Tehkää vaan niitä lapsia pienellä ikäerolla. Taas kuulin pari erouutista kun vanhemmat ei vaan jaksa.

Isovanhemmat siis ovat hoitaneet meidän lapsia noin kerran kuussa muutamasta tunnista yökyläilyyn. Jos haluaisin niin hoitaisivat paljon enemmän, mutta en koe mukavana vaihtoehtona, että en itse huolehdi lasteni asioista ja haluan olla heidän kanssaan mahdollisimman paljon. (se jolla oli ensin esikoinen ja siitä kahden vuoden kuluttua kaksoset)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.

Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).

Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.

Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.

Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.

Ahaa, ja millähän perusteella?

Minä hoidin lapset kotona, kuljetin muskareissa, srk:n päiväkerhoissa, kirjaston satutunneilla, leikkipuiston viriketoiminnassa (onko sellaista enää?). Meillä oli kunnon aamupala, välipalat, lounas ja päivällinen ilman einesten syöttämistä. Meillä luettiin paljon satuja ja olen ylpeä siitä, että tutustin lapseni kirjojen maailmaan. Vielä tänä älylaite- ja someaikaukautenakin he lukevat todella paljon. Me myös matkustelimme paljon lasten kanssa, ei ollut tarvetta työntää heitä hoitoon ja siitä huolimatta avioliittomme on kestänyt onnellisena tähän päivään asti eikä vielä näy loppua.

Mitä merkillistä tossa sun litaniassasi on??? Peruskauraa.

Ei mitään ihmeellistä, mutta olisipa mielenkiintoista tietää, missä se nykyäitien rima on, jotta minut voidaan luokitella ”rimaa hipoen”-äidiksi?

Minä kun näen ympärilläni nykyään äitejä ja isejä, jotka työntävät hajamielisenä vaunuja ja rattaita kännykkäänsä tuijottaen. Vanhempia, jotka eroavat, kun eivät jaksa sitä peruskauraa, vaan erotaan, kun eletään jossain kummallisessa haavemaailmassa, jossa kaiken pitäisi olla koko ajan jotain ilotulistusta. Äitejä, jotka valittavat, kun ei ole ”omaa aikaa”. Äitejä, jotka valittavat, kun isovahemmat ei ota hoitoon. Vanhempia, jotaka ylipäätään koko ajan valittavat jostain. Tämä palsta on loistava esimerkki siitä.

Minä näen vain sinun kaltaisiasi entisiä äitejä, jotka on aikoinaan menneet rimaa hipoen, glorifioineet sen vaatimattoman tekemisensä ja sitten käyttävät lopun typerän elämänsä sädekehänsä aiheettomaan kiillottamiseen ja muiden kyyläämiseen ja mollaamiseen.

Omaan elämäänsä ja saavutuksiinsa ja parisuhteeseensa oikeasti tyytyväinen ihminen ei toimi niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.

Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).

Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.

Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.

Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.

Ja isyyshän ei ole edes mikään puheenaihe?

-eri

Nykyisät osallistuu. Ennen riitti että antoi selkään ja luki lehteä.

Mistähän vuosikymmenestä sinä puhut? V. 1985, kun ensimmäisemme syntyi, isät todellakin osallistuivat. Isyyslomat oli jo keksitty. Meillä vielä isä hoiti pari-kolme ensimmäistä viikkoa vauvan kokonaan, koska minä sain sairaalabakteerin. Sen jälkeen normaalirutiini oli se, että isä otti vauvan hoitoonsa töistä tultuaan, isä vaihtoi vaipat ja hoiti kylvetykset. Isompien lasten kanssa hän jaksoi aina ulkoilla, lukea satuja, leikkiä pikkuautoilla ja rakennella legoilla. Kotityöt hoituivat yhdessä, ne mitä en päivän aikana ollut ehtinyt tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.

Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).

Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.

Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.

Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.

Ja isyyshän ei ole edes mikään puheenaihe?

-eri

Nykyisät osallistuu. Ennen riitti että antoi selkään ja luki lehteä.

