Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Ihmiset pyrkivät käyttämään ilmaisena terapeuttinaan
30.04.2019 |
Tätä samaa on ollut lapsuudesta asti. Lopputulos: keski-ikäisenä olen päätynyt välttelemään ihmisten seuraa. En koe, että minua varten olisi olemassa toimivia ihmissuhteita. Kelpaan toisille ainoastaan niin kauan, kun minun niskaani pääsee kippaamaan henkiset paskalastit.
Mistä se oikein johtuu, että toisia kohdellaan nätisti ja toisia pyritään vain käyttämään hyväksi minkä ehditään?
Kommentit (198)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Ymmärrän, mutta kaveri ei joka tapauksessa ole oikea osoite. Pahimmassa tapauksessa kaveri purkaa itsetuhoisuuttaan "ilmaisterapeutille" ja sitten tosiaan tekee itsemurhan. Mitä tekee ilmaisterapeutti tässä tapauksessa syyllisyydentunteensa ja traumansa kanssa, kun ei pystynyt auttamaan?
Sille ei vain voi mitään, jos ihmistä ei ole voitu/osattu auttaa ja jos häntä ei ole millään saatu ammattiapuun. Yrittää toki kannattaa. Harvoin itsemurhapuheita kyllä otetaan vakavasti, vaikka pitäisi.
Mitä sinusta läheiset oikein voivat tehdä, jos joku toteaa miettineensä itsemurhaa, mutta ettei sentään ole mielestään "niin hullu, että hoitoon menisi"?
Ei siinä varmaan kauhean paljon voi tehdä. Voi tietysti kuunnella, olla tukena, osoittaa välittämistä jne. Olen itsekin ollut siinä tilanteessa että mietin itsemurhaa, eivätkä läheiseni silloin tehneet mitään erityistä. En hakenut apua, koska en jaksanut ja koska pelkäsin lääkärin sanovan jotain sellaista, mikä vain pahentaisi oloani. Minua kannatteli yksi tuttavani, joka on ammatiltaan opettaja.
Minä kannattelin erästä ihmistä, joka puhui tuollaisia ja kehotin häntä hakemaan apua. Hän teki myöhemmin itsemurhan. Minä löysin ruumiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Jutut ovat yhtä ahdistavia kuin lapsuudessani. En voi välttyä tekemästä sitä johtopäätöstä, että ihmiset ovat lopulta yleensä käytökseltään hyvin epämiellyttäviä ja heidän seuraansa kannattaa vältellä, kun se nyt aikuisena on mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Jutut ovat yhtä ahdistavia kuin lapsuudessani. En voi välttyä tekemästä sitä johtopäätöstä, että ihmiset ovat lopulta yleensä käytökseltään hyvin epämiellyttäviä ja heidän seuraansa kannattaa vältellä, kun se nyt aikuisena on mahdollista.
Nyt on pakko kysyä, ovatko muiden jutut ihan oikeasti niin ahdistavia vai koetko vain menneisyytesi vuoksi niiden olevan? Koetko, että jos toista ihmistä ottaa vaikka päähän työpaikalla joku simputtajatyökaveri tai se harmittelee, miten ukko ei taaskaan ollut käynyt kaupassa, niin koetko nämä kertomiset ahdistavampana kuin mitä ne ovat tälle kertojalle itselleen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Jutut ovat yhtä ahdistavia kuin lapsuudessani. En voi välttyä tekemästä sitä johtopäätöstä, että ihmiset ovat lopulta yleensä käytökseltään hyvin epämiellyttäviä ja heidän seuraansa kannattaa vältellä, kun se nyt aikuisena on mahdollista.
Nyt on pakko kysyä, ovatko muiden jutut ihan oikeasti niin ahdistavia vai koetko vain menneisyytesi vuoksi niiden olevan? Koetko, että jos toista ihmistä ottaa vaikka päähän työpaikalla joku simputtajatyökaveri tai se harmittelee, miten ukko ei taaskaan ollut käynyt kaupassa, niin koetko nämä kertomiset ahdistavampana kuin mitä ne ovat tälle kertojalle itselleen?
