Lue keskustelun säännöt.
Ihmiset pyrkivät käyttämään ilmaisena terapeuttinaan
30.04.2019 |
Tätä samaa on ollut lapsuudesta asti. Lopputulos: keski-ikäisenä olen päätynyt välttelemään ihmisten seuraa. En koe, että minua varten olisi olemassa toimivia ihmissuhteita. Kelpaan toisille ainoastaan niin kauan, kun minun niskaani pääsee kippaamaan henkiset paskalastit.
Mistä se oikein johtuu, että toisia kohdellaan nätisti ja toisia pyritään vain käyttämään hyväksi minkä ehditään?
Kommentit (198)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Tämä on täysin totta. Silti joissain tapauksissa ihmisten pitäisi ymmärtää hakea ammattiapua itselleen, kun aina läheisillä ei ole riittävästi keinoja auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Mitä sinä ja ystäväsi teette yhdessä, mistä puhutte, mikä on teistä hauskaa?
Mulla oli nuorena sama ongelma kuin ap:lla, nykyään ei ole tilittäjiä mutta ei ketään muutakaan ystävänä, ja vaikka haluaisin niitä niin kieltämättä useat ihmiset keitä tapaan tuntuu täysin samasta muotista valetulta, tasapainoiselta tylsimykseltä joiden mielestä on hauskaa jos joku porukasta esim sanoo vahingossa "näin pissan" kun piti sanoa "näin kissan". Tuolle nauretaan 10 minuuttia kunnes aletaan tehdä yhdessä fetasalaattia ja puhua lomasuunnitelmista.
Riippuu ihan ystävästä/kaverista, kenen kanssa olen tekemässä jotain. Mulla on yksi ystävä, jonka kanssa olen tekemisissä useammin kuin muiden. Molemmat olemme kiinnostuneita retrosta, vintagesta ja antiikista. Käymme yhdessä kirpputoreilla, erilaisilla vintage&retro-messuilla jne. Käymme myös erilaisissa tapahtumissa kuten Maailma kylässä -festarit , joulumarkkinat yms. Molemmat pitävät käsitöistä, joten joskus lähdemme ihan vain kaupungille kiertelemään kangas- ja käsityötarvikeliikkeitä. Ei välttämättä osteta edes mitään, mutta mennään katsomaan, mitä kaikkea on olemassa. Käydään kahvilassa kahvilla välillä tai ravintolassa syömässä. Yleensä jutellaan siitä, mitä kulloinkin ollaan tekemässä. Kahvilla ja ravintolassa jutellaan kaikenlaisesta kuten vaikka lomasuunnitelmista, aikeista vaihtaa työpaikkaa tms. Tietenkin, kun ystävyys on kestänyt jo useampia vuosia, jutellaan tarvittaessa vakavammistakin aiheista, jos toiselle on tapahtunut jotain ikävää. Mutta ei niistä jutella julkisilla paikoilla vaan joko toisen luona kahvilla tai puhelimitse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Mun ystävälläni, josta hetki sitten toisessa kommentissa kerroin, on aika kurja menneisyys. Hän kuitenkin kertoi menneisyytensä asioista mulle vasta sitten, kun olimme jo ystävystyneet. Ei aloittanut meidän välistä suhdettamme purskauttamalla ensimmäisenä ulos kaikkea kurjaa elämästään vaan keskittyi nykyhetkeen. Siihen, mitä tehtiin yhdessä. Eikä myöskään kerran jostain menneisyytensä asiasta kerrottuaan ole enää palannut samaan asiaan uudelleen.
Ymmärrän ihan hyvin, että joillain on elämässään sellainen tilanne, että tarvitsevat apua. Mä en ole auttamisen ammattilainen, joten en osaa auttaa. Jos yksikään terapeutti ei ole osannut auttaa eikä mikään lääkekään tehoa, mulla ei ole mitään annettavaa tällaiselle ihmiselle, joka haluaa puhua vain pahasta olostaan. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen tällaiselle ihmiselle ja silloin hänen on parempi viettää aikaansa jonkun muun kuin mun seurassani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Mun ystävälläni, josta hetki sitten toisessa kommentissa kerroin, on aika kurja menneisyys. Hän kuitenkin kertoi menneisyytensä asioista mulle vasta sitten, kun olimme jo ystävystyneet. Ei aloittanut meidän välistä suhdettamme purskauttamalla ensimmäisenä ulos kaikkea kurjaa elämästään vaan keskittyi nykyhetkeen. Siihen, mitä tehtiin yhdessä. Eikä myöskään kerran jostain menneisyytensä asiasta kerrottuaan ole enää palannut samaan asiaan uudelleen.
Ymmärrän ihan hyvin, että joillain on elämässään sellainen tilanne, että tarvitsevat apua. Mä en ole auttamisen ammattilainen, joten en osaa auttaa. Jos yksikään terapeutti ei ole osannut auttaa eikä mikään lääkekään tehoa, mulla ei ole mitään annettavaa tällaiselle ihmiselle, joka haluaa puhua vain pahasta olostaan. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen tällaiselle ihmiselle ja silloin hänen on parempi viettää aikaansa jonkun muun kuin mun seurassani.
Eli vaikeudet elämässä ovat silloin ok, jos ne ovat täysin historiaa? Entä jos itse menettäisit perheesi onnettomuudessa? Puhuisitko asioista vasta kun olisit saanut asiat täysin käsiteltyä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Mun ystävälläni, josta hetki sitten toisessa kommentissa kerroin, on aika kurja menneisyys. Hän kuitenkin kertoi menneisyytensä asioista mulle vasta sitten, kun olimme jo ystävystyneet. Ei aloittanut meidän välistä suhdettamme purskauttamalla ensimmäisenä ulos kaikkea kurjaa elämästään vaan keskittyi nykyhetkeen. Siihen, mitä tehtiin yhdessä. Eikä myöskään kerran jostain menneisyytensä asiasta kerrottuaan ole enää palannut samaan asiaan uudelleen.
