Lue keskustelun säännöt.
Äiti, jolla on huonot välit tyttäreesi - Miksi?
Kiinnostaisi kuulla rehellinen vastaus. Minä en tuomitse, mutten voi muiden puolesta luvata.
Osaatko sanoa mistä huonot välit johtuvat? Kärsitkö tilanteesta? Minkä ikäinen tytär sinulla on?
Olen itse tytär, mutten äiti.
Kommentit (240)
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttini määritteli että äidilläni on narsistinen persoonallisuushäiriö.
Emme ole koskaan olleet äitini kanssa läheisiä.
Onneksi isäni oli aivan ihana ja viisas ihminen.Äitini oli väkivaltainen lapsuudessani. Menetti malttinsa hakkasi lautasilla päähän jne.
Muun ajan hän jätti minut käytännössä heitteille vaikka oli kotirouva ja muutakaan tärkeää tekemistä ei ollut.Noin 10 vuotta elämästäni kuuntelin äitini huutamista ja raivoamista kodissamme. Äiti ole aina ottamassa avioeroa milloin mistäkin.
Muistan jossain läheltä piti erotilanteessa ääneen toivoneeni että voisin muuttaa pois isän kanssa..Äitini syytti minua jo lapsuudessani oman elämänsä pilaamisesta. Olin lapsi jonka ei pitänyt syntyä ja hän sanoi sen aika suoraan.
Mitään tyttöjen kesken shoppailua tai tekemistä ei koskaan ollut. Äitini hankki itselleen paljonkin vaatteita ja koruja ja oli tarkka ulkonäöstää
IHana isäsi ei puuttunut mihinkään? Katseli vierestä kun nyrkkipyykillä pesit sitä ainoaa paitaasi?
Tuolla on alussa monta viestiä, missä tällä lailla vierestä katsellut äiti on julistettu yhtä pahaksi kuin sadistinen isä. Miksi isä voi olla hyvä, vaikka antaa äidin kaltoinkohdella noin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mä nyt sano, että mulla varsinaisesti on huonot välit tyttäreeni, mutta selvästi etäisemmät kuin poikaani.
Meillä vaan ei ole tytön kanssa mitään yhteistä, hänellä on tosi outo huumorintaju, joka ei yhtään käy omani kanssa yhteen. Ei oikein muutenkaan osata puhua toisillemme.
Onko tilanne mielestäsi ihan ok, vai harmittaako etäisyys? Onhan se niin, etteivät kaikki luonteet natsaa yhteen ja se on varmasti ihan normaalia.
Ap
Siinä vaiheessa, kun äiti kuvittelee että lapsen pitäisi olla hänen oma kopionsa, niin ongelmat alkavat.
Vastaan tyttärenä. Välimme ovat etäiset, koska äitini on täysin rajaton ja yrittää hallita kaikkea ympärillään. On pakko rajoittaa kyläilyä ja puheluja, koska jos niitä on liian usein, niin alkaa tunkea joka asiaan omia mielipiteitä ja yrittää määräillä miten meidän tulisi elää. Olen yli 50 joten ei ole muutosta tiedossa, en ole sitä enää pitkään aikaan odottanutkaan. Kerran viikkoon puhelu ja kerta tai kaksi kyläilyä kuukaudessa pitää tilanteen tasapainossa. Toki yrittää milloin milläkin syyllä kelata sisään, mutta huomaan yleensä milloin on kyse vain siitä että haluaa hallita.
Harmi, sillä olisi ollut hienoa jos meillä olisi ollut normaalit välit. Olisi voitu joskus tehdä jotain yhdessä ilman sitä jatkuvaa päällepäsmäröintiä.
"Älä anna lastesi tavata äitiäsi"
Isovanhemmat ja mummot ovat tärkeitä lapselle, juuret, suku. Itselläni ei koskaan enää ollut eikä lapsillani jotka nytkin aikuisina surevat kun ei ollut mummoja kuin muilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttini määritteli että äidilläni on narsistinen persoonallisuushäiriö.
