Äiti, jolla on huonot välit tyttäreesi - Miksi?

Vierailija kirjoitti:

Tytär on hyvin eri luonteinen kuin minä. Itse olen rauhallinen ja kärsivällinen. Tytär räiskyvä ja suuttuu milloin mistäkin kun asiat eivät mene mielensä mukaan. On kovin raskasta aina olla tappelemassa ja vääntämässä koko ajan kaikesta, varsinkin kun itse mieluiten välttäisi konflikteja kokonaan.

Mikä on oma osuutesi noissa räiskähtelyissä? Ettet vain olisi edesauttamassa ko. käytöstä? 

 Toisen sa tolaltaan tai hirjymaan möläyttelemällä jotain tai provosoiden, kenties ollen välinpitämätön toisen elämästä, ollen alati kaikkeen väsynyt ja huonontuulinen. Jossain vaiheessa sellaiseenkin kyllästyy ja arvaa jo ennakkoon käytösmallin. Räiskähtely voi siis olla oirehtimistakin. 

Kummasta se siis lähtee ja mistä on kyse alkujaan, sitä kannattaa pohtia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tyttäreeni aika viileähköt välit. Syynä pääosin se, että olen kertonut tyttärelle mielipiteeni hänen valinnoistaan. Odottaa neljättä lastaan ja haaveilee pitkästä kotiäitiydestä, eikä usko ettei miehen palkan varaan voi rakentaa tulevaisuutta.

Olisin toivonut että olisi jättänyt lasten hankinnan yhteen, ja alkanut luomaan omaa uraa.

Tuota, eikös lapsesi saa elää ihan omannäköistä elämää ja tehdä itse valintansa? Hän ei ole ura- vaan perhekeskeinen ja hänellä on siihen täysi oikeus. 

Itse en arvostaisi äitiä joka tyrkyttää omia näkemyksiään ainoana oikeana tapana. Omiin lapsiini suhtaudun aikuisina ihmisinä, joita rakastan ja arvostan. Keskustelen asioista heidän kanssaan, kuuntelen avoimin mielin heidän näkökulmiaan. Olen läsnä ihnisenä ihmiselle. Toki he ovat tehneet virheva

Eipä tuossa puhuttu mitään tukiverkkona olemisesta. Oli vaan että "minusta pitäisi... ". Vaikka omasta mielestä pitäisi elää niin tai näin, lapset saa kuitenkin elää ihan just niin kuin itse haluaa. 

Vierailija kirjoitti:

Tyttäret eivät malta pysyä pois ketjusta 😂

Tämä minuakin vähän harmittaa. Ja muutama äiti, jotka ovat oman tilanteensa kertoneet, on lytätty ja tehty selväksi, että väärässä ovat. Ihmettelen, että miten voi äidit olla niin totaalisen väärässä ja taas tyttäret eivät missään eikä milloinkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jo sopeutunut ja niin ovat muutkin sisarukset. Me pidämme yhtä ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Isä ja tytär tuntuvat ottavan useinkin mittaa toisistaan.  Isä tarvitsi oman statuksensa pönkittäjän ja tämä tytär hoiti sen homman paljon paremmin kuin minä.  Toki toivoisin joskus, että jonkinlainen yhteys olisi, mutta parempi ehkä näin, saa tytär pitää oman mielikuvansa minusta pahana ihmisenä. Joskus mietin kyllä, miksi tämä yksi olisi niin kaltoin kohdeltu, kun muut sisarukset eivät tuota muista tai jaa kokemusta.

 

Kuulostaa häiritsevältä. On hyvinkin yleistä, etteivät sisarukset huomaa, jos yksi on kaltoin kohdeltu. Heidän mielipiteensä ei tässä oikeastaan merkitse.

