Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Ihmiset pyrkivät käyttämään ilmaisena terapeuttinaan
30.04.2019 |
Tätä samaa on ollut lapsuudesta asti. Lopputulos: keski-ikäisenä olen päätynyt välttelemään ihmisten seuraa. En koe, että minua varten olisi olemassa toimivia ihmissuhteita. Kelpaan toisille ainoastaan niin kauan, kun minun niskaani pääsee kippaamaan henkiset paskalastit.
Mistä se oikein johtuu, että toisia kohdellaan nätisti ja toisia pyritään vain käyttämään hyväksi minkä ehditään?
Kommentit (198)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen meistä voi kehittää omia ystävyystaitojaan ja tarvittaessa pyytää myös ystävänsä mukaan kehitystalkoisiin.
Lue lisää näistä aiheista allaolevalta sivulta:
1. Kiinnostu toisen elämästä
2. Ole läsnä
3. Huomioi ja ilahduta
4. Muista tasapaino ja vastavuoroisuus
5. Sovita yhteydenpito elämäntilanteeseen
6. Kielteisten asioiden käsittely
7. Pohdi, millaista ystävyyttä haluat
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/vuorova…
Olen toiminut näin, mutta tulokset ovat jääneet heikoiksi. En usko siihen, että kaikille löytyy hyviä ystäviä, vaikka miten toimisi.
Ehkä ei pitäisikään miettiä minkälaisia kavereita haluaa vaan oppia tuntemaan ja arvostamaan itseä. Silloin lähes itsestään löytää ne ihmiset, jotka kohtelevat hyvin ja huomaa ne joita, ei halua päästää lähelleen. Vaikka hyvät ystävät nostavat elämänlaatua niin asiassa roikkuminen voi myös luoda epätoivoa joka johtaa väärään seuraan.
Yksinäisyys tekee monesta epätoivoisen. Ei sekään ole mikään avain onneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Mun ystävälläni, josta hetki sitten toisessa kommentissa kerroin, on aika kurja menneisyys. Hän kuitenkin kertoi menneisyytensä asioista mulle vasta sitten, kun olimme jo ystävystyneet. Ei aloittanut meidän välistä suhdettamme purskauttamalla ensimmäisenä ulos kaikkea kurjaa elämästään vaan keskittyi nykyhetkeen. Siihen, mitä tehtiin yhdessä. Eikä myöskään kerran jostain menneisyytensä asiasta kerrottuaan ole enää palannut samaan asiaan uudelleen.
Ymmärrän ihan hyvin, että joillain on elämässään sellainen tilanne, että tarvitsevat apua. Mä en ole auttamisen ammattilainen, joten en osaa auttaa. Jos yksikään terapeutti ei ole osannut auttaa eikä mikään lääkekään tehoa, mulla ei ole mitään annettavaa tällaiselle ihmiselle, joka haluaa puhua vain pahasta olostaan. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen tällaiselle ihmiselle ja silloin hänen on parempi viettää aikaansa jonkun muun kuin mun seurassani.
Eli vaikeudet elämässä ovat silloin ok, jos ne ovat täysin historiaa? Entä jos itse menettäisit perheesi onnettomuudessa? Puhuisitko asioista vasta kun olisit saanut asiat täysin käsiteltyä?
Puhuisin asiasta ammattilaiselle enkä jollekin uudelle tuttavuudelle. Ystävieni kanssa taas voisin puhua asiasta, mutta pitäisi pahimman jälkeen olla jo jotain muutakin puhuttavaa kuin vain menetykseni. Mun mielestä pitää ymmärtää, että minun menetykseni ei ole sinun menetyksesi ja sen vuoksi minä en voi olettaa sinun kuuntelevan loputtomiin minun menetyksestäni. Sinun elämäsi ei pysähdy, vaikka minun elämäni pysähtyisikin. Sinun elämässäsi tapahtuu edelleenkin kaikenlaisia hyviä ja iloisia asioita ja mikäli en kykenisi niistä puhumaan pitkään aikaan kanssasi, pitäisin ihan luonollisena, että ystävyyssuhteemme laimenisi, jos en hakisi ammattiapua itselleni.
Kuinka pitkään sinusta olisi soveliasta puhua ystävillesi perheenjäseniesi menehtymisestä, tähän liittyvistä tunteista ja asiaan liittyvistä käytännön järjestelyistä? Minkä ajan jälkeen ajattelisit, että olet liikaa juuttunut menneisyyteen, jos kokemasi lentokoneonnettomuus ja perheenjäsenten menehtyminen siinä yhä vaivaisi sinua? Minkä ajan jälkeen et enää kehtaisi vaivata ystäviäsi puhumalla asiasta?