Tuota noin, mistä kukaan muu voi tietää miten joku muu asioita kokee? Ihan oikeasti ihmiset avautuvat minulle itsemurha-ajatuksistaan, pakkomielteistään, syömishäiriöistään, pettävistä puolisoista, sukunsa mielenterveysongelmista, väkivaltaisesta käytöksestä, alkoholisoituneista vanhemmista... Tuollaiset eivät mielestäni ole mitään kovin kevyitä puheenaiheita. Eivät ne voi olla vaikuttamatta kuulijaan jollain tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Jutut ovat yhtä ahdistavia kuin lapsuudessani. En voi välttyä tekemästä sitä johtopäätöstä, että ihmiset ovat lopulta yleensä käytökseltään hyvin epämiellyttäviä ja heidän seuraansa kannattaa vältellä, kun se nyt aikuisena on mahdollista.
Nyt on pakko kysyä, ovatko muiden jutut ihan oikeasti niin ahdistavia vai koetko vain menneisyytesi vuoksi niiden olevan? Koetko, että jos toista ihmistä ottaa vaikka päähän työpaikalla joku simputtajatyökaveri tai se harmittelee, miten ukko ei taaskaan ollut käynyt kaupassa, niin koetko nämä kertomiset ahdistavampana kuin mitä ne ovat tälle kertojalle itselleen?
Tuota noin, mistä kukaan muu voi tietää miten joku muu asioita kokee? Ihan oikeasti ihmiset avautuvat minulle itsemurha-ajatuksistaan, pakkomielteistään, syömishäiriöistään, pettävistä puolisoista, sukunsa mielenterveysongelmista, väkivaltaisesta käytöksestä, alkoholisoituneista vanhemmista... Tuollaiset eivät mielestäni ole mitään kovin kevyitä puheenaiheita. Eivät ne voi olla vaikuttamatta kuulijaan jollain tavalla.
Olen miettinyt mikä minussa saa aikaan tällaisen vaikutelman että ihmiset alkavat puhua tällaisia, mutta ehkä kyse on kuitenkin ensisijaisesti siitä, että ihmiset eivät kovin paljon mieti toimintaansa. On tarve puhua ja joku vain sattuu olemaan siinä sopivalla hetkellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Jutut ovat yhtä ahdistavia kuin lapsuudessani. En voi välttyä tekemästä sitä johtopäätöstä, että ihmiset ovat lopulta yleensä käytökseltään hyvin epämiellyttäviä ja heidän seuraansa kannattaa vältellä, kun se nyt aikuisena on mahdollista.
Nyt on pakko kysyä, ovatko muiden jutut ihan oikeasti niin ahdistavia vai koetko vain menneisyytesi vuoksi niiden olevan? Koetko, että jos toista ihmistä ottaa vaikka päähän työpaikalla joku simputtajatyökaveri tai se harmittelee, miten ukko ei taaskaan ollut käynyt kaupassa, niin koetko nämä kertomiset ahdistavampana kuin mitä ne ovat tälle kertojalle itselleen?
Tuota noin, mistä kukaan muu voi tietää miten joku muu asioita kokee? Ihan oikeasti ihmiset avautuvat minulle itsemurha-ajatuksistaan, pakkomielteistään, syömishäiriöistään, pettävistä puolisoista, sukunsa mielenterveysongelmista, väkivaltaisesta käytöksestä, alkoholisoituneista vanhemmista... Tuollaiset eivät mielestäni ole mitään kovin kevyitä puheenaiheita. Eivät ne voi olla vaikuttamatta kuulijaan jollain tavalla.
Eli kyse on siis ihan todellisista ongelmista eikä siitä, että kokisit valittajan valituksenaiheet ahdistavina. Mä olen koittanut miettiä, miksi kerta toisensa jälkeen sinusta kiinnostuvat vain sellaiset ihmiset, joilla on todella pahoja ongelmia elämässään. Ja ne, joilla ei ole tai jotka saavat käsiteltyä ongelmansa muuta kautta, eivät kiinnostu sinun seurastasi. Kerrotko itse omasta menneisyydestäsi, jonka jälkeen muut alkaisivat ajatella, että no sinähän ymmärrät? Ja sen vuoksi alkavat purkaa omaa pahaa oloaan sinulle?