Ymmärrän ihan hyvin, että joillain on elämässään sellainen tilanne, että tarvitsevat apua. Mä en ole auttamisen ammattilainen, joten en osaa auttaa. Jos yksikään terapeutti ei ole osannut auttaa eikä mikään lääkekään tehoa, mulla ei ole mitään annettavaa tällaiselle ihmiselle, joka haluaa puhua vain pahasta olostaan. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen tällaiselle ihmiselle ja silloin hänen on parempi viettää aikaansa jonkun muun kuin mun seurassani.
Eli vaikeudet elämässä ovat silloin ok, jos ne ovat täysin historiaa? Entä jos itse menettäisit perheesi onnettomuudessa? Puhuisitko asioista vasta kun olisit saanut asiat täysin käsiteltyä?
"Moi Pirjolissu, ihana nähä!"
"No on! Ihanasti aurinkokin paistaa!"
"Niinpä! Mites menee?"
"No mun ihana perhe jäi eilen rekan alle."
"Aaa....mut muuten ihan hyvin? Aurinkokin paistaa?"
"Siis joo, sehän oli eilen! Mennäänks syömään vohveleita?
"Ihanaa! Mennään!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Mun ystävälläni, josta hetki sitten toisessa kommentissa kerroin, on aika kurja menneisyys. Hän kuitenkin kertoi menneisyytensä asioista mulle vasta sitten, kun olimme jo ystävystyneet. Ei aloittanut meidän välistä suhdettamme purskauttamalla ensimmäisenä ulos kaikkea kurjaa elämästään vaan keskittyi nykyhetkeen. Siihen, mitä tehtiin yhdessä. Eikä myöskään kerran jostain menneisyytensä asiasta kerrottuaan ole enää palannut samaan asiaan uudelleen.
Ymmärrän ihan hyvin, että joillain on elämässään sellainen tilanne, että tarvitsevat apua. Mä en ole auttamisen ammattilainen, joten en osaa auttaa. Jos yksikään terapeutti ei ole osannut auttaa eikä mikään lääkekään tehoa, mulla ei ole mitään annettavaa tällaiselle ihmiselle, joka haluaa puhua vain pahasta olostaan. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen tällaiselle ihmiselle ja silloin hänen on parempi viettää aikaansa jonkun muun kuin mun seurassani.
Eli vaikeudet elämässä ovat silloin ok, jos ne ovat täysin historiaa? Entä jos itse menettäisit perheesi onnettomuudessa? Puhuisitko asioista vasta kun olisit saanut asiat täysin käsiteltyä?
Puhuisin asiasta ammattilaiselle enkä jollekin uudelle tuttavuudelle. Ystävieni kanssa taas voisin puhua asiasta, mutta pitäisi pahimman jälkeen olla jo jotain muutakin puhuttavaa kuin vain menetykseni. Mun mielestä pitää ymmärtää, että minun menetykseni ei ole sinun menetyksesi ja sen vuoksi minä en voi olettaa sinun kuuntelevan loputtomiin minun menetyksestäni. Sinun elämäsi ei pysähdy, vaikka minun elämäni pysähtyisikin. Sinun elämässäsi tapahtuu edelleenkin kaikenlaisia hyviä ja iloisia asioita ja mikäli en kykenisi niistä puhumaan pitkään aikaan kanssasi, pitäisin ihan luonollisena, että ystävyyssuhteemme laimenisi, jos en hakisi ammattiapua itselleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Mun ystävälläni, josta hetki sitten toisessa kommentissa kerroin, on aika kurja menneisyys. Hän kuitenkin kertoi menneisyytensä asioista mulle vasta sitten, kun olimme jo ystävystyneet. Ei aloittanut meidän välistä suhdettamme purskauttamalla ensimmäisenä ulos kaikkea kurjaa elämästään vaan keskittyi nykyhetkeen. Siihen, mitä tehtiin yhdessä. Eikä myöskään kerran jostain menneisyytensä asiasta kerrottuaan ole enää palannut samaan asiaan uudelleen.
Ymmärrän ihan hyvin, että joillain on elämässään sellainen tilanne, että tarvitsevat apua. Mä en ole auttamisen ammattilainen, joten en osaa auttaa. Jos yksikään terapeutti ei ole osannut auttaa eikä mikään lääkekään tehoa, mulla ei ole mitään annettavaa tällaiselle ihmiselle, joka haluaa puhua vain pahasta olostaan. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen tällaiselle ihmiselle ja silloin hänen on parempi viettää aikaansa jonkun muun kuin mun seurassani.
Eli vaikeudet elämässä ovat silloin ok, jos ne ovat täysin historiaa? Entä jos itse menettäisit perheesi onnettomuudessa? Puhuisitko asioista vasta kun olisit saanut asiat täysin käsiteltyä?
Puhuisin asiasta ammattilaiselle enkä jollekin uudelle tuttavuudelle. Ystävieni kanssa taas voisin puhua asiasta, mutta pitäisi pahimman jälkeen olla jo jotain muutakin puhuttavaa kuin vain menetykseni. Mun mielestä pitää ymmärtää, että minun menetykseni ei ole sinun menetyksesi ja sen vuoksi minä en voi olettaa sinun kuuntelevan loputtomiin minun menetyksestäni. Sinun elämäsi ei pysähdy, vaikka minun elämäni pysähtyisikin. Sinun elämässäsi tapahtuu edelleenkin kaikenlaisia hyviä ja iloisia asioita ja mikäli en kykenisi niistä puhumaan pitkään aikaan kanssasi, pitäisin ihan luonollisena, että ystävyyssuhteemme laimenisi, jos en hakisi ammattiapua itselleni.
Kuinka pitkään sinusta olisi soveliasta puhua ystävillesi perheenjäseniesi menehtymisestä, tähän liittyvistä tunteista ja asiaan liittyvistä käytännön järjestelyistä? Minkä ajan jälkeen ajattelisit, että olet liikaa juuttunut menneisyyteen, jos kokemasi lentokoneonnettomuus ja perheenjäsenten menehtyminen siinä yhä vaivaisi sinua? Minkä ajan jälkeen et enää kehtaisi vaivata ystäviäsi puhumalla asiasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tuskinpa ne ihan terapeuttina yrittävät sinua käyttää. Jos et ole ammatiltasi terapeutti, niin et sellaista osaisikaan. Itse ainakin kerron asioistani sitä enemmän, mitä enemmän pidän siitä henkilöstä jonka kanssa puhun. Ikäville ihmisille ei tee mieli kertoa mitään. Joten tuskin olet sellainen, jota halutaan vain käyttää hyväksi ja josta ei välitetä.
