Lue keskustelun säännöt.
Tehkää vaan niitä lapsia pienellä ikäerolla. Taas kuulin pari erouutista kun vanhemmat ei vaan jaksa.
31.03.2019 |
Tämä on asia, jota en vain käsitä. Miksi oi miksi niitä lapsia pitää tehdä 2-vuoden ikäerolla tai vielä pienemmällä?
Kuvio on niin usein nähty, että tulee melkein huono olo kun kuulen joillekin olevan tulossa TAAS vauva, vaikka edellinenkin on vielä ihan pieni.
Osalla ihmisistä ei vain näytä olevan minkäänlaista kykyä arvioida voimavarojaan tulevan suhteen tai arvioidaan ne ihan väärin. Yleensähän homma menee näin: tehdään muksu ja sitten kohta perään (yhteiskunnan/kavereiden painostuksesta tai ruusunpunaisten lasien läpi suunniteltuna) toinen.
Sitten on parhaimmillaan kaksi vaippaikäistä, yksi pahassa uhmassa ja huomionpuutteessa ja toinen herättelee muuten vaan ja vaatii huomiota. Ensin väsyy äiti ja sitten isä ja sitten tulee ero kun talo ei pysy kasassa. Tämä on nähty niin monta kertaa.
Ja kaikelta tätä voisi välttyä venyttämällä ikäeroa ainakin vuodella, mutta niinhän ei voi tehdä koska: "kaikki muutkin, kyllä mekin pärjätään".
Lopputuloksena rikkinäinen perhe tai vähintäänkin tainnuksiin asti väsynyttä meininkiä.
Kommentit (363)
Sain esikoiseni 34 vuotiaana, joten ei siinä ollut aikaa odotella vuositolkulla sisarusta. Toinen lapsi syntyi tasan kahden vuoden päästä. Tuskin pikkulapsiajat kenellekään ovat helppoja vuosia. Tällä ikäerolla ne menivät kertarysäyksellä ohi ja nyt on mukavan helppoa olla kahden varhaisteinin kanssa. Avioliitto kesti hyvin vauvavuodet ja taaperoajat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä itsekään miten monet jaksaa kaksi lasta pienellä ikäerolla. Mekin sitä mietimme. Lapsi oli kuitenkin niin huonosti nukkuva ja raskas kun herätti vielä 1,5vuotiaanakin 7 kertaa yössä että en olisi kyllä jaksanut vauvaa ja raskautta siihen päälle.
Ennen sotia ja sen jälkimainingeissa lapsia syntyi vuoden väli tahtiin. Ja jos oli pitempi väli, oli joku keskenmeno.
Kysykää vaan miten he jaksoivat.
Kantovesi sisään ja ulos. Pyykkikoneita ei ollut, joten oli pyykkipäivä. Eikä sähköhelloja häävin sähköäkään.
Jos tekee pitkällä ikäerolla useamman lapsen, niin ottakaa huomioon että myös että päiväkoti- ja ap/ip-rumbavuodet venyy valtavan pitkäksi ajanjaksoksi. Itse koin ainakin raskaaksi sen, että aina oli kiire töistä päiväkotiin. Koko ajan tuntui ettei ole oikeassa paikassa. Samoin aamulla pikkulapsen saattaminen hoitoon ja jättäminen sinne säilöön työpäivän ajaksi oli raskasta henkisestikin. Ja sitä hetkeä että nuorinkin on yhdeksän vuotias ja pärjää itekseen viimein edes hetken, saa odotella todella pitkään, jos ikäerot lasten välillä venyvät pitkiksi. Lisäksi sisarukset eivät saa järkevää leikkiseuraa toisistaan kun ikäero on iso, vaan on varauduttava siihen että itse viihdyttää lapsiaan senkin edestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3 lasta 3,5 vuodessa, yhdessä tähän mennessäs 37 vuotta. Kyllä meille se lapsi 5 vuoden välein olis ollut mur_haa. Kuka sitä jatkuvaa vauvaelämää jaksaisi? Paljon helpompi tsempata muutama vuosi, joiden jälkeen helpottaa tosi nopeasti.
Meillä taas on mennyt todella kivasti kun on saatu 3 lasta 5 vuoden ikäeroilla. Mä olen nauttinut pikkulapsiajasta niin paljon, että olen halunnut venyttää sitä - ja keskittyä jokaiseen lapseen rauhassa ne ekat vuodet. Meidän ei ole koskaan tarvinnut erityisesti tsempata, koska vanhemmuus on ollut lähinnä helppoa ja hauskaa. En siis tarkoita mitätöidä kokemustasi, mutta mua on aina ihmetyttänyt tuo että hampaat irvessä halutaan tsempata läpi lasten vauva- ja taaperovaiheen...kun mä olen just niistä tykännyt.