Emme ole koskaan olleet äitini kanssa läheisiä.
Onneksi isäni oli aivan ihana ja viisas ihminen.Äitini oli väkivaltainen lapsuudessani. Menetti malttinsa hakkasi lautasilla päähän jne.
Muun ajan hän jätti minut käytännössä heitteille vaikka oli kotirouva ja muutakaan tärkeää tekemistä ei ollut.Noin 10 vuotta elämästäni kuuntelin äitini huutamista ja raivoamista kodissamme. Äiti ole aina ottamassa avioeroa milloin mistäkin.
Muistan jossain läheltä piti erotilanteessa ääneen toivoneeni että voisin muuttaa pois isän kanssa..Äitini syytti minua jo lapsuudessani oman elämänsä pilaamisesta. Olin lapsi jonka ei pitänyt syntyä ja hän sanoi sen aika suoraan.
Mitään tyttöjen kesken shoppailua tai tekemistä ei koskaan ollut. Äitini hankki itselleen pa
Nykyään kun lain mukaan vanhemmuus on sukupuoletonta niin lapsi voi todellakin jäädä kahden isänsä kanssa. Äidin vikahan se tietysti silloinkin on, sillä äiti on kaiken pahan alku ja juuri ja paras syntipukki, mutta saapahan ainakin äiti pitää oman elämänsä, eikä tarvitse tuhlata sitä jonkun r aiskauslapsen paapomiseen :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Älä anna lastesi tavata äitiäsi"
Isovanhemmat ja mummot ovat tärkeitä lapselle, juuret, suku. Itselläni ei koskaan enää ollut eikä lapsillani jotka nytkin aikuisina surevat kun ei ollut mummoja kuin muilla.
On helppo surra sitä mitä ei ole päässyt kokemaan. Minulla oli nuo, ja luovuin kaikista sitä mukaa kun kävivät väkivaltaisiksi. Mitä vapaampana lapsi saa elää, sitä parempi. Sitä on ehkä äkkiseltään vaikea uskoa, mutta jumala on lapsen paras ystävä, ei suinkaan joku sotatraumainen vanhus.
Vierailija kirjoitti:
jatkuu
Itse taas arvostaisin sitä, että pystyisi puhumaan ja saisi edes joskus kannustusta. Nyt se kannustus tavallaan verhotaan siihen, että minun pitää olla vahva ihminen ja kyllä sinä nyt kestät eli heillä on tavallaan odotuksena se, että minun täytyy olla tietynlainen. Ei ole varaa epäonnistua ja sitten olenkin taas he heikko ja itse pilannut asiani, kun en kestäkään sitä mitä he. Olemme niin erilaisia ihmisiä olleet aina. He ovat yrittäneet tehdä minusta vahvaa ja tavallaan olen todella erilainen introvertti ihminen, joka arvostaa juuri keskustelua. En oikein sopinut heidän lapsekseen. Olen ehkä vähän aspergeriin taipuva myös, vaikka mitään diagnoosia ei ole ja olen kyllä ihan empaattinen ihminen joka osaa tulkita muiden tunteita. Silti siitä näkyy häivähdyksiä esim tykkään olla omissa oloissani ja vaivun usein ajatuksiini. Tämä taas aina ärsytti vanhempiani. Isänikin aina sanoi, että mitä nyt olet niin nukuksissa...
Kuin omasta lapsuudestani. Kummankaan vanhempani kuolemaa en surrut, enkä itkenyt muistotilaisuudessa.
Lapsistani molemmat tykkäsivät kovasti, ja he osoittivat sen monin eri tavoin. Siitä pisteet ja kunniaa heille!