Riippuu ihan siitä, missä vaiheessa on valmis kuuntelemaan myös ystävieni asioita ja puhumaan muustakin kuin menetyksestäni. Voihan sitä sanoa vaikka vielä 50 vuoden päästäkin kaipaavansa menehtyneitä, mutta jos sen 50 vuotta ei puhu mistään muusta eikä halua ystävien kertovan omasta elämästään mitään kivaa, niin tuskin ystävyys tragedian jälkeen kestää vuottakaan. Pitää ystävänkin olla välillä saavana osapuolena eikä vain antavana.
Vaikka lähiomaiselle menetyksissä ensimmäinen vuosi onkin yleensä pahin, on hyvä muistaa, että ystävien elämä ei muutu millään tavalla tämän menetyksen vuoksi. He edelleenkin pariutuvat, saavat lapsia, heidän lapsensa pääsevät ylioppilaiksi, muuttavat omilleen, menevät naimisiin ja tulee ystävälle lapsenlapsia. Hautajaiset ja perunkirjoitukset on yleensä ohi noin kolmessa kuukaudessa Tämä on aika, joka mun mielestä on ihan ymmärrettävää, vaikka ystävä ei jaksaisi tavata eikä muutenkaan pitää yhteyttä. Syvimmän surun ja shokin aika, jona aikana omaisella on paljon käytännönasioita järjesteltävänä ja vain vähän voimavaroja mihinkään muuhun. Tämän jälkeen pitäisi ystävien kanssa puhua jo muustakin kuin vain tapahtuneesta tragediasta. En siis tarkoita, että siitä ei saisi puhua enää lainkaan. Tarkoitan, että ystävälläkin on oikeus tulla ystävyyssuhteessa kuulluksi ja kertoa omasta elämästään, joka toisen tragediasta huolimatta on koko ajan jatkunut ihan normaalisti.
Jokaisella kestää aikansa surusta toipumiseen. Mutta jos huomaa, että aika kuluu eikä itse surun vuoksi pysty antamaan itsestään mitään ystävälleen, kannattaa hakea ammattiapua. Muuten käy helposti niin, että ystävä alkaa jakaa elämänsä hyvät asiat jonkun toisen kanssa eikä sinua enää pyydetä seuraksi edes silloin, kun toinen haluaa tehdä jotain kivaa.
Mitä ajattelet niistä ihmisistä, joiden mielestä surut pitäisi pitää täysin omana tietonaan? Ei edes mainita omista vaikeuksistaan?
Ei mulla ole mitään mielipidettä heistä. Tietysti sillä on merkitystä, kenelle ei mainita omista vaikeuksistaan. Puolisolle, ystävälle vai kaupan kassalle? Pidän jossain määrin rajattomina sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat omista vaikeuksistaan ihan kenelle tahansa. Varsinkin nykypäivänä, kun mikä tahansa kertomasi asia voi päätyä someen. Kannattaa siis muodostaa ensin hyvä ja ennenkaikkea luotettava suhde toiseen ihmiseen ennenkuin alkaa avautua asioista, joiden ei halua päätyvän muiden kuin asianomaisten tietoon eikä varsinkaan ulkopuolisten ruodittavaksi.
Voi olla, että noilla mainitsemillasi ihmisillä on ollut elämässään huonoja kokemuksia ja heidän asiansa ovat lähteneet leviämään nk ympäri kyliä. Voi olla, että he ymmärtävät yksityisyytensä suojan katoavan sillä sekunnin sadasosalla, kun kertovat asian jollekin sellaiselle, jolla ei ole edes mitään juridista vaitiolovelvollisuutta. Ehkä he ovat yksityisyytensä suhteen varovaisempia.
Ehkä he ovat kriisissä olevia yksinäisiä. Ei kaikilla ole hyviä sosiaalisia verkostoja.
Voi olla, että ovatkin. Ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että heidän yksityisyydensuojansa asian suhteen katoaa samantien, kun kertovat asian jollekin. Varomatonta puhua sellaisista asioista tuntemattomille tai puolitutuillekaan. Jos on jo omista asioistaan puhuessaankin täysin varomaton, miten varomaton mahtaakaan olla muiden asioissa. Tällaiselle ihmiselle ei ole kovin järkevää kertoa itsestään juuri mitään ja tästä taas seuraa, ettei siitä seuraa ystävyyssuhdettakaan.