Vierailija kirjoitti:
No tuskinpa ne ihan terapeuttina yrittävät sinua käyttää. Jos et ole ammatiltasi terapeutti, niin et sellaista osaisikaan. Itse ainakin kerron asioistani sitä enemmän, mitä enemmän pidän siitä henkilöstä jonka kanssa puhun. Ikäville ihmisille ei tee mieli kertoa mitään. Joten tuskin olet sellainen, jota halutaan vain käyttää hyväksi ja josta ei välitetä.
Onko normaalia avautua itsemurha-ajatuksistaan esimerkiksi yläasteella olevalle lapselleen? Ei tunnu kovin rakastavalta teolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen myös sellainen kiltti, joka suostuu kuuntelemaan toisten valituksia ja murheita loputtomiin. Jos yritän vaihtaa puheenaihetta tai ottaa etäisyyttä tai ylipäätään rimpuilla tästä terapeuttiroolista irti, minulle suututaan. Pidetään mykkäkoulua, ei vastata viesteihin tai puheluihin, dissataan juhlissa ja saatetaan jopa sanoa, että kiitos mutta nyt en enää halua olla ystäväsi. Kyllä,se tuntuu pahalta, vaikka kuinka ajattelisi, että tuollaiset sietää unohtaakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Mun ystävälläni, josta hetki sitten toisessa kommentissa kerroin, on aika kurja menneisyys. Hän kuitenkin kertoi menneisyytensä asioista mulle vasta sitten, kun olimme jo ystävystyneet. Ei aloittanut meidän välistä suhdettamme purskauttamalla ensimmäisenä ulos kaikkea kurjaa elämästään vaan keskittyi nykyhetkeen. Siihen, mitä tehtiin yhdessä. Eikä myöskään kerran jostain menneisyytensä asiasta kerrottuaan ole enää palannut samaan asiaan uudelleen.
Ymmärrän ihan hyvin, että joillain on elämässään sellainen tilanne, että tarvitsevat apua. Mä en ole auttamisen ammattilainen, joten en osaa auttaa. Jos yksikään terapeutti ei ole osannut auttaa eikä mikään lääkekään tehoa, mulla ei ole mitään annettavaa tällaiselle ihmiselle, joka haluaa puhua vain pahasta olostaan. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen tällaiselle ihmiselle ja silloin hänen on parempi viettää aikaansa jonkun muun kuin mun seurassani.
Eli vaikeudet elämässä ovat silloin ok, jos ne ovat täysin historiaa? Entä jos itse menettäisit perheesi onnettomuudessa? Puhuisitko asioista vasta kun olisit saanut asiat täysin käsiteltyä?
Puhuisin asiasta ammattilaiselle enkä jollekin uudelle tuttavuudelle. Ystävieni kanssa taas voisin puhua asiasta, mutta pitäisi pahimman jälkeen olla jo jotain muutakin puhuttavaa kuin vain menetykseni. Mun mielestä pitää ymmärtää, että minun menetykseni ei ole sinun menetyksesi ja sen vuoksi minä en voi olettaa sinun kuuntelevan loputtomiin minun menetyksestäni. Sinun elämäsi ei pysähdy, vaikka minun elämäni pysähtyisikin. Sinun elämässäsi tapahtuu edelleenkin kaikenlaisia hyviä ja iloisia asioita ja mikäli en kykenisi niistä puhumaan pitkään aikaan kanssasi, pitäisin ihan luonollisena, että ystävyyssuhteemme laimenisi, jos en hakisi ammattiapua itselleni.
Kuinka pitkään sinusta olisi soveliasta puhua ystävillesi perheenjäseniesi menehtymisestä, tähän liittyvistä tunteista ja asiaan liittyvistä käytännön järjestelyistä? Minkä ajan jälkeen ajattelisit, että olet liikaa juuttunut menneisyyteen, jos kokemasi lentokoneonnettomuus ja perheenjäsenten menehtyminen siinä yhä vaivaisi sinua? Minkä ajan jälkeen et enää kehtaisi vaivata ystäviäsi puhumalla asiasta?
Riippuu ihan siitä, missä vaiheessa on valmis kuuntelemaan myös ystävieni asioita ja puhumaan muustakin kuin menetyksestäni. Voihan sitä sanoa vaikka vielä 50 vuoden päästäkin kaipaavansa menehtyneitä, mutta jos sen 50 vuotta ei puhu mistään muusta eikä halua ystävien kertovan omasta elämästään mitään kivaa, niin tuskin ystävyys tragedian jälkeen kestää vuottakaan. Pitää ystävänkin olla välillä saavana osapuolena eikä vain antavana.
Vaikka lähiomaiselle menetyksissä ensimmäinen vuosi onkin yleensä pahin, on hyvä muistaa, että ystävien elämä ei muutu millään tavalla tämän menetyksen vuoksi. He edelleenkin pariutuvat, saavat lapsia, heidän lapsensa pääsevät ylioppilaiksi, muuttavat omilleen, menevät naimisiin ja tulee ystävälle lapsenlapsia. Hautajaiset ja perunkirjoitukset on yleensä ohi noin kolmessa kuukaudessa Tämä on aika, joka mun mielestä on ihan ymmärrettävää, vaikka ystävä ei jaksaisi tavata eikä muutenkaan pitää yhteyttä. Syvimmän surun ja shokin aika, jona aikana omaisella on paljon käytännönasioita järjesteltävänä ja vain vähän voimavaroja mihinkään muuhun. Tämän jälkeen pitäisi ystävien kanssa puhua jo muustakin kuin vain tapahtuneesta tragediasta. En siis tarkoita, että siitä ei saisi puhua enää lainkaan. Tarkoitan, että ystävälläkin on oikeus tulla ystävyyssuhteessa kuulluksi ja kertoa omasta elämästään, joka toisen tragediasta huolimatta on koko ajan jatkunut ihan normaalisti.