Mistähän vuosikymmenestä sinä puhut? V. 1985, kun ensimmäisemme syntyi, isät todellakin osallistuivat. Isyyslomat oli jo keksitty. Meillä vielä isä hoiti pari-kolme ensimmäistä viikkoa vauvan kokonaan, koska minä sain sairaalabakteerin. Sen jälkeen normaalirutiini oli se, että isä otti vauvan hoitoonsa töistä tultuaan, isä vaihtoi vaipat ja hoiti kylvetykset. Isompien lasten kanssa hän jaksoi aina ulkoilla, lukea satuja, leikkiä pikkuautoilla ja rakennella legoilla. Kotityöt hoituivat yhdessä, ne mitä en päivän aikana ollut ehtinyt tehdä.

Tilastot kertovat muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.

Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).

Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.

Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.

Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.

Ahaa, ja millähän perusteella?

Minä hoidin lapset kotona, kuljetin muskareissa, srk:n päiväkerhoissa, kirjaston satutunneilla, leikkipuiston viriketoiminnassa (onko sellaista enää?). Meillä oli kunnon aamupala, välipalat, lounas ja päivällinen ilman einesten syöttämistä. Meillä luettiin paljon satuja ja olen ylpeä siitä, että tutustin lapseni kirjojen maailmaan. Vielä tänä älylaite- ja someaikaukautenakin he lukevat todella paljon. Me myös matkustelimme paljon lasten kanssa, ei ollut tarvetta työntää heitä hoitoon ja siitä huolimatta avioliittomme on kestänyt onnellisena tähän päivään asti eikä vielä näy loppua.

Mitä merkillistä tossa sun litaniassasi on??? Peruskauraa.

Ei mitään ihmeellistä, mutta olisipa mielenkiintoista tietää, missä se nykyäitien rima on, jotta minut voidaan luokitella ”rimaa hipoen”-äidiksi?

Minä kun näen ympärilläni nykyään äitejä ja isejä, jotka työntävät hajamielisenä vaunuja ja rattaita kännykkäänsä tuijottaen. Vanhempia, jotka eroavat, kun eivät jaksa sitä peruskauraa, vaan erotaan, kun eletään jossain kummallisessa haavemaailmassa, jossa kaiken pitäisi olla koko ajan jotain ilotulistusta. Äitejä, jotka valittavat, kun ei ole ”omaa aikaa”. Äitejä, jotka valittavat, kun isovahemmat ei ota hoitoon. Vanhempia, jotaka ylipäätään koko ajan valittavat jostain. Tämä palsta on loistava esimerkki siitä.

Minä näen vain sinun kaltaisiasi entisiä äitejä, jotka on aikoinaan menneet rimaa hipoen, glorifioineet sen vaatimattoman tekemisensä ja sitten käyttävät lopun typerän elämänsä sädekehänsä aiheettomaan kiillottamiseen ja muiden kyyläämiseen ja mollaamiseen.

Omaan elämäänsä ja saavutuksiinsa ja parisuhteeseensa oikeasti tyytyväinen ihminen ei toimi niin.

No kerro nyt rautalangasta vääntäen missä se nykyäitien rima menee? Mitä ihmeellistä he tekevät, että ”taso on korkeampi”?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.

Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).

Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.

Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.

Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.

Ja isyyshän ei ole edes mikään puheenaihe?

-eri

Nykyisät osallistuu. Ennen riitti että antoi selkään ja luki lehteä.

Mistähän vuosikymmenestä sinä puhut? V. 1985, kun ensimmäisemme syntyi, isät todellakin osallistuivat. Isyyslomat oli jo keksitty. Meillä vielä isä hoiti pari-kolme ensimmäistä viikkoa vauvan kokonaan, koska minä sain sairaalabakteerin. Sen jälkeen normaalirutiini oli se, että isä otti vauvan hoitoonsa töistä tultuaan, isä vaihtoi vaipat ja hoiti kylvetykset. Isompien lasten kanssa hän jaksoi aina ulkoilla, lukea satuja, leikkiä pikkuautoilla ja rakennella legoilla. Kotityöt hoituivat yhdessä, ne mitä en päivän aikana ollut ehtinyt tehdä.

Oletpa ollut laiska ja aikaansaamaton äiti!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.

Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).

Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.

Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.

Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.

Ja isyyshän ei ole edes mikään puheenaihe?

-eri

Nykyisät osallistuu. Ennen riitti että antoi selkään ja luki lehteä.

