Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Ihmiset pyrkivät käyttämään ilmaisena terapeuttinaan
30.04.2019 |
Tätä samaa on ollut lapsuudesta asti. Lopputulos: keski-ikäisenä olen päätynyt välttelemään ihmisten seuraa. En koe, että minua varten olisi olemassa toimivia ihmissuhteita. Kelpaan toisille ainoastaan niin kauan, kun minun niskaani pääsee kippaamaan henkiset paskalastit.
Mistä se oikein johtuu, että toisia kohdellaan nätisti ja toisia pyritään vain käyttämään hyväksi minkä ehditään?
Kommentit (198)
Vierailija kirjoitti:
Auttaa, jos opettelee vetämään omat rajat, ja "vaatimaan" vastavuoroisuutta ihmissuhteilta. Jos on ylikiltti, se voi olla tosi vaikeaa... Aivan hyvin voi alkuun vaikka sanoa, ettei juuri tietyllä hetkellä tahdo kuunnella jonkun ongelmista. Tekee sen tietyllä lempeydellä, niin säilyttämisen arvoiset ihmissuhteet kyllä säilyvät. Ne, jotka eivät säily, eivät olekaan sen arvoisia. Ja juuri vastavuoroisuutta voi lisätä, kertoa omistakin asioista ja jos tuntuu, että on aina yksipuoleista niin ottaa asia esille.
Joo, mutta mitä jos jäljelle ei jää yhtäkään ihmissuhdetta, eikä uusiakaan saa?
Voisiko joku luetella piirteitä, minkä vuoksi jostain tutusta ihmisestä ei tile teille fiilistä että haluaisitte tutustua paremmin? Minä olen selvästi tällainen, mutten tiedä yhtään miksi. (ei ap)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin suurimman osan (tähän asti eletystä) elämästäni tuollainen "ilmainen terapeutti", ja se on kyllä hassua, että ne ystävyyssuhteet, joissa kuuntelin ja tuin ja ymmärsin kaikista eniten, antoivat minulle kaikista vähiten. Minun asiani eivät kiinnostaneet tippaakaan.
Monesta syystä minun piti alkaa varjella omaa jaksamistani, ja huomasin, että itse sabotoin yleensä itseäni näissä asioissa. Toisin sanoen, yleensä ei ollutkaan kyse siitä, että hyväksikäyttäjä-kaveri väkisin tuputtaa asioitaan minulle, vaan minä näin kaverin voivan pahoin ja minä tarjosin tukeani ja ymmärrystäni.
Tässä ketjussa joku jo ehdottikin kaveruussuhteiden pitämistä tietoisesti pinnallisemmalla tasolla, ja komppaan tätä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö voi kuunnella ja tukea silloin kun sille on oikeasti tarvetta. Mutta pidän nykyään huolta siitä, että kaveruussuhteillani on hauska vire alusta alkaen. Että nauran enemmän kuin myötäelän. Ja tämä on tärkeää: että vitseilleni nauretaan, tai että minun kanssani nauretaan. Jos kaverit nauttivat seurastani yhtä paljon kuin minä nautin heidän seurastansa, on todennäköisyys pieni, että ajaudun ilmaiseksi terapeutiksi. Nuo aiemmat "terapiapotilaat" eivät nimittäin tuntuneet pitävän seurastani muuten kuin terapiana. Minun kanssani ei haluttu ikinä vain pitää hauskaa, jutella tyhjänpäiväisistä hauskoista aiheista, kutsuttu oma-aloitteisesti mihinkään hauskaan, ja niin edelleen. Tämä on aika selkeä merkki siitä, että sinua ei nähdä tasa-arvoisena kaverina.
Mutta entä jos ne kivat tyypit eivät halua olla tekemisissä sinun kanssasi? Tapaamiset eivät sovi yms. Mikä silloin neuvoksi? Ketään ei voi pakottaa ystäväksi.
No sitten kokeillaan jotain muita kivoja tyyppejä. Toki ymmärrän, ettei ystäviä ja kavereita aina löydy helposti, ja pointtini olikin, että jos toinen ei oikeasti halua olla ystäväsi, ajaudut helposti ikuiseksi kuuntelijaksi ihan vain miellyttämisenhalusta. Siksi haluankin kaveruus- ja ystävyyssuhteilta sellaisia viboja, että on oikeasti hauskaa. Vedän tosiaan rajan siihen, että nauran ja nautin seurasta enemmän kuin myötäelän kulmat kurtussa.
Mutta jos tällaisia ystäviä ei löydy, olen mieluummin yksin kuin yksipuolisena terapeuttina.
Linkkiä, jos nyt onnistuu:
http://kaisawkoskinen.fi/blogi/2014/8/3/energiaa-vievt-ihmiset
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Mun ystävälläni, josta hetki sitten toisessa kommentissa kerroin, on aika kurja menneisyys. Hän kuitenkin kertoi menneisyytensä asioista mulle vasta sitten, kun olimme jo ystävystyneet. Ei aloittanut meidän välistä suhdettamme purskauttamalla ensimmäisenä ulos kaikkea kurjaa elämästään vaan keskittyi nykyhetkeen. Siihen, mitä tehtiin yhdessä. Eikä myöskään kerran jostain menneisyytensä asiasta kerrottuaan ole enää palannut samaan asiaan uudelleen.
Ymmärrän ihan hyvin, että joillain on elämässään sellainen tilanne, että tarvitsevat apua. Mä en ole auttamisen ammattilainen, joten en osaa auttaa. Jos yksikään terapeutti ei ole osannut auttaa eikä mikään lääkekään tehoa, mulla ei ole mitään annettavaa tällaiselle ihmiselle, joka haluaa puhua vain pahasta olostaan. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen tällaiselle ihmiselle ja silloin hänen on parempi viettää aikaansa jonkun muun kuin mun seurassani.
Eli vaikeudet elämässä ovat silloin ok, jos ne ovat täysin historiaa? Entä jos itse menettäisit perheesi onnettomuudessa? Puhuisitko asioista vasta kun olisit saanut asiat täysin käsiteltyä?