Jokaisella kestää aikansa surusta toipumiseen. Mutta jos huomaa, että aika kuluu eikä itse surun vuoksi pysty antamaan itsestään mitään ystävälleen, kannattaa hakea ammattiapua. Muuten käy helposti niin, että ystävä alkaa jakaa elämänsä hyvät asiat jonkun toisen kanssa eikä sinua enää pyydetä seuraksi edes silloin, kun toinen haluaa tehdä jotain kivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen myös sellainen kiltti, joka suostuu kuuntelemaan toisten valituksia ja murheita loputtomiin. Jos yritän vaihtaa puheenaihetta tai ottaa etäisyyttä tai ylipäätään rimpuilla tästä terapeuttiroolista irti, minulle suututaan. Pidetään mykkäkoulua, ei vastata viesteihin tai puheluihin, dissataan juhlissa ja saatetaan jopa sanoa, että kiitos mutta nyt en enää halua olla ystäväsi. Kyllä,se tuntuu pahalta, vaikka kuinka ajattelisi, että tuollaiset sietää unohtaakin.
Ihan sama juttu! Vaikka järjellä yrittäisikin ajatella ettei tuollainen ystävyys ole minkään arvoinen, niin kyllä tuo aina silti tuntuu pahalta. Jokainen kuitenkin haluaisi olla pidetty ja arvostettu juuri sellaisena kuin on, ei ainoastaan toisten pahan olon oksennusämpärinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Mun ystävälläni, josta hetki sitten toisessa kommentissa kerroin, on aika kurja menneisyys. Hän kuitenkin kertoi menneisyytensä asioista mulle vasta sitten, kun olimme jo ystävystyneet. Ei aloittanut meidän välistä suhdettamme purskauttamalla ensimmäisenä ulos kaikkea kurjaa elämästään vaan keskittyi nykyhetkeen. Siihen, mitä tehtiin yhdessä. Eikä myöskään kerran jostain menneisyytensä asiasta kerrottuaan ole enää palannut samaan asiaan uudelleen.
Ymmärrän ihan hyvin, että joillain on elämässään sellainen tilanne, että tarvitsevat apua. Mä en ole auttamisen ammattilainen, joten en osaa auttaa. Jos yksikään terapeutti ei ole osannut auttaa eikä mikään lääkekään tehoa, mulla ei ole mitään annettavaa tällaiselle ihmiselle, joka haluaa puhua vain pahasta olostaan. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen tällaiselle ihmiselle ja silloin hänen on parempi viettää aikaansa jonkun muun kuin mun seurassani.
Eli vaikeudet elämässä ovat silloin ok, jos ne ovat täysin historiaa? Entä jos itse menettäisit perheesi onnettomuudessa? Puhuisitko asioista vasta kun olisit saanut asiat täysin käsiteltyä?
Puhuisin asiasta ammattilaiselle enkä jollekin uudelle tuttavuudelle. Ystävieni kanssa taas voisin puhua asiasta, mutta pitäisi pahimman jälkeen olla jo jotain muutakin puhuttavaa kuin vain menetykseni. Mun mielestä pitää ymmärtää, että minun menetykseni ei ole sinun menetyksesi ja sen vuoksi minä en voi olettaa sinun kuuntelevan loputtomiin minun menetyksestäni. Sinun elämäsi ei pysähdy, vaikka minun elämäni pysähtyisikin. Sinun elämässäsi tapahtuu edelleenkin kaikenlaisia hyviä ja iloisia asioita ja mikäli en kykenisi niistä puhumaan pitkään aikaan kanssasi, pitäisin ihan luonollisena, että ystävyyssuhteemme laimenisi, jos en hakisi ammattiapua itselleni.
Kuinka pitkään sinusta olisi soveliasta puhua ystävillesi perheenjäseniesi menehtymisestä, tähän liittyvistä tunteista ja asiaan liittyvistä käytännön järjestelyistä? Minkä ajan jälkeen ajattelisit, että olet liikaa juuttunut menneisyyteen, jos kokemasi lentokoneonnettomuus ja perheenjäsenten menehtyminen siinä yhä vaivaisi sinua? Minkä ajan jälkeen et enää kehtaisi vaivata ystäviäsi puhumalla asiasta?
Riippuu ihan siitä, missä vaiheessa on valmis kuuntelemaan myös ystävieni asioita ja puhumaan muustakin kuin menetyksestäni. Voihan sitä sanoa vaikka vielä 50 vuoden päästäkin kaipaavansa menehtyneitä, mutta jos sen 50 vuotta ei puhu mistään muusta eikä halua ystävien kertovan omasta elämästään mitään kivaa, niin tuskin ystävyys tragedian jälkeen kestää vuottakaan. Pitää ystävänkin olla välillä saavana osapuolena eikä vain antavana.
Vaikka lähiomaiselle menetyksissä ensimmäinen vuosi onkin yleensä pahin, on hyvä muistaa, että ystävien elämä ei muutu millään tavalla tämän menetyksen vuoksi. He edelleenkin pariutuvat, saavat lapsia, heidän lapsensa pääsevät ylioppilaiksi, muuttavat omilleen, menevät naimisiin ja tulee ystävälle lapsenlapsia. Hautajaiset ja perunkirjoitukset on yleensä ohi noin kolmessa kuukaudessa Tämä on aika, joka mun mielestä on ihan ymmärrettävää, vaikka ystävä ei jaksaisi tavata eikä muutenkaan pitää yhteyttä. Syvimmän surun ja shokin aika, jona aikana omaisella on paljon käytännönasioita järjesteltävänä ja vain vähän voimavaroja mihinkään muuhun. Tämän jälkeen pitäisi ystävien kanssa puhua jo muustakin kuin vain tapahtuneesta tragediasta. En siis tarkoita, että siitä ei saisi puhua enää lainkaan. Tarkoitan, että ystävälläkin on oikeus tulla ystävyyssuhteessa kuulluksi ja kertoa omasta elämästään, joka toisen tragediasta huolimatta on koko ajan jatkunut ihan normaalisti.