Onko tyttäresi ollut lapsi isän ja tyttären "liittoutuessa"? Oletko hänelle kenties liian ankara? Miten voit elää sen kanssa, ettet ole puhunut lapsellesi kahdeksaan vuoteen. "Sa

Lainaan yltä: " Isä tarvitsi oman statuksensa pönkittäjän ja tämä tytär hoiti sen homman" ja  "mietin kyllä, miksi tämä yksi olisi niin kaltoin kohdeltu, kun muut sisarukset eivät tuota muista tai jaa kokemusta." -> Kuulostaa narsistiselta perhedynamiikalta. Toinen vanhemmista, narsismipiirteinen, usein päättyy ei-tietoisesti valitsemaan yhden lapsista jota eniten käyttää omien tunnepatoumiensa purkamiseen ja egon pönkittämiseen, tyypillsiesti tähän rooliin valikoituu se lapsista, joka uskaltaa nostaa kissan pöydälle ja puhua asioista ääneen, usein nämä ovat myös vahvoja, vakaita, empaattisia, sovittelevia. Tämä on ns Musta lammas (black sheep). Muut perheenjäsenet eivät joko ymmärrä tai halua puuttua asiaan, koska tuo yksi valittu tytär "hoitaa homman". Myöskään ns täydellinen tai kultainen lapsi (golden child) ei pääse helpolla, vaan näillä tyypillisesti on erilaisia läheisyyteen, itsetuntoon, minäkuvaan liittyviä ongelmia. 

Miksi ap lässyttää jotain ällöttävän siirappista ja täydellisen yhdentekevää jokaiseen viestiin? Tämän vuoksi rasittava ketju lukea. Joka ikisen kommentin jälkeen sama papukaijamainen lässytys. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi ap lässyttää jotain ällöttävän siirappista ja täydellisen yhdentekevää jokaiseen viestiin? Tämän vuoksi rasittava ketju lukea. Joka ikisen kommentin jälkeen sama papukaijamainen lässytys. 

Vieläkö hän täällä kommentoi, 6,5 vuodenkin jälkeen? Aika sitoutunut on keskusteluun. Hieno homma, että kommentoi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsistinen ja ilkeä pahansuopa äiti on lähes AINA täysin sairaudentunnoton eikä myönnä että hänessä on vikaa. Syy kylmiin väleihin on 100% kiittämätön lapsi.

 

Tämä on varmasti totta. Kuitenkaan aina huonot välit eivät johdu siitä että äiti olisi narsistinen ja pahansuopa. Voi johtua osittain esimerkiksi olosuhteista, ajanpuutteesta, masennuksesta. Ei ole aina niin mustavalkoista.

Ap

Tääkin on totta. Mun isäni on pahasti luonnevikainen, ei mikään narsisti vaan joku paljon pahempi, harjoitti mielivaltaista vä-ki-valtaa silmittömällä raakuudella ja NAUTTI siitä. Isäni pieksi mua vauvasta täysi-ikäiseksi ja äiti vain katsoi vierestä eikä puuttunut tai puolustanut.

No, kun täytin 18 pääsin viimein pakoon ja liki juoksin karkuun kotoa. Katkaisin välit isääni ja mitäp

Siis äitisi pelkää miestänsä(pelko lamauttaa usein aremman henkilön), ja sen takia äitejä inhotaan ?   NÄINKÖ ON ?

"Siis äitisi pelkää miestänsä(pelko lamauttaa usein aremman henkilön), ja sen takia äitejä inhotaan ? NÄINKÖ ON ?"

Olen väkivaltaisen isän (ja äidin) tytär.

Äiti näki kaiken ja salli kaiken. Myöhemmin hän uhriutui ja itki marttyyrina, ettei mahtanut mitään.

Ja p4skat sanon minä! Vaikka äiti kuinka pelkäisi miestään, täytyy olla ihan hemmetin vajaaälyinen, jos ei osaa pelastaa lapsiaan ja itseään. 

Turvakotiin, sukulaisille, hankkii salaa asunnon ja muuttaa pois, lastensuojeluilmoitus, ilmoitus poliisille...!!!

Jos äiti katsoo vierestä lapsensa kaltoinkohtelua tekemättä mitään, hän on yhtä syyllinen kuin tekijä. Oikeastaan syyllisempi, jos on muka terveempi ja parempi ihminen kuin hakkaaja mutta ei pelasta lastaan.