Mistähän vuosikymmenestä sinä puhut? V. 1985, kun ensimmäisemme syntyi, isät todellakin osallistuivat. Isyyslomat oli jo keksitty. Meillä vielä isä hoiti pari-kolme ensimmäistä viikkoa vauvan kokonaan, koska minä sain sairaalabakteerin. Sen jälkeen normaalirutiini oli se, että isä otti vauvan hoitoonsa töistä tultuaan, isä vaihtoi vaipat ja hoiti kylvetykset. Isompien lasten kanssa hän jaksoi aina ulkoilla, lukea satuja, leikkiä pikkuautoilla ja rakennella legoilla. Kotityöt hoituivat yhdessä, ne mitä en päivän aikana ollut ehtinyt tehdä.

Tilastot kertovat muuta.

Saattaa olla. Anna linkki.

Niissä piireissä, missä me liikuimme, kirjoittamani oli ihan normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.

Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).

Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.

Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.

Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.

Ja isyyshän ei ole edes mikään puheenaihe?

-eri

Nykyisät osallistuu. Ennen riitti että antoi selkään ja luki lehteä.

Mistähän vuosikymmenestä sinä puhut? V. 1985, kun ensimmäisemme syntyi, isät todellakin osallistuivat. Isyyslomat oli jo keksitty. Meillä vielä isä hoiti pari-kolme ensimmäistä viikkoa vauvan kokonaan, koska minä sain sairaalabakteerin. Sen jälkeen normaalirutiini oli se, että isä otti vauvan hoitoonsa töistä tultuaan, isä vaihtoi vaipat ja hoiti kylvetykset. Isompien lasten kanssa hän jaksoi aina ulkoilla, lukea satuja, leikkiä pikkuautoilla ja rakennella legoilla. Kotityöt hoituivat yhdessä, ne mitä en päivän aikana ollut ehtinyt tehdä.

Oletpa ollut laiska ja aikaansaamaton äiti!

No nyt nauran jo kyyneleet silmissä 😂.

Meillä ikäero 4, 5 vuotta. Olisin hyvin voinut tehdä pienelläkin ikäerolla, mutta tähän oli syynsä. En näe lähipiirissäni yhteyttä esim erojen kanssa enkä ole koskaan kyseenalaistanut sitä, milloin muut päättävät lisääntyä.

Jännä juttu että viesteistä paistaa asenne että on niin mahtavaa jos kukaan muu kuin vanhemmat ei hoida lapsia ainakaan ennen kouluikää. Mitä pahaa siinä on, jos isovanhemmat auttaa perhettä omilla ehdoillaan? Esim kerran kuukaudessa isovanhempien näkeminen ei ole paljon, jos isovanhemmat itse haluavat lapsia hoitaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.

Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).

Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.

Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.

Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.

Ja isyyshän ei ole edes mikään puheenaihe?

-eri

Nykyisät osallistuu. Ennen riitti että antoi selkään ja luki lehteä.

Mistähän vuosikymmenestä sinä puhut? V. 1985, kun ensimmäisemme syntyi, isät todellakin osallistuivat. Isyyslomat oli jo keksitty. Meillä vielä isä hoiti pari-kolme ensimmäistä viikkoa vauvan kokonaan, koska minä sain sairaalabakteerin. Sen jälkeen normaalirutiini oli se, että isä otti vauvan hoitoonsa töistä tultuaan, isä vaihtoi vaipat ja hoiti kylvetykset. Isompien lasten kanssa hän jaksoi aina ulkoilla, lukea satuja, leikkiä pikkuautoilla ja rakennella legoilla. Kotityöt hoituivat yhdessä, ne mitä en päivän aikana ollut ehtinyt tehdä.

Oletpa ollut laiska ja aikaansaamaton äiti!

No nyt nauran jo kyyneleet silmissä 😂.

Makasit kotona tyhjän panttina. Säälittävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä itsekään miten monet jaksaa kaksi lasta pienellä ikäerolla. Mekin sitä mietimme. Lapsi oli kuitenkin niin huonosti nukkuva ja raskas kun herätti vielä 1,5vuotiaanakin 7 kertaa yössä että en olisi kyllä jaksanut vauvaa ja raskautta siihen päälle.