Jokaisella kestää aikansa surusta toipumiseen. Mutta jos huomaa, että aika kuluu eikä itse surun vuoksi pysty antamaan itsestään mitään ystävälleen, kannattaa hakea ammattiapua. Muuten käy helposti niin, että ystävä alkaa jakaa elämänsä hyvät asiat jonkun toisen kanssa eikä sinua enää pyydetä seuraksi edes silloin, kun toinen haluaa tehdä jotain kivaa.
Mitä ajattelet niistä ihmisistä, joiden mielestä surut pitäisi pitää täysin omana tietonaan? Ei edes mainita omista vaikeuksistaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Mun ystävälläni, josta hetki sitten toisessa kommentissa kerroin, on aika kurja menneisyys. Hän kuitenkin kertoi menneisyytensä asioista mulle vasta sitten, kun olimme jo ystävystyneet. Ei aloittanut meidän välistä suhdettamme purskauttamalla ensimmäisenä ulos kaikkea kurjaa elämästään vaan keskittyi nykyhetkeen. Siihen, mitä tehtiin yhdessä. Eikä myöskään kerran jostain menneisyytensä asiasta kerrottuaan ole enää palannut samaan asiaan uudelleen.
Ymmärrän ihan hyvin, että joillain on elämässään sellainen tilanne, että tarvitsevat apua. Mä en ole auttamisen ammattilainen, joten en osaa auttaa. Jos yksikään terapeutti ei ole osannut auttaa eikä mikään lääkekään tehoa, mulla ei ole mitään annettavaa tällaiselle ihmiselle, joka haluaa puhua vain pahasta olostaan. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen tällaiselle ihmiselle ja silloin hänen on parempi viettää aikaansa jonkun muun kuin mun seurassani.
Eli vaikeudet elämässä ovat silloin ok, jos ne ovat täysin historiaa? Entä jos itse menettäisit perheesi onnettomuudessa? Puhuisitko asioista vasta kun olisit saanut asiat täysin käsiteltyä?
Puhuisin asiasta ammattilaiselle enkä jollekin uudelle tuttavuudelle. Ystävieni kanssa taas voisin puhua asiasta, mutta pitäisi pahimman jälkeen olla jo jotain muutakin puhuttavaa kuin vain menetykseni. Mun mielestä pitää ymmärtää, että minun menetykseni ei ole sinun menetyksesi ja sen vuoksi minä en voi olettaa sinun kuuntelevan loputtomiin minun menetyksestäni. Sinun elämäsi ei pysähdy, vaikka minun elämäni pysähtyisikin. Sinun elämässäsi tapahtuu edelleenkin kaikenlaisia hyviä ja iloisia asioita ja mikäli en kykenisi niistä puhumaan pitkään aikaan kanssasi, pitäisin ihan luonollisena, että ystävyyssuhteemme laimenisi, jos en hakisi ammattiapua itselleni.
Kuinka pitkään sinusta olisi soveliasta puhua ystävillesi perheenjäseniesi menehtymisestä, tähän liittyvistä tunteista ja asiaan liittyvistä käytännön järjestelyistä? Minkä ajan jälkeen ajattelisit, että olet liikaa juuttunut menneisyyteen, jos kokemasi lentokoneonnettomuus ja perheenjäsenten menehtyminen siinä yhä vaivaisi sinua? Minkä ajan jälkeen et enää kehtaisi vaivata ystäviäsi puhumalla asiasta?
Riippuu ihan siitä, missä vaiheessa on valmis kuuntelemaan myös ystävieni asioita ja puhumaan muustakin kuin menetyksestäni. Voihan sitä sanoa vaikka vielä 50 vuoden päästäkin kaipaavansa menehtyneitä, mutta jos sen 50 vuotta ei puhu mistään muusta eikä halua ystävien kertovan omasta elämästään mitään kivaa, niin tuskin ystävyys tragedian jälkeen kestää vuottakaan. Pitää ystävänkin olla välillä saavana osapuolena eikä vain antavana.
Vaikka lähiomaiselle menetyksissä ensimmäinen vuosi onkin yleensä pahin, on hyvä muistaa, että ystävien elämä ei muutu millään tavalla tämän menetyksen vuoksi. He edelleenkin pariutuvat, saavat lapsia, heidän lapsensa pääsevät ylioppilaiksi, muuttavat omilleen, menevät naimisiin ja tulee ystävälle lapsenlapsia. Hautajaiset ja perunkirjoitukset on yleensä ohi noin kolmessa kuukaudessa Tämä on aika, joka mun mielestä on ihan ymmärrettävää, vaikka ystävä ei jaksaisi tavata eikä muutenkaan pitää yhteyttä. Syvimmän surun ja shokin aika, jona aikana omaisella on paljon käytännönasioita järjesteltävänä ja vain vähän voimavaroja mihinkään muuhun. Tämän jälkeen pitäisi ystävien kanssa puhua jo muustakin kuin vain tapahtuneesta tragediasta. En siis tarkoita, että siitä ei saisi puhua enää lainkaan. Tarkoitan, että ystävälläkin on oikeus tulla ystävyyssuhteessa kuulluksi ja kertoa omasta elämästään, joka toisen tragediasta huolimatta on koko ajan jatkunut ihan normaalisti.
Jokaisella kestää aikansa surusta toipumiseen. Mutta jos huomaa, että aika kuluu eikä itse surun vuoksi pysty antamaan itsestään mitään ystävälleen, kannattaa hakea ammattiapua. Muuten käy helposti niin, että ystävä alkaa jakaa elämänsä hyvät asiat jonkun toisen kanssa eikä sinua enää pyydetä seuraksi edes silloin, kun toinen haluaa tehdä jotain kivaa.
Mitä ajattelet niistä ihmisistä, joiden mielestä surut pitäisi pitää täysin omana tietonaan? Ei edes mainita omista vaikeuksistaan?
