Äiti, jolla on huonot välit tyttäreesi - Miksi?

Olemme puheväleissä äitini kanssa, mutta emme käytännössä ole juuri tekemisissä.

 

Äidin aviomies on alkoholisti ja käyttäytyy aggressiivisesti ollessaan humalassa. Hän on humalassa yleensä viikonloppuisin ja juhlapyhinä. Äidille miehet ovat aina tulleet ykkösenä, mieluummin kuin suhde omiin lapsiinsa. Ja tämä satuttaa meitä lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Kovin vähän on huonosta väleistä avautuvia äitejä palstalla. Johtuuko se siitä, ettei kehdata kertoa totuutta? Palstalla on kuitenkin vuosien aikana ollut paljon ketjuja, joissa tyttäret avautuvat huonoista väleistä.

Sehän on ihan sama, mitä äidit kirjoittavat, minäminä tyttäret jyräävät heidät kuitenkin. terv. veli

Eniten ärsyttää tämä, kun mammat kilvan kehuvat poikalapsia verrattuna tyttäriinsä. Ollaan jopa iloisia, ettei tullut tyttöä kun poikien kanssa on niin helppoa. Itse tajusin tuon kuvion jo kymmenvuotiaana ja kyllähän se ärsytti jo silloin. 

Olen jo 5kymppinen, narsisti marttyyri äidin tytär. Äitini jo lapsesta asti käännytti minut isääni vastaan , jota haukkui minulle pikkulapselle aamusta iltaan, pisti sanoja suuhuni. Haukkui myös minut, koska olin olemassa, ilman minua olisi ollut helpompaa. 

Teini- iässä aloin kulkea omia teitäni, tätä äiti ei sietänyt, soitteli kaikki ystäväni läpi, kyseli asioita ja huoraksi haukkui. Haukkui jo lapsena, kun luki lukolliset päiväkirjani, joihon olin jotain lapsen ihastuksia kirjoittanut. 

Kun tulin äidiksi, käveli kaikkien kasvatusperiaatteideni yli, saneli minulle miten pitää tehdä ja toimi selkäni takana. Olin siis jäänyt yh-ksi jo vauva- aikaan, isää ei kiinnostanut.

Olen aina ollut vääränlainen, tehnyt kaikki väärin elämässäni. Haukkunut ja pilkannut aina minua, ulkonäöstä lähtien. Liian laiha/ lihava, väärät vastteet jne. Olen sairastanut syömishäiriötä koko ikäni tuodta johtuen. 

Yritin pariinkin otteeseen päästä aikuisena tyypistä eroon, muutin aluksi toiselle puolelle suomea ja toisella kertaa ulkomaille. Voi sitä syyllistämisen ja marttyyrin ulvomista! Nyt on yksinään hylätty ja kyllä potäisi vanhaa äitiä auttaa, kun on aina auttanut minua jne jne. Niin , entä sitten? Se on vanhemman tehtävä, eikä minua ole edes mitenkään autettu. Lainarshalla hankkinut ammatin ja asunnon, mutta kun on parhaansa tehnyt kuulema. Kun kysyn totuutta, esim olinko vahinkolapsi, kun minua aina niin vihannut, laittaa kädet korville ja alkaa veisaamaan. Keskustele siinä sitten. Ikinä en enää mene käymään.

Vierailija kirjoitti:

Eniten ärsyttää tämä, kun mammat kilvan kehuvat poikalapsia verrattuna tyttäriinsä. Ollaan jopa iloisia, ettei tullut tyttöä kun poikien kanssa on niin helppoa. Itse tajusin tuon kuvion jo kymmenvuotiaana ja kyllähän se ärsytti jo silloin. 

 

en käsitä tätä. Isälläni kaksi tytärtä eikä hän ajattelut että tytöt ovat huonompia. Isäni oli valmis jo 10 vuotiaana tekemään minusta insinööriä opettamalla minulle jos mitäkin matemaattisia laskuja.

Pojat eivät synnytä lapsia...kyllä tytöt ovat parempia.