Puhuisin asiasta ammattilaiselle enkä jollekin uudelle tuttavuudelle. Ystävieni kanssa taas voisin puhua asiasta, mutta pitäisi pahimman jälkeen olla jo jotain muutakin puhuttavaa kuin vain menetykseni. Mun mielestä pitää ymmärtää, että minun menetykseni ei ole sinun menetyksesi ja sen vuoksi minä en voi olettaa sinun kuuntelevan loputtomiin minun menetyksestäni. Sinun elämäsi ei pysähdy, vaikka minun elämäni pysähtyisikin. Sinun elämässäsi tapahtuu edelleenkin kaikenlaisia hyviä ja iloisia asioita ja mikäli en kykenisi niistä puhumaan pitkään aikaan kanssasi, pitäisin ihan luonollisena, että ystävyyssuhteemme laimenisi, jos en hakisi ammattiapua itselleni.
Kuinka pitkään sinusta olisi soveliasta puhua ystävillesi perheenjäseniesi menehtymisestä, tähän liittyvistä tunteista ja asiaan liittyvistä käytännön järjestelyistä? Minkä ajan jälkeen ajattelisit, että olet liikaa juuttunut menneisyyteen, jos kokemasi lentokoneonnettomuus ja perheenjäsenten menehtyminen siinä yhä vaivaisi sinua? Minkä ajan jälkeen et enää kehtaisi vaivata ystäviäsi puhumalla asiasta?
Riippuu ihan siitä, missä vaiheessa on valmis kuuntelemaan myös ystävieni asioita ja puhumaan muustakin kuin menetyksestäni. Voihan sitä sanoa vaikka vielä 50 vuoden päästäkin kaipaavansa menehtyneitä, mutta jos sen 50 vuotta ei puhu mistään muusta eikä halua ystävien kertovan omasta elämästään mitään kivaa, niin tuskin ystävyys tragedian jälkeen kestää vuottakaan. Pitää ystävänkin olla välillä saavana osapuolena eikä vain antavana.
Vaikka lähiomaiselle menetyksissä ensimmäinen vuosi onkin yleensä pahin, on hyvä muistaa, että ystävien elämä ei muutu millään tavalla tämän menetyksen vuoksi. He edelleenkin pariutuvat, saavat lapsia, heidän lapsensa pääsevät ylioppilaiksi, muuttavat omilleen, menevät naimisiin ja tulee ystävälle lapsenlapsia. Hautajaiset ja perunkirjoitukset on yleensä ohi noin kolmessa kuukaudessa Tämä on aika, joka mun mielestä on ihan ymmärrettävää, vaikka ystävä ei jaksaisi tavata eikä muutenkaan pitää yhteyttä. Syvimmän surun ja shokin aika, jona aikana omaisella on paljon käytännönasioita järjesteltävänä ja vain vähän voimavaroja mihinkään muuhun. Tämän jälkeen pitäisi ystävien kanssa puhua jo muustakin kuin vain tapahtuneesta tragediasta. En siis tarkoita, että siitä ei saisi puhua enää lainkaan. Tarkoitan, että ystävälläkin on oikeus tulla ystävyyssuhteessa kuulluksi ja kertoa omasta elämästään, joka toisen tragediasta huolimatta on koko ajan jatkunut ihan normaalisti.
Jokaisella kestää aikansa surusta toipumiseen. Mutta jos huomaa, että aika kuluu eikä itse surun vuoksi pysty antamaan itsestään mitään ystävälleen, kannattaa hakea ammattiapua. Muuten käy helposti niin, että ystävä alkaa jakaa elämänsä hyvät asiat jonkun toisen kanssa eikä sinua enää pyydetä seuraksi edes silloin, kun toinen haluaa tehdä jotain kivaa.
Mitä ajattelet niistä ihmisistä, joiden mielestä surut pitäisi pitää täysin omana tietonaan? Ei edes mainita omista vaikeuksistaan?
Ei mulla ole mitään mielipidettä heistä. Tietysti sillä on merkitystä, kenelle ei mainita omista vaikeuksistaan. Puolisolle, ystävälle vai kaupan kassalle? Pidän jossain määrin rajattomina sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat omista vaikeuksistaan ihan kenelle tahansa. Varsinkin nykypäivänä, kun mikä tahansa kertomasi asia voi päätyä someen. Kannattaa siis muodostaa ensin hyvä ja ennenkaikkea luotettava suhde toiseen ihmiseen ennenkuin alkaa avautua asioista, joiden ei halua päätyvän muiden kuin asianomaisten tietoon eikä varsinkaan ulkopuolisten ruodittavaksi.
Voi olla, että noilla mainitsemillasi ihmisillä on ollut elämässään huonoja kokemuksia ja heidän asiansa ovat lähteneet leviämään nk ympäri kyliä. Voi olla, että he ymmärtävät yksityisyytensä suojan katoavan sillä sekunnin sadasosalla, kun kertovat asian jollekin sellaiselle, jolla ei ole edes mitään juridista vaitiolovelvollisuutta. Ehkä he ovat yksityisyytensä suhteen varovaisempia.
Ehkä he ovat kriisissä olevia yksinäisiä. Ei kaikilla ole hyviä sosiaalisia verkostoja.
Voi olla, että ovatkin. Ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että heidän yksityisyydensuojansa asian suhteen katoaa samantien, kun kertovat asian jollekin. Varomatonta puhua sellaisista asioista tuntemattomille tai puolitutuillekaan. Jos on jo omista asioistaan puhuessaankin täysin varomaton, miten varomaton mahtaakaan olla muiden asioissa. Tällaiselle ihmiselle ei ole kovin järkevää kertoa itsestään juuri mitään ja tästä taas seuraa, ettei siitä seuraa ystävyyssuhdettakaan.
Kriisissä olevan ihmisen toiminnan arviointi tavanomaisilla mittareilla on melko keskenkasvuista. Et ilmeisesti itse ole kokenut elämässä kovin isoja mullistuksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Mun ystävälläni, josta hetki sitten toisessa kommentissa kerroin, on aika kurja menneisyys. Hän kuitenkin kertoi menneisyytensä asioista mulle vasta sitten, kun olimme jo ystävystyneet. Ei aloittanut meidän välistä suhdettamme purskauttamalla ensimmäisenä ulos kaikkea kurjaa elämästään vaan keskittyi nykyhetkeen. Siihen, mitä tehtiin yhdessä. Eikä myöskään kerran jostain menneisyytensä asiasta kerrottuaan ole enää palannut samaan asiaan uudelleen.