Ajan tässä takaa sitä, että mulle ei pahemmin aleta tilittämään omia ongelmia. Oletettavasti siksi, että muut eivät usko mun ymmärtävän. Ajattelevat, että mun elämäni on ollut niin helppoa, ettei multa voi löytyä ymmärrystä heille. Ystävistäni vain kaikista lähimmät tietävät (ja hekin vasta vuosien ystävyyden jälkeen), että vanhempani heittivät mut himasta ollessani 17 v, jäin leskeksi ja kahden lapsen yksinhuoltajaksi jo 24-vuotiaana , olen vammaisen lapsen äiti, olen ollut parisuhteessa väkivaltaisen miehen kanssa ja eronnut suhteesta, olen sairastanut syövän ja ollut pahassa autokolarissa, jonka jälkeen piti opetella käveleminenkin uudelleen. Ei mun elämäni siis ole ollut helppoa, mutta mä kerron näistä asioista vasta piiiiiiiiitkän tuntemisen jälkeen. Enkä kaikille silloinkaan. Jos muut uskovat, että sun on helppo samaistua heihin ja heidän ongelmiinsa, voisiko syy olla tässä? He alkavat avautua sulle, koska uskovat sun ymmärtävän?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Jutut ovat yhtä ahdistavia kuin lapsuudessani. En voi välttyä tekemästä sitä johtopäätöstä, että ihmiset ovat lopulta yleensä käytökseltään hyvin epämiellyttäviä ja heidän seuraansa kannattaa vältellä, kun se nyt aikuisena on mahdollista.
Nyt on pakko kysyä, ovatko muiden jutut ihan oikeasti niin ahdistavia vai koetko vain menneisyytesi vuoksi niiden olevan? Koetko, että jos toista ihmistä ottaa vaikka päähän työpaikalla joku simputtajatyökaveri tai se harmittelee, miten ukko ei taaskaan ollut käynyt kaupassa, niin koetko nämä kertomiset ahdistavampana kuin mitä ne ovat tälle kertojalle itselleen?
Tuota noin, mistä kukaan muu voi tietää miten joku muu asioita kokee? Ihan oikeasti ihmiset avautuvat minulle itsemurha-ajatuksistaan, pakkomielteistään, syömishäiriöistään, pettävistä puolisoista, sukunsa mielenterveysongelmista, väkivaltaisesta käytöksestä, alkoholisoituneista vanhemmista... Tuollaiset eivät mielestäni ole mitään kovin kevyitä puheenaiheita. Eivät ne voi olla vaikuttamatta kuulijaan jollain tavalla.
Eli kyse on siis ihan todellisista ongelmista eikä siitä, että kokisit valittajan valituksenaiheet ahdistavina. Mä olen koittanut miettiä, miksi kerta toisensa jälkeen sinusta kiinnostuvat vain sellaiset ihmiset, joilla on todella pahoja ongelmia elämässään. Ja ne, joilla ei ole tai jotka saavat käsiteltyä ongelmansa muuta kautta, eivät kiinnostu sinun seurastasi. Kerrotko itse omasta menneisyydestäsi, jonka jälkeen muut alkaisivat ajatella, että no sinähän ymmärrät? Ja sen vuoksi alkavat purkaa omaa pahaa oloaan sinulle?
Ajan tässä takaa sitä, että mulle ei pahemmin aleta tilittämään omia ongelmia. Oletettavasti siksi, että muut eivät usko mun ymmärtävän. Ajattelevat, että mun elämäni on ollut niin helppoa, ettei multa voi löytyä ymmärrystä heille. Ystävistäni vain kaikista lähimmät tietävät (ja hekin vasta vuosien ystävyyden jälkeen), että vanhempani heittivät mut himasta ollessani 17 v, jäin leskeksi ja kahden lapsen yksinhuoltajaksi jo 24-vuotiaana , olen vammaisen lapsen äiti, olen ollut parisuhteessa väkivaltaisen miehen kanssa ja eronnut suhteesta, olen sairastanut syövän ja ollut pahassa autokolarissa, jonka jälkeen piti opetella käveleminenkin uudelleen. Ei mun elämäni siis ole ollut helppoa, mutta mä kerron näistä asioista vasta piiiiiiiiitkän tuntemisen jälkeen. Enkä kaikille silloinkaan. Jos muut uskovat, että sun on helppo samaistua heihin ja heidän ongelmiinsa, voisiko syy olla tässä? He alkavat avautua sulle, koska uskovat sun ymmärtävän?
