Lue keskustelun säännöt.
Äiti, jolla on huonot välit tyttäreesi - Miksi?
Kiinnostaisi kuulla rehellinen vastaus. Minä en tuomitse, mutten voi muiden puolesta luvata.
Osaatko sanoa mistä huonot välit johtuvat? Kärsitkö tilanteesta? Minkä ikäinen tytär sinulla on?
Olen itse tytär, mutten äiti.
Kommentit (240)
Äitini aivopesi minut lapsena isääni vastaan. Edelleenkään hän ei myönnä sitä, koska ”aina sanoi, että saan mennä isän luo ja tykätä olla siellä”, muttei jostain syystä muista kehittelemään valheita ja kieroiluja, joiden vuoksi en niin paljon mennyt. Kaiken lisäksi tilanne näytti usein siltä, että olin äidin mukana suunnitellut sitä.
En voi antaa anteeksi ja välillä tunnen itseni hulluksi, kun hän ei myönnä mitään. On olevinaan ihanista ihanin, mutta oikeuttaa tekonsa ”omilla vaikeilla tunteillaan.”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeuttini määritteli että äidilläni on narsistinen persoonallisuushäiriö.
Emme ole koskaan olleet äitini kanssa läheisiä.
Onneksi isäni oli aivan ihana ja viisas ihminen.
Äitini oli väkivaltainen lapsuudessani. Menetti malttinsa hakkasi lautasilla päähän jne.
Muun ajan hän jätti minut käytännössä heitteille vaikka oli kotirouva ja muutakaan tärkeää tekemistä ei ollut.
Noin 10 vuotta elämästäni kuuntelin äitini huutamista ja raivoamista kodissamme. Äiti ole aina ottamassa avioeroa milloin mistäkin.
Muistan jossain läheltä piti erotilanteessa ääneen toivoneeni että voisin muuttaa pois isän kanssa..
Äitini syytti minua jo lapsuudessani oman elämänsä pilaamisesta. Olin lapsi jonka ei pitänyt syntyä ja hän sanoi sen aika suoraan.
Mitään ”tyttöjen kesken” shoppailua tai tekemistä ei koskaan ollut. Äitini hankki itselleen paljonkin vaatteita ja koruja ja oli tarkka ulkonäöstään mutta minulla oli kouluaikoina vain yksi ruma paita jota itse pesin nyrkkipyykillä puhtaaksi.
Äitini nolasi minua julkisisesti, levitti asioitani estoitta ja hakkui minua jatkuvasti erityisesti ulkonästäni.
Mikään ei koskaan riittänyt.
Nuoruudessani en muista että äitini olisi koskaan ollut kiinnostunut asioistani. Omista työhuolistaan ja hankalista työkaveriestaan hän jaksoi jauhaa viikonloppuisin tuntitolkulla viinipullon ääressä. Aina vaan itsestään.
Silloin harvoin kun hän ei haukkunut muita muisti aina välillä kehua miten hyvä oli työssään ja miten paljon häntä oli työpaikalla kehuttu.
Opiskeluaikoinani äitini hyökkäsi asuntooni miten huvitti omilla avaimillaan haukkumaaan minua ja tuhoamaan seurusteluyritykseni.
Välillä isovanhemmuus lapseni kanssa sujui muutaman vuoden paremmin ehkä normaalin ja ihanan isäni ansiosta.
Isän kuoleman jälkeen helvetti pääsi irti.
Äiti varasti omaisuuttani, yritti törkeää veropetosta perukirjan laatimisen yhteydessä, valehteli pesänjaossa.
En halua enää tavata äitiäni. Yritän pysyä terveenä ja keskittyä perheeseeni.
Olen 30+ v tytär jolla on etäiset välit äitiin. Äitini kärsii ja on ahdistunut (hänen omia sanojaan) koska minä olen vihainen ja arvaamaton, raivostun yllättäen tyhjästä eikä hän tiedä mitä minulle uskaltaa sanoa. Joutuu tanssimaan munankuorilla seurassani.
