Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Ihmiset pyrkivät käyttämään ilmaisena terapeuttinaan
30.04.2019 |
Tätä samaa on ollut lapsuudesta asti. Lopputulos: keski-ikäisenä olen päätynyt välttelemään ihmisten seuraa. En koe, että minua varten olisi olemassa toimivia ihmissuhteita. Kelpaan toisille ainoastaan niin kauan, kun minun niskaani pääsee kippaamaan henkiset paskalastit.
Mistä se oikein johtuu, että toisia kohdellaan nätisti ja toisia pyritään vain käyttämään hyväksi minkä ehditään?
Kommentit (198)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No onko sinusta ylipäätään ok avautua aikuisille noin vain tuollaisista jutuista ja sen jälkeen todeta, ettei aio hakea ongelmiinsa apua? Sillä tavalla onnistuu tosiaan huolestuttamaan ison joukon ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muistan lukeneeni joskus, kun Leena Krohn kertoi että joku tuntematon ihminen lähetti hänelle pitkiä kirjeitä tilittäen elämästään. Koskaan tämä ihminen ei pyytänyt mitään vastausta, ei tainnut edes nimeänsä tai ainakaan osoitettansa kertoa.
Pahus, kun en muista, missä kirjassa tämä oli - haluaisin lukea sen uudelleen. Olisiko ollut Matemaattisia olioita ja jaettuja unia?
Mikähän saa ihmisen toimimaan niin? Ei tuo mikään vastavuoroinen ihmissuhde missään tapauksessa ole.
Vierailija kirjoitti:
Muistan lukeneeni joskus, kun Leena Krohn kertoi että joku tuntematon ihminen lähetti hänelle pitkiä kirjeitä tilittäen elämästään. Koskaan tämä ihminen ei pyytänyt mitään vastausta, ei tainnut edes nimeänsä tai ainakaan osoitettansa kertoa.
Pahus, kun en muista, missä kirjassa tämä oli - haluaisin lukea sen uudelleen. Olisiko ollut Matemaattisia olioita ja jaettuja unia?
Varmaankin oli, koska se on ainoa Krohnin kirja jonka olen lukenut ja muistan tuon jutun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan lukeneeni joskus, kun Leena Krohn kertoi että joku tuntematon ihminen lähetti hänelle pitkiä kirjeitä tilittäen elämästään. Koskaan tämä ihminen ei pyytänyt mitään vastausta, ei tainnut edes nimeänsä tai ainakaan osoitettansa kertoa.
Pahus, kun en muista, missä kirjassa tämä oli - haluaisin lukea sen uudelleen. Olisiko ollut Matemaattisia olioita ja jaettuja unia?
Varmaankin oli, koska se on ainoa Krohnin kirja jonka olen lukenut ja muistan tuon jutun.
Kiitti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No onko sinusta ylipäätään ok avautua aikuisille noin vain tuollaisista jutuista ja sen jälkeen todeta, ettei aio hakea ongelmiinsa apua? Sillä tavalla onnistuu tosiaan huolestuttamaan ison joukon ihmisiä.
Miksi kyselet sitä mikä on minulle ok ja mikä ei? On kai se parempi puhua tuollaisista asioista kuin olla puhumatta. Jos on aihetta huoleen, niin on hyvä että huolestutaan ja ollaan tietoisia tilanteesta. Silloin on ainakin suurempi mahdollisuus, että henkilöä pystytään auttamaan.
Jos esität vielä kolmannen kysymyksen, niin siihen saa vastata joku muu. Minulla on muuta tekemistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan lukeneeni joskus, kun Leena Krohn kertoi että joku tuntematon ihminen lähetti hänelle pitkiä kirjeitä tilittäen elämästään. Koskaan tämä ihminen ei pyytänyt mitään vastausta, ei tainnut edes nimeänsä tai ainakaan osoitettansa kertoa.
Pahus, kun en muista, missä kirjassa tämä oli - haluaisin lukea sen uudelleen. Olisiko ollut Matemaattisia olioita ja jaettuja unia?