Ohis, mutta eikö tämä ollut koko ketjun aihe? Joillekin avaudutaan jostain syystä oikein urakalla, ja pohditaan miksi näin on ja mitä sille voisi tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua imartelee jos joku puhuu mulle ongelmistaan. Ei ole kukaan ikinä yrittänyt silti jatkuvasti puhua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Jutut ovat yhtä ahdistavia kuin lapsuudessani. En voi välttyä tekemästä sitä johtopäätöstä, että ihmiset ovat lopulta yleensä käytökseltään hyvin epämiellyttäviä ja heidän seuraansa kannattaa vältellä, kun se nyt aikuisena on mahdollista.
Nyt on pakko kysyä, ovatko muiden jutut ihan oikeasti niin ahdistavia vai koetko vain menneisyytesi vuoksi niiden olevan? Koetko, että jos toista ihmistä ottaa vaikka päähän työpaikalla joku simputtajatyökaveri tai se harmittelee, miten ukko ei taaskaan ollut käynyt kaupassa, niin koetko nämä kertomiset ahdistavampana kuin mitä ne ovat tälle kertojalle itselleen?
Tuota noin, mistä kukaan muu voi tietää miten joku muu asioita kokee? Ihan oikeasti ihmiset avautuvat minulle itsemurha-ajatuksistaan, pakkomielteistään, syömishäiriöistään, pettävistä puolisoista, sukunsa mielenterveysongelmista, väkivaltaisesta käytöksestä, alkoholisoituneista vanhemmista... Tuollaiset eivät mielestäni ole mitään kovin kevyitä puheenaiheita. Eivät ne voi olla vaikuttamatta kuulijaan jollain tavalla.
Eli kyse on siis ihan todellisista ongelmista eikä siitä, että kokisit valittajan valituksenaiheet ahdistavina. Mä olen koittanut miettiä, miksi kerta toisensa jälkeen sinusta kiinnostuvat vain sellaiset ihmiset, joilla on todella pahoja ongelmia elämässään. Ja ne, joilla ei ole tai jotka saavat käsiteltyä ongelmansa muuta kautta, eivät kiinnostu sinun seurastasi. Kerrotko itse omasta menneisyydestäsi, jonka jälkeen muut alkaisivat ajatella, että no sinähän ymmärrät? Ja sen vuoksi alkavat purkaa omaa pahaa oloaan sinulle?
Ajan tässä takaa sitä, että mulle ei pahemmin aleta tilittämään omia ongelmia. Oletettavasti siksi, että muut eivät usko mun ymmärtävän. Ajattelevat, että mun elämäni on ollut niin helppoa, ettei multa voi löytyä ymmärrystä heille. Ystävistäni vain kaikista lähimmät tietävät (ja hekin vasta vuosien ystävyyden jälkeen), että vanhempani heittivät mut himasta ollessani 17 v, jäin leskeksi ja kahden lapsen yksinhuoltajaksi jo 24-vuotiaana , olen vammaisen lapsen äiti, olen ollut parisuhteessa väkivaltaisen miehen kanssa ja eronnut suhteesta, olen sairastanut syövän ja ollut pahassa autokolarissa, jonka jälkeen piti opetella käveleminenkin uudelleen. Ei mun elämäni siis ole ollut helppoa, mutta mä kerron näistä asioista vasta piiiiiiiiitkän tuntemisen jälkeen. Enkä kaikille silloinkaan. Jos muut uskovat, että sun on helppo samaistua heihin ja heidän ongelmiinsa, voisiko syy olla tässä? He alkavat avautua sulle, koska uskovat sun ymmärtävän?
Ohis, mutta eikö tämä ollut koko ketjun aihe? Joillekin avaudutaan jostain syystä oikein urakalla, ja pohditaan miksi näin on ja mitä sille voisi tehdä.