Todellisuudessa äiti on ollut lapsesta asti minua kohtaan kriittinen, nälvinyt, pitänyt pilkkanaan, jättänyt sekä henkisesti että terveydellisesti heitteille. Päiväkirjat on luettu, ei ole autettu läksyissä tai käyty vanhempainilloissa. Ei viety lääkäriin vaikka luu murtui. Ei opetettu pesemään hampaita. Jos itkin niin naurettiin.
Jos otan näitä asioita esille, niin olen joko keksinyt ne päästäni tai olen hirveä ihminen kun kiusaan ja nöyryytä häntä. Huutaa ja itkee ensimmäisestä tavusta alkaen, eikä anna minun sanoa asiaani rauhallisesti. Nykyäänkin puhuttelee minua kuin lasta joka ei osaa elää elämäänsä. Vähättelee tunteitani ja kokemuksiani. Joka asiasta joku negatiivinen kommentti sanottavana. Viimeisin taisi olla typerän kalliit korvakorut.
Olen tehnyt päätöksen meidän molempien puolesta ja pidän välit nykyään etäisenä. Vastaan viesteihin viiveellä ja lyhyesti, mutta ystävällisesti. En kerro omia asioitani lainkaan. En soittele oma-aloitteisesti enkä mene käymään kuin korkeintaan kerran vuodessa kahvittelun verran.
Tietenkin harmittaa, mutta minä en voi tälle mitään. Olen jo kauan sitten ymmärtänyt että minulla on vain kaksi vaihtoehtoa: Olla mitätöity ja nälvitty, tai etäisen kohtelias. Valitsen jälkimmäisen.
186 jatkaa:
Tosiaan tuo ns raivoaminen on varsinkin nuorempana ollut ainoa keino tulla kuulluksi. Nykyään ei tarvitse kuin ottaa vakava äänensävy ja siihen reagoidaan yhtä dramaattisesti, kuin huutaisin pää punaisena. Olen liian herkkä, suutun yllättäen (esim. kun huomautan, että osaan itse valita omat lomakohteeni, kiitos) ja mitään ei saa sanoa. Koen, että minulle on valittu tietty rooli eikä minulla ole itselläni sanaa asiaan. Hyväksyn nykyään, että voin vaikuttaa vain omaan toimintaani.
Mun tyttäreni otti maantieteellistäkin etäisyyttä, koska mä äitinsä olen alkoholisti. Ihan aiheesta siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini aivopesi minut lapsena isääni vastaan. Edelleenkään hän ei myönnä sitä, koska ”aina sanoi, että saan mennä isän luo ja tykätä olla siellä”, muttei jostain syystä muista kehittelemään valheita ja kieroiluja, joiden vuoksi en niin paljon mennyt. Kaiken lisäksi tilanne näytti usein siltä, että olin äidin mukana suunnitellut sitä.
En voi antaa anteeksi ja välillä tunnen itseni hulluksi, kun hän ei myönnä mitään. On olevinaan ihanista ihanin, mutta oikeuttaa tekonsa ”omilla vaikeilla tunteillaan.”
Entinen vaimoni on tehnyt lapsellemme juuri tämän. Kuulemma kehottaa käymään isänsä luona mutta tyttö ei tule koska äidin suhtautuminen isään "estää" häntä lähtemästä.
Vierailija kirjoitti:
Narsistinen ja ilkeä pahansuopa äiti on lähes AINA täysin sairaudentunnoton eikä myönnä että hänessä on vikaa. Syy kylmiin väleihin on 100% kiittämätön lapsi.
En itse pystynyt tekemään lapsia tuon toistuvan kiittämättömäksi syyttelyn jälkeen. Jokin vaan meni sisällä rikki.
Ei, en ole väleissä. Toinen syy on rahapuhe joka on suosikkiaiheitaan.
Tämäkin kääntyi kohdallani niin että kaikki omaisuuden kartuttaminen tuntuu vastenmieliseltä.