Ei mulla ole mitään mielipidettä heistä. Tietysti sillä on merkitystä, kenelle ei mainita omista vaikeuksistaan. Puolisolle, ystävälle vai kaupan kassalle? Pidän jossain määrin rajattomina sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat omista vaikeuksistaan ihan kenelle tahansa. Varsinkin nykypäivänä, kun mikä tahansa kertomasi asia voi päätyä someen. Kannattaa siis muodostaa ensin hyvä ja ennenkaikkea luotettava suhde toiseen ihmiseen ennenkuin alkaa avautua asioista, joiden ei halua päätyvän muiden kuin asianomaisten tietoon eikä varsinkaan ulkopuolisten ruodittavaksi.
Voi olla, että noilla mainitsemillasi ihmisillä on ollut elämässään huonoja kokemuksia ja heidän asiansa ovat lähteneet leviämään nk ympäri kyliä. Voi olla, että he ymmärtävät yksityisyytensä suojan katoavan sillä sekunnin sadasosalla, kun kertovat asian jollekin sellaiselle, jolla ei ole edes mitään juridista vaitiolovelvollisuutta. Ehkä he ovat yksityisyytensä suhteen varovaisempia.
Minä olin suurimman osan (tähän asti eletystä) elämästäni tuollainen "ilmainen terapeutti", ja se on kyllä hassua, että ne ystävyyssuhteet, joissa kuuntelin ja tuin ja ymmärsin kaikista eniten, antoivat minulle kaikista vähiten. Minun asiani eivät kiinnostaneet tippaakaan.
Monesta syystä minun piti alkaa varjella omaa jaksamistani, ja huomasin, että itse sabotoin yleensä itseäni näissä asioissa. Toisin sanoen, yleensä ei ollutkaan kyse siitä, että hyväksikäyttäjä-kaveri väkisin tuputtaa asioitaan minulle, vaan minä näin kaverin voivan pahoin ja minä tarjosin tukeani ja ymmärrystäni.
Tässä ketjussa joku jo ehdottikin kaveruussuhteiden pitämistä tietoisesti pinnallisemmalla tasolla, ja komppaan tätä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö voi kuunnella ja tukea silloin kun sille on oikeasti tarvetta. Mutta pidän nykyään huolta siitä, että kaveruussuhteillani on hauska vire alusta alkaen. Että nauran enemmän kuin myötäelän. Ja tämä on tärkeää: että vitseilleni nauretaan, tai että minun kanssani nauretaan. Jos kaverit nauttivat seurastani yhtä paljon kuin minä nautin heidän seurastansa, on todennäköisyys pieni, että ajaudun ilmaiseksi terapeutiksi. Nuo aiemmat "terapiapotilaat" eivät nimittäin tuntuneet pitävän seurastani muuten kuin terapiana. Minun kanssani ei haluttu ikinä vain pitää hauskaa, jutella tyhjänpäiväisistä hauskoista aiheista, kutsuttu oma-aloitteisesti mihinkään hauskaan, ja niin edelleen. Tämä on aika selkeä merkki siitä, että sinua ei nähdä tasa-arvoisena kaverina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla käy samaa ja olen huomannut, että ihan oma vika. Jos alkaa reippaasti kertoa omia hauskoja asioitaan ja tekee hauskoja asioita, niin ihmiset lähtevät siihen mukaan. Jos taas istuu hiljaa ja nyökkäilee, niin siinä sitten joutuu terapeutiksi. Kukaan ei sellaista lempeää lehmämäistä nyökkäilijää sitten kaipaakaan kun on hauskanpidon aika. Että kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä.
Juuri näin. Jos ottaa pelkän kuuntelijan roolin, saa olla kuuntelija lopun elämäänsä.
En muista ala-asteiässä erityisesti valinneeni roolia juopon isäni kuuntelijana. Isä esti minua menemästä nukkumaan, kun halusi puhua asioitaan. Saattoi keikkua sängyn laidallakin selittämässä yömyöhään.
Ehkä siksi minusta ei tullut mitään erityisen riehakasta huumoriveikkoa, kun kukaan ei ihmeemmin jaksanut edes ollessani lapsi kuunnella minun juttujani.
Sun pitää opetella. Uudet ihmiset, joita tapaat, eivät ole isäsi. Vaikka isäsi ei aikoinaan antanut sun pitää omia rajojasi, sä voit nyt aikuisena pitää ne muiden ihmisten suhteen ihan juuri sillä tavalla kuin itse haluat. Ei tarvitse olla mikään riehakas huumoriveikko vaan ihan tavalliset arjen positiiviset asiat riittävät. Jos teet jonkun kanssa yhdessä jotain, keskity siihen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Uuden suhteen alkuvaiheessa pyri pitämään keskustelunaiheet positiivisina tai vähintäänkin neutraaleina. Sitten kolmen vuoden päästä, kun uudesta tuttavuudesta on kehittynyt ehkä ystäväkin, voi puhua vaikeammistakin asioista.
Noin yleisesti ottaen uusiin ihmisiin tutustuessaan kannattaa tarkkailla, millä tavalla toinen puhuu. Onko hänellä lähes kaikkeen negatiivinen asenne? Marmattaa milloin mistäkin pikkuasiasta? Puhuu muista ihmisistä (vaikka vain julkkiksistakin) negatiiviseen sävyyn? Arvostelee, tuomitsee, halveksii jne? Jos näin, peräänny.
Olen toiminut tietoisesti näin, mutta parin vuoden tuntemisen jälkeen ihmissuhde ajautui silti samaan tilaan kuin mitä aiemmin on käynyt.
Mistä sä haalit näitä ongelmatapauksia? En siis tarkoita pahalla vaan ihmettelen, miten jokainen ihminen, johon tutustut, onkin jonkinlainen ongelmatapaus. Voiko olla niin, että kiinnostutkin juuri sellaisista henkilöistä, joilla on jotain "salaisuuksia" elämässään? Pidät ehkä elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä tylsinä?
Ööh, mistä minä sen tietäisin? En pidä tylsinä. Ilmeisesti tasapainoisia ihmisiä ei minun seurani kiinnosta tai sitten he ovat pelkkiä satuolentoja, joita ei oikeasti ole olemassa.
