Lue keskustelun säännöt.
Ihmiset pyrkivät käyttämään ilmaisena terapeuttinaan
30.04.2019 |
Tätä samaa on ollut lapsuudesta asti. Lopputulos: keski-ikäisenä olen päätynyt välttelemään ihmisten seuraa. En koe, että minua varten olisi olemassa toimivia ihmissuhteita. Kelpaan toisille ainoastaan niin kauan, kun minun niskaani pääsee kippaamaan henkiset paskalastit.
Mistä se oikein johtuu, että toisia kohdellaan nätisti ja toisia pyritään vain käyttämään hyväksi minkä ehditään?
Kommentit (198)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Tässä on jännä ristiriita: Kun ap:lle sanotaan, ettei se nyt niin kauhea asia ole, jos joutuu kuuntelemaan muiden huolia, niin hän kysyy, että entä jos lapsi joutuu kuuntelemaan niitä. No, niin, ap on tietenkin aivan oikeassa, lapsen ei pitäisi joutua kuuntelemaan sellaista. Sitten kun sanotaan, että nythän ap on jo aikuinen eikä lapsi, niin ongelma onkin yhtäkkiä "aivan sama".
Tulee mielikuva, että aina kun joku puhuu ap:lle ongelmistaan, niin hän kokee sen puhujan ikään kuin omaksi isäkseen, joka harkitsee itsemurhaa. Kuulostaa tyhmältä sanoa näin, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan.
Ihmissuhteiden dynaamiikka on edelleen aivan samanlainen kuin lapsuudessani. Vaikea pysyä itse tyytyväisenä, jos ihmiset ympärillä tuovat esiin ainoastaan epäkohtia. Kuka hyvänsä tulisi tyytymättömiksi, jos vaihtoehdot ovat joko yksinäisyys tai surkean valituksen kuunteleminen toistuvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Tässä on jännä ristiriita: Kun ap:lle sanotaan, ettei se nyt niin kauhea asia ole, jos joutuu kuuntelemaan muiden huolia, niin hän kysyy, että entä jos lapsi joutuu kuuntelemaan niitä. No, niin, ap on tietenkin aivan oikeassa, lapsen ei pitäisi joutua kuuntelemaan sellaista. Sitten kun sanotaan, että nythän ap on jo aikuinen eikä lapsi, niin ongelma onkin yhtäkkiä "aivan sama".
Tulee mielikuva, että aina kun joku puhuu ap:lle ongelmistaan, niin hän kokee sen puhujan ikään kuin omaksi isäkseen, joka harkitsee itsemurhaa. Kuulostaa tyhmältä sanoa näin, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan.
No minä en ole ap, enkä ole koskaan joutunut kuuntelemaan kenenkään läheisen itsemurhauhkailuja. En silti pysty enää toimimaan ilmaisterapeuttina jolle avaudutaan kaiken maailman ongelmista, joita minulla ei ole mitään valmiuksia käsitellä rakentavasti. En vain pysty.
Vierailija kirjoitti:
Olen tsempannut, kannatellut ja kuunnellut toisia nuoruudesta lähtien. Toiminut likasankona ja murehtinut toisten asioita ja ongelmia. Muuten en ole oikein kelvannut ja minusta on puhuttu paljon pahaa, syrjitty ja pyydetty jonnekin jollei muita ole saatavilla.
Nykyisin on avautuneet ventovieraatkin ja raskaista asioista. Kukaan ei kysy kuulumisiani ja viimeksi tällä viikolla joku otti yhteyttä vain kun avoliitossa on taas ongelmia. Sitten päälle ilmeni kateutta vaatimatonta elämääni kohtaan niin että pöyristyin.
Olen kokenut koko elämäni valtavan paljon ja raskaita asioita mutta pidän asiat sisälläni ja pyrin käsittelemään ne yksin.
Olen erakoitunut koska en vaan jaksa ajautua aina samaan rooliin.
Minua on sanottu valoisaksi ihmiseksi. Siitäkö tämä kuuntelijan ja kannattelijan rooli johtuu?
