuttavaa. Sellaista mitä se oli lapsena.
Mutta joo, traumoja on. Etenkin perusluottamuksen ja turvallisuuden, riittävyyden, kelpaamattomuuden ja kaiken muun mahdollisen suhteen. Tunnen olevani elossa vain silloin kun jotain tapahtuu, mutta kun ei tapahdu mitään ja olen yksin kotona, tunnen häviäväni jollain tapaa. Perheettömyys on aika iso juttu, eikä lapsuuden perheen puuttumista saa täysin korvattua edes hyvällä parisuhteella. Aukko sisällä sen suhteen on liian valtava ja muistutuksia juurettomuudesta tulee lähes joka päivä. On aika harvinaista, että ei ole juuri missään tekemisissä oman lapsuuden perheen kanssa ja esim. joulu-utelut ovat semisti ahdistavia. Ja kysymykset siitä, että oletko vanhempiesi luona, kun menen käymään kotipaikkakunnallani. Ööööööööö, ennnn. Jos saan lapsia, niin utelut isovanhemmista on varmasti yksi kipua aiheuttava juttu kanssa.
Sitä tajuaa niin raadollisesti koko ajan, mistä kaikesta on jäänyt paitsi ja mistä kaikesta tulee jäämään paitsi.
Minulla on sama juttu, kaipaan koko ajan kiksejä ja vaaraa ja jännitystä että tunnen olevani olemassa, vaikka sitten jonkun yhteiskunnallisen tapahtuman muodossa. Usein tekisi mieli sytyttää vaikka asioita tuleen. En tahdo tehdä rikoksia tai vahingoittaa ketään, haluan vain nähdä kaaosta..
Vierailija kirjoitti:
Se on aivan valtava etumatka mitä rakastettu lapsi elämässään saa verrattuna kaltoinkohdeltuun ja laiminlyötyyn lapseen. En yhtään ihmettele että moni samanlaisen lapsuuden kasvatti on työkyvytön tai kokoaan syrjäytynyt. Vaatii aivan hillittömät ponnistelut nousta rupusakista ”pärjääjäksi” (olen siis vain ulkoisesti pärjännyt, sisältä yhä aivan rikki).
Tämän takia ajattelen, että olisin voinut merkittävästi hyötyä traumaterapiasta heti alusta lähtien, kun se olisi luultavasti nopeammin vahvistanut persoonan eri osien integroitumista. Vuosia nimittäin näin itseni joko tilanteesta riippuen joko selviytyjänä (jota roolia halusin vahvistaa) tai traumauhrina (josta halusin vimmaisesti päästä eroon).
Vasta tässä vaiheessa, vuosien terapian jälkeen olen ymmärtänyt sen, ettei näiden roolien välillä ole mitään ristiriitaa. Voin olla selviytyjä, vaikka välillä minusta tuntuukin siltä, että aiemmin kokemani asiat yhä näännyttävät minua. Se on ok, että pahat asiat tuntuvat pahalta. Elämä jatkuu siitä huolimatta, että välillä olo täydellisen uupunut. Jonain toisena hetkenä tuntuu taas toisenlaiselta. Minun ei tarvitse määritellä itseäni, vaan olen hyvä juuri tällaisena kuin olen, kaikesta kokemastani huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.
Joskus saa. Oma ennen niin voimakas ja heikkoutta halveksiva, rahaa rakastava riistokapitalisti-isäni on tätä nykyä luottotiedoton rapajuoppo, jota sadisti äitipuoleni hoitaa pesten kuset ja paskat pitkin lattioita. Ovat molemmat aika huonossa kunnossa nykyään, mutta kumma kyllä en ole vahingoniloinen, vaan tunnen myötätuntoa. Molemmat ovat kärsineet ja paljon. Toivon aidosti molemmille jotain parempaa. Kärsimyksen näkeminen ei itsessäni tuottanutkaan mitään hyvää oloa.
Toisaalta tiedostan, että jos asiat olisivat menneet hyvin, niin heidän kohtelunsa minua kohtaan saattaisi olla hyvinkin paljon erilaista ja satuttavaa. Sellaista mitä se oli lapsena.
Mutta joo, traumoja on. Etenkin perusluottamuksen ja turvallisuuden, riittävyyden, kelpaamattomuuden ja kaiken muun mahdollisen suhteen. Tunnen olevani elossa vain silloin kun jotain tapahtuu, mutta kun ei tapahdu mitään ja olen yksin kotona, tunnen häviäväni jollain tapaa. Perheettömyys on aika iso juttu, eikä lapsuuden perheen puuttumista saa täysin korvattua edes hyvällä parisuhteella. Aukko sisällä sen suhteen on liian valtava ja muistutuksia juurettomuudesta tulee lähes joka päivä. On aika harvinaista, että ei ole juuri missään tekemisissä oman lapsuuden perheen kanssa ja esim. joulu-utelut ovat semisti ahdistavia. Ja kysymykset siitä, että oletko vanhempiesi luona, kun menen käymään kotipaikkakunnallani. Ööööööööö, ennnn. Jos saan lapsia, niin utelut isovanhemmista on varmasti yksi kipua aiheuttava juttu kanssa.
Sitä tajuaa niin raadollisesti koko ajan, mistä kaikesta on jäänyt paitsi ja mistä kaikesta tulee jäämään paitsi.
Minulla on sama juttu, kaipaan koko ajan kiksejä ja vaaraa ja jännitystä että tunnen olevani olemassa, vaikka sitten jonkun yhteiskunnallisen tapahtuman muodossa. Usein tekisi mieli sytyttää vaikka asioita tuleen. En tahdo tehdä rikoksia tai vahingoittaa ketään, haluan vain nähdä kaaosta..
Tai en tiedä onko kyseessä sama juttu.. Olen huomannut, että siinä missä monet traumatisoituneet tuntuu olevan herkkiä ja kaikille hyvää tahtovia myötätuntoisia ihmisiä, niin minä taas en tunne oikein koskaan mitään, ja saan kaikista netin antisosiaalisuus/narsismi/psykopatiatesteistä aina täydet pisteet. En ole tunnetasolla mikään hentoinen keiju joka vain haluaa hyvää kaikille vaan ennemminkin vihainen, väkivaltainen iso mies joka tykkää kaaoksesta ja ihmisten hädästä.
Tuon kuvion toistuminen saa loppupelissä välttelemään ihmissuhteita. Kun on riittävän monta kertaa lyönyt päänsä samaan puuhun, niin alkaa tuntua siltä, ettei lopputulos muutu, vaikka itse tekisi mitä. Olen yrittänyt ottaa tuntemuksiani puheeksi kohteliaasti, mutta jos toinen osapuoli on tyytyväinen asemaansa, niin hän ennemmin luopuu ihmissuhteesta kuin muuttaa käytöstään tasapuolisempaan suuntaan.