Mikähän saa ihmisen toimimaan niin? Ei tuo mikään vastavuoroinen ihmissuhde missään tapauksessa ole.
Ei ole vastavuoroinen ihmissuhde, kun Leena Krohn kirjoittaa kirjan ja joku lukee sen. Paitsi tietysti sitten, kun lukijakin alkaa kirjoittaa Leena Krohnille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan lukeneeni joskus, kun Leena Krohn kertoi että joku tuntematon ihminen lähetti hänelle pitkiä kirjeitä tilittäen elämästään. Koskaan tämä ihminen ei pyytänyt mitään vastausta, ei tainnut edes nimeänsä tai ainakaan osoitettansa kertoa.
Pahus, kun en muista, missä kirjassa tämä oli - haluaisin lukea sen uudelleen. Olisiko ollut Matemaattisia olioita ja jaettuja unia?
Mikähän saa ihmisen toimimaan niin? Ei tuo mikään vastavuoroinen ihmissuhde missään tapauksessa ole.
Ei ole vastavuoroinen ihmissuhde, kun Leena Krohn kirjoittaa kirjan ja joku lukee sen. Paitsi tietysti sitten, kun lukijakin alkaa kirjoittaa Leena Krohnille.
Eli Krohn kirjoittaa kirjan, lukija lukee sen ja kirjoittaa Krohnille, ja sitten Krohn kirjoittaa vastineeksi esseen. Onhan tuo aika jännä suhde, omalla tavallaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt katkonut kaikki huonot ihmissuhteeni poikki. Olen toiminut ilmaisterapeuttina, hätävarana, personal trainerina, egobuustaajana, majoittajana, lainaajana, juhlien järkkääjänä, aggressioiden purkamisen kohteena ja maadoittajana.
Jep. Vappuna hillunkin sitten yksin.
Tuttua touhua. Se on karu kokemus huomata, että se mikä on ollut sinulle ystävyyttä onkin ollut toiselle pelkkää hyväksikäyttöä.
Huonosti toisia kohtelevia ihmisiä on paljon. Ihmeen paljon seuraa itsekeskeiset ihmiset usein silti tuntuvat löytyvän.
Kun taas yrittää olla kiva kaveri, niin päätyy usein ainoastaan toisten hyväksikäyttämäksi.
No tää on mustakin ihme. Nämä kurjat tyypit saavat kutsuja vappubileisiin jne, minä taas joka olen tukenut ylä - ja alamäessä, unohdetaan listoilta. Huippu oli kerran, että mua ei kutsuttu juhliin, joihin olin lainannut yhtä ja toista, kahvinkeitintä etc.
Ja musta näyttää myös siltä, että yhä enenevässä määrin ihmiset muodostaa ystävyyssuhteita hyväksikäyttöperiaatteelle. Itsekkyys kukoistaa. En mä muista, että näin kaamee meininki ois ollut vaikkapa 10 vuotta sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin suurimman osan (tähän asti eletystä) elämästäni tuollainen "ilmainen terapeutti", ja se on kyllä hassua, että ne ystävyyssuhteet, joissa kuuntelin ja tuin ja ymmärsin kaikista eniten, antoivat minulle kaikista vähiten. Minun asiani eivät kiinnostaneet tippaakaan.
Monesta syystä minun piti alkaa varjella omaa jaksamistani, ja huomasin, että itse sabotoin yleensä itseäni näissä asioissa. Toisin sanoen, yleensä ei ollutkaan kyse siitä, että hyväksikäyttäjä-kaveri väkisin tuputtaa asioitaan minulle, vaan minä näin kaverin voivan pahoin ja minä tarjosin tukeani ja ymmärrystäni.