T: Lapsuudenkotinsa "Mustalammas" - ja ainoa tytär
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
...jatkuu
Tiedän että monella on ollut vielä paljon rankempaa lapsena kuin minulla, ja mielestäni on täysin ok laittaa välit kokonaan poikki, jos se on itselle parempi. Mutta samalla olen sitä mieltä, että nämä neuvot täällä, jossa ollaan sitä mieltä että IHAN AINA vika on vain äidissä, ja että äidin pitäisi mennä solmuun ja pyydellä loputtomasti anteeksi kaikkea mistä ei edes tiedä miksi, on todella typeriä. Siis ne on lapsen tasolle jääneen rajattoman ihmisen neuvoja. Aikuisen ihmisen pitää pystyä tai opetella käyttäytymään kuin aikuinen, vaikka lapsuus olisi ollut huono. Ja osa sitä on juuri tuollaisesta älyttömästä rajattomuudesta pois opettelu. Jos on niin haavoilla, mitä tuollaiset viestit antaa ymmärtää, niin kannattaa hakea itselleen oikeasti apua, eikä kuvitella, että äidin totaalinen nöyrtyminen ja nöyryyttäminen jotenkin parantaisi ne haavat. Ei paranna.
Aika moni nainen suomessa on joutunut valitettavasti jonkinlaisen pakotuksen ja painostuksen uhriksi tullessaan äidiksi. Eikä realiteetteja ole myöskään ymmärretty, mitä se tarkoittaa uran, verkostojen, ystävyyksien, parisuhteen, ym. osalta.
Olen itse sukuni ensimmäinen nainen joka saa tehdä näitä valintoja itse ja on hyvin selkeää, että en halua miestä elämänkumppanikseni, jolloin myös lapsiasia monimutkaistuu ja muuttuu jopa merkityksettömäksi. Lapsen tekeminen on vain yksi tapa "lisääntyä", esimerkiksi luova työ on jatkuvaa lisääntymistä. Lasten teko "yli tarpeen" on muutenkin hölmöä ja luo sekä yhteisöllisiä että globaaleja ongelmia, kun täällä pyörii ns. kadotettuja lapsia jotka eivät keksi muuta tekemistä kuin apinamaisen sikiämisen. Hoivavaistoni tyydyttävät muut luontokappaleet, en tarvitse siihen omaa klooniani.
Netissä on muuten erään äidin aloittama someilmiö nimetään estranged parents, löytyy YouTube videoita ynnä muuta materiaalia. Tämä kyseinen äiti, joka siis on tietysti ilman omaa syytään joutunut tyttärensä hylkäämiksi, vaikka on ollut vanhempana aivan erinomainen ja kaikkensa antanut, tekee nettiin sisältöä siitä miten nuorempi sukupolvi on kiittämätöntä, vihamielistä ja hemmoteltua sakkoa, ja joutunut rahan ahneen psykologikoneiston aivopesemäksi. Itselleni on ollut silmiä avaavaa se, miten ihan oikeasti ihminen voi olla täysin sokea omalle toiminnalleen ja jäsentää maailmaa ja ihmissuhteita täysin omista harhaisista malleistaan käsin.
Sekä tämän kanavan perustanut äiti, että oma äitini julistavat sitä, miten heille ei ole selitetty eikä kerrottu mitä he ovat tehneet väärin. Kyseinen äiti on kuitenkin saanut tyttäreltään kirjeen, jonka sisältöä ei tietenkään suostu avaamaan julkisesti paitsi niiltä osin jotka hänen tarinaansa tukevat. On todennäköistä että tuossa kirjeessä on kerrottu tyttären kokemus äidistä ja heidän suhteestaan. Samoin omalleni olen kirjoittanut sähköpostia sekä yrittänyt keskustella, mutta olen ymmärtänyt, että jos minun syyni ja kokemukseni ovat sellaisia, joita äiti ei ymmärrä eikä hyväksy, niin niitä ei olemassa. Eivät kelpaa perusteluiksi. Eli kun kuulen vanhemman valittavan hänen tulleensa hylätyksi ilman syytä, tai syytä ei ole kerrottu, ajattelen aina että syy on vain sellainen ettei se vanhemmalle kelpaa. Tämäkin kertoo siitä, ettei oman lapsen erillisyyttä itsestä ymmärretä ollenkaan, vaan sellaiset mielensisällöt jotka vanhemmasta ovat ihan höpöä, hylätään ja mitätöidään vaan kokonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ovet minun suuntaani ovat auki, tytär pitää etäisyyttä omista syistään. Kunnioitan hänen haluaan olla pitämättä yhteyttä, katsotaan, josko tilanne joskus muuttuu.