Minuakin on kehuttu monin tavoin, mutta olen päätynyt siihen tulokseen, että kehut ovat ainoastaan tapa yrittää houkutella minua jatkossakin kuuntelemaan toisten murheita esittämällä, että kyseessä olisi muka oikea ihmissuhde eikä pelkkää henkistä hyväksikäyttöä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tsempannut, kannatellut ja kuunnellut toisia nuoruudesta lähtien. Toiminut likasankona ja murehtinut toisten asioita ja ongelmia. Muuten en ole oikein kelvannut ja minusta on puhuttu paljon pahaa, syrjitty ja pyydetty jonnekin jollei muita ole saatavilla.
Nykyisin on avautuneet ventovieraatkin ja raskaista asioista. Kukaan ei kysy kuulumisiani ja viimeksi tällä viikolla joku otti yhteyttä vain kun avoliitossa on taas ongelmia. Sitten päälle ilmeni kateutta vaatimatonta elämääni kohtaan niin että pöyristyin.
Olen kokenut koko elämäni valtavan paljon ja raskaita asioita mutta pidän asiat sisälläni ja pyrin käsittelemään ne yksin.
Olen erakoitunut koska en vaan jaksa ajautua aina samaan rooliin.
Minua on sanottu valoisaksi ihmiseksi. Siitäkö tämä kuuntelijan ja kannattelijan rooli johtuu?Minuakin on kehuttu monin tavoin, mutta olen päätynyt siihen tulokseen, että kehut ovat ainoastaan tapa yrittää houkutella minua jatkossakin kuuntelemaan toisten murheita esittämällä, että kyseessä olisi muka oikea ihmissuhde eikä pelkkää henkistä hyväksikäyttöä.
Pari kaunista sanaa kuuntelijalle on kuitenkin huomattavan halpa sijoitus verrattuna siihen mitä psykoterapeutti kuuntelemisesta veloittaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Tässä on jännä ristiriita: Kun ap:lle sanotaan, ettei se nyt niin kauhea asia ole, jos joutuu kuuntelemaan muiden huolia, niin hän kysyy, että entä jos lapsi joutuu kuuntelemaan niitä. No, niin, ap on tietenkin aivan oikeassa, lapsen ei pitäisi joutua kuuntelemaan sellaista. Sitten kun sanotaan, että nythän ap on jo aikuinen eikä lapsi, niin ongelma onkin yhtäkkiä "aivan sama".
Tulee mielikuva, että aina kun joku puhuu ap:lle ongelmistaan, niin hän kokee sen puhujan ikään kuin omaksi isäkseen, joka harkitsee itsemurhaa. Kuulostaa tyhmältä sanoa näin, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan.
Ihmissuhteiden dynaamiikka on edelleen aivan samanlainen kuin lapsuudessani. Vaikea pysyä itse tyytyväisenä, jos ihmiset ympärillä tuovat esiin ainoastaan epäkohtia. Kuka hyvänsä tulisi tyytymättömiksi, jos vaihtoehdot ovat joko yksinäisyys tai surkean valituksen kuunteleminen toistuvasti.
Ehkä kannattaisi puhua terapeutin kanssa siitä, miten aina ajaudut sellaisten ihmisten seuraan, jotka pitävät sinua "ilmaisena terapeuttina". Asialle on varmaan tehtävissä jotain. Ties vaikka alitajuisesti oikein hakeutuisit tuollaisiin tilanteisiin lapsuuden trauman takia tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Tässä on jännä ristiriita: Kun ap:lle sanotaan, ettei se nyt niin kauhea asia ole, jos joutuu kuuntelemaan muiden huolia, niin hän kysyy, että entä jos lapsi joutuu kuuntelemaan niitä. No, niin, ap on tietenkin aivan oikeassa, lapsen ei pitäisi joutua kuuntelemaan sellaista. Sitten kun sanotaan, että nythän ap on jo aikuinen eikä lapsi, niin ongelma onkin yhtäkkiä "aivan sama".
Tulee mielikuva, että aina kun joku puhuu ap:lle ongelmistaan, niin hän kokee sen puhujan ikään kuin omaksi isäkseen, joka harkitsee itsemurhaa. Kuulostaa tyhmältä sanoa näin, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan.
No minä en ole ap, enkä ole koskaan joutunut kuuntelemaan kenenkään läheisen itsemurhauhkailuja. En silti pysty enää toimimaan ilmaisterapeuttina jolle avaudutaan kaiken maailman ongelmista, joita minulla ei ole mitään valmiuksia käsitellä rakentavasti. En vain pysty.