Jotkut naiset ovat niin läheisriippuvaisia ja miehenkipetä, että uhraavat lapsensa, jottei vaan jää ilman miestä.

Säälittävää. Ja lapsen kannalta katsottuna julmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vastaan sekä tyttären että äidin näkökulmasta.

Tyttärenä minulla on näennäisen läheiset, mutta todellisuudessa etäiset välit äitiini. Juttelemme usein ja monenlaisista asioista, mutta en koe äitiäni läheiseksi siksi, että lapsuuteni on muodostunut tabuksi välillemme. Kasvoin perheessä, jossa oli monenlaisia ongelmia: isän alkoholismi, vanhempien huono parisuhde ja siitä aiheutuneet jännitteet, isäni väkivaltaisuus minua kohtaan, molempien vanhempien masennus, jne. Koen, että äitini hylkäsi minut hyvin pienenä ja jouduin selviytymään täysin yksin lapsesta alkaen. Minulla ei ollut rajoja, sain kulkea missä tahansa ja olla öitä pois kotoa hyvin varhain, huolehtia itsestäni. Myös minuun kohdistuvaa väkivaltaa äitini katsoi vierestä tekemättä mitään. Voisin päästä näistä asioista yli (tai niin minusta ainakin tuntuu), jos äitini pystyisi katsomaan peiliin ja toteamaan toimineensa väärin. Mutta tämä ei häneltä onnistu. Vuosia

Tämä oli hyvä kirjoitus. On helppoa ajatella, ettei tee samoja virheitä kuin omat vahempansa, mutta on hyvin vaativaa löytää oikea tapa toimia kun se ei tule selkäytimestä. Rajattomuus voi ilmeitä myös niin, ettei tunnista lapsen rajoja. Tämäntyyppinen rajattomuus verhoutuu herkästi välittämisen kaapuun. Sen tunnistaminen missä menee välittämisen ja rajattomuuden ero voi varsinkin teinin kasvatuksessa olla vaikeaa. Pitää opetella antamaan vastuuta ja yksityisyyttä, nuoren kuuluu löytää yhteys muihin ja etsiä itseään muiden nuorten kanssa. Pitää antaa nuoren tehdä omat virheensä, mutta toisaalta huolehtia, ettei nuori tekisi asioita/päätöksiä joiden seurauksista hän ole kypsä vastaamaan tai jotka voivat traumatisoida. Omasta mielestäni tämä on ollut vaikein asia vanhemmuudessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi myös keskustella yleisesti aiheesta, jos ei ole kuvauksen kaltainen äiti. Olisi kuitenkin hyvin kiinnostavaa kuulla äitien näkökulmia. :)

Olen itse siis tytär, jolla on äitiin monimutkaiset, etäiset välit. On suvussa kulkeva perintö, rasite, ja toivon katkaisevan tämän ketjun. Toivottavasti mulla olisi siihen viisautta. En vain ole ikinä ymmärtänyt, miksi tuntuu ettei äitini "pidä minusta" (oma kokemukseni, ei fakta). Ymmärtäminen auttaisi välttämään samaan tilanteeseen joutumista.

Ap

 

Mulla oli etäiset välit äitiini, enkä voinut sietää hänen piirteitään kun olin nuorempi. kun olin nuorempi, ja edelleenkin on kohteliaat mutta etäiset välit. Äitini myös kasvatti häpeällä minua, ja koska olin ujo ja arka lapsi, tuosta koitui vahinkoa. Syytin äitiäni mielessäni ongelmistani, ja kun sain lapsen, tyttären, ajattelin että en ikinä tee

Vähä samoja vaihteita oli kuolleen poikani elämässä. Hän kuoli huumeisiin 29 vuotiaana, kaksi vuotta sitten.

Hällä ADHD.

Sain itse burnoutin kaikesta, joku kymmenisen vuotta sitten. Ihan loppu.

Rakastin, ja ikävä on järkyttävä. Tiedän että hänellä on rauha nytten.