Ymmärrän ihan hyvin, että joillain on elämässään sellainen tilanne, että tarvitsevat apua. Mä en ole auttamisen ammattilainen, joten en osaa auttaa. Jos yksikään terapeutti ei ole osannut auttaa eikä mikään lääkekään tehoa, mulla ei ole mitään annettavaa tällaiselle ihmiselle, joka haluaa puhua vain pahasta olostaan. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen tällaiselle ihmiselle ja silloin hänen on parempi viettää aikaansa jonkun muun kuin mun seurassani.
Eli vaikeudet elämässä ovat silloin ok, jos ne ovat täysin historiaa? Entä jos itse menettäisit perheesi onnettomuudessa? Puhuisitko asioista vasta kun olisit saanut asiat täysin käsiteltyä?
Puhuisin asiasta ammattilaiselle enkä jollekin uudelle tuttavuudelle. Ystävieni kanssa taas voisin puhua asiasta, mutta pitäisi pahimman jälkeen olla jo jotain muutakin puhuttavaa kuin vain menetykseni. Mun mielestä pitää ymmärtää, että minun menetykseni ei ole sinun menetyksesi ja sen vuoksi minä en voi olettaa sinun kuuntelevan loputtomiin minun menetyksestäni. Sinun elämäsi ei pysähdy, vaikka minun elämäni pysähtyisikin. Sinun elämässäsi tapahtuu edelleenkin kaikenlaisia hyviä ja iloisia asioita ja mikäli en kykenisi niistä puhumaan pitkään aikaan kanssasi, pitäisin ihan luonollisena, että ystävyyssuhteemme laimenisi, jos en hakisi ammattiapua itselleni.
Kuinka pitkään sinusta olisi soveliasta puhua ystävillesi perheenjäseniesi menehtymisestä, tähän liittyvistä tunteista ja asiaan liittyvistä käytännön järjestelyistä? Minkä ajan jälkeen ajattelisit, että olet liikaa juuttunut menneisyyteen, jos kokemasi lentokoneonnettomuus ja perheenjäsenten menehtyminen siinä yhä vaivaisi sinua? Minkä ajan jälkeen et enää kehtaisi vaivata ystäviäsi puhumalla asiasta?
Riippuu ihan siitä, missä vaiheessa on valmis kuuntelemaan myös ystävieni asioita ja puhumaan muustakin kuin menetyksestäni. Voihan sitä sanoa vaikka vielä 50 vuoden päästäkin kaipaavansa menehtyneitä, mutta jos sen 50 vuotta ei puhu mistään muusta eikä halua ystävien kertovan omasta elämästään mitään kivaa, niin tuskin ystävyys tragedian jälkeen kestää vuottakaan. Pitää ystävänkin olla välillä saavana osapuolena eikä vain antavana.
Vaikka lähiomaiselle menetyksissä ensimmäinen vuosi onkin yleensä pahin, on hyvä muistaa, että ystävien elämä ei muutu millään tavalla tämän menetyksen vuoksi. He edelleenkin pariutuvat, saavat lapsia, heidän lapsensa pääsevät ylioppilaiksi, muuttavat omilleen, menevät naimisiin ja tulee ystävälle lapsenlapsia. Hautajaiset ja perunkirjoitukset on yleensä ohi noin kolmessa kuukaudessa Tämä on aika, joka mun mielestä on ihan ymmärrettävää, vaikka ystävä ei jaksaisi tavata eikä muutenkaan pitää yhteyttä. Syvimmän surun ja shokin aika, jona aikana omaisella on paljon käytännönasioita järjesteltävänä ja vain vähän voimavaroja mihinkään muuhun. Tämän jälkeen pitäisi ystävien kanssa puhua jo muustakin kuin vain tapahtuneesta tragediasta. En siis tarkoita, että siitä ei saisi puhua enää lainkaan. Tarkoitan, että ystävälläkin on oikeus tulla ystävyyssuhteessa kuulluksi ja kertoa omasta elämästään, joka toisen tragediasta huolimatta on koko ajan jatkunut ihan normaalisti.
Jokaisella kestää aikansa surusta toipumiseen. Mutta jos huomaa, että aika kuluu eikä itse surun vuoksi pysty antamaan itsestään mitään ystävälleen, kannattaa hakea ammattiapua. Muuten käy helposti niin, että ystävä alkaa jakaa elämänsä hyvät asiat jonkun toisen kanssa eikä sinua enää pyydetä seuraksi edes silloin, kun toinen haluaa tehdä jotain kivaa.
Mitä ajattelet niistä ihmisistä, joiden mielestä surut pitäisi pitää täysin omana tietonaan? Ei edes mainita omista vaikeuksistaan?
Ei mulla ole mitään mielipidettä heistä. Tietysti sillä on merkitystä, kenelle ei mainita omista vaikeuksistaan. Puolisolle, ystävälle vai kaupan kassalle? Pidän jossain määrin rajattomina sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat omista vaikeuksistaan ihan kenelle tahansa. Varsinkin nykypäivänä, kun mikä tahansa kertomasi asia voi päätyä someen. Kannattaa siis muodostaa ensin hyvä ja ennenkaikkea luotettava suhde toiseen ihmiseen ennenkuin alkaa avautua asioista, joiden ei halua päätyvän muiden kuin asianomaisten tietoon eikä varsinkaan ulkopuolisten ruodittavaksi.
Voi olla, että noilla mainitsemillasi ihmisillä on ollut elämässään huonoja kokemuksia ja heidän asiansa ovat lähteneet leviämään nk ympäri kyliä. Voi olla, että he ymmärtävät yksityisyytensä suojan katoavan sillä sekunnin sadasosalla, kun kertovat asian jollekin sellaiselle, jolla ei ole edes mitään juridista vaitiolovelvollisuutta. Ehkä he ovat yksityisyytensä suhteen varovaisempia.
Ehkä he ovat kriisissä olevia yksinäisiä. Ei kaikilla ole hyviä sosiaalisia verkostoja.
Voi olla, että ovatkin. Ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että heidän yksityisyydensuojansa asian suhteen katoaa samantien, kun kertovat asian jollekin. Varomatonta puhua sellaisista asioista tuntemattomille tai puolitutuillekaan. Jos on jo omista asioistaan puhuessaankin täysin varomaton, miten varomaton mahtaakaan olla muiden asioissa. Tällaiselle ihmiselle ei ole kovin järkevää kertoa itsestään juuri mitään ja tästä taas seuraa, ettei siitä seuraa ystävyyssuhdettakaan.