Mitä tarkoitat rakentavalla käsittelyllä? Yleensä riittää, kun toinen vain kuuntelee eikä tuomitse. Terapia on eri asia eikä kukaan odota sitä maallikolta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Tässä on jännä ristiriita: Kun ap:lle sanotaan, ettei se nyt niin kauhea asia ole, jos joutuu kuuntelemaan muiden huolia, niin hän kysyy, että entä jos lapsi joutuu kuuntelemaan niitä. No, niin, ap on tietenkin aivan oikeassa, lapsen ei pitäisi joutua kuuntelemaan sellaista. Sitten kun sanotaan, että nythän ap on jo aikuinen eikä lapsi, niin ongelma onkin yhtäkkiä "aivan sama".
Tulee mielikuva, että aina kun joku puhuu ap:lle ongelmistaan, niin hän kokee sen puhujan ikään kuin omaksi isäkseen, joka harkitsee itsemurhaa. Kuulostaa tyhmältä sanoa näin, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan.
No minä en ole ap, enkä ole koskaan joutunut kuuntelemaan kenenkään läheisen itsemurhauhkailuja. En silti pysty enää toimimaan ilmaisterapeuttina jolle avaudutaan kaiken maailman ongelmista, joita minulla ei ole mitään valmiuksia käsitellä rakentavasti. En vain pysty.
Mitä tarkoitat rakentavalla käsittelyllä? Yleensä riittää, kun toinen vain kuuntelee eikä tuomitse. Terapia on eri asia eikä kukaan odota sitä maallikolta.
Sekin voi olla liikaa vaadittu, jos on rankoista jutuista kyse tai kovin uupuneista ihmisistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Tässä on jännä ristiriita: Kun ap:lle sanotaan, ettei se nyt niin kauhea asia ole, jos joutuu kuuntelemaan muiden huolia, niin hän kysyy, että entä jos lapsi joutuu kuuntelemaan niitä. No, niin, ap on tietenkin aivan oikeassa, lapsen ei pitäisi joutua kuuntelemaan sellaista. Sitten kun sanotaan, että nythän ap on jo aikuinen eikä lapsi, niin ongelma onkin yhtäkkiä "aivan sama".
Tulee mielikuva, että aina kun joku puhuu ap:lle ongelmistaan, niin hän kokee sen puhujan ikään kuin omaksi isäkseen, joka harkitsee itsemurhaa. Kuulostaa tyhmältä sanoa näin, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan.
Ihmissuhteiden dynaamiikka on edelleen aivan samanlainen kuin lapsuudessani. Vaikea pysyä itse tyytyväisenä, jos ihmiset ympärillä tuovat esiin ainoastaan epäkohtia. Kuka hyvänsä tulisi tyytymättömiksi, jos vaihtoehdot ovat joko yksinäisyys tai surkean valituksen kuunteleminen toistuvasti.
Ehkä kannattaisi puhua terapeutin kanssa siitä, miten aina ajaudut sellaisten ihmisten seuraan, jotka pitävät sinua "ilmaisena terapeuttina". Asialle on varmaan tehtävissä jotain. Ties vaikka alitajuisesti oikein hakeutuisit tuollaisiin tilanteisiin lapsuuden trauman takia tms.
Olen ratkaissut asian välttelemällä nykyisin ihmisten seuraa. Ongelma on poistunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Tässä on jännä ristiriita: Kun ap:lle sanotaan, ettei se nyt niin kauhea asia ole, jos joutuu kuuntelemaan muiden huolia, niin hän kysyy, että entä jos lapsi joutuu kuuntelemaan niitä. No, niin, ap on tietenkin aivan oikeassa, lapsen ei pitäisi joutua kuuntelemaan sellaista. Sitten kun sanotaan, että nythän ap on jo aikuinen eikä lapsi, niin ongelma onkin yhtäkkiä "aivan sama".
Tulee mielikuva, että aina kun joku puhuu ap:lle ongelmistaan, niin hän kokee sen puhujan ikään kuin omaksi isäkseen, joka harkitsee itsemurhaa. Kuulostaa tyhmältä sanoa näin, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan.