Kriisissä olevan ihmisen toiminnan arviointi tavanomaisilla mittareilla on melko keskenkasvuista. Et ilmeisesti itse ole kokenut elämässä kovin isoja mullistuksia?
Olen kokenut ja olen myös hakeutunut kriisiterapiaan, koska katsoin, että kukaan läheisenikään ei pysty mua auttamaan eikä edes ymmärtämään, mitä käyn läpi. Silloin hain tukea myös saman kokeneista eli vertaistukiryhmästä. On totta, että kriisissä olevan ihmisen arviointikyky ei ole parhaimmillaan ja silloin onkin ihan hyvä, jos se toinen osapuoli eli tuntematon tai puolituttu laittaa stopin toisen varomattomuudelle.
Mikä kriisiterapia on niin kattavaa, ettei läheisten tukea enää kaipaa sen lisäksi?
Ihan yksityisellä terapeutilla kävin. Ei mun läheisistäni kukaan olisi osannut neuvoa mulle sellaisia keinoja käsitellä ahdistustani kuin terapeutti. Ja lisäksi, jos olisin puhunut läheisilleni kaikista synkimmistä ajatuksistani, he olisivat huolestuneet ja sen jälkeen minä olisin joutunut tukemaan heitä. He olivat juuri itse selvinneet siitä järkytyksestä, että minä olin ollut noin 10 minuutin päässä kuolemasta ja vain onnekkaiden sattumusten sekä taitavien lääkäreiden ansiosta selvisin hengissä. En todellakaan aikonut kertoa heille, että vaikka selviydyinkin kuin ihmeen kaupalla, olenpa tässä ajatellut tehdä itsemurhan.
Läheisteni kanssa halusin elää tasaista arkista elämää. Elää sitä elämää, jonka vuoksi ylipäätään halusin elää. Niistä mustista hetkistä puhuin mieluummin terapeutin sekä vertaistukiryhmän kanssa. Vähitellen elämänhalu voitti ja terapia sekä tukiryhmä muuttuivat tarpeettomiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Mun ystävälläni, josta hetki sitten toisessa kommentissa kerroin, on aika kurja menneisyys. Hän kuitenkin kertoi menneisyytensä asioista mulle vasta sitten, kun olimme jo ystävystyneet. Ei aloittanut meidän välistä suhdettamme purskauttamalla ensimmäisenä ulos kaikkea kurjaa elämästään vaan keskittyi nykyhetkeen. Siihen, mitä tehtiin yhdessä. Eikä myöskään kerran jostain menneisyytensä asiasta kerrottuaan ole enää palannut samaan asiaan uudelleen.
Ymmärrän ihan hyvin, että joillain on elämässään sellainen tilanne, että tarvitsevat apua. Mä en ole auttamisen ammattilainen, joten en osaa auttaa. Jos yksikään terapeutti ei ole osannut auttaa eikä mikään lääkekään tehoa, mulla ei ole mitään annettavaa tällaiselle ihmiselle, joka haluaa puhua vain pahasta olostaan. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen tällaiselle ihmiselle ja silloin hänen on parempi viettää aikaansa jonkun muun kuin mun seurassani.
Eli vaikeudet elämässä ovat silloin ok, jos ne ovat täysin historiaa? Entä jos itse menettäisit perheesi onnettomuudessa? Puhuisitko asioista vasta kun olisit saanut asiat täysin käsiteltyä?
Puhuisin asiasta ammattilaiselle enkä jollekin uudelle tuttavuudelle. Ystävieni kanssa taas voisin puhua asiasta, mutta pitäisi pahimman jälkeen olla jo jotain muutakin puhuttavaa kuin vain menetykseni. Mun mielestä pitää ymmärtää, että minun menetykseni ei ole sinun menetyksesi ja sen vuoksi minä en voi olettaa sinun kuuntelevan loputtomiin minun menetyksestäni. Sinun elämäsi ei pysähdy, vaikka minun elämäni pysähtyisikin. Sinun elämässäsi tapahtuu edelleenkin kaikenlaisia hyviä ja iloisia asioita ja mikäli en kykenisi niistä puhumaan pitkään aikaan kanssasi, pitäisin ihan luonollisena, että ystävyyssuhteemme laimenisi, jos en hakisi ammattiapua itselleni.