Ehkä joku kertoo asiansa puolitutulle siksi, ettei asiassa hänen mielestään ole mitään niin hirveän salaista, ettei sitä voi kertoa.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Aha, sinusta on ihan ok pohtia nuoren kuullen, että tässä voisi vaikka h irttää itsensä, kun ero tuli? Minä kutsuisin tuota huonoksi vanhemmuudeksi. Ei hirveästi tee enää mieli kuunnella aikuisena vastaavia juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Käsitin, että tässä ketjussa puhutaan ihmisistä, jotka eivät muuta tee kuin puhuvat ongelmistaan. Yksipuolisista ihmissuhteista. Minulla oli tällaisia. Minulle soitettiin, kun haluttiin purkaa ja käsitellä ihmissuhdeongelmia ja pahaa oloa, mutta kun haluttiin kevyempää ja hauskempaa seuraa, otettiin yhteyttä muihin.
On henkisesti rankkaa olla AINA se terapeutti. Tilanne kärjistyy viimeistään siinä vaiheessa, kun terapeutilla itsellään alkaa mennä tavalla tai toisella huonosti (kuten minulla) eikä "potilaita" kiinnostakaan vastavuoroisesti kuunnella (kuten minulla). Itselläni ei ole enää voimavaroja auttaa ja terapoida ketään. Ehkä joskus vielä on, mutta tuollaisiin yksipuolisiin suhteisiin en enää lähde.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin suurimman osan (tähän asti eletystä) elämästäni tuollainen "ilmainen terapeutti", ja se on kyllä hassua, että ne ystävyyssuhteet, joissa kuuntelin ja tuin ja ymmärsin kaikista eniten, antoivat minulle kaikista vähiten. Minun asiani eivät kiinnostaneet tippaakaan.
Monesta syystä minun piti alkaa varjella omaa jaksamistani, ja huomasin, että itse sabotoin yleensä itseäni näissä asioissa. Toisin sanoen, yleensä ei ollutkaan kyse siitä, että hyväksikäyttäjä-kaveri väkisin tuputtaa asioitaan minulle, vaan minä näin kaverin voivan pahoin ja minä tarjosin tukeani ja ymmärrystäni.
Tässä ketjussa joku jo ehdottikin kaveruussuhteiden pitämistä tietoisesti pinnallisemmalla tasolla, ja komppaan tätä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö voi kuunnella ja tukea silloin kun sille on oikeasti tarvetta. Mutta pidän nykyään huolta siitä, että kaveruussuhteillani on hauska vire alusta alkaen. Että nauran enemmän kuin myötäelän. Ja tämä on tärkeää: että vitseilleni nauretaan, tai että minun kanssani nauretaan. Jos kaverit nauttivat seurastani yhtä paljon kuin minä nautin heidän seurastansa, on todennäköisyys pieni, että ajaudun ilmaiseksi terapeutiksi. Nuo aiemmat "terapiapotilaat" eivät nimittäin tuntuneet pitävän seurastani muuten kuin terapiana. Minun kanssani ei haluttu ikinä vain pitää hauskaa, jutella tyhjänpäiväisistä hauskoista aiheista, kutsuttu oma-aloitteisesti mihinkään hauskaan, ja niin edelleen. Tämä on aika selkeä merkki siitä, että sinua ei nähdä tasa-arvoisena kaverina.
Mutta entä jos ne kivat tyypit eivät halua olla tekemisissä sinun kanssasi? Tapaamiset eivät sovi yms. Mikä silloin neuvoksi? Ketään ei voi pakottaa ystäväksi.
No sitten kokeillaan jotain muita kivoja tyyppejä. Toki ymmärrän, ettei ystäviä ja kavereita aina löydy helposti, ja pointtini olikin, että jos toinen ei oikeasti halua olla ystäväsi, ajaudut helposti ikuiseksi kuuntelijaksi ihan vain miellyttämisenhalusta. Siksi haluankin kaveruus- ja ystävyyssuhteilta sellaisia viboja, että on oikeasti hauskaa. Vedän tosiaan rajan siihen, että nauran ja nautin seurasta enemmän kuin myötäelän kulmat kurtussa.
Mutta jos tällaisia ystäviä ei löydy, olen mieluummin yksin kuin yksipuolisena terapeuttina.
Edelleen: vuosikymmenten yritykset eivät ole tuottaneet toivottua tulosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Lisään vielä, että jos nämä ongelmat ovat erityisen vaikeita ja raskaita, on erityisen epäreilua jakaa niitä sellaisten kavereiden kanssa, joilla ei ole psykoterapeutin koulutusta eikä edellytyksiä oikeasti käsitellä niitä muuten kuin kuuntelemalla ja myötäelämällä (ja pahimmassa tapauksessa ahdistumalla itse).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Auttaa, jos opettelee vetämään omat rajat, ja "vaatimaan" vastavuoroisuutta ihmissuhteilta. Jos on ylikiltti, se voi olla tosi vaikeaa... Aivan hyvin voi alkuun vaikka sanoa, ettei juuri tietyllä hetkellä tahdo kuunnella jonkun ongelmista. Tekee sen tietyllä lempeydellä, niin säilyttämisen arvoiset ihmissuhteet kyllä säilyvät. Ne, jotka eivät säily, eivät olekaan sen arvoisia. Ja juuri vastavuoroisuutta voi lisätä, kertoa omistakin asioista ja jos tuntuu, että on aina yksipuoleista niin ottaa asia esille.
Joo, mutta mitä jos jäljelle ei jää yhtäkään ihmissuhdetta, eikä uusiakaan saa?
Voisiko joku luetella piirteitä, minkä vuoksi jostain tutusta ihmisestä ei tile teille fiilistä että haluaisitte tutustua paremmin? Minä olen selvästi tällainen, mutten tiedä yhtään miksi. (ei ap)
En ole tuo edellinen, mutta vastaan omalta kohdaltani. Passiivinen keskustelija. Jos toisen seurassa aiheesta kuin aiheesta koen pitäväni monologia eikä toisesta saa irti kuin kysymällä vastaukseksi "joo" tai "ei", niin se on huono juttu. Jos mun aloittamani aihe ei kiinnosta, toisen on syytä johdattaa keskustelua sellaiseen aiheeseen, joka häntä kiinnostaa. Tällä tavalla "pallotellen" löytyy yhteiset kiinnostuksenkohteet ja voi lopuksi mielessään tai ääneen todeta, että olipa kiva jutella ja olisi kiva tavata uudelleenkin. Jos mitään yhteistä puhuttavaa ei löydy, totean mielessäni vain, että tämä toinen ei mitä ilmeisimmin viihtynyt mun seurassani enkä yritä toista kertaa.