Me ajattelimme, että menee samalla valvomisella. Kuten meni samalla murrosiälläkin. Ei tarvinnut aloittaa valvomisia muutaman vuoden päästä uudestaan.

Ero ei tullut, kun kumpikin halusi lapset lyhyellä ikäerolla ja sitoutui siihen. Apua ei tullut isovanhemmilta, koska asuivat niin kaukana.

Kiva teille. Eihän se kuitenkaan samalla valvomisella mene, jos rehellisiä ollaan. Pahimmassa tapauksessa olisi syntynyt toinen yhtä huono nukkuja, ja sitte kun toinen olisi nukkunut, toinen olisi valvonut. Kun jo yhden lapsen kanssa piti selvitä nukkumalla max. 6 h jaettuna 5-20 pätkään sen puolentoistavuoden ajan, en olisi jaksanut nipistää yöunista enää yhtään pois kun noillakin unilla pysyin nippanappa järjissäni.

Kaikki putoili käsistä, kaatuilin, olin jatkuvasti sumussa, ärtynyt, pää ja silmät kipeinä valvomisesta. Päivät lapsi huusi ja kitisi, koska oli itsekin niin väsynyt johtuen valvomisesta.

Siedän mielestäni univajetta hyvin, mutta tuo oli minullekin liikaa. En ymmärrä miten joku jaksaa hankkia lisää lapsia ja vielä tuostakin unimäärästä nipistää? Nukkumalla esim. 4 h jaettuna 6 pätkään, joka yö vuoden ajan? Melkoiset teräsaivot ja kroppa saa olla.

Kyllä äitinä olemiseen on tullut kovasti muutosta 80-lukuun verrattuna. Olen tästä omani kanssa puhunut. Ehkä suurin muutos on lasten harrastukset.

Täytyy vaan ne työt jakaa ja kunnioittaa toinen toistaan. Pian se pikkulapsi vaihe menee. Fiksut isovanhemmat että antaa parille myös kahdenkeskistä aikaa mennä johonkin tuulettumaan silloin tällöin. Pimiän Vappu pitää  miehensä kanssa nk pussauslomia. Siinä on kyllä ideaa. Vappuhan on niin touhukas ja energinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.

Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).

Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.

Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.

Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.

Ahaa, ja millähän perusteella?

Minä hoidin lapset kotona, kuljetin muskareissa, srk:n päiväkerhoissa, kirjaston satutunneilla, leikkipuiston viriketoiminnassa (onko sellaista enää?). Meillä oli kunnon aamupala, välipalat, lounas ja päivällinen ilman einesten syöttämistä. Meillä luettiin paljon satuja ja olen ylpeä siitä, että tutustin lapseni kirjojen maailmaan. Vielä tänä älylaite- ja someaikaukautenakin he lukevat todella paljon. Me myös matkustelimme paljon lasten kanssa, ei ollut tarvetta työntää heitä hoitoon ja siitä huolimatta avioliittomme on kestänyt onnellisena tähän päivään asti eikä vielä näy loppua.

Mitä merkillistä tossa sun litaniassasi on??? Peruskauraa.

Ei mitään ihmeellistä, mutta olisipa mielenkiintoista tietää, missä se nykyäitien rima on, jotta minut voidaan luokitella ”rimaa hipoen”-äidiksi?

Minä kun näen ympärilläni nykyään äitejä ja isejä, jotka työntävät hajamielisenä vaunuja ja rattaita kännykkäänsä tuijottaen. Vanhempia, jotka eroavat, kun eivät jaksa sitä peruskauraa, vaan erotaan, kun eletään jossain kummallisessa haavemaailmassa, jossa kaiken pitäisi olla koko ajan jotain ilotulistusta. Äitejä, jotka valittavat, kun ei ole ”omaa aikaa”. Äitejä, jotka valittavat, kun isovahemmat ei ota hoitoon. Vanhempia, jotaka ylipäätään koko ajan valittavat jostain. Tämä palsta on loistava esimerkki siitä.

Minä näen vain sinun kaltaisiasi entisiä äitejä, jotka on aikoinaan menneet rimaa hipoen, glorifioineet sen vaatimattoman tekemisensä ja sitten käyttävät lopun typerän elämänsä sädekehänsä aiheettomaan kiillottamiseen ja muiden kyyläämiseen ja mollaamiseen.