Kuinka pitkään sinusta olisi soveliasta puhua ystävillesi perheenjäseniesi menehtymisestä, tähän liittyvistä tunteista ja asiaan liittyvistä käytännön järjestelyistä? Minkä ajan jälkeen ajattelisit, että olet liikaa juuttunut menneisyyteen, jos kokemasi lentokoneonnettomuus ja perheenjäsenten menehtyminen siinä yhä vaivaisi sinua? Minkä ajan jälkeen et enää kehtaisi vaivata ystäviäsi puhumalla asiasta?
Riippuu ihan siitä, missä vaiheessa on valmis kuuntelemaan myös ystävieni asioita ja puhumaan muustakin kuin menetyksestäni. Voihan sitä sanoa vaikka vielä 50 vuoden päästäkin kaipaavansa menehtyneitä, mutta jos sen 50 vuotta ei puhu mistään muusta eikä halua ystävien kertovan omasta elämästään mitään kivaa, niin tuskin ystävyys tragedian jälkeen kestää vuottakaan. Pitää ystävänkin olla välillä saavana osapuolena eikä vain antavana.
Vaikka lähiomaiselle menetyksissä ensimmäinen vuosi onkin yleensä pahin, on hyvä muistaa, että ystävien elämä ei muutu millään tavalla tämän menetyksen vuoksi. He edelleenkin pariutuvat, saavat lapsia, heidän lapsensa pääsevät ylioppilaiksi, muuttavat omilleen, menevät naimisiin ja tulee ystävälle lapsenlapsia. Hautajaiset ja perunkirjoitukset on yleensä ohi noin kolmessa kuukaudessa Tämä on aika, joka mun mielestä on ihan ymmärrettävää, vaikka ystävä ei jaksaisi tavata eikä muutenkaan pitää yhteyttä. Syvimmän surun ja shokin aika, jona aikana omaisella on paljon käytännönasioita järjesteltävänä ja vain vähän voimavaroja mihinkään muuhun. Tämän jälkeen pitäisi ystävien kanssa puhua jo muustakin kuin vain tapahtuneesta tragediasta. En siis tarkoita, että siitä ei saisi puhua enää lainkaan. Tarkoitan, että ystävälläkin on oikeus tulla ystävyyssuhteessa kuulluksi ja kertoa omasta elämästään, joka toisen tragediasta huolimatta on koko ajan jatkunut ihan normaalisti.
Jokaisella kestää aikansa surusta toipumiseen. Mutta jos huomaa, että aika kuluu eikä itse surun vuoksi pysty antamaan itsestään mitään ystävälleen, kannattaa hakea ammattiapua. Muuten käy helposti niin, että ystävä alkaa jakaa elämänsä hyvät asiat jonkun toisen kanssa eikä sinua enää pyydetä seuraksi edes silloin, kun toinen haluaa tehdä jotain kivaa.
Mitä ajattelet niistä ihmisistä, joiden mielestä surut pitäisi pitää täysin omana tietonaan? Ei edes mainita omista vaikeuksistaan?
Ei mulla ole mitään mielipidettä heistä. Tietysti sillä on merkitystä, kenelle ei mainita omista vaikeuksistaan. Puolisolle, ystävälle vai kaupan kassalle? Pidän jossain määrin rajattomina sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat omista vaikeuksistaan ihan kenelle tahansa. Varsinkin nykypäivänä, kun mikä tahansa kertomasi asia voi päätyä someen. Kannattaa siis muodostaa ensin hyvä ja ennenkaikkea luotettava suhde toiseen ihmiseen ennenkuin alkaa avautua asioista, joiden ei halua päätyvän muiden kuin asianomaisten tietoon eikä varsinkaan ulkopuolisten ruodittavaksi.
Voi olla, että noilla mainitsemillasi ihmisillä on ollut elämässään huonoja kokemuksia ja heidän asiansa ovat lähteneet leviämään nk ympäri kyliä. Voi olla, että he ymmärtävät yksityisyytensä suojan katoavan sillä sekunnin sadasosalla, kun kertovat asian jollekin sellaiselle, jolla ei ole edes mitään juridista vaitiolovelvollisuutta. Ehkä he ovat yksityisyytensä suhteen varovaisempia.
Ehkä he ovat kriisissä olevia yksinäisiä. Ei kaikilla ole hyviä sosiaalisia verkostoja.
Voi olla, että ovatkin. Ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että heidän yksityisyydensuojansa asian suhteen katoaa samantien, kun kertovat asian jollekin. Varomatonta puhua sellaisista asioista tuntemattomille tai puolitutuillekaan. Jos on jo omista asioistaan puhuessaankin täysin varomaton, miten varomaton mahtaakaan olla muiden asioissa. Tällaiselle ihmiselle ei ole kovin järkevää kertoa itsestään juuri mitään ja tästä taas seuraa, ettei siitä seuraa ystävyyssuhdettakaan.