Olen ollut lapsena sellainen utelias pohdiskelija, että luulen sen olleen alunperin olleen syy siihen, miksi aikuiset ovat saattaneet käyttäytyä seurassani ajattelemattomasti ja puhuneet kuin aikuiselle. Ehkä yhä nykyisin tämä kiinnostus monenlaisiin ilmiöihin saa samanlaisen vaikutelman. En kuitenkaan halua ihmisten uskotuksi, vaan olen kiinnostunut ilmiöistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua imartelee jos joku puhuu mulle ongelmistaan. Ei ole kukaan ikinä yrittänyt silti jatkuvasti puhua.
Sinun perheessäsi ei sitten ilmeisesti ole ollut hoitamattomia mielenterveysongelmia? Jos olisi ollut, niin saattaisit kokea asian toisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Jutut ovat yhtä ahdistavia kuin lapsuudessani. En voi välttyä tekemästä sitä johtopäätöstä, että ihmiset ovat lopulta yleensä käytökseltään hyvin epämiellyttäviä ja heidän seuraansa kannattaa vältellä, kun se nyt aikuisena on mahdollista.
Nyt on pakko kysyä, ovatko muiden jutut ihan oikeasti niin ahdistavia vai koetko vain menneisyytesi vuoksi niiden olevan? Koetko, että jos toista ihmistä ottaa vaikka päähän työpaikalla joku simputtajatyökaveri tai se harmittelee, miten ukko ei taaskaan ollut käynyt kaupassa, niin koetko nämä kertomiset ahdistavampana kuin mitä ne ovat tälle kertojalle itselleen?
Tuota noin, mistä kukaan muu voi tietää miten joku muu asioita kokee? Ihan oikeasti ihmiset avautuvat minulle itsemurha-ajatuksistaan, pakkomielteistään, syömishäiriöistään, pettävistä puolisoista, sukunsa mielenterveysongelmista, väkivaltaisesta käytöksestä, alkoholisoituneista vanhemmista... Tuollaiset eivät mielestäni ole mitään kovin kevyitä puheenaiheita. Eivät ne voi olla vaikuttamatta kuulijaan jollain tavalla.
Koetko tuollaiset kertomukset raskaina vain silloin, kun joku ihminen puhuu niistä sinulle? Vai ahdistaako sinua silloinkin, kun luet syömishäiriöstä kertovaa kirjaa tai katsot tv:stä dokumenttia jonkun mielenterveysongelmista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se ongelmien kuunteleminen on aivan kiintoisaakin. Ja lisäksi haluan auttaakin.
Siinä oppii asioita, kun kuuntelee muita.
Mutta yksi tyyppi on, joka aivan valittamalla valittaa. Hänellä on yksi krooninen vaivaa a sairaus ja ymmärrän kyllä, mutta valittaa aivan turhostakin asioista sillä tavalla valittavalla äänellä.
Sitä en jaksaisi. Lisäksi hän on myös ärsyttävä kyytien pummaaja. (ja kaiken muunkin, vaikka tienaa enemmän kuin minä. Ei kumpikaan kamalan paljoa tosin.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Jutut ovat yhtä ahdistavia kuin lapsuudessani. En voi välttyä tekemästä sitä johtopäätöstä, että ihmiset ovat lopulta yleensä käytökseltään hyvin epämiellyttäviä ja heidän seuraansa kannattaa vältellä, kun se nyt aikuisena on mahdollista.
Nyt on pakko kysyä, ovatko muiden jutut ihan oikeasti niin ahdistavia vai koetko vain menneisyytesi vuoksi niiden olevan? Koetko, että jos toista ihmistä ottaa vaikka päähän työpaikalla joku simputtajatyökaveri tai se harmittelee, miten ukko ei taaskaan ollut käynyt kaupassa, niin koetko nämä kertomiset ahdistavampana kuin mitä ne ovat tälle kertojalle itselleen?
Tuota noin, mistä kukaan muu voi tietää miten joku muu asioita kokee? Ihan oikeasti ihmiset avautuvat minulle itsemurha-ajatuksistaan, pakkomielteistään, syömishäiriöistään, pettävistä puolisoista, sukunsa mielenterveysongelmista, väkivaltaisesta käytöksestä, alkoholisoituneista vanhemmista... Tuollaiset eivät mielestäni ole mitään kovin kevyitä puheenaiheita. Eivät ne voi olla vaikuttamatta kuulijaan jollain tavalla.