No minä en ole ap, enkä ole koskaan joutunut kuuntelemaan kenenkään läheisen itsemurhauhkailuja. En silti pysty enää toimimaan ilmaisterapeuttina jolle avaudutaan kaiken maailman ongelmista, joita minulla ei ole mitään valmiuksia käsitellä rakentavasti. En vain pysty.
Kukaan ei pysty tuollaiseen jatkuvasti. Siihen on syynsä miksi psykoterapeutit käyvät säännöllisesti työnohjauksessa purkamassa henkistä työtaakkaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Tässä on jännä ristiriita: Kun ap:lle sanotaan, ettei se nyt niin kauhea asia ole, jos joutuu kuuntelemaan muiden huolia, niin hän kysyy, että entä jos lapsi joutuu kuuntelemaan niitä. No, niin, ap on tietenkin aivan oikeassa, lapsen ei pitäisi joutua kuuntelemaan sellaista. Sitten kun sanotaan, että nythän ap on jo aikuinen eikä lapsi, niin ongelma onkin yhtäkkiä "aivan sama".
Tulee mielikuva, että aina kun joku puhuu ap:lle ongelmistaan, niin hän kokee sen puhujan ikään kuin omaksi isäkseen, joka harkitsee itsemurhaa. Kuulostaa tyhmältä sanoa näin, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan.
Ihmissuhteiden dynaamiikka on edelleen aivan samanlainen kuin lapsuudessani. Vaikea pysyä itse tyytyväisenä, jos ihmiset ympärillä tuovat esiin ainoastaan epäkohtia. Kuka hyvänsä tulisi tyytymättömiksi, jos vaihtoehdot ovat joko yksinäisyys tai surkean valituksen kuunteleminen toistuvasti.
Ehkä kannattaisi puhua terapeutin kanssa siitä, miten aina ajaudut sellaisten ihmisten seuraan, jotka pitävät sinua "ilmaisena terapeuttina". Asialle on varmaan tehtävissä jotain. Ties vaikka alitajuisesti oikein hakeutuisit tuollaisiin tilanteisiin lapsuuden trauman takia tms.
Olen ratkaissut asian välttelemällä nykyisin ihmisten seuraa. Ongelma on poistunut.
Sittenhän tämä keskustelu on turhaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Tässä on jännä ristiriita: Kun ap:lle sanotaan, ettei se nyt niin kauhea asia ole, jos joutuu kuuntelemaan muiden huolia, niin hän kysyy, että entä jos lapsi joutuu kuuntelemaan niitä. No, niin, ap on tietenkin aivan oikeassa, lapsen ei pitäisi joutua kuuntelemaan sellaista. Sitten kun sanotaan, että nythän ap on jo aikuinen eikä lapsi, niin ongelma onkin yhtäkkiä "aivan sama".
Tulee mielikuva, että aina kun joku puhuu ap:lle ongelmistaan, niin hän kokee sen puhujan ikään kuin omaksi isäkseen, joka harkitsee itsemurhaa. Kuulostaa tyhmältä sanoa näin, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan.
Ihmissuhteiden dynaamiikka on edelleen aivan samanlainen kuin lapsuudessani. Vaikea pysyä itse tyytyväisenä, jos ihmiset ympärillä tuovat esiin ainoastaan epäkohtia. Kuka hyvänsä tulisi tyytymättömiksi, jos vaihtoehdot ovat joko yksinäisyys tai surkean valituksen kuunteleminen toistuvasti.
Ehkä kannattaisi puhua terapeutin kanssa siitä, miten aina ajaudut sellaisten ihmisten seuraan, jotka pitävät sinua "ilmaisena terapeuttina". Asialle on varmaan tehtävissä jotain. Ties vaikka alitajuisesti oikein hakeutuisit tuollaisiin tilanteisiin lapsuuden trauman takia tms.
Olen ratkaissut asian välttelemällä nykyisin ihmisten seuraa. Ongelma on poistunut.
Sittenhän tämä keskustelu on turhaa.