Kriisissä olevan ihmisen toiminnan arviointi tavanomaisilla mittareilla on melko keskenkasvuista. Et ilmeisesti itse ole kokenut elämässä kovin isoja mullistuksia?
Olen kokenut ja olen myös hakeutunut kriisiterapiaan, koska katsoin, että kukaan läheisenikään ei pysty mua auttamaan eikä edes ymmärtämään, mitä käyn läpi. Silloin hain tukea myös saman kokeneista eli vertaistukiryhmästä. On totta, että kriisissä olevan ihmisen arviointikyky ei ole parhaimmillaan ja silloin onkin ihan hyvä, jos se toinen osapuoli eli tuntematon tai puolituttu laittaa stopin toisen varomattomuudelle.
Mikä kriisiterapia on niin kattavaa, ettei läheisten tukea enää kaipaa sen lisäksi?
Ihan yksityisellä terapeutilla kävin. Ei mun läheisistäni kukaan olisi osannut neuvoa mulle sellaisia keinoja käsitellä ahdistustani kuin terapeutti. Ja lisäksi, jos olisin puhunut läheisilleni kaikista synkimmistä ajatuksistani, he olisivat huolestuneet ja sen jälkeen minä olisin joutunut tukemaan heitä. He olivat juuri itse selvinneet siitä järkytyksestä, että minä olin ollut noin 10 minuutin päässä kuolemasta ja vain onnekkaiden sattumusten sekä taitavien lääkäreiden ansiosta selvisin hengissä. En todellakaan aikonut kertoa heille, että vaikka selviydyinkin kuin ihmeen kaupalla, olenpa tässä ajatellut tehdä itsemurhan.
Läheisteni kanssa halusin elää tasaista arkista elämää. Elää sitä elämää, jonka vuoksi ylipäätään halusin elää. Niistä mustista hetkistä puhuin mieluummin terapeutin sekä vertaistukiryhmän kanssa. Vähitellen elämänhalu voitti ja terapia sekä tukiryhmä muuttuivat tarpeettomiksi.
Minä sain läheisiltäni ainoastaan haukkuja, kun olin kriisissä. Ammattiavusta huolimatta olo on vuosien päästäkin aivan paska sen takia.
Millainen ihminen pitäisi olla, jotta pystyisi pitämään itsestään yllä myönteistä mielikuvaa ilman minkäänlaista toisilta saatavaa myönteistä palautetta? Kuka on henkisesti niin vahva? Kelpaamattomuus omana itsenään toisten seuraan tuntuu pahalta.
Vierailija kirjoitti:
Anoppini käytti minua aikoinaan oksennusämpärinään vatvoessaan omaa avioeroaan yli kymmenen vuoden ajan. Kun sitten sanoin ihan nätisti, että nyt minulla itselläni on aika vaikea vaihe elämässä menossa, joten en oikein pysty ja jaksa kuunnella hänen ongelmiaan, hän lopetti kaiken yhteydenpidon minuun. Tuntui tosi kurjalta, ettei hän ollut kiinnostunut pitämään yhteyttä minuun, poikaansa eikä lapsenlapsiinsa. Hän ikäänkuin kosti perheellemme sen, että olin ollut päivin ja öin hänen ilmaisena terapeuttinaan 12 vuotta, ja halusin lopettaa.
Olo on silti varmasti helpottunut, kun noin raskas ihmissuhde on ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millainen ihminen pitäisi olla, jotta pystyisi pitämään itsestään yllä myönteistä mielikuvaa ilman minkäänlaista toisilta saatavaa myönteistä palautetta? Kuka on henkisesti niin vahva? Kelpaamattomuus omana itsenään toisten seuraan tuntuu pahalta.
Minä en oikein ymmärrä tätä näkökulmaa tässä keskustelussa nyt... tarkoitatko tätä sen "ilmaisen terapeutin" vai "potilaan" näkökulmasta? Kumpi kokee olevansa kelpaamaton?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millainen ihminen pitäisi olla, jotta pystyisi pitämään itsestään yllä myönteistä mielikuvaa ilman minkäänlaista toisilta saatavaa myönteistä palautetta? Kuka on henkisesti niin vahva? Kelpaamattomuus omana itsenään toisten seuraan tuntuu pahalta.