Ymmärrän että lieka on pakko katkaista,omat elämät ja virheetkin kaikilla.

Ei tuputa,yritä sekoittaa ja tehdä toisen mieliksi asijoita koko ajan.

Antakaa lastenne elää kun ovat aikuisia. Opittu pikkuhiljaa nämäkin hommat.

Onnellinen lintu poissa ei lennä, tulee käymään ja välit pysyy lämpiminä.(toivottavasti)

Äiti ei olisi halunnut katkaista välejä, mutta sen perusteella, mitä hän on vuosien aikana sanonut, olen voinut päätellä, miksi välimme ovat hänen mielestään huonot.

- olen liian vahvatahtoinen

- olen itsekäs ja manipuloiva

- saan hänet itkemään ja huudan hänelle

- olen liian kevytkenkäinen

- hän ei vain jaksa soittaa minulle

- olen liian samanlainen kuin isäni, jota hän vihaa

- en ymmärrä hänen tuskaansa tarpeeksi

- ylläpidän omia elämänarvojani vain ärsyttääkseni häntä

- olen kiittämätön

- keksin asioita, joita ei ole tapahtunut

- loukkaan häntä kun en suostu tekemään kuten hän haluaa ja esiintymään yhtenäisenä perheenä

- hän ei koe tuntevansa minua ollenkaan, joka saa hänelle epämukavan olon

- hän ei ole lainkaan kiinnostunut ammattiini liittyvistä asioista eikä jaksaisi kuunnella puhetta niistä

- olen tyhmä ja liian neuroottinen

Tyttäreni on 16v ja murrosikään tultuaan on ollut avoimen vihamielinen minua kohtaan. Haukkuu minua lihavaksi ja laiskaksi. Olen jäänyt yksinhuoltajaksi 11-vuotta sitten. Teen kokopäivätyötä ja olen sivutoiminen yrittäjä. Kotona olen usein väsynyt, en jaksa tehdä niinkuin ennen. En mielestäni ole lihava, mutta vatsan alue pullottaa ja roikkuu kolmen raskauden jäljiltä. Tyttäreni pilkka ja viha satuttaa, itken usein iltaisin. Hän on alkanut lähentyä isänsä kanssa, joka ei vuosiin pitänyt mitään yhteyttä. Ei saatu edes elatusmaksuista sovittua kuin väkipakolla, tapaamisia hän perui. Tuntuu epäreilulta, että isä onkin nyt niin kiva ja ihana, vaikka hän ei ikinä joutunut käymään läpi sitä mitä minä kävin. Ei luopunut mistään, ei yrittänyt yhtään.

Tiedän, että tämä on minun syytäni. Tein liikaa töitä, vaikka olisi pitänyt olla läsnä. Halusin lapsilleni kivan kodin, mahdollisuuden harrastaa, matkustaa. Mutta nurja puoli on tämä ruma, lihava, väsynyt, laiska ja nolo äiti. Tämä tuntuu melkein siltä kuin kokisi avioeron uudestaan, tosin nyt hylkääjä on oma lapsi. Olen yrittänyt olla kiva, tehdä yhteisiä reissuja jne. Mutta kaikesta tyttäreni käytöksestä aistin vihan ja vastenmielisyyden. En tiedä muuttuuko tämä koskaan ja suren todella paljon. En voi muuta kuin yrittää elää sovussa nämä viimeiset yhteiset vuodet ja toivoa, että hän joskus taas rakastaa minua takaisin niinkuin silloin lapsena.

"Tämä tuntuu melkein siltä kuin kokisi avioeron uudestaan, tosin nyt hylkääjä on oma lapsi."