Kaikki on, koska maailmanloppu tulee joka tapauksessa joskus. Sitä ennen on tapettava aikaa ennen kuin aika tappaa meidät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen huomannut saman kuin aloittaja. Psykoterapeuttina en jaksa kenellekään enää toimia. Ymmärtää, jos on ns normielämän murheita, mutta jatkuvaa suoltamista ei jaksa. Etenkään, kun tietää psykologien ottavan siitä 80 egee tunti.ellei enemmän. Kaatopaikkana vain kuluttaa itsensä loppuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Tässä on jännä ristiriita: Kun ap:lle sanotaan, ettei se nyt niin kauhea asia ole, jos joutuu kuuntelemaan muiden huolia, niin hän kysyy, että entä jos lapsi joutuu kuuntelemaan niitä. No, niin, ap on tietenkin aivan oikeassa, lapsen ei pitäisi joutua kuuntelemaan sellaista. Sitten kun sanotaan, että nythän ap on jo aikuinen eikä lapsi, niin ongelma onkin yhtäkkiä "aivan sama".
Tulee mielikuva, että aina kun joku puhuu ap:lle ongelmistaan, niin hän kokee sen puhujan ikään kuin omaksi isäkseen, joka harkitsee itsemurhaa. Kuulostaa tyhmältä sanoa näin, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan.
No minä en ole ap, enkä ole koskaan joutunut kuuntelemaan kenenkään läheisen itsemurhauhkailuja. En silti pysty enää toimimaan ilmaisterapeuttina jolle avaudutaan kaiken maailman ongelmista, joita minulla ei ole mitään valmiuksia käsitellä rakentavasti. En vain pysty.
Kukaan ei pysty tuollaiseen jatkuvasti. Siihen on syynsä miksi psykoterapeutit käyvät säännöllisesti työnohjauksessa purkamassa henkistä työtaakkaansa.
Siihen on syynsä, mutta syynä ei ole niinkään se, että pelkkä kuunteleminen olisi hirveän raskasta. Terapeutin työ vaatii paljon muutakin kuin vain sitä, että jaksaa kuunnella. Se on aivan eri asia kuin ystävien huolien kuunteleminen. Siksi "ilmaisesta terapiasta" puhuminen ei ole tässä yhteydessä kovin osuvaa.
Minusta kuulostaa merkilliseltä, että ihmiset jatkuvasti kertovat huoliaan ap:lle, eivätkä huomaa ollenkaan sitä että ap ei halua kuunnella. Normaalisti kukaan ei halua kertoa asioitaan sellaiselle, joka suhtautuu ikävästi eikä ole kovin myötätuntoinen tai kiinnostunut. Jotain erikoista tässä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tsempannut, kannatellut ja kuunnellut toisia nuoruudesta lähtien. Toiminut likasankona ja murehtinut toisten asioita ja ongelmia. Muuten en ole oikein kelvannut ja minusta on puhuttu paljon pahaa, syrjitty ja pyydetty jonnekin jollei muita ole saatavilla.
Nykyisin on avautuneet ventovieraatkin ja raskaista asioista. Kukaan ei kysy kuulumisiani ja viimeksi tällä viikolla joku otti yhteyttä vain kun avoliitossa on taas ongelmia. Sitten päälle ilmeni kateutta vaatimatonta elämääni kohtaan niin että pöyristyin.
Olen kokenut koko elämäni valtavan paljon ja raskaita asioita mutta pidän asiat sisälläni ja pyrin käsittelemään ne yksin.
Olen erakoitunut koska en vaan jaksa ajautua aina samaan rooliin.
Minua on sanottu valoisaksi ihmiseksi. Siitäkö tämä kuuntelijan ja kannattelijan rooli johtuu?Minuakin on kehuttu monin tavoin, mutta olen päätynyt siihen tulokseen, että kehut ovat ainoastaan tapa yrittää houkutella minua jatkossakin kuuntelemaan toisten murheita esittämällä, että kyseessä olisi muka oikea ihmissuhde eikä pelkkää henkistä hyväksikäyttöä.
Kuulostaa tutulta.
"Olet niin fiksu."
"Sinulla on aina niin hyviä neuvoja."
Tällaisia minä saan kuulla ihmisiltä jotka kertovat ongelmistaan.