Näissä tarinoissa on aina myös se toinen puoli: miksi tytär on joutunut ottamaan etäisyyttä?
Turha kiillottaa omaa sädekehää kertomalla ovien olen tännepäin auki, jos syy etäisyyden tarpeeseen on alunperin siellä. Aikuisen tyttären voi olla pakko suojella omia rajojaan.
Eihän se nyt useinkaan ole noin mustavalkoista. Vaikka äiti olisi tehnyt virheitä, ei hänen silti tarvitse olla mikään hirviö. Ja saattaa hyvinkin kaivata tytärtään ja toivoo että voisi olla väleissä. Miksi tytär on ottanut etäisyyttä? Vika voi olla äidissä, mutta usein kyseessä on monia eri syitä esim. se että tyttären elämä on muodostunut niin erilaiseksi ettei tunnu olevan mitään yhteistä muiden syiden lisäksi. Ja vaikka lapsi ei ole mitään velkaa vanhemmilleen, kuuluu perussivistykseen olla edes kohteliaissa väleissä ellei ole täysin mahdotonta.
Tytär tarvitsee syyllisen kaikkeen, mikä on hänen elämässään mennyt pieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tyttäret eivät malta pysyä pois ketjusta 😂
Kuulostaa tutulta. Olen tyttäreni kanssa varovainen puheissa ja teoissa, koska reaktiona yleensä äreys, torjunta tms.
Murrosiässä otti vahvasti etäisyyttä molempiin vanhempiinsa. Ei kerro arjestaan, eikä juuri jutustella.
Syynä suhteemme laatuun lienee osaltaan se, että temperanttimme ovat hyvin erilaiset, samoin kiinnostuksen kohteet.
Olemme yhteyksissä käytännössä vain lapsenlasten takia. Olen etämummoudesta iloinen ja kiitollinen. Tapaamme noin 8 krt/v (asumme kaukana).
PS Oma ätini sotkeentui elämääni hirvittävän paljon, syyllisti, nolasi ja kritisoi kuolemaansa saakka. Yritin itse äitinä välttää tuollaista. Lopputuloksena minulla ja tyttärelläni on hyvin erilliset elämät. Tavallaan ok, tavallaan vähän surullista ja hankalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä voinko sanoa, että minulla olisi heihin huonot välit. Olin hyvin nuori kun he syntyi. Kun he aikuistui, tiet ja näkemykset erkaantuivat. Kyse ei ole siitä, että olisin sekaantunut heidän elämään aikuisena, sellaista ei ole ilmennyt. Vaan en pysynyt heidän elämän muutoksissaan mukana, lapsena niin rakas äiti muuttuikin heidän silmissään pahaksi äidiksi. Sen seurauksena koin epäonnistumiseni, petyin pahasti ja heiltä tullut palaute masensi minua, jouduin vetäytymään kaikesta pois, katkasin kaikki läheissuhteet. Minulla ei koskaan ollut lääke, eikä alkoholiongelmia (absolut), ongelma on ollut henkinen jaksaminen. Monet syyt johti masentumiseen ja jouduin jäämään eläkkeelle. He ovat jo keski-ikäisiä,kunnollisia suhteita ei ole ollut aikoihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on tyttäreeni aika viileähköt välit. Syynä pääosin se, että olen kertonut tyttärelle mielipiteeni hänen valinnoistaan. Odottaa neljättä lastaan ja haaveilee pitkästä kotiäitiydestä, eikä usko ettei miehen palkan varaan voi rakentaa tulevaisuutta.