Nopeasti etenevät. Siis pitäisi lyhyen tutustumisen jälkeen viestitellä päivittäin ja/tai tavata joka viikko. Mä en viestittele päivittäin enkä tapaa joka viikko edes niitä ystäviäni, jotka olen tuntenut jo vuosikausia. Mulla on työ, koti, harrastukset, perhe, ystävät ja muut läheiset. Uudelle tuttavuudelle on aikaa silloin tällöin, mutta ei jatkuvasti. Ensin huolehdin niistä ihmissuhteistani, jotka mulla jo on, ja vasta sen jälkeen tulee uudet ihmissuhteet.
Liian samanlainen kuin minä. Yhteisiä kiinnostuksenkohteita pitää olla, mutta en halua keskustella kloonini kanssa. Pidän siitä, että saan uusia näkökulmia asioihin ja kuulen erilaisia mielipiteitä asioista. Pidän myös siitä, että kuulen jostain, mikä on mulle aiemmin ollut ihan vieras asia. Vaikkapa erilaisesta kulttuurista tai erilaisista perinteistä, joita toisen perheessä tai suvussa on ollut. On ihan kiva kuulla toisen hyvin erilaisesta työstäkin, kunhan toinen ei käytä ammattislangia, josta taas toinen ei ymmärtäisi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin suurimman osan (tähän asti eletystä) elämästäni tuollainen "ilmainen terapeutti", ja se on kyllä hassua, että ne ystävyyssuhteet, joissa kuuntelin ja tuin ja ymmärsin kaikista eniten, antoivat minulle kaikista vähiten. Minun asiani eivät kiinnostaneet tippaakaan.
Monesta syystä minun piti alkaa varjella omaa jaksamistani, ja huomasin, että itse sabotoin yleensä itseäni näissä asioissa. Toisin sanoen, yleensä ei ollutkaan kyse siitä, että hyväksikäyttäjä-kaveri väkisin tuputtaa asioitaan minulle, vaan minä näin kaverin voivan pahoin ja minä tarjosin tukeani ja ymmärrystäni.
Tässä ketjussa joku jo ehdottikin kaveruussuhteiden pitämistä tietoisesti pinnallisemmalla tasolla, ja komppaan tätä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö voi kuunnella ja tukea silloin kun sille on oikeasti tarvetta. Mutta pidän nykyään huolta siitä, että kaveruussuhteillani on hauska vire alusta alkaen. Että nauran enemmän kuin myötäelän. Ja tämä on tärkeää: että vitseilleni nauretaan, tai että minun kanssani nauretaan. Jos kaverit nauttivat seurastani yhtä paljon kuin minä nautin heidän seurastansa, on todennäköisyys pieni, että ajaudun ilmaiseksi terapeutiksi. Nuo aiemmat "terapiapotilaat" eivät nimittäin tuntuneet pitävän seurastani muuten kuin terapiana. Minun kanssani ei haluttu ikinä vain pitää hauskaa, jutella tyhjänpäiväisistä hauskoista aiheista, kutsuttu oma-aloitteisesti mihinkään hauskaan, ja niin edelleen. Tämä on aika selkeä merkki siitä, että sinua ei nähdä tasa-arvoisena kaverina.
Mutta entä jos ne kivat tyypit eivät halua olla tekemisissä sinun kanssasi? Tapaamiset eivät sovi yms. Mikä silloin neuvoksi? Ketään ei voi pakottaa ystäväksi.
No sitten kokeillaan jotain muita kivoja tyyppejä. Toki ymmärrän, ettei ystäviä ja kavereita aina löydy helposti, ja pointtini olikin, että jos toinen ei oikeasti halua olla ystäväsi, ajaudut helposti ikuiseksi kuuntelijaksi ihan vain miellyttämisenhalusta. Siksi haluankin kaveruus- ja ystävyyssuhteilta sellaisia viboja, että on oikeasti hauskaa. Vedän tosiaan rajan siihen, että nauran ja nautin seurasta enemmän kuin myötäelän kulmat kurtussa.
Mutta jos tällaisia ystäviä ei löydy, olen mieluummin yksin kuin yksipuolisena terapeuttina.
Edelleen: vuosikymmenten yritykset eivät ole tuottaneet toivottua tulosta.
Valitettavasti en osaa auttaa, ja se olisikin varmasti aihe uudelle ketjulle. Mutta kai siinä täytyy tehdä itse se valinta, haluaako mieluummin olla terapeuttikaveri kuin yksin. Itse olen mieluummin yksin, sillä en jaksa enkä pysty enää olemaan ilmaisterapeutti. YMMV.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Käsitin, että tässä ketjussa puhutaan ihmisistä, jotka eivät muuta tee kuin puhuvat ongelmistaan. Yksipuolisista ihmissuhteista. Minulla oli tällaisia. Minulle soitettiin, kun haluttiin purkaa ja käsitellä ihmissuhdeongelmia ja pahaa oloa, mutta kun haluttiin kevyempää ja hauskempaa seuraa, otettiin yhteyttä muihin.
On henkisesti rankkaa olla AINA se terapeutti. Tilanne kärjistyy viimeistään siinä vaiheessa, kun terapeutilla itsellään alkaa mennä tavalla tai toisella huonosti (kuten minulla) eikä "potilaita" kiinnostakaan vastavuoroisesti kuunnella (kuten minulla). Itselläni ei ole enää voimavaroja auttaa ja terapoida ketään. Ehkä joskus vielä on, mutta tuollaisiin yksipuolisiin suhteisiin en enää lähde.
Samalla tavalla minäkin käsitin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Mun ystävälläni, josta hetki sitten toisessa kommentissa kerroin, on aika kurja menneisyys. Hän kuitenkin kertoi menneisyytensä asioista mulle vasta sitten, kun olimme jo ystävystyneet. Ei aloittanut meidän välistä suhdettamme purskauttamalla ensimmäisenä ulos kaikkea kurjaa elämästään vaan keskittyi nykyhetkeen. Siihen, mitä tehtiin yhdessä. Eikä myöskään kerran jostain menneisyytensä asiasta kerrottuaan ole enää palannut samaan asiaan uudelleen.