On tietysti vittumaista, että näin paljon kyseinen ihmishirviö saa vaikuttaa psykologisesti. Jonkin pysyvän näköalattomuuden tuo minuun jätti, en pysty asettamaan juuri tavoitteita enkä keksi unelmia. Toisaalta onnellisuuden feikkaus ja vaikutuksen tekeminen muihin ei ole mun juttuni. Moni asia olisi silti voinut mennä edes vähän suotuisammin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minunkin äitini on näitä, jotka valittavat että minun pitäisi puhua hänelle ja kertoa mistä syytän. Olemme etäisiä, mutta puhun äidilleni aina kohteliaasti. Hän ei minulle. Kun hän tulee käymään (hyvin harvoin), olen hyvin vieraanvarainen. Hän syyllistää, etten käy, muttei siellä aina saa edes ruokaa. Ihmettelee miksen kerro hänelle kaikkea, mutta juoruilee koko ajan muiden asioita.
Ne muutamat kerrat, kun hän on "yrittänyt aikuisesti selvitellä", se on käytännössä tarkoittanut hysteeristä/katkeraa piikittelyä, haukkumista, jopa huutamista. Ei ole välittänyt, jos on saanut minut itkemään. Kohtelee minua eri tavalla kuin sisaruksiani. Syyttää siitä että on jo lapsena ollut huonot välit. (Ei koskaan ole lapsen vika.)
Miksi haluaisin puhua ihmiselle, johon en luota? Joka ei kohtele minua kunnioittavasti? Joka todennäköisesti juoruaa asiani eteenpäin? Joka on selkeästi päättänyt jo ettei ole syyllinen mihinkään, kun jo lapsuudesta syyttää minua?
En kaipaa läheisiä välejä. Kaipaan vain ystävällistä ja kunnioittavaa suhtautumista, sellaista peruskohteliaisuutta. Siitä ne muutkin ihmissuhteet pikkuhiljaa alkavat rakentumaan, eivät pakotuksella ja syyllistyksellä.
Oletko minä?
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttini määritteli että äidilläni on narsistinen persoonallisuushäiriö.
Emme ole koskaan olleet äitini kanssa läheisiä.
Onneksi isäni oli aivan ihana ja viisas ihminen.Äitini oli väkivaltainen lapsuudessani. Menetti malttinsa hakkasi lautasilla päähän jne.
Muun ajan hän jätti minut käytännössä heitteille vaikka oli kotirouva ja muutakaan tärkeää tekemistä ei ollut.Noin 10 vuotta elämästäni kuuntelin äitini huutamista ja raivoamista kodissamme. Äiti ole aina ottamassa avioeroa milloin mistäkin.
Muistan jossain läheltä piti erotilanteessa ääneen toivoneeni että voisin muuttaa pois isän kanssa..Äitini syytti minua jo lapsuudessani oman elämänsä pilaamisesta. Olin lapsi jonka ei pitänyt syntyä ja hän sanoi sen aika suoraan.
Mitään tyttöjen kesken shoppailua tai tekemistä ei koskaan ollut. Äitini hankki itselleen paljonkin vaatteita ja koruja ja oli tarkka ulkonäöstään mutta minulla oli kouluaikoina vain yksi ruma paita jota itse pesin nyrkkipyykillä puhtaaksi.Äitini nolasi minua julkisisesti, levitti asioitani estoitta ja hakkui minua jatkuvasti erityisesti ulkonästäni.
Mikään ei koskaan riittänyt.Nuoruudessani en muista että äitini olisi koskaan ollut kiinnostunut asioistani. Omista työhuolistaan ja hankalista työkaveriestaan hän jaksoi jauhaa viikonloppuisin tuntitolkulla viinipullon ääressä. Aina vaan itsestään.
Silloin harvoin kun hän ei haukkunut muita muisti aina välillä kehua miten hyvä oli työssään ja miten paljon häntä oli työpaikalla kehuttu.Opiskeluaikoinani äitini hyökkäsi asuntooni miten huvitti omilla avaimillaan haukkumaaan minua ja tuhoamaan seurusteluyritykseni.
Välillä isovanhemmuus lapseni kanssa sujui muutaman vuoden paremmin ehkä normaalin ja ihanan isäni ansiosta.
Isän kuoleman jälkeen helvetti pääsi irti.
Äiti varasti omaisuuttani, yritti törkeää veropetosta perukirjan laatimisen yhteydessä, valehteli pesänjaossa.En halua enää tavata äitiäni. Yritän pysyä terveenä ja keskittyä perheeseeni.