Jos minä yritän kertoa ongelmistani; "niin, niin" ja poistuminen paikalta. Tulee tunne, että itse on vain jokin musta aukko johon kaikki negatiivisuus syötetään, ja hymyssä suin siirrytään oikean ystävän luo kertomaan vitsejä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tsempannut, kannatellut ja kuunnellut toisia nuoruudesta lähtien. Toiminut likasankona ja murehtinut toisten asioita ja ongelmia. Muuten en ole oikein kelvannut ja minusta on puhuttu paljon pahaa, syrjitty ja pyydetty jonnekin jollei muita ole saatavilla.
Nykyisin on avautuneet ventovieraatkin ja raskaista asioista. Kukaan ei kysy kuulumisiani ja viimeksi tällä viikolla joku otti yhteyttä vain kun avoliitossa on taas ongelmia. Sitten päälle ilmeni kateutta vaatimatonta elämääni kohtaan niin että pöyristyin.
Olen kokenut koko elämäni valtavan paljon ja raskaita asioita mutta pidän asiat sisälläni ja pyrin käsittelemään ne yksin.
Olen erakoitunut koska en vaan jaksa ajautua aina samaan rooliin.
Minua on sanottu valoisaksi ihmiseksi. Siitäkö tämä kuuntelijan ja kannattelijan rooli johtuu?Minuakin on kehuttu monin tavoin, mutta olen päätynyt siihen tulokseen, että kehut ovat ainoastaan tapa yrittää houkutella minua jatkossakin kuuntelemaan toisten murheita esittämällä, että kyseessä olisi muka oikea ihmissuhde eikä pelkkää henkistä hyväksikäyttöä.
Kuulostaa tutulta.
"Olet niin fiksu."
"Sinulla on aina niin hyviä neuvoja."Tällaisia minä saan kuulla ihmisiltä jotka kertovat ongelmistaan.
Jos minä yritän kertoa ongelmistani; "niin, niin" ja poistuminen paikalta. Tulee tunne, että itse on vain jokin musta aukko johon kaikki negatiivisuus syötetään, ja hymyssä suin siirrytään oikean ystävän luo kertomaan vitsejä.
Todellakin kuulostaa tutulta!
"Oot niin ihana",
"olet kyllä viisas",
"olet ihana kun et ole hylännyt niinkuin muut ihmiset.. hei joko kerroin kuinka minua kohdeltiin huonosti tuolloin ja tuolloin joskus 15vuotta sitten päläpäläpälä tää on kunnia sulle että saat kuulla näitä päläpälä" 😳 sitten kun itse yritän kertoa jotain itsestäni niin kaikin keinoin kaveri kääntää keskustelun itseensä..
Minä:" oli kyllä rankka päivä töissä, väsyttää ja nälkä".
Kaveri:" viime vuonna tuo ja tuo teki niin väärin mua kohtaa ja 10vuotta sitte käytettii hyväks haiskakoot *****! minä en ikinä tee kenellekää pahaa, olen kiltti ja muut huomioon ottava ja silti mua kohellaan huonosti!!".
Tuota jatkuu sitten koko päivän mutta noin ne keskustelut aina etenee että hypitään sinne tänne altaan matalasta syvään päähän eikä loppua ole eikä edes pääse ns yli asioista vaikka puhuisi kaiken läpi. Samaan palaa joko viikon, kuukauden tai vuoden päästä. Jippii
Olen tsempannut, kannatellut ja kuunnellut toisia nuoruudesta lähtien. Toiminut likasankona ja murehtinut toisten asioita ja ongelmia. Muuten en ole oikein kelvannut ja minusta on puhuttu paljon pahaa, syrjitty ja pyydetty jonnekin jollei muita ole saatavilla.
Nykyisin on avautuneet ventovieraatkin ja raskaista asioista. Kukaan ei kysy kuulumisiani ja viimeksi tällä viikolla joku otti yhteyttä vain kun avoliitossa on taas ongelmia. Sitten päälle ilmeni kateutta vaatimatonta elämääni kohtaan niin että pöyristyin.
Olen kokenut koko elämäni valtavan paljon ja raskaita asioita mutta pidän asiat sisälläni ja pyrin käsittelemään ne yksin.
Olen erakoitunut koska en vaan jaksa ajautua aina samaan rooliin.
Minua on sanottu valoisaksi ihmiseksi. Siitäkö tämä kuuntelijan ja kannattelijan rooli johtuu?