Tässä ketjussa joku jo ehdottikin kaveruussuhteiden pitämistä tietoisesti pinnallisemmalla tasolla, ja komppaan tätä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö voi kuunnella ja tukea silloin kun sille on oikeasti tarvetta. Mutta pidän nykyään huolta siitä, että kaveruussuhteillani on hauska vire alusta alkaen. Että nauran enemmän kuin myötäelän. Ja tämä on tärkeää: että vitseilleni nauretaan, tai että minun kanssani nauretaan. Jos kaverit nauttivat seurastani yhtä paljon kuin minä nautin heidän seurastansa, on todennäköisyys pieni, että ajaudun ilmaiseksi terapeutiksi. Nuo aiemmat "terapiapotilaat" eivät nimittäin tuntuneet pitävän seurastani muuten kuin terapiana. Minun kanssani ei haluttu ikinä vain pitää hauskaa, jutella tyhjänpäiväisistä hauskoista aiheista, kutsuttu oma-aloitteisesti mihinkään hauskaan, ja niin edelleen. Tämä on aika selkeä merkki siitä, että sinua ei nähdä tasa-arvoisena kaverina.
Mutta entä jos ne kivat tyypit eivät halua olla tekemisissä sinun kanssasi? Tapaamiset eivät sovi yms. Mikä silloin neuvoksi? Ketään ei voi pakottaa ystäväksi.
Mitä annettavaa sulla ystävyyssuhteessa olisi heille? Siis muuta kuin vastentahtoisesti likasankona toimiminen? Onko näillä ihmisillä ollut tilaa uusille ihmissuhteille vai ovatko olleet jo valmiiksi liian kiireisiä kuka mistäkin syystä? Mitä sellaista yhteistä teillä oli, jota olisi mukavampi kummankin mielestä tehdä yhdessä kuin yksin?
Oli juttuja, joita teimme yhdessä, mutta tuli jotain asioita mihin ihmissuhde tyssäsi. Vahvoja eroavaisuuksia kommunikaatiotyyleissä.
Tuo oli oikeasti hyvä huomio. Pitäisikö sinun muuttua kommunikointityyleissä vai hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, joilla on jo valmiiksi samanlainen kommunikointityyli kuin sinullakin? Ja siis mieti asiaa itse, ei tarvitse vastata mulle. Mä esim olen enemmän viestittelijä kuin puhelimessa puhuja ja sen vuoksi ystäviksenikin on valikoitunut ihmisiä, jotka viestittelevät eivätkä soita. Paitsi silloin,kun asia on niin kiirellinen, ettei voi jäädä odottamaan viestiin vastaamista. 99,5% asioista ei kuitenkaan ole niin kiireellisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Ymmärrän, mutta kaveri ei joka tapauksessa ole oikea osoite. Pahimmassa tapauksessa kaveri purkaa itsetuhoisuuttaan "ilmaisterapeutille" ja sitten tosiaan tekee itsemurhan. Mitä tekee ilmaisterapeutti tässä tapauksessa syyllisyydentunteensa ja traumansa kanssa, kun ei pystynyt auttamaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Ymmärrän, mutta kaveri ei joka tapauksessa ole oikea osoite. Pahimmassa tapauksessa kaveri purkaa itsetuhoisuuttaan "ilmaisterapeutille" ja sitten tosiaan tekee itsemurhan. Mitä tekee ilmaisterapeutti tässä tapauksessa syyllisyydentunteensa ja traumansa kanssa, kun ei pystynyt auttamaan?
Juuri näin. Ellei ole valmis hakemaan ammattiapua, niin tällaisista ajatuksista toisille avautuminen vain lisää yleistä pahoinvointia läheisten parissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Auttaa, jos opettelee vetämään omat rajat, ja "vaatimaan" vastavuoroisuutta ihmissuhteilta. Jos on ylikiltti, se voi olla tosi vaikeaa... Aivan hyvin voi alkuun vaikka sanoa, ettei juuri tietyllä hetkellä tahdo kuunnella jonkun ongelmista. Tekee sen tietyllä lempeydellä, niin säilyttämisen arvoiset ihmissuhteet kyllä säilyvät. Ne, jotka eivät säily, eivät olekaan sen arvoisia. Ja juuri vastavuoroisuutta voi lisätä, kertoa omistakin asioista ja jos tuntuu, että on aina yksipuoleista niin ottaa asia esille.