Omaan elämäänsä ja saavutuksiinsa ja parisuhteeseensa oikeasti tyytyväinen ihminen ei toimi niin.

No kerro nyt rautalangasta vääntäen missä se nykyäitien rima menee? Mitä ihmeellistä he tekevät, että ”taso on korkeampi”?

Varmaan ottaa koville pysyä lastenvaatemuodin aallonharjalla ja rynniä kukkuluuruiden yms. alennusmyynteihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.

Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).

Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.

Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.

Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.

Ja isyyshän ei ole edes mikään puheenaihe?

-eri

Nykyisät osallistuu. Ennen riitti että antoi selkään ja luki lehteä.

Mistähän vuosikymmenestä sinä puhut? V. 1985, kun ensimmäisemme syntyi, isät todellakin osallistuivat. Isyyslomat oli jo keksitty. Meillä vielä isä hoiti pari-kolme ensimmäistä viikkoa vauvan kokonaan, koska minä sain sairaalabakteerin. Sen jälkeen normaalirutiini oli se, että isä otti vauvan hoitoonsa töistä tultuaan, isä vaihtoi vaipat ja hoiti kylvetykset. Isompien lasten kanssa hän jaksoi aina ulkoilla, lukea satuja, leikkiä pikkuautoilla ja rakennella legoilla. Kotityöt hoituivat yhdessä, ne mitä en päivän aikana ollut ehtinyt tehdä.

Jos olit kerran koko päivän vain yhden lapsen kanssa kotona, miten ihmeessä et hoitanut kaikkia kotitöitä?

Etkö tehnyt mitään muuta? Et töitä iltaisin/viikonloppuisin? Et opiskellut?

Ja miten se isä hoiti vuorovaikutussuhteen lapseen illalla, jos keskittyi liikaa laiskuutesi takia jääneisiin kotitöihin?

Kai te ulkoilitte koko perhe joka ilta kunnolla?

Ei kaikki vaan "tee" niitä lapsia. Joskus pitää ottaa riski, että ikäero jää pieneksi tai voi olla ettei sitä toista tule ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Sain esikoiseni 34 vuotiaana, joten ei siinä ollut aikaa odotella vuositolkulla sisarusta. Toinen lapsi syntyi tasan kahden vuoden päästä. Tuskin pikkulapsiajat kenellekään ovat helppoja vuosia. Tällä ikäerolla ne menivät kertarysäyksellä ohi ja nyt on mukavan helppoa olla kahden varhaisteinin kanssa. Avioliitto kesti hyvin vauvavuodet ja taaperoajat. 

Näin meilläkin. 34-vuotiaana ensimmäinen lapsi, kaksi vuotta myöhemmin toinen. Itse tosin en ole pitänyt pikkulapsiaikaa edes raskaana, vaikka vauvat nukkuivat huonosti ja olivat luonteiltaan vaativiä. Pärjään ehkä vähemmillä unilla kuin joku toinen. Ihania vuosia olivat.

Meillä on lapsilla täysin suunnitellusti 6 vuoden ikäero, ja ollaan tosi tyytyväisiä! Jos ikä olisi antanut myöten, olisimme harkinneet vielä kolmatta samanlaisella ikäerolla. Ja läheisiä ja rakkaita ovat lapset toisilleen, nyt 6 ja 12 vuotta. Suosittelen!

Vierailija kirjoitti:

Meillä lasten ikäero hiukan vajaa 3v. Juuri hyvä ikäero, esikoinen päässyt vaipoista ja on jo omatoiminen. Syö itse, käy itse potalla, osaa odottaa hetken ja viihdyttää vauvaa.. en kyllä ymmärrä miten vanhemmat jaksaa paremmin jos eroavat kun lapset pieniä, sittenhän ne joutuu hoitamaan kokonaan yksin pääasiassa! Ei noin pienellä edes voi olla viikko-viikkoa.

Lasta ei kuuku pitää vauvanhoitajana. Tee lapsia sen verran kuin jaksat itse hoitaa ilman muiden lastesi ja koko suvun ja tuttavapiirin valjastamista siihen hommaan.