Ymmärrän ihan hyvin, että joillain on elämässään sellainen tilanne, että tarvitsevat apua. Mä en ole auttamisen ammattilainen, joten en osaa auttaa. Jos yksikään terapeutti ei ole osannut auttaa eikä mikään lääkekään tehoa, mulla ei ole mitään annettavaa tällaiselle ihmiselle, joka haluaa puhua vain pahasta olostaan. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen tällaiselle ihmiselle ja silloin hänen on parempi viettää aikaansa jonkun muun kuin mun seurassani.
Eli vaikeudet elämässä ovat silloin ok, jos ne ovat täysin historiaa? Entä jos itse menettäisit perheesi onnettomuudessa? Puhuisitko asioista vasta kun olisit saanut asiat täysin käsiteltyä?
Puhuisin asiasta ammattilaiselle enkä jollekin uudelle tuttavuudelle. Ystävieni kanssa taas voisin puhua asiasta, mutta pitäisi pahimman jälkeen olla jo jotain muutakin puhuttavaa kuin vain menetykseni. Mun mielestä pitää ymmärtää, että minun menetykseni ei ole sinun menetyksesi ja sen vuoksi minä en voi olettaa sinun kuuntelevan loputtomiin minun menetyksestäni. Sinun elämäsi ei pysähdy, vaikka minun elämäni pysähtyisikin. Sinun elämässäsi tapahtuu edelleenkin kaikenlaisia hyviä ja iloisia asioita ja mikäli en kykenisi niistä puhumaan pitkään aikaan kanssasi, pitäisin ihan luonollisena, että ystävyyssuhteemme laimenisi, jos en hakisi ammattiapua itselleni.
Kuinka pitkään sinusta olisi soveliasta puhua ystävillesi perheenjäseniesi menehtymisestä, tähän liittyvistä tunteista ja asiaan liittyvistä käytännön järjestelyistä? Minkä ajan jälkeen ajattelisit, että olet liikaa juuttunut menneisyyteen, jos kokemasi lentokoneonnettomuus ja perheenjäsenten menehtyminen siinä yhä vaivaisi sinua? Minkä ajan jälkeen et enää kehtaisi vaivata ystäviäsi puhumalla asiasta?
Riippuu ihan siitä, missä vaiheessa on valmis kuuntelemaan myös ystävieni asioita ja puhumaan muustakin kuin menetyksestäni. Voihan sitä sanoa vaikka vielä 50 vuoden päästäkin kaipaavansa menehtyneitä, mutta jos sen 50 vuotta ei puhu mistään muusta eikä halua ystävien kertovan omasta elämästään mitään kivaa, niin tuskin ystävyys tragedian jälkeen kestää vuottakaan. Pitää ystävänkin olla välillä saavana osapuolena eikä vain antavana.
Vaikka lähiomaiselle menetyksissä ensimmäinen vuosi onkin yleensä pahin, on hyvä muistaa, että ystävien elämä ei muutu millään tavalla tämän menetyksen vuoksi. He edelleenkin pariutuvat, saavat lapsia, heidän lapsensa pääsevät ylioppilaiksi, muuttavat omilleen, menevät naimisiin ja tulee ystävälle lapsenlapsia. Hautajaiset ja perunkirjoitukset on yleensä ohi noin kolmessa kuukaudessa Tämä on aika, joka mun mielestä on ihan ymmärrettävää, vaikka ystävä ei jaksaisi tavata eikä muutenkaan pitää yhteyttä. Syvimmän surun ja shokin aika, jona aikana omaisella on paljon käytännönasioita järjesteltävänä ja vain vähän voimavaroja mihinkään muuhun. Tämän jälkeen pitäisi ystävien kanssa puhua jo muustakin kuin vain tapahtuneesta tragediasta. En siis tarkoita, että siitä ei saisi puhua enää lainkaan. Tarkoitan, että ystävälläkin on oikeus tulla ystävyyssuhteessa kuulluksi ja kertoa omasta elämästään, joka toisen tragediasta huolimatta on koko ajan jatkunut ihan normaalisti.
Jokaisella kestää aikansa surusta toipumiseen. Mutta jos huomaa, että aika kuluu eikä itse surun vuoksi pysty antamaan itsestään mitään ystävälleen, kannattaa hakea ammattiapua. Muuten käy helposti niin, että ystävä alkaa jakaa elämänsä hyvät asiat jonkun toisen kanssa eikä sinua enää pyydetä seuraksi edes silloin, kun toinen haluaa tehdä jotain kivaa.
Mitä ajattelet niistä ihmisistä, joiden mielestä surut pitäisi pitää täysin omana tietonaan? Ei edes mainita omista vaikeuksistaan?
Ei mulla ole mitään mielipidettä heistä. Tietysti sillä on merkitystä, kenelle ei mainita omista vaikeuksistaan. Puolisolle, ystävälle vai kaupan kassalle? Pidän jossain määrin rajattomina sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat omista vaikeuksistaan ihan kenelle tahansa. Varsinkin nykypäivänä, kun mikä tahansa kertomasi asia voi päätyä someen. Kannattaa siis muodostaa ensin hyvä ja ennenkaikkea luotettava suhde toiseen ihmiseen ennenkuin alkaa avautua asioista, joiden ei halua päätyvän muiden kuin asianomaisten tietoon eikä varsinkaan ulkopuolisten ruodittavaksi.
Voi olla, että noilla mainitsemillasi ihmisillä on ollut elämässään huonoja kokemuksia ja heidän asiansa ovat lähteneet leviämään nk ympäri kyliä. Voi olla, että he ymmärtävät yksityisyytensä suojan katoavan sillä sekunnin sadasosalla, kun kertovat asian jollekin sellaiselle, jolla ei ole edes mitään juridista vaitiolovelvollisuutta. Ehkä he ovat yksityisyytensä suhteen varovaisempia.
Ehkä he ovat kriisissä olevia yksinäisiä. Ei kaikilla ole hyviä sosiaalisia verkostoja.
Voi olla, että ovatkin. Ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että heidän yksityisyydensuojansa asian suhteen katoaa samantien, kun kertovat asian jollekin. Varomatonta puhua sellaisista asioista tuntemattomille tai puolitutuillekaan. Jos on jo omista asioistaan puhuessaankin täysin varomaton, miten varomaton mahtaakaan olla muiden asioissa. Tällaiselle ihmiselle ei ole kovin järkevää kertoa itsestään juuri mitään ja tästä taas seuraa, ettei siitä seuraa ystävyyssuhdettakaan.