Tämä pisti silmään. Onko mahdollista, että koet tilanteessa nyt sekaisin vanhoja avioeron aiheuttamia tunteita ja niitä, jotka nousevat nykyisestä? Teini-iän jälkeen suhde vanhemman ja lapsen välillä muuttuu väistämättä: ei ole paluuta siihen lapsuuden ehdottomaan rakkauteen vanhempaa kohtaan. Se on itsenäistymisen tarkoitus, kyetä katsomaan vanhempaansa myös ihmisenä virheineen kaikkineen. Jos saisit eroteltua vanhan tuskan tästä uudesta muutosvaiheesta, tilanne voisi olla helpommin käsiteltävä sinulle ja saisit varmistettua, ettet vahingossa laske lapsesi päälle liikaa taakkaa omista tunteistasi. 16-vuotias on kuitenkin vielä lapsi. Lapsi joka kapinoi onnistuu usein itsenäistymään myös paremmin, kertomaan tunteensa vanhemmalleen ja näin teidänkin suhteesta voi tulevaisuudessa tulla aidosti läheinen, joka kestää myös elämäntilanteiden mukanaan tuomia muutoksia.

Vierailija kirjoitti:

Tyttäreni on 16v ja murrosikään tultuaan on ollut avoimen vihamielinen minua kohtaan. Haukkuu minua lihavaksi ja laiskaksi. Olen jäänyt yksinhuoltajaksi 11-vuotta sitten. Teen kokopäivätyötä ja olen sivutoiminen yrittäjä. Kotona olen usein väsynyt, en jaksa tehdä niinkuin ennen. En mielestäni ole lihava, mutta vatsan alue pullottaa ja roikkuu kolmen raskauden jäljiltä. Tyttäreni pilkka ja viha satuttaa, itken usein iltaisin. Hän on alkanut lähentyä isänsä kanssa, joka ei vuosiin pitänyt mitään yhteyttä. Ei saatu edes elatusmaksuista sovittua kuin väkipakolla, tapaamisia hän perui. Tuntuu epäreilulta, että isä onkin nyt niin kiva ja ihana, vaikka hän ei ikinä joutunut käymään läpi sitä mitä minä kävin. Ei luopunut mistään, ei yrittänyt yhtään.

Tiedän, että tämä on minun syytäni. Tein liikaa töitä, vaikka olisi pitänyt olla läsnä. Halusin lapsilleni kivan kodin, mahdollisuuden harrastaa, matkustaa. Mutta nurja puoli on

Jokainen teinityttö pitää äitiä noloa jossain vaiheessa. Kuuluu asiaan.

Tyttö saattaa nyt hakea isältä hyväksyntää ja korjaavaa kokemusta.

Salli tyttären tutustua isäänsä ilman että kaadat omat kaunat ja vihat hänen päälleen. Tytär ei ole osallinen teidän hankalaan vanhemmuuteen. Eikä hänen tarvitse kuulla, kuinka p*ska isä hänellä oli/on.

Mikäli isä ei ole vaarallinen, kannusta tutustumiseen. Et ehkä olekaan enää niin p*ska mutsi.

Vierailija kirjoitti:

Äiti ei olisi halunnut katkaista välejä, mutta sen perusteella, mitä hän on vuosien aikana sanonut, olen voinut päätellä, miksi välimme ovat hänen mielestään huonot.

 

- olen liian vahvatahtoinen

- olen itsekäs ja manipuloiva

- saan hänet itkemään ja huudan hänelle

- olen liian kevytkenkäinen

- hän ei vain jaksa soittaa minulle

- olen liian samanlainen kuin isäni, jota hän vihaa

- en ymmärrä hänen tuskaansa tarpeeksi

- ylläpidän omia elämänarvojani vain ärsyttääkseni häntä

- olen kiittämätön

- keksin asioita, joita ei ole tapahtunut

- loukkaan häntä kun en suostu tekemään kuten hän haluaa ja esiintymään yhtenäisenä perheenä

- hän ei koe tuntevansa minua ollenkaan, joka saa hänelle epämukavan olon

- hän ei ole lainkaan kiinnostunut ammattiini liittyvistä asioista eikä jaksaisi kuunnella puh

Miksi aikuinen haluaisi amnatti/työasioitaan selvittää (vanhalle) äidilleen?   Mun tyttärellä ainakin ammatti jossa vaitiolovelvollinen.  Toki jostain voivat mainita , työpaikan vaihdosta, työpaikan muutosta toiseen osoitteeseen, ylennyksestä.  Mutta että jonkun työtehtävistä pitäisi jauhaa?