Kiitos kirjoituksestasi. Sinulla on hyvin samankaltaisen kuuloinen äiti kuin minulla. Hyvin paljon samanlaisia kokemuksia. Voimia meille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää on ajankohtaista nyt itselleni, koska pistin äitiini välit poikki.
Me emme kumpikaan olla täydellisii, että kadun asioita mitä olen äidille sanonut jälkeenpäin, mutta taas äitini ei tunnu katuvan mitään omia tekojaan/sanoja vaa kääntää sanojani/tekojani itseäni vastaan. Meiän välit ovat olleet aika kauan on/off että silloin kun me aletaan riitelemään vanhoista asioista eli haluan kertoo miltä ne tilanteet ovat tuntuneet ja halunut selvittää niitä kahen kesken, niin äitini uhriutuu, väärentelee sanojani, passiivisaggresiivisen tuntuinen ja ottaa riita tilanteisiimme ulkopuolisii ihmisii mukaan ketkä eivät liity riitelyymme. Ja itse oon kylmä/välinpitätön äitiäni kohtaan (että molemmat tässä haastetaan riitaa eikä kuunnella toisiamme yhtään)
Olen toivonut että saisin sanottuu tunteistani/ajatuksistani suoremmin äidilleni (mun vikani on puhumattomuus ja haudon sisälläni vaikeita tunteitani sisälläni) että ilmaisen pettymystäni impulsiivisesti äitiäni vastaan. Ja sitten äitini provosoituu, ja vertailee mua esim tätiini "alat kuulostaa ihan X:ltä.. onneksi veljesi Y ei ole samanlainen kuin sä" siis mitä vittua...
Ensimmäisen kerran otin asian esille, että jos me selvitelemme yhteisiä asioitamme niin silloin ei oteta ulkopuolisia riitelyy mukaan.
Muistan varhaislapsuudessani vielä silloin kun vanhempani olivat yhdessä, niin ne eivät ikinä näyttänyt ulospäin pahaa oloa/tai riidelleet meiän lastemme nähden. Eron jälkeen, kun isäni jatkoi elämäänsä eteenpäin ja löysi uuden puolison niin silloin paskamyrsky vasta alkoi. Äitini alkoi manipuloimaan/mustamaalailee isääni ja äitipuoltani ihan missä vaa muodossa. Sen ikäsenä kun en aikuisten asioista ymmärtänyt mitään (eron syytä, syy vihaa isää kohtaan, syy miksi äiti ei äitipuolesta tykkää, syy miksi minut vedettii asioihin mukaan) aloin oireilemaan että ajattelin samalla tavalla kuin äitini, ja tein äidin iloiseksi jos juoruilin (liiottelemalla) miten isällä ja äitipuolella on hirveä olla, eli aloin mielyttelee äitiäni ihan kaikessa jopa oli kysynyt multa "kumpi on parempi vanhempi minä vai isäsi" ja tietenkin vastasin "no sinä" koska pelkäsin loukkaavani äitiäni, vaikka sisimmässäni tunsin joku tässä tilanteessa/asiassa mättää.
19- vuotiaana sain kaiken kerrottuu isälleni ja äitipuolelleni (kun olin välitpistänyt äitiini kohtaan) se tuntui helpottavalta kun sain kerrottuu kaiken niille, ja se särähti korvaani kun äitipuoleni sano kun olin lapsi 6-7-vuotias kohtelin häntä tosi ylimielisesti/kylmästi (huom: ei syytelevällä tavalla sanonut) se tavallaa arveli että äitini on mun päätäni sotkenut, ja ymmärsi olen vielä lapsi joka ei vielä tiedä ihan kaikkee aikuisten asioista. Ja silloin ekan kerran kuulin isältä/äitipuolelta kamalia asioita äidistäni, mikä vahvisti mun epäluulouttani äitiäni kohtaan onkohan kaikki ihan totta mitä on sanonut isästäni/äitipuolesta.
Vaikka molemmissa on vikoja, silti en toivo äidilleni mitään pahaa.