Minä en oikein ymmärrä tätä näkökulmaa tässä keskustelussa nyt... tarkoitatko tätä sen "ilmaisen terapeutin" vai "potilaan" näkökulmasta? Kumpi kokee olevansa kelpaamaton?
"Terapeutti". Kelpaa toisille ainoastaan henkiseksi oksennusämpäriksi, persoonana ei kiinnosta ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli kanssa kerran tuollainen ystävä (terveisiä riikalle itä-hkiin). Irtisanoin aika pian ystävyyden ja sanoin myös syyn: en suostu enää olemaan maksuttomana psykoterapeuttina hänelle. Sitä paskanvuodatusta tuli hrlposti neljä tuntia laakista. Elämäni parhaimpia päätöksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millainen ihminen pitäisi olla, jotta pystyisi pitämään itsestään yllä myönteistä mielikuvaa ilman minkäänlaista toisilta saatavaa myönteistä palautetta? Kuka on henkisesti niin vahva? Kelpaamattomuus omana itsenään toisten seuraan tuntuu pahalta.
Minä en oikein ymmärrä tätä näkökulmaa tässä keskustelussa nyt... tarkoitatko tätä sen "ilmaisen terapeutin" vai "potilaan" näkökulmasta? Kumpi kokee olevansa kelpaamaton?
"Terapeutti". Kelpaa toisille ainoastaan henkiseksi oksennusämpäriksi, persoonana ei kiinnosta ketään.
Jep! Usein myös vastaus on että etsi ystäviä muista ystävättömistä, no juu, mutta riittääkö kellekään muullekaan ystävän ainoaksi ominaisuudeksi yksi yhteinen tekijä, esim se että "hei, mulla on jo ystäviä kuten sullakin! Nyt mekin ollaan siis ystäviä!"
Eli kyllä minulle käy ystäväksi lähtökohtaiseksi kuka vain, ja varmaan niitä saa periaatteessa helpommin muista yksinäisistä, mutta vaaditaan siihen nyt jotain yhteistäkin puhuttavaa sen yhdistävän ongelman lisäksi. Jos vain ongelma yhdistää, kutsutaan sitä vertaistueksi, ei ystävyydeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nyt katkonut kaikki huonot ihmissuhteeni poikki. Olen toiminut ilmaisterapeuttina, hätävarana, personal trainerina, egobuustaajana, majoittajana, lainaajana, juhlien järkkääjänä, aggressioiden purkamisen kohteena ja maadoittajana.
Jep. Vappuna hillunkin sitten yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin suurimman osan (tähän asti eletystä) elämästäni tuollainen "ilmainen terapeutti", ja se on kyllä hassua, että ne ystävyyssuhteet, joissa kuuntelin ja tuin ja ymmärsin kaikista eniten, antoivat minulle kaikista vähiten. Minun asiani eivät kiinnostaneet tippaakaan.
Monesta syystä minun piti alkaa varjella omaa jaksamistani, ja huomasin, että itse sabotoin yleensä itseäni näissä asioissa. Toisin sanoen, yleensä ei ollutkaan kyse siitä, että hyväksikäyttäjä-kaveri väkisin tuputtaa asioitaan minulle, vaan minä näin kaverin voivan pahoin ja minä tarjosin tukeani ja ymmärrystäni.
Tässä ketjussa joku jo ehdottikin kaveruussuhteiden pitämistä tietoisesti pinnallisemmalla tasolla, ja komppaan tätä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö voi kuunnella ja tukea silloin kun sille on oikeasti tarvetta. Mutta pidän nykyään huolta siitä, että kaveruussuhteillani on hauska vire alusta alkaen. Että nauran enemmän kuin myötäelän. Ja tämä on tärkeää: että vitseilleni nauretaan, tai että minun kanssani nauretaan. Jos kaverit nauttivat seurastani yhtä paljon kuin minä nautin heidän seurastansa, on todennäköisyys pieni, että ajaudun ilmaiseksi terapeutiksi. Nuo aiemmat "terapiapotilaat" eivät nimittäin tuntuneet pitävän seurastani muuten kuin terapiana. Minun kanssani ei haluttu ikinä vain pitää hauskaa, jutella tyhjänpäiväisistä hauskoista aiheista, kutsuttu oma-aloitteisesti mihinkään hauskaan, ja niin edelleen. Tämä on aika selkeä merkki siitä, että sinua ei nähdä tasa-arvoisena kaverina.