Vierailija kirjoitti:

Narsistisen isäni myrkyttämä tyttäreni syyttää välirikosta minua. Välit ovat todella tulehtuneet nyt myös tyttären kanssa, enkä tiedä miten tilanteen voisi ratkaista.

Kieroa ja sairasta peliä selkäni takana, kaikkea ei voi tässä luetella😞

Sama täällä. En tiedä haluanko enää edes olla väleissä koska uskoo että isäänsä. Tavallaan omaa syytäni koska silottelin kaiken sonnan kun oltiin naimisissa. Silti olen valtavan pettynyt ettei osaa ajatella itse.

Vierailija kirjoitti:

...jatkuu



Tiedän että monella on ollut vielä paljon rankempaa lapsena kuin minulla, ja mielestäni on täysin ok laittaa välit kokonaan poikki, jos se on itselle parempi. Mutta samalla olen sitä mieltä, että nämä neuvot täällä, jossa ollaan sitä mieltä että IHAN AINA vika on vain äidissä, ja että äidin pitäisi mennä solmuun ja pyydellä loputtomasti anteeksi kaikkea mistä ei edes tiedä miksi, on todella typeriä. Siis ne on lapsen tasolle jääneen rajattoman ihmisen neuvoja. Aikuisen ihmisen pitää pystyä tai opetella käyttäytymään kuin aikuinen, vaikka lapsuus olisi ollut huono. Ja osa sitä on juuri tuollaisesta älyttömästä rajattomuudesta pois opettelu. Jos on niin haavoilla, mitä tuollaiset viestit antaa ymmärtää, niin kannattaa hakea itselleen oikeasti apua, eikä kuvitella, että äidin totaalinen nöyrtyminen ja nöyryyttäminen jotenkin parantaisi ne haavat. Ei paranna.

Aika monella tämmöisissä tapauksissa nimenomaan on se tilanne, että tytär on kasvanut aikuiseksi ja yrittää parantaa välejä ja luoda aikuisen, keskinäiseen kunnioitukseen perustuvan suhteen äitiinsä, mutta äiti ei ole tähän kykenevä. Narsisti-äiti ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi ja on jumittunut tyttären lapsuuden aikaisiin roolimalleihin, ja jatkaa tyttären kiusaamista, ilkkumista, pilkkaamista, vähättelyä, mitätöintiä, halveksuntaa, kaikenlaista ilkeilyä ja henkistä tuhoamista aina, kun tämän kanssa on millään muotoa vähääkään tekemisissä.

Narsistien uhrien tuki ry:n kanta on, että narsisti-vanhempiin ei kannata olla missään yhteyksissä, koska nämä vain loukkaavat niin paljon ja pahasti aina vaan uudestaan ja uudestaan joka kerta, jos heidän kanssaan on vähääkään tekemisissä.

Tällainen tapaus taustalla mm. minulla. Emme ole 15v. olleet missään yhteyksissä. En kaipaa, harvoin edes muistan häntä. Ei kiinnosta yhtään, mitä hänelle kuuluu. Uskon, että tunne on molemminpuolinen. Olen myös vakuuttunut siitä, että ns. äitini vihaa minua ja on aina vihannut ja kadehtinut. En tule suremaan kuolemaansa. Suren kuitenkin, että minulla ei ole koskaan ollut todellista äitiä ja että tuo henkilö myös käänsi veljeni minua vastaan, mikä kuvio jatkuu edelleen keski-ikäisinä. Olin se sylkykuppi, johon purettiin kaikki paha olo isän lähdön jälkeen, perheen musta lammas. Narsisti-äidille kun tytär on kilpailija, joka tulee tuhota ja ajaa pois.

Olen se tytärö jolla on huonot välit äitiinsä.

Meillä oli ennen hyvät välit ennen kuin isäni kuoli. Äitistäni tuli AHNE. Perheen kiinteistön ja tontin omisti isäni ja äitini sai 50% avioliitto-oikeuden perusteella, siskoni ja minä saimme kummatkin 25%.