Ei ne ole satuolentoja. Mun ystävistäni ja kavereistani kaikki on tasapanoisia ihmisiä. Tunnen tasapainottomiakin, mutta he ovat jääneetkin vain tuttavuusasteelle. Voidaan jutella joskus, kun sattumalta tavataan, mutta ei pidetä puolin eikä toisin sen paremmin yhteyttä. Millaisissa paikoissa ja tilanteissa tutustut uusiin ihmisiin?
Tunnetko todella toiset ihmiset niin hyvin, että pystyt sanomaan noin? Ihmisillä voi olla kaikenlaisia luurankoja kaapissaan. Myös sinulla, vaikka miellät itsesi tasapainoiseksi.
Tasapainoisillakin ihmisillä on elämässään ongelmia ja vaikeuksia. Myös heillä on menneisyydessään ikäviä asioita. Tasapainoisillakin ihmisillä on sairauksia, erimielisyyksiä puolison kanssa, huolia lapsistaan, työttömyyttä jne. Tasapainoisuus on sitä, ettei ole tarvetta jatkuvasti puhua ikävistä asioista kenelle tahansa, joka vain vähänkin viitsii kuunnella.
Tunnetko ketään, jolla olisi esim traumaattinen lapsuus (esim hyväksikäyttöä) ja nykyhetkessä työttömyyttä, puolison sairaus/kuolema, lapsen sairaus/kuolema jne ja joka silti olisi tasapainoinen ja iloinen ja rauhallinen ja joka haluaisi puhua maalipintojen valinnasta?
Nimittäin yleensä "tasapainoisilla" ei ole juurikaan murheita elämässä, ainakaan useampaa yhtäaikaa. Jos niitä tulisi, menettäisi hekin tasapainonsa.
Ja juu, ei kenenkään tarvitse hengata tasapainottoman kanssa, mutta ei pidä luulla että kyse on vain luonteenpiirteestä. Olosuhteetkin vaikuttaa.
Mun ystävälläni, josta hetki sitten toisessa kommentissa kerroin, on aika kurja menneisyys. Hän kuitenkin kertoi menneisyytensä asioista mulle vasta sitten, kun olimme jo ystävystyneet. Ei aloittanut meidän välistä suhdettamme purskauttamalla ensimmäisenä ulos kaikkea kurjaa elämästään vaan keskittyi nykyhetkeen. Siihen, mitä tehtiin yhdessä. Eikä myöskään kerran jostain menneisyytensä asiasta kerrottuaan ole enää palannut samaan asiaan uudelleen.
Ymmärrän ihan hyvin, että joillain on elämässään sellainen tilanne, että tarvitsevat apua. Mä en ole auttamisen ammattilainen, joten en osaa auttaa. Jos yksikään terapeutti ei ole osannut auttaa eikä mikään lääkekään tehoa, mulla ei ole mitään annettavaa tällaiselle ihmiselle, joka haluaa puhua vain pahasta olostaan. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen tällaiselle ihmiselle ja silloin hänen on parempi viettää aikaansa jonkun muun kuin mun seurassani.
Eli vaikeudet elämässä ovat silloin ok, jos ne ovat täysin historiaa? Entä jos itse menettäisit perheesi onnettomuudessa? Puhuisitko asioista vasta kun olisit saanut asiat täysin käsiteltyä?
Puhuisin asiasta ammattilaiselle enkä jollekin uudelle tuttavuudelle. Ystävieni kanssa taas voisin puhua asiasta, mutta pitäisi pahimman jälkeen olla jo jotain muutakin puhuttavaa kuin vain menetykseni. Mun mielestä pitää ymmärtää, että minun menetykseni ei ole sinun menetyksesi ja sen vuoksi minä en voi olettaa sinun kuuntelevan loputtomiin minun menetyksestäni. Sinun elämäsi ei pysähdy, vaikka minun elämäni pysähtyisikin. Sinun elämässäsi tapahtuu edelleenkin kaikenlaisia hyviä ja iloisia asioita ja mikäli en kykenisi niistä puhumaan pitkään aikaan kanssasi, pitäisin ihan luonollisena, että ystävyyssuhteemme laimenisi, jos en hakisi ammattiapua itselleni.
Kuinka pitkään sinusta olisi soveliasta puhua ystävillesi perheenjäseniesi menehtymisestä, tähän liittyvistä tunteista ja asiaan liittyvistä käytännön järjestelyistä? Minkä ajan jälkeen ajattelisit, että olet liikaa juuttunut menneisyyteen, jos kokemasi lentokoneonnettomuus ja perheenjäsenten menehtyminen siinä yhä vaivaisi sinua? Minkä ajan jälkeen et enää kehtaisi vaivata ystäviäsi puhumalla asiasta?
Riippuu ihan siitä, missä vaiheessa on valmis kuuntelemaan myös ystävieni asioita ja puhumaan muustakin kuin menetyksestäni. Voihan sitä sanoa vaikka vielä 50 vuoden päästäkin kaipaavansa menehtyneitä, mutta jos sen 50 vuotta ei puhu mistään muusta eikä halua ystävien kertovan omasta elämästään mitään kivaa, niin tuskin ystävyys tragedian jälkeen kestää vuottakaan. Pitää ystävänkin olla välillä saavana osapuolena eikä vain antavana.
Vaikka lähiomaiselle menetyksissä ensimmäinen vuosi onkin yleensä pahin, on hyvä muistaa, että ystävien elämä ei muutu millään tavalla tämän menetyksen vuoksi. He edelleenkin pariutuvat, saavat lapsia, heidän lapsensa pääsevät ylioppilaiksi, muuttavat omilleen, menevät naimisiin ja tulee ystävälle lapsenlapsia. Hautajaiset ja perunkirjoitukset on yleensä ohi noin kolmessa kuukaudessa Tämä on aika, joka mun mielestä on ihan ymmärrettävää, vaikka ystävä ei jaksaisi tavata eikä muutenkaan pitää yhteyttä. Syvimmän surun ja shokin aika, jona aikana omaisella on paljon käytännönasioita järjesteltävänä ja vain vähän voimavaroja mihinkään muuhun. Tämän jälkeen pitäisi ystävien kanssa puhua jo muustakin kuin vain tapahtuneesta tragediasta. En siis tarkoita, että siitä ei saisi puhua enää lainkaan. Tarkoitan, että ystävälläkin on oikeus tulla ystävyyssuhteessa kuulluksi ja kertoa omasta elämästään, joka toisen tragediasta huolimatta on koko ajan jatkunut ihan normaalisti.