Olisin toivonut että olisi jättänyt lasten hankinnan yhteen, ja alkanut luomaan omaa uraa.
Oliko teillä ennen tätä hyvät välit toisiinne? Uskotko että pääsette sovintoon?
Varmasti vaikeaa katsoa vierestä, kun oma lapsi tekee omasta mielestäsi epäedullisia valintoja. Onnea sinulle lapsenlapsista. :)
Ap
Minusta ei pitäisi olla erityisen vaikeaa antaa toisten tehdä omissa elämissään - varsinkin noinkin tavallisissa normaaleissa asioissa kuin lasten hankkiminen ja perhe-elämän ratkaisut - omat valintansa, eikä aikuisina ihmisinä tee niinkun äiti sanoo. (Toki voi monessa asiassa nätisti tuputtamatta voi tuoda omiakin ajatuksia esiin. Toisen elämän kunnioitus pitäisi silti löytyä, ja arvostelua kannattaa välttää.)
Jotkut vanhemmat jäävät kiinni siihen vanhemman rooliinsa lastensa jo reippaasti aikuistuttua, kun he elävät jo omia elämiään. Kokevat jotenkin oikeudekseen päsmäröitä ja arvostella jäkikasvunsa valintoja. Tällainen kyllä tosiaan helposti viilentää huomattavastikin välejä.
Toki sitten jotkut ihmiset ovat luonteeltaan sellaisia tietäjiä, että kaikkien muidenkin kuin omien lastensa elämistä aina "tietävät paremmin" miten kenenkin pitäisi heidän mielestään toimia, ja muuta sitten katsotaan vähän kieroon, paheksutaan, väheksytään tms..
Ap:lle kysymys: Mistä asioista ja millaisesta toiminnasta sinun näkökulmastasi katsottuna omat huonot välisi äitiisi johtuvat?
Vierailija kirjoitti:
Tytär on hyvin eri luonteinen kuin minä. Itse olen rauhallinen ja kärsivällinen. Tytär räiskyvä ja suuttuu milloin mistäkin kun asiat eivät mene mielensä mukaan. On kovin raskasta aina olla tappelemassa ja vääntämässä koko ajan kaikesta, varsinkin kun itse mieluiten välttäisi konflikteja kokonaan.
Ylikorstunut tarve koittaa vättää konflikteja, voi aiheuttaa jälikasvussa vastareaktioita. On tervettä osata kohdata myös ongelmia, eikä vaikkapa lakaista asioita mielellään vain maton alle.
Tällaisesta lähtökohdasta voi muodotua kehä, jossa toinen osapuoli koittaa ottaa korostuneen rauhallisesti välttäessään konfikteja ja toinen taas korostuneesti nostaa asioita esiin ja ilmaisee siksikin voimakkaasti tunteitaan.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on etäiset välit tyttäreeni ja se harmittaa kovasti. Päivittäin asia on mielessä ja vaivaa, mutten oikeen osaa tehdä asialle mitään. Tytär asuu avoliitossa miehen kanssa, joka on työtön pilviveikko. Tytär kyllä itse on työelämässä eikä lapsia (luojan kiitos) ole. Minun on vaikea mennä käymään siellä, kun en pidä tästä miehestä yhtään ja tuntuu, että tunne on molemmin puolinen. Tytär on myös luonteltaan samanlainen, mitä itse olin nuorena: kiivas, kiukkuinen ja impulsiivinen. Pelkään sanoa hänelle mitään, kun koskaan ei tiedä minkälaista huutoa tai tiuskimista sieltä tulee. Kun tytär asui vielä kotona, riitelimme paljon. Hänellä oli myös masennusta ja ongelmia päihteiden kanssa. Aina yritin häntä auttaa, niin mielenterveys, kuin muissakin ongelmissa. Ehkä tein sen väärällä tavalla. Tuntuu, että hän vihaa minua. Syynä ehkä se, kun halusin erota hänen isästään vuosia sitten. En tiedä.