Kriisissä olevan ihmisen toiminnan arviointi tavanomaisilla mittareilla on melko keskenkasvuista. Et ilmeisesti itse ole kokenut elämässä kovin isoja mullistuksia?
Olen kokenut ja olen myös hakeutunut kriisiterapiaan, koska katsoin, että kukaan läheisenikään ei pysty mua auttamaan eikä edes ymmärtämään, mitä käyn läpi. Silloin hain tukea myös saman kokeneista eli vertaistukiryhmästä. On totta, että kriisissä olevan ihmisen arviointikyky ei ole parhaimmillaan ja silloin onkin ihan hyvä, jos se toinen osapuoli eli tuntematon tai puolituttu laittaa stopin toisen varomattomuudelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä siinä niin kauheaa on, jos ihmiset puhuvat ongelmistaan. Ymmärrän kyllä, että jos jokin aihe on jostain syystä hyvin kipeä itselle, niin on raskasta kuulla jonkun puhuvan siitä. Tai jos asiat ovat todella järkyttäviä ja kauheita, niin ei ehkä jaksa kuunnella. Mutta yleisesti ottaen toisen ongelmat eivät rasita, koska ne ovat kuitenkin toisen ongelmia, eivät omia. Eihän siinä tarvitse terapeuttina olla vaan pelkkä kuunteleminen riittää.
Lisään vielä, että jos nämä ongelmat ovat erityisen vaikeita ja raskaita, on erityisen epäreilua jakaa niitä sellaisten kavereiden kanssa, joilla ei ole psykoterapeutin koulutusta eikä edellytyksiä oikeasti käsitellä niitä muuten kuin kuuntelemalla ja myötäelämällä (ja pahimmassa tapauksessa ahdistumalla itse).
Monet mielenterveyspalveluiden käyttöön kielteisesti suhtautuvat ihmiset jakavat sitten angstiset tuntemuksensa lapsilleen. Ei ihme, että mielenterveysongelmat usein siirtyvät uusille sukupolville, jos niihin ei haeta apua, vaan kuormitetaan jälkikasvua rankoilla jutuilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Mun ystävälläni, josta hetki sitten toisessa kommentissa kerroin, on aika kurja menneisyys. Hän kuitenkin kertoi menneisyytensä asioista mulle vasta sitten, kun olimme jo ystävystyneet. Ei aloittanut meidän välistä suhdettamme purskauttamalla ensimmäisenä ulos kaikkea kurjaa elämästään vaan keskittyi nykyhetkeen. Siihen, mitä tehtiin yhdessä. Eikä myöskään kerran jostain menneisyytensä asiasta kerrottuaan ole enää palannut samaan asiaan uudelleen.
Ymmärrän ihan hyvin, että joillain on elämässään sellainen tilanne, että tarvitsevat apua. Mä en ole auttamisen ammattilainen, joten en osaa auttaa. Jos yksikään terapeutti ei ole osannut auttaa eikä mikään lääkekään tehoa, mulla ei ole mitään annettavaa tällaiselle ihmiselle, joka haluaa puhua vain pahasta olostaan. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen tällaiselle ihmiselle ja silloin hänen on parempi viettää aikaansa jonkun muun kuin mun seurassani.
Eli vaikeudet elämässä ovat silloin ok, jos ne ovat täysin historiaa? Entä jos itse menettäisit perheesi onnettomuudessa? Puhuisitko asioista vasta kun olisit saanut asiat täysin käsiteltyä?
Puhuisin asiasta ammattilaiselle enkä jollekin uudelle tuttavuudelle. Ystävieni kanssa taas voisin puhua asiasta, mutta pitäisi pahimman jälkeen olla jo jotain muutakin puhuttavaa kuin vain menetykseni. Mun mielestä pitää ymmärtää, että minun menetykseni ei ole sinun menetyksesi ja sen vuoksi minä en voi olettaa sinun kuuntelevan loputtomiin minun menetyksestäni. Sinun elämäsi ei pysähdy, vaikka minun elämäni pysähtyisikin. Sinun elämässäsi tapahtuu edelleenkin kaikenlaisia hyviä ja iloisia asioita ja mikäli en kykenisi niistä puhumaan pitkään aikaan kanssasi, pitäisin ihan luonollisena, että ystävyyssuhteemme laimenisi, jos en hakisi ammattiapua itselleni.
Kuinka pitkään sinusta olisi soveliasta puhua ystävillesi perheenjäseniesi menehtymisestä, tähän liittyvistä tunteista ja asiaan liittyvistä käytännön järjestelyistä? Minkä ajan jälkeen ajattelisit, että olet liikaa juuttunut menneisyyteen, jos kokemasi lentokoneonnettomuus ja perheenjäsenten menehtyminen siinä yhä vaivaisi sinua? Minkä ajan jälkeen et enää kehtaisi vaivata ystäviäsi puhumalla asiasta?
Riippuu ihan siitä, missä vaiheessa on valmis kuuntelemaan myös ystävieni asioita ja puhumaan muustakin kuin menetyksestäni. Voihan sitä sanoa vaikka vielä 50 vuoden päästäkin kaipaavansa menehtyneitä, mutta jos sen 50 vuotta ei puhu mistään muusta eikä halua ystävien kertovan omasta elämästään mitään kivaa, niin tuskin ystävyys tragedian jälkeen kestää vuottakaan. Pitää ystävänkin olla välillä saavana osapuolena eikä vain antavana.
Vaikka lähiomaiselle menetyksissä ensimmäinen vuosi onkin yleensä pahin, on hyvä muistaa, että ystävien elämä ei muutu millään tavalla tämän menetyksen vuoksi. He edelleenkin pariutuvat, saavat lapsia, heidän lapsensa pääsevät ylioppilaiksi, muuttavat omilleen, menevät naimisiin ja tulee ystävälle lapsenlapsia. Hautajaiset ja perunkirjoitukset on yleensä ohi noin kolmessa kuukaudessa Tämä on aika, joka mun mielestä on ihan ymmärrettävää, vaikka ystävä ei jaksaisi tavata eikä muutenkaan pitää yhteyttä. Syvimmän surun ja shokin aika, jona aikana omaisella on paljon käytännönasioita järjesteltävänä ja vain vähän voimavaroja mihinkään muuhun. Tämän jälkeen pitäisi ystävien kanssa puhua jo muustakin kuin vain tapahtuneesta tragediasta. En siis tarkoita, että siitä ei saisi puhua enää lainkaan. Tarkoitan, että ystävälläkin on oikeus tulla ystävyyssuhteessa kuulluksi ja kertoa omasta elämästään, joka toisen tragediasta huolimatta on koko ajan jatkunut ihan normaalisti.