Jokaisella kestää aikansa surusta toipumiseen. Mutta jos huomaa, että aika kuluu eikä itse surun vuoksi pysty antamaan itsestään mitään ystävälleen, kannattaa hakea ammattiapua. Muuten käy helposti niin, että ystävä alkaa jakaa elämänsä hyvät asiat jonkun toisen kanssa eikä sinua enää pyydetä seuraksi edes silloin, kun toinen haluaa tehdä jotain kivaa.
Mitä ajattelet niistä ihmisistä, joiden mielestä surut pitäisi pitää täysin omana tietonaan? Ei edes mainita omista vaikeuksistaan?
Ei mulla ole mitään mielipidettä heistä. Tietysti sillä on merkitystä, kenelle ei mainita omista vaikeuksistaan. Puolisolle, ystävälle vai kaupan kassalle? Pidän jossain määrin rajattomina sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat omista vaikeuksistaan ihan kenelle tahansa. Varsinkin nykypäivänä, kun mikä tahansa kertomasi asia voi päätyä someen. Kannattaa siis muodostaa ensin hyvä ja ennenkaikkea luotettava suhde toiseen ihmiseen ennenkuin alkaa avautua asioista, joiden ei halua päätyvän muiden kuin asianomaisten tietoon eikä varsinkaan ulkopuolisten ruodittavaksi.
Voi olla, että noilla mainitsemillasi ihmisillä on ollut elämässään huonoja kokemuksia ja heidän asiansa ovat lähteneet leviämään nk ympäri kyliä. Voi olla, että he ymmärtävät yksityisyytensä suojan katoavan sillä sekunnin sadasosalla, kun kertovat asian jollekin sellaiselle, jolla ei ole edes mitään juridista vaitiolovelvollisuutta. Ehkä he ovat yksityisyytensä suhteen varovaisempia.
Ehkä he ovat kriisissä olevia yksinäisiä. Ei kaikilla ole hyviä sosiaalisia verkostoja.
Vierailija kirjoitti:
Minä olin suurimman osan (tähän asti eletystä) elämästäni tuollainen "ilmainen terapeutti", ja se on kyllä hassua, että ne ystävyyssuhteet, joissa kuuntelin ja tuin ja ymmärsin kaikista eniten, antoivat minulle kaikista vähiten. Minun asiani eivät kiinnostaneet tippaakaan.
Monesta syystä minun piti alkaa varjella omaa jaksamistani, ja huomasin, että itse sabotoin yleensä itseäni näissä asioissa. Toisin sanoen, yleensä ei ollutkaan kyse siitä, että hyväksikäyttäjä-kaveri väkisin tuputtaa asioitaan minulle, vaan minä näin kaverin voivan pahoin ja minä tarjosin tukeani ja ymmärrystäni.
Tässä ketjussa joku jo ehdottikin kaveruussuhteiden pitämistä tietoisesti pinnallisemmalla tasolla, ja komppaan tätä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö voi kuunnella ja tukea silloin kun sille on oikeasti tarvetta. Mutta pidän nykyään huolta siitä, että kaveruussuhteillani on hauska vire alusta alkaen. Että nauran enemmän kuin myötäelän. Ja tämä on tärkeää: että vitseilleni nauretaan, tai että minun kanssani nauretaan. Jos kaverit nauttivat seurastani yhtä paljon kuin minä nautin heidän seurastansa, on todennäköisyys pieni, että ajaudun ilmaiseksi terapeutiksi. Nuo aiemmat "terapiapotilaat" eivät nimittäin tuntuneet pitävän seurastani muuten kuin terapiana. Minun kanssani ei haluttu ikinä vain pitää hauskaa, jutella tyhjänpäiväisistä hauskoista aiheista, kutsuttu oma-aloitteisesti mihinkään hauskaan, ja niin edelleen. Tämä on aika selkeä merkki siitä, että sinua ei nähdä tasa-arvoisena kaverina.
Mutta entä jos ne kivat tyypit eivät halua olla tekemisissä sinun kanssasi? Tapaamiset eivät sovi yms. Mikä silloin neuvoksi? Ketään ei voi pakottaa ystäväksi.
Auttaa, jos opettelee vetämään omat rajat, ja "vaatimaan" vastavuoroisuutta ihmissuhteilta. Jos on ylikiltti, se voi olla tosi vaikeaa... Aivan hyvin voi alkuun vaikka sanoa, ettei juuri tietyllä hetkellä tahdo kuunnella jonkun ongelmista. Tekee sen tietyllä lempeydellä, niin säilyttämisen arvoiset ihmissuhteet kyllä säilyvät. Ne, jotka eivät säily, eivät olekaan sen arvoisia. Ja juuri vastavuoroisuutta voi lisätä, kertoa omistakin asioista ja jos tuntuu, että on aina yksipuoleista niin ottaa asia esille.
Vierailija kirjoitti:
Auttaa, jos opettelee vetämään omat rajat, ja "vaatimaan" vastavuoroisuutta ihmissuhteilta. Jos on ylikiltti, se voi olla tosi vaikeaa... Aivan hyvin voi alkuun vaikka sanoa, ettei juuri tietyllä hetkellä tahdo kuunnella jonkun ongelmista. Tekee sen tietyllä lempeydellä, niin säilyttämisen arvoiset ihmissuhteet kyllä säilyvät. Ne, jotka eivät säily, eivät olekaan sen arvoisia. Ja juuri vastavuoroisuutta voi lisätä, kertoa omistakin asioista ja jos tuntuu, että on aina yksipuoleista niin ottaa asia esille.
Olen toiminut juuri noin. Nyt olen sitten aika allapäin sen takia, että olen yksin.
Olen sanonut ihmisille, joilla on vaikuttanut olevan isoja ongelmia, että heidän pitäisi hakea ammattiapua kriiseihinsä, mutta tämä on johtanut ainoastaan siihen, että minulle on loukkaannuttu ja ehdotus sivuutettu täysin.