Mutta entä jos ne kivat tyypit eivät halua olla tekemisissä sinun kanssasi? Tapaamiset eivät sovi yms. Mikä silloin neuvoksi? Ketään ei voi pakottaa ystäväksi.
Mitä annettavaa sulla ystävyyssuhteessa olisi heille? Siis muuta kuin vastentahtoisesti likasankona toimiminen? Onko näillä ihmisillä ollut tilaa uusille ihmissuhteille vai ovatko olleet jo valmiiksi liian kiireisiä kuka mistäkin syystä? Mitä sellaista yhteistä teillä oli, jota olisi mukavampi kummankin mielestä tehdä yhdessä kuin yksin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen kova valittamaan, mutta mut saa hiljaiseksi seuraavilla konsteilla:
1. Kuuntelija ottaa puheenvuoron ja valittaa kahta kauheammin. Koska hänen elämänsä on vielä vaikeampaa, en kehtaa valittaa enempää.
2. Olemalla kuuntelematta. Tylyä, mutta toimii. Jään kiukuttelemaan itsekseni.
3. Kehumalla, että kyllä sä tollaset pikku jutut selvität. Oot sen verran fiksu tyyppi. Älä suotta murehdi.
Viimeisestä tulee parempi mieli, vaikka se olisi vinoilua.
Ei minua haittaa, jos joku avautuu. Vain kerran tuntui pahalta kuunnella erään naisen valituksia. Minulla oli itselläni samanlaisia ongelmia kuin hänellä enkä halunnut että minua muistutetaan niistä.
Omasta kokemuksesta tiedän, että jos on vaikea tilanne, voi olla kova tarve puhua asioista eikä silloin osaa ajatella, että joku muu ei jaksa kuunnella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt katkonut kaikki huonot ihmissuhteeni poikki. Olen toiminut ilmaisterapeuttina, hätävarana, personal trainerina, egobuustaajana, majoittajana, lainaajana, juhlien järkkääjänä, aggressioiden purkamisen kohteena ja maadoittajana.
Jep. Vappuna hillunkin sitten yksin.
Tuttua touhua. Se on karu kokemus huomata, että se mikä on ollut sinulle ystävyyttä onkin ollut toiselle pelkkää hyväksikäyttöä.
Huonosti toisia kohtelevia ihmisiä on paljon. Ihmeen paljon seuraa itsekeskeiset ihmiset usein silti tuntuvat löytyvän.
Kun taas yrittää olla kiva kaveri, niin päätyy usein ainoastaan toisten hyväksikäyttämäksi.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen kova valittamaan, mutta mut saa hiljaiseksi seuraavilla konsteilla:
1. Kuuntelija ottaa puheenvuoron ja valittaa kahta kauheammin. Koska hänen elämänsä on vielä vaikeampaa, en kehtaa valittaa enempää.
2. Olemalla kuuntelematta. Tylyä, mutta toimii. Jään kiukuttelemaan itsekseni.
3. Kehumalla, että kyllä sä tollaset pikku jutut selvität. Oot sen verran fiksu tyyppi. Älä suotta murehdi.
Viimeisestä tulee parempi mieli, vaikka se olisi vinoilua.
Minua on kehuttu pärjääväksi lapsesta asti, kun olen yrittänyt kertoa jostain murheistani. Nykyään tekisi sitten mieli vetää päin näköä, kun joku yrittää taas kerran tuolla konstilla hiljentää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millainen ihminen pitäisi olla, jotta pystyisi pitämään itsestään yllä myönteistä mielikuvaa ilman minkäänlaista toisilta saatavaa myönteistä palautetta? Kuka on henkisesti niin vahva? Kelpaamattomuus omana itsenään toisten seuraan tuntuu pahalta.
Minä en oikein ymmärrä tätä näkökulmaa tässä keskustelussa nyt... tarkoitatko tätä sen "ilmaisen terapeutin" vai "potilaan" näkökulmasta? Kumpi kokee olevansa kelpaamaton?
"Terapeutti". Kelpaa toisille ainoastaan henkiseksi oksennusämpäriksi, persoonana ei kiinnosta ketään.
Yleensä juuri niitä käytetään "terapeutteina", jotka persoonina kiinnostavat. Julkkikset tämän tietävät, kun kaikki vieraat ihmiset tulevat tilittämään heille elämäntarinoitaan ja kerjäämään myötätuntoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin suurimman osan (tähän asti eletystä) elämästäni tuollainen "ilmainen terapeutti", ja se on kyllä hassua, että ne ystävyyssuhteet, joissa kuuntelin ja tuin ja ymmärsin kaikista eniten, antoivat minulle kaikista vähiten. Minun asiani eivät kiinnostaneet tippaakaan.