Koetko tuollaiset kertomukset raskaina vain silloin, kun joku ihminen puhuu niistä sinulle? Vai ahdistaako sinua silloinkin, kun luet syömishäiriöstä kertovaa kirjaa tai katsot tv:stä dokumenttia jonkun mielenterveysongelmista?
Itsekseni asioihin perehtyessä voin valita millaiseen aineiston tutustun ja millaisella hetkellä. Sen sijaan jos kaveri alkaa avautua lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä, niin tilanteesta on vaikea päästä pois, vaikkei olisi sillä hetkellä voimavaroja kuunnella tuollaisia juttuja, jotka jatkuvat sillä, että tämän takia yritetty itsemurhaa monta kertaa. Totta kai tilanteet ovat silloin aivan erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se ongelmien kuunteleminen on aivan kiintoisaakin. Ja lisäksi haluan auttaakin.
Siinä oppii asioita, kun kuuntelee muita.
Mutta yksi tyyppi on, joka aivan valittamalla valittaa. Hänellä on yksi krooninen vaivaa a sairaus ja ymmärrän kyllä, mutta valittaa aivan turhostakin asioista sillä tavalla valittavalla äänellä.
Sitä en jaksaisi. Lisäksi hän on myös ärsyttävä kyytien pummaaja. (ja kaiken muunkin, vaikka tienaa enemmän kuin minä. Ei kumpikaan kamalan paljoa tosin.)
Minä ajattelin aiemmin, että haluan olla ihmisten tukena, mutta mielenkiinto siihen alkoi hiipua, kun huomasin etten itse saa tarpeen tullen tukea muilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Jutut ovat yhtä ahdistavia kuin lapsuudessani. En voi välttyä tekemästä sitä johtopäätöstä, että ihmiset ovat lopulta yleensä käytökseltään hyvin epämiellyttäviä ja heidän seuraansa kannattaa vältellä, kun se nyt aikuisena on mahdollista.
Nyt on pakko kysyä, ovatko muiden jutut ihan oikeasti niin ahdistavia vai koetko vain menneisyytesi vuoksi niiden olevan? Koetko, että jos toista ihmistä ottaa vaikka päähän työpaikalla joku simputtajatyökaveri tai se harmittelee, miten ukko ei taaskaan ollut käynyt kaupassa, niin koetko nämä kertomiset ahdistavampana kuin mitä ne ovat tälle kertojalle itselleen?
Tuota noin, mistä kukaan muu voi tietää miten joku muu asioita kokee? Ihan oikeasti ihmiset avautuvat minulle itsemurha-ajatuksistaan, pakkomielteistään, syömishäiriöistään, pettävistä puolisoista, sukunsa mielenterveysongelmista, väkivaltaisesta käytöksestä, alkoholisoituneista vanhemmista... Tuollaiset eivät mielestäni ole mitään kovin kevyitä puheenaiheita. Eivät ne voi olla vaikuttamatta kuulijaan jollain tavalla.
Koetko tuollaiset kertomukset raskaina vain silloin, kun joku ihminen puhuu niistä sinulle? Vai ahdistaako sinua silloinkin, kun luet syömishäiriöstä kertovaa kirjaa tai katsot tv:stä dokumenttia jonkun mielenterveysongelmista?
Itsekseni asioihin perehtyessä voin valita millaiseen aineiston tutustun ja millaisella hetkellä. Sen sijaan jos kaveri alkaa avautua lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä, niin tilanteesta on vaikea päästä pois, vaikkei olisi sillä hetkellä voimavaroja kuunnella tuollaisia juttuja, jotka jatkuvat sillä, että tämän takia yritetty itsemurhaa monta kertaa. Totta kai tilanteet ovat silloin aivan erilaisia.
Ja tuollaisessa tilanteessa kuuntelijalle sysätään tietynlainen vastuu. "Vastuu" on vähintäänkin kuunnella ja ymmärtää, sillä kuka nyt haluaisi tylysti hiljentää kovia kokeneen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Jutut ovat yhtä ahdistavia kuin lapsuudessani. En voi välttyä tekemästä sitä johtopäätöstä, että ihmiset ovat lopulta yleensä käytökseltään hyvin epämiellyttäviä ja heidän seuraansa kannattaa vältellä, kun se nyt aikuisena on mahdollista.