Joo, mutta mitä jos jäljelle ei jää yhtäkään ihmissuhdetta, eikä uusiakaan saa?
Voisiko joku luetella piirteitä, minkä vuoksi jostain tutusta ihmisestä ei tile teille fiilistä että haluaisitte tutustua paremmin? Minä olen selvästi tällainen, mutten tiedä yhtään miksi. (ei ap)
Esim. jos joku ei muista hänelle kerrottuja asioita, vaan kyselee yhä uudestaan samoja kysymyksiä. Varsinkin jos ei muista jotain tärkeää asiaa josta on moneen kertaan puhuttu, niin ei jatkoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Ymmärrän, mutta kaveri ei joka tapauksessa ole oikea osoite. Pahimmassa tapauksessa kaveri purkaa itsetuhoisuuttaan "ilmaisterapeutille" ja sitten tosiaan tekee itsemurhan. Mitä tekee ilmaisterapeutti tässä tapauksessa syyllisyydentunteensa ja traumansa kanssa, kun ei pystynyt auttamaan?
Sille ei vain voi mitään, jos ihmistä ei ole voitu/osattu auttaa ja jos häntä ei ole millään saatu ammattiapuun. Yrittää toki kannattaa. Harvoin itsemurhapuheita kyllä otetaan vakavasti, vaikka pitäisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Ymmärrän, mutta kaveri ei joka tapauksessa ole oikea osoite. Pahimmassa tapauksessa kaveri purkaa itsetuhoisuuttaan "ilmaisterapeutille" ja sitten tosiaan tekee itsemurhan. Mitä tekee ilmaisterapeutti tässä tapauksessa syyllisyydentunteensa ja traumansa kanssa, kun ei pystynyt auttamaan?
Sille ei vain voi mitään, jos ihmistä ei ole voitu/osattu auttaa ja jos häntä ei ole millään saatu ammattiapuun. Yrittää toki kannattaa. Harvoin itsemurhapuheita kyllä otetaan vakavasti, vaikka pitäisi.
Mitä sinusta läheiset oikein voivat tehdä, jos joku toteaa miettineensä itsemurhaa, mutta ettei sentään ole mielestään "niin hullu, että hoitoon menisi"?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
No eivät itsemurhajutut kyllä kuulu sen enempää aikuisille kavereillekaan, koska kaverilla on tässä terapeutin vastuu (ainakin omasta mielestään) ilman terapeutin edellytyksiä auttaa. Ammattiapu on itsemurhalla uhkailevalle AINA se oikea osoite.
Suhteellisen harva itsemurhaa ajatteleva kuitenkaan menee tai pääsee terapiaan. Joskus kaverit pystyvät auttamaan, joskus eivät, mutta ei ammattiapukaan aina tehoa.
Entä 10-vuotias tytär, joka vanhempien eron lisäksi saa huolenaiheekseen sen, että isä vaikuttaa olevan itsetuhoinen? Miten hänelle puhuminen auttaa ketään?
No ehkä se auttaa sitä isää. Tai sitten se ei auta ketään. Miksi vedät tähän keskusteluun 10-vuotiaita lapsia? Tuskin ap on 10-vuotias ja tuskin kovin moni 10-vuotias lukee tätä palstaa.
Olen ap. Elämäni on ollut tuollaista lapsesta asti.
Alue: Aihe vapaa
Muistan lukeneeni joskus, kun Leena Krohn kertoi että joku tuntematon ihminen lähetti hänelle pitkiä kirjeitä tilittäen elämästään. Koskaan tämä ihminen ei pyytänyt mitään vastausta, ei tainnut edes nimeänsä tai ainakaan osoitettansa kertoa.
Pahus, kun en muista, missä kirjassa tämä oli - haluaisin lukea sen uudelleen. Olisiko ollut Matemaattisia olioita ja jaettuja unia?