Monesta syystä minun piti alkaa varjella omaa jaksamistani, ja huomasin, että itse sabotoin yleensä itseäni näissä asioissa. Toisin sanoen, yleensä ei ollutkaan kyse siitä, että hyväksikäyttäjä-kaveri väkisin tuputtaa asioitaan minulle, vaan minä näin kaverin voivan pahoin ja minä tarjosin tukeani ja ymmärrystäni.
Tässä ketjussa joku jo ehdottikin kaveruussuhteiden pitämistä tietoisesti pinnallisemmalla tasolla, ja komppaan tätä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö voi kuunnella ja tukea silloin kun sille on oikeasti tarvetta. Mutta pidän nykyään huolta siitä, että kaveruussuhteillani on hauska vire alusta alkaen. Että nauran enemmän kuin myötäelän. Ja tämä on tärkeää: että vitseilleni nauretaan, tai että minun kanssani nauretaan. Jos kaverit nauttivat seurastani yhtä paljon kuin minä nautin heidän seurastansa, on todennäköisyys pieni, että ajaudun ilmaiseksi terapeutiksi. Nuo aiemmat "terapiapotilaat" eivät nimittäin tuntuneet pitävän seurastani muuten kuin terapiana. Minun kanssani ei haluttu ikinä vain pitää hauskaa, jutella tyhjänpäiväisistä hauskoista aiheista, kutsuttu oma-aloitteisesti mihinkään hauskaan, ja niin edelleen. Tämä on aika selkeä merkki siitä, että sinua ei nähdä tasa-arvoisena kaverina.
Mutta entä jos ne kivat tyypit eivät halua olla tekemisissä sinun kanssasi? Tapaamiset eivät sovi yms. Mikä silloin neuvoksi? Ketään ei voi pakottaa ystäväksi.
Mitä annettavaa sulla ystävyyssuhteessa olisi heille? Siis muuta kuin vastentahtoisesti likasankona toimiminen? Onko näillä ihmisillä ollut tilaa uusille ihmissuhteille vai ovatko olleet jo valmiiksi liian kiireisiä kuka mistäkin syystä? Mitä sellaista yhteistä teillä oli, jota olisi mukavampi kummankin mielestä tehdä yhdessä kuin yksin?
Oli juttuja, joita teimme yhdessä, mutta tuli jotain asioita mihin ihmissuhde tyssäsi. Vahvoja eroavaisuuksia kommunikaatiotyyleissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millainen ihminen pitäisi olla, jotta pystyisi pitämään itsestään yllä myönteistä mielikuvaa ilman minkäänlaista toisilta saatavaa myönteistä palautetta? Kuka on henkisesti niin vahva? Kelpaamattomuus omana itsenään toisten seuraan tuntuu pahalta.
Minä en oikein ymmärrä tätä näkökulmaa tässä keskustelussa nyt... tarkoitatko tätä sen "ilmaisen terapeutin" vai "potilaan" näkökulmasta? Kumpi kokee olevansa kelpaamaton?
"Terapeutti". Kelpaa toisille ainoastaan henkiseksi oksennusämpäriksi, persoonana ei kiinnosta ketään.
Yleensä juuri niitä käytetään "terapeutteina", jotka persoonina kiinnostavat. Julkkikset tämän tietävät, kun kaikki vieraat ihmiset tulevat tilittämään heille elämäntarinoitaan ja kerjäämään myötätuntoa.
Miksi koet tuon kertovan siitä, että juuri kyseinen ihminen kiinnostaisi? Mielestäni tuo kertoo enemmän ihmisten yksinäisyydestä. Ei ole ketään läheistä jolle puhua, joten puhutaan vain jollekin, joka hetken suostuu kuuntelemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
No ei ole OK, mutta luulin että tässä oli puhe aikuisten välisistä keskusteluista eikä lastenkasvatuksesta.
Alue: Aihe vapaa
Ehkä ei pitäisikään miettiä minkälaisia kavereita haluaa vaan oppia tuntemaan ja arvostamaan itseä. Silloin lähes itsestään löytää ne ihmiset, jotka kohtelevat hyvin ja huomaa ne joita, ei halua päästää lähelleen. Vaikka hyvät ystävät nostavat elämänlaatua niin asiassa roikkuminen voi myös luoda epätoivoa joka johtaa väärään seuraan.