Minusta tyttärenä on aina tuntunut, että äitini hankki kaksi lasta koska lapsia piti olla, mutta jotenkin odotti me kasvatamme itsemme. Ei ollut koskaan kiinnostunut minun asioistani, jos satutin itseäni niin sain vaan huudot (lopulta kun esimerkiksi kerran astuin rannalla lasinsirpaleeseen ja sain ison haavan jalkaani, en kertonut äidille vaan luikin kaverille sitomaan haavan, kuin olisin ollut pahanteossa), ei tukenut missään asiassa, eikä puolustanut kun siskoni harjoitti minuun henkistä ja fyysistä väkivaltaa. En ole kokenut oloani rakastetuksi, vaikka ei koskaan mitään pahaa konkreettisesti tehnytkään.

Nuorena aikuisena jotenkin sen hyväksyin ja ajattelin, että näin se on.

Sitten sain oman lapseni, ja olen alkanut melkein inhota omaa äitiäni. Että miten voikin pientä lasta joku kohdella niin kuin äiti kohteli minua. Miten voi tehdä muuta kuin rakastaa ja osoittaa sen joka päivä, kun on ihana pieni ihminen elämässä? En ymmärrä. En pidä oma-aloitteisesti yhteyttä äitiini, vastaan kyllä jos laittaa viestiä.

Minulla ei ole vielä, mutta pelkään miten tytär kokee minut ja lapsuutensa aikuisena. Haasteemme on, että hänellä ja minulla on aivan erilainen tempperamentti ja energiataso. Tytär nauttii kaikenlaisesta tekemisestä, uimassa käymisestä, kiipeilystä, uuden kokeilemisesta, vaatteista ja meikeistä ja kaikesta kauniista muutenkin. Itselläni on lapsesta asti ollut aika matalat energiatasot, olen sellainen haaveileva pohdiskelija, kuormitun kodin ulkopuolella herkästi ja uudet kokemukset lähinnä stressaavat. En ole myöskään koskaan ollut kiinnostunut laittautumisesta, juhlatkin ahdistavat koska täytyy panostaa pukeutumiseen ja ulkonäköön. Lopputulos on, että tytär saa varmasti kokemuksen etten jotenkin viihdy hänen kanssaan tai pidä hänestä, vaikka hän on mielestäni maailman ihanin ihminen, toivoisin jopa olevani enemmän hänen kaltaisensa. Tunnustan kyllä että kuormitun herkästi hänen iloisen kuplivasta energiastaan, vaikka se onkin minusta samalla ihanaa. On hirveää huomata miten kuormittuminen näkyy minussa sellaisena välttelevänä käytöksessä ja vetäytymisenä, tunnen jopa fyysisesti jotenkin sen ettei mieleni pysty prosessoimaan sitä kaikkea puhetta ja aktiivisuutta ja jotenkin sulkeutuu. Olen koittanut tietysti tästä ikätasoisesti puhua, mutta eihän se lapsen kokemusta muuta. Toivon että kun hän kasvaa niin voin avoimuudella paikata ja korjata joitain virheitäni. Onneksi hänellä on isä joka jaksaa touhuta ja heillä on samankaltaista dynaamista energiaa, sieltä hän sen varmasti on perinytkin. 

Vierailija kirjoitti:

Voin vain todeta meillä yhteiskunnassa olevan aikamoinen äitihaava. Paljon erityisesti tyttäriä, jotka ovat jääneet vaille äidin tuomaa lempeyttä, kasvua, opastusta, rakkautta ja hyväksyntää. 

Kuinkahan paljon isähaavaa on erityisesti pojilla?

Olisi mielenkiintoista tehdä tutkimusta aiheesta, nimenomaan niin äiti-tytär ja isä-poika yhtälöillä.

Voi olla aika erilaiset lähtökohdat jo tutkimuksen toteuttamisen kanssa. Tässä maassa on isukin niin helppo nostaa kytkintä ja maksaa minimi elarit. Isukista tulee kiva kesäloma isukki kun lapsista kasvaa sen kokoisia että niiden kanssa voi jo tehdä kaikkea kivaa. Ja sitten mietitään miksi naiset eivät halua lapsia, ehkä naiset eivät halua olla yksinhuoltajia...