Miten olisi ihan normaali puhuminen ja kuunteleminen? Voisi selventää asioita. Lähtökohtana toisenkin ymmärtämiseen tähtäävä asenne. (Eikä "sanominen" asioista / epäkohdista.) Aikuisten kesken tasavertaisina.
Voin vain todeta meillä yhteiskunnassa olevan aikamoinen äitihaava. Paljon erityisesti tyttäriä, jotka ovat jääneet vaille äidin tuomaa lempeyttä, kasvua, opastusta, rakkautta ja hyväksyntää.
Kuinkahan paljon isähaavaa on erityisesti pojilla?
Olisi mielenkiintoista tehdä tutkimusta aiheesta, nimenomaan niin äiti-tytär ja isä-poika yhtälöillä.
Kysymyksesi nosti kipeitä lapsuusmuistoja pintaan. Äitini kasvatti minua tiukalla kurilla, tukkapöllyllä, luunapeilla, läimäytyksillä, kiinni pitämisellä ja piiskalla, kun olin hänen mielestään toiminut väärin. Jopa silloin kun jälkikäteen ajatellen syytä ei olisi ollut.
Sain piiskaa esimerkiksi siksi että pudotin omenan ja äiti näki. Toisella kerralla katsoin hänen tuomaansa kauppakassiin ja sain läimäytyksen kasvoille. Myös henkistä väkivaltaa käytettiin toistuvasti. Voin kertoa että nämä asiat eivät unohdu koskaan, vaikka olen jo keski-iässä. Isä ei puuttunut koskaan äidin kasvatusmetodeihin.
Teini-ikäisenä karkasin kotoa ja muutin poikaystävälleni pakoon äitiäni ja takaisin en ole mennyt, vaikka sain tuolloin vinoilua maitojunalla tapahtuvasta kotiinpaluusta. Vihasin tuolloin äitiä, ja uhkasin jopa katkaista välit kokonaan, mikäli minua ei jätetä rauhaan. Tämä näyttikin lopulta toimivan ja sain asua muualla. Todennäköisesti minut pelasti kova pääni.
Nykyisin isä ja äiti ovat hauraita vanhuksia, jotka ovat pitkälti riippuvaisia ainoasta tyttärestään. Olen tietyllä tapaa antanut anteeksi, koska ymmärrän että myös äitini kasvatettiin samalla väkivaltaisella ja kieroutuneella tavalla. Henkiset arvet tunnistan itsessäni vielä joskus suhtautumisessani auktoriteetteihin, joita en juuri kunnioita. Samoin nuorempana ilmenneinä kiintymyssuhteiden vaikeuksina. Omia lapsia en myöskään ole koskaan halunnut.
Lapsuuteeni mahtui onneksi myös onnellisia muistoja. Yritän keskittyä niihin ja suhtautua lämpimästi vanhempiini muistaessani, että hekään eivät ole täällä enää ikuisesti.
Musta tässä on kaksi puolta, mitä läheltä olen seurannut. Jos tytär elää omaa elämäänsä, ja on valmis hoitamaan ns. tonttinsa itse, eikä ole riippuvainen vanhempiensa lastenhoito- ja rahallisesta avusta, niin silloin siinä ei ole kenelläkään nokan koputtamista.
Jos taas on, kuten tiedän lähipiiristä, että tytär tekee lapsia tasaisin väliajoin ettei tarvitsisi töihin mennä, ja sitten ei pärjää itse lastensa kanssa, niin kyllä siinä saa se lähipiiri, jonka oletetaan koko ajan olevan loputtomana turvaverkkona, myös sanoa oman mielipiteensä asioihin.