Vierailija kirjoitti:
Minä vastaan äitinä. Välit tyttäreeni ovat näennäisesti ok mutta koen hänen seuransa raskaaksi. Hän pitää minua vanhana junttina joka ei ymmärrä mistään mitään, hän itse on kovasti tiedostava ja ”ajan hermolla”. Hän korjaa ja kyseenalaistaa herkästi minua kaikessa mitä sanon ja tämä tekee keskustelun ja kanssakäymisen hieman ahdistavaksi. Ja toki hänellä saa ja pitää olla omat mielipiteet ja jutut, en tarkoita sitä, saan vain koko ajan olla varpaillani etten loukkaa tai närkästytä häntä. Tapaamme kyllä lähes viikoittain, kutsun häntä syömään kotiin ja viime viikolla olimme yhdessä teatterissa ja mökillä. En uskalla ottaa asiaa tyttären kanssa puheeksi koska sekin olisi varmasti väärin. Tilanne surettaa minua, en tiedä kokeeko hän tätä ongelmaksi.
Minä olen 48 v. ja tytär 21, hänen kaksi nuorempaa sisarustaan asuvat vielä kotona.
Minun kuusikymppinen äitini syyllistää ja ivaa minua, neljästä tyttärestään ainoana. Milloin en vastaa kyllin nopeasti hänen soittoonsa, jossa hän provosoi kaikin keinoin minua kilahtamaan. "Kyllä sä olet sitten liian laiha/liian lihava. Mikset laita hiuksiasi yhtä siististi kuin sisaresi, älä nyt huulipunaa käytä, eivät sisaresikaan..." Piikittelyä marisevalla äänellä. Yritän olla provosoitumatta, mutta livenä en voi moista kuunnella. Äidin äiti käyttäytyi minua kohtaan samoin, synnyin palvotun esikoisen jälkeen. Nyt itse äitinä varon äitini käutöstä. Iloitsen pojistani, jokaisesta yhtä lailla. Olen synnyttänyt heidän elämään omaa elämäänsä, en miellyttämään väkisin minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä kuulostaa täysin samalta kun minun tämän hetken tilanne, äitini teki selväksi omassa lapsuudessa kuinka tein kaiken aina väärin ja häpäisin. Itse hän oli olevinaan täydellinen akateeminen upea ihminen (toki ilman ystäviä) ja todellisuudessa hän joi ja käytti rauhoittavia työnsä ulkopuolella.
Omat lapset olen kasvattanut toisin. Vanhin lapseni käyttäytyy juuri kuvailemallasi tavalla ja haukkuu pahasti jos en anna mitä hän haluaa. Omat rahat käyttää päihteisiin, hän saisi ulkoista apua mutta ei ota vastaan. On täysi ikäinen joten en voi tehdä itse juuri mitään asialle.
Päätin myös että riittää jatkuva viesteillä haukkuminen ja tein asian selväksi, joskus vaan täytyy antaa oppia kantapään kautta asiat.
Kyllä, enkä tiedä miksi. En pysty selvittämäänkään, koska tytär on katkaissut välit enkä saa häneen yhteyttä. Välit alkoivat etääntyä jo kymmenen vuotta sitten, kun tytär oli lukiossa. Yo-juhlat pidettiin vielä kotona, ja pian sen jälkeen tytär muutti opiskelemaan, autoin myös opiskelija-asunnon hankinnassa. Pidettiin sen jälkeen yhteyttä harvenevasti. Tuli kausia, ettei hän vastannut yhteydenottoihin. Valmistumisensa jälkeen ollaan tavattu alle viisi kertaa. Nykyään on poistanut minut somesta, vaihtanut puhelinnumeron ja uusi numero on salainen. Ei mitään kontaktia enää vuosiin. Pahinta on, että en tiedä miksi.
Viimeksi kun nähtiin, tytär sanoi että hänellä oli hyvä lapsuus. Niin kuin varmasti olikin. Tein pitkää päivää töissä, mutta arkisin oli aina perheen yhteinen päivällinen, keskustelimme ja kerroimme päivän kuulumiset, ja viikonloppuisin sauna ja leffailta herkkuineen. Matkustelimme yhdessä pari kertaa vuodessa ja sai harrastaa mitä itse halusi. Ei häntä mollattu, vaan kannustettiin ja rakastettiin. Välit olivat hyvät koko lapsuuden. Sitten murrosiässä tapahtui jotain, mistä en saa kiinni enkä ymmärrä.