Jokaisella kestää aikansa surusta toipumiseen. Mutta jos huomaa, että aika kuluu eikä itse surun vuoksi pysty antamaan itsestään mitään ystävälleen, kannattaa hakea ammattiapua. Muuten käy helposti niin, että ystävä alkaa jakaa elämänsä hyvät asiat jonkun toisen kanssa eikä sinua enää pyydetä seuraksi edes silloin, kun toinen haluaa tehdä jotain kivaa.
Mitä ajattelet niistä ihmisistä, joiden mielestä surut pitäisi pitää täysin omana tietonaan? Ei edes mainita omista vaikeuksistaan?
Ei mulla ole mitään mielipidettä heistä. Tietysti sillä on merkitystä, kenelle ei mainita omista vaikeuksistaan. Puolisolle, ystävälle vai kaupan kassalle? Pidän jossain määrin rajattomina sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat omista vaikeuksistaan ihan kenelle tahansa. Varsinkin nykypäivänä, kun mikä tahansa kertomasi asia voi päätyä someen. Kannattaa siis muodostaa ensin hyvä ja ennenkaikkea luotettava suhde toiseen ihmiseen ennenkuin alkaa avautua asioista, joiden ei halua päätyvän muiden kuin asianomaisten tietoon eikä varsinkaan ulkopuolisten ruodittavaksi.
Voi olla, että noilla mainitsemillasi ihmisillä on ollut elämässään huonoja kokemuksia ja heidän asiansa ovat lähteneet leviämään nk ympäri kyliä. Voi olla, että he ymmärtävät yksityisyytensä suojan katoavan sillä sekunnin sadasosalla, kun kertovat asian jollekin sellaiselle, jolla ei ole edes mitään juridista vaitiolovelvollisuutta. Ehkä he ovat yksityisyytensä suhteen varovaisempia.
Ehkä he ovat kriisissä olevia yksinäisiä. Ei kaikilla ole hyviä sosiaalisia verkostoja.
Voi olla, että ovatkin. Ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että heidän yksityisyydensuojansa asian suhteen katoaa samantien, kun kertovat asian jollekin. Varomatonta puhua sellaisista asioista tuntemattomille tai puolitutuillekaan. Jos on jo omista asioistaan puhuessaankin täysin varomaton, miten varomaton mahtaakaan olla muiden asioissa. Tällaiselle ihmiselle ei ole kovin järkevää kertoa itsestään juuri mitään ja tästä taas seuraa, ettei siitä seuraa ystävyyssuhdettakaan.
Kriisissä olevan ihmisen toiminnan arviointi tavanomaisilla mittareilla on melko keskenkasvuista. Et ilmeisesti itse ole kokenut elämässä kovin isoja mullistuksia?
Olen kokenut ja olen myös hakeutunut kriisiterapiaan, koska katsoin, että kukaan läheisenikään ei pysty mua auttamaan eikä edes ymmärtämään, mitä käyn läpi. Silloin hain tukea myös saman kokeneista eli vertaistukiryhmästä. On totta, että kriisissä olevan ihmisen arviointikyky ei ole parhaimmillaan ja silloin onkin ihan hyvä, jos se toinen osapuoli eli tuntematon tai puolituttu laittaa stopin toisen varomattomuudelle.
Mikä kriisiterapia on niin kattavaa, ettei läheisten tukea enää kaipaa sen lisäksi?
Jokainen meistä voi kehittää omia ystävyystaitojaan ja tarvittaessa pyytää myös ystävänsä mukaan kehitystalkoisiin.
Lue lisää näistä aiheista allaolevalta sivulta:
1. Kiinnostu toisen elämästä
2. Ole läsnä
3. Huomioi ja ilahduta
4. Muista tasapaino ja vastavuoroisuus
5. Sovita yhteydenpito elämäntilanteeseen
6. Kielteisten asioiden käsittely
7. Pohdi, millaista ystävyyttä haluat
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/vuorova…
Vierailija kirjoitti:
Jokainen meistä voi kehittää omia ystävyystaitojaan ja tarvittaessa pyytää myös ystävänsä mukaan kehitystalkoisiin.
Lue lisää näistä aiheista allaolevalta sivulta:
1. Kiinnostu toisen elämästä
2. Ole läsnä
3. Huomioi ja ilahduta
4. Muista tasapaino ja vastavuoroisuus
5. Sovita yhteydenpito elämäntilanteeseen
6. Kielteisten asioiden käsittely
7. Pohdi, millaista ystävyyttä haluat
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/vuorova…
Olen toiminut näin, mutta tulokset ovat jääneet heikoiksi. En usko siihen, että kaikille löytyy hyviä ystäviä, vaikka miten toimisi.
Anoppini käytti minua aikoinaan oksennusämpärinään vatvoessaan omaa avioeroaan yli kymmenen vuoden ajan. Kun sitten sanoin ihan nätisti, että nyt minulla itselläni on aika vaikea vaihe elämässä menossa, joten en oikein pysty ja jaksa kuunnella hänen ongelmiaan, hän lopetti kaiken yhteydenpidon minuun. Tuntui tosi kurjalta, ettei hän ollut kiinnostunut pitämään yhteyttä minuun, poikaansa eikä lapsenlapsiinsa. Hän ikäänkuin kosti perheellemme sen, että olin ollut päivin ja öin hänen ilmaisena terapeuttinaan 12 vuotta, ja halusin lopettaa.
Alue: Aihe vapaa
Voi olla, että ovatkin. Ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että heidän yksityisyydensuojansa asian suhteen katoaa samantien, kun kertovat asian jollekin. Varomatonta puhua sellaisista asioista tuntemattomille tai puolitutuillekaan. Jos on jo omista asioistaan puhuessaankin täysin varomaton, miten varomaton mahtaakaan olla muiden asioissa. Tällaiselle ihmiselle ei ole kovin järkevää kertoa itsestään juuri mitään ja tästä taas seuraa, ettei siitä seuraa ystävyyssuhdettakaan.