Nyt on pakko kysyä, ovatko muiden jutut ihan oikeasti niin ahdistavia vai koetko vain menneisyytesi vuoksi niiden olevan? Koetko, että jos toista ihmistä ottaa vaikka päähän työpaikalla joku simputtajatyökaveri tai se harmittelee, miten ukko ei taaskaan ollut käynyt kaupassa, niin koetko nämä kertomiset ahdistavampana kuin mitä ne ovat tälle kertojalle itselleen?
Tuota noin, mistä kukaan muu voi tietää miten joku muu asioita kokee? Ihan oikeasti ihmiset avautuvat minulle itsemurha-ajatuksistaan, pakkomielteistään, syömishäiriöistään, pettävistä puolisoista, sukunsa mielenterveysongelmista, väkivaltaisesta käytöksestä, alkoholisoituneista vanhemmista... Tuollaiset eivät mielestäni ole mitään kovin kevyitä puheenaiheita. Eivät ne voi olla vaikuttamatta kuulijaan jollain tavalla.
Koetko tuollaiset kertomukset raskaina vain silloin, kun joku ihminen puhuu niistä sinulle? Vai ahdistaako sinua silloinkin, kun luet syömishäiriöstä kertovaa kirjaa tai katsot tv:stä dokumenttia jonkun mielenterveysongelmista?
Itsekseni asioihin perehtyessä voin valita millaiseen aineiston tutustun ja millaisella hetkellä. Sen sijaan jos kaveri alkaa avautua lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä, niin tilanteesta on vaikea päästä pois, vaikkei olisi sillä hetkellä voimavaroja kuunnella tuollaisia juttuja, jotka jatkuvat sillä, että tämän takia yritetty itsemurhaa monta kertaa. Totta kai tilanteet ovat silloin aivan erilaisia.
Ja tuollaisessa tilanteessa kuuntelijalle sysätään tietynlainen vastuu. "Vastuu" on vähintäänkin kuunnella ja ymmärtää, sillä kuka nyt haluaisi tylysti hiljentää kovia kokeneen.
Ei niin, varsinkaan kun toinen toteaa, ettei ole näistä asioista muille puhunut...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Okei. Mutta eikö se, että lapsi joutuu kuuntelemaan aikuisen huolia, ole vähän eri asia kuin se että joutuu aikuisena kuuntelemaan toisen aikuisen huolia? Lapsuudessa tapahtuneille asioille ei voi enää mitään. Tämänhetkinen ongelma on, että joudut aikuisena kuuntelemaan juttuja joita et jaksaisi kuunnella.
Ei oikeastaan. Ongelma on aivan sama. Mielekkäiden ja toimivien ihmissuhteiden puute.
Tässä on jännä ristiriita: Kun ap:lle sanotaan, ettei se nyt niin kauhea asia ole, jos joutuu kuuntelemaan muiden huolia, niin hän kysyy, että entä jos lapsi joutuu kuuntelemaan niitä. No, niin, ap on tietenkin aivan oikeassa, lapsen ei pitäisi joutua kuuntelemaan sellaista. Sitten kun sanotaan, että nythän ap on jo aikuinen eikä lapsi, niin ongelma onkin yhtäkkiä "aivan sama".
Tulee mielikuva, että aina kun joku puhuu ap:lle ongelmistaan, niin hän kokee sen puhujan ikään kuin omaksi isäkseen, joka harkitsee itsemurhaa. Kuulostaa tyhmältä sanoa näin, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan.
Alue: Aihe vapaa
Ei siinä varmaan kauhean paljon voi tehdä. Voi tietysti kuunnella, olla tukena, osoittaa välittämistä jne. Olen itsekin ollut siinä tilanteessa että mietin itsemurhaa, eivätkä läheiseni silloin tehneet mitään erityistä. En hakenut apua, koska en jaksanut ja koska pelkäsin lääkärin sanovan jotain sellaista, mikä vain pahentaisi oloani. Minua kannatteli yksi tuttavani, joka on ammatiltaan opettaja.