Kärsin kovasti. Nytkin itken kun kirjoitan. Olen epäonnistunut äitinä. Ei minulla ole kotoa hyvää esimerkkiä, mutta olisin voinut opetella ja olla itse parempi. Olen vain huono paska kun en pystynyt näin tärkeää asiaa hoitamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, ei meilläkään ole sellaista selkeää syytä, kuten päihdekäyttöä, väkivaltaa tai laiminlyöntiä. Olen miettinyt voisiko olla että paineet menestyä elämässä aiheuttavat ahdistusta, niin että tytär kokee ettei vastaa minun odotuksia tai vaatimustasoa. Omasta mielestäni en ole asettanut vaatimuksia muuta kuin itselleni, mutta tytär voi kokea että hänen pitäisi pystyä vähintään samaan. Ettei mikään riitä.
Vierailija kirjoitti:
Kovin vähän on huonosta väleistä avautuvia äitejä palstalla. Johtuuko se siitä, ettei kehdata kertoa totuutta? Palstalla on kuitenkin vuosien aikana ollut paljon ketjuja, joissa tyttäret avautuvat huonoista väleistä.
Miksen kehtaisi kertoa totuutta? Eihän sellaista voi salata keneltäkään.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, enkä tiedä miksi. En pysty selvittämäänkään, koska tytär on katkaissut välit enkä saa häneen yhteyttä. Välit alkoivat etääntyä jo kymmenen vuotta sitten, kun tytär oli lukiossa. Yo-juhlat pidettiin vielä kotona, ja pian sen jälkeen tytär muutti opiskelemaan, autoin myös opiskelija-asunnon hankinnassa. Pidettiin sen jälkeen yhteyttä harvenevasti. Tuli kausia, ettei hän vastannut yhteydenottoihin. Valmistumisensa jälkeen ollaan tavattu alle viisi kertaa. Nykyään on poistanut minut somesta, vaihtanut puhelinnumeron ja uusi numero on salainen. Ei mitään kontaktia enää vuosiin. Pahinta on, että en tiedä miksi.
Viimeksi kun nähtiin, tytär sanoi että hänellä oli hyvä lapsuus. Niin kuin varmasti olikin. Tein pitkää päivää töissä, mutta arkisin oli aina perheen yhteinen päivällinen, keskustelimme ja kerroimme päivän kuulumiset, ja viikonloppuisin sauna ja leffailta herkkuineen. Matkustelimme yhdessä pari kertaa vuodes
Mulla saman tyyppisiä kokemuksia. En osaa olla parempi äiti, en osannut kysyä hänen ongelmista. En tiennyt hänellä olevan ongelmia, olin typerä. Ajattelin, että kertoo halutessaan jos jotain on. En halunnut olla tuppautuva äiti. Olin väärässä.
Vierailija kirjoitti:
Kasvatuksessa on mennyt todella jotakin vikaa jos lapsi ei halua olla äidin kanssa tekemisissä aikuisena. Turha äidin syyttää lapsen persoonaa, niinkuin täällä muutamat kommentoijat. Ettekö vieläkään ole sitä tajunnut, se on teidän syy ja toivottavasti edes nyt yrittäisitte korjata virheenne.
Ei sitä voi enää tehdä jos lapsi ei halua puhua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen paska äiti. En vaan tiedä miksi, kun ei ole edes vaivauduttu kertomaan.
Etkä ole aivautunut kysymään? Tai selvittämään onko jotain anteeksipyydettävää?
No tuo on hyvä vinkki, voisi pyytää anteeksi. Toivottavasti sitä ei katsota tunkeiluksi ja ahdistelluksi. Kokeillaan.
Äitini on narsisti tai hänellä on vähintään vahvoja narsistisia piirteitä. Syyttelee muita omista valinnoistaan, uhriutuu, pyörii katkerissa muistoissaan, joita on kertynyt jo 40-luvulta lähtien. Lisäksi hänellä on harhaluuloisuushäiriö.
t. tytär, joka ei jaksa kuunnella tunnin yksinpuhelua mikä on taas väärin tai mennyt vikaan.