Melkein heti isäni kuolemani jälkeen äitini halusi ottaa huomattavan lainan tehdäkseen remontin. Koska kiinteistön omistus on jaettu äitini tarvitsi myös minun allekirjoitukseni saadakseen lainan. 

En pitänyt sitä ongelmana, mutta kun minä joka siihen aikaan tein päivisin määräaikaisia kokoaikatöitä asiantuntijatehtävissä ja illalla opiskelin, tarvitsin pankin lainapäätöksen lisäksi 20 000 lisävakuutta(ei siis takausta) ja lisäksi minulla oli 30 000 osakkeita myytäväksi asuntoa varten Hgissä, en saanutkaan allekirjoitusta jotta olisin saanut vakuuden.

Äidilläni ja siskollani meni käytännössä välit poikki tämän vuoksi. Itse autoin kuolinpesän kiinteistön töissä, mutta siskoni ei tehnyt mitään, eikä ole tehnyt vieläkään mitään ja autoin toisia unelmissa eteenpäin en saanutkaan apua, vain työorjana olemista.

Äitini olisi ostanut oman osuuteni alle verotusarvon, mutta en suostunut myymään, halusin käyttää vain osaa osuuttani vakuutena eteenpäin menemiseen. Äitini olisi siis käyttänyt minun taloudellista tilaani hyväkseen "ryöstääkseni" osuuteni.

Kun en suostunut myymään ei hän suostunut vakuudeen käyttämiseen.

Kaiken lisäksi äitini ei tehnyt ostotarjousta minulle henkilökohtaisesti vaan laittoi asianajajan asialle.

JOssain vaiheessa huomasin äitini todellisen luonteen ja en ole nähnyt häntä kahteen vuoteen vaikka asumme suht lähellä. En ole antanut hänelle edes puhelinnumeroani mutta soitan muutaman kerran vuodessa.

Äitini ei edes silloin kun hänellä oli puhelinnumeroni soittanut minulle koskaan paitsi silloin kun oli tulossa juhlanpyhät, että tulenko käymään. Luultavasti halusi tyttärensä  vai seuraksi pääsiäiseksi, jouluksi yms. kun siskoni ei siellä käy.

Ei koskaan kysy, mitä minulle kuuluu, miten opiskelut sujuvat, onko miestä tai lapsia tulossa. Elämäni ei kiinnostan äitiäni ollenkaan. Oikeastaan emme puhu mitään henkilökohtaisia asioita. Äitini on joutunut sairaalaan, mutta minulle ei koskaan ilmoiteta siitä että hän on joutunut sairaalaan eikä hän kerro minulle mitään.

Lapsena isä oli perhettään kohtaan väkivaltainen,mutta se loppui kun isäni sairastui diabeskseen ja alkoholin käyttö jäi pois.

Kävin muutaman kerran lääkärissä, mutta perheemme ei saanut apua. Äitini ei puuttunut isäni lyömiseen, vaan antoi sukulaisilleen ymmärtää, että hän on se uhri.

Myöhemmin isäni sopi äitini kanssa asian, mutta minun kanssani ei koskaan keskusteltu asiasta, siskostani en tiedä. 

Äitini ei koskaan puhunut tai asiaa ei käsitelty perheenä eikä äitini koskaan ole puhunut siitä meidän kanssamme. Olen yrittänyt saada äidiltäni vastauksia, mutta hän kieltäytyy puhumasta siitä.

Nyt minulle on diagnoosi traumaperäisestä stressihäiriöstä. 

Isäni kuoleman jälkeen äitini liittoutui siskoni kansa ja minä jäin yksin, olinhan isän tyttö.

Äitini on hyvä manipuloimaan ihmisiä, mutta itse olen herännyt tähän vasta viimeisen 7 vuoden aikana etten enää lankea näihin "olen ihan yksin täällä"/en saa tätä tehtyä eli hän esittää heikkoa että minä tarjoutuisin tekemään asioita hänen puolestaan ja menisin hänen seurakseen...