En sanoisi, että meillä on "hampaat irvessä" tsempattu. Halusimme lapsia, mutta halusimme myös pysyä kiinni työelämässä. Kaksi ensimmäistä syntyivät vähän yli vuoden välillä, joten eka vuosi näiden kahden kanssa oli kieltämättä työläs, mutta sen jälkeen helpotti tosi nopeasti. Lapset viihtyivät loistavasti yhdessä, leikkivät ja oppivat kilvan toisiltaan. Sisarkateudessa on päästy vähällä, kun kukaan ei muista aikaa, jolloin ei olis ollut muita lapsia perheessä. Kolmas solahti mukaan todella vaivatta. Meillä oli myös tuuria, lapset ovat aina olleet hyvin terveitä ja nukkuivat yöt erinomaisesti, ja säännöllinen päivärytmi teki elämän helpoksi. Perheenä olemme tehneet yhdessä paljon, harrastaneet ja matkustaneet. Lapsille ei ole koko ajan tarvinnut keksiä tekemistä, vaan he ovat oppineet käyttämään mielikuvitustaan. Ja nyt aikuisina, lapset ovat edelleen hyvin läheisiä, heidän kumppaninsa ovat tulleet osaksi meidän elämää ja meidän koko perheen suhde on kiinteä. Jos pitäis aloittaa alusta, tehtäisiin ehdottomasti sama uudestaan.
Ymmärrän kyllä jos joku haluaa tehdä lapset vaikka viiden vuoden välein, mutta minulle olisi jotenkin luonteen vastaista hehkuttaa vauva/taaperoaikaa. Mielestäni lapsista tulee sitä mielenkiintoisempia, mitä enemmän ikää karttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä taas muistelen kyllä lasten vauva-aikaa lämmöllä. Meillä esikoinen nukkui huonosti ja valvotti, joten mitenkään helpolla emme selvinneet, mutta hyviä hetkiä oli runsaasti enkä koskaan kokenut mitään vaipparumbaa tai päiväkotirumbaa, kun lapsia on vain kaksi, ja ikäeroa on 3,5 vuotta. Kumpikin on saanut kehittyä rauhassa omaan tahtiin, kumpikin on saanut vanhemmilta huomiota, on jaksettu antaa lasten harrastaa ja kuskattu, kun voimavarat eivät ole menneet aina uuteen vauvaan.
Eniten ylistän pikkulapsiajassa sitä kiireettömyyttä. Yhden kanssa jaksoi lähteä minne tahansa eikä päiväkotiaika ennen toista ollut mitään hosumista eikä sählinkiä, ja sitten sainkin olla kotona molempien kanssa, isompaa vein harrastuksiin, joissa näki kavereitaan ja meillä vanhemmilla oli kummallakin ns omaa aikaa, kun oli vain se yksi lapsi/vanhempi. Oikein hyvä kokonaisuus, jossa aina oli aikuisella aikaa lapselle ja kykyä tehdä lapsen ikätasoon nähden asioita yhdessä ilman että sisaruksen kuviot olisivat tulleet päälle.
Nyt kun molemmat ovat koululaisia, onkin enemmän tunne siitä, etten enää saa olla niin tiiviisti mukana lasten elämässä, kun heillä on koulukuviot ja kaverikuviot eikä samanlaista tarvetta saada huomiota vanhemmalta. Olen kiitollinen, että sitä pystyin antamaan pikkulapsiaikana. Nyt se huomiontarve on niin erilaista.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä itsekään miten monet jaksaa kaksi lasta pienellä ikäerolla. Mekin sitä mietimme. Lapsi oli kuitenkin niin huonosti nukkuva ja raskas kun herätti vielä 1,5vuotiaanakin 7 kertaa yössä että en olisi kyllä jaksanut vauvaa ja raskautta siihen päälle.
Me ajattelimme, että menee samalla valvomisella. Kuten meni samalla murrosiälläkin. Ei tarvinnut aloittaa valvomisia muutaman vuoden päästä uudestaan.
Ero ei tullut, kun kumpikin halusi lapset lyhyellä ikäerolla ja sitoutui siihen. Apua ei tullut isovanhemmilta, koska asuivat niin kaukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meitä on neljä. Vanhin s 1950 ja nuorin 1966.
Äitini aivan kypsä koko äitiyteen kun sitä kesti ja kesti. Pelkkää koulutaivalta vuodesta 1957 vuoteen 1985.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3 lasta 3,5 vuodessa, yhdessä tähän mennessäs 37 vuotta. Kyllä meille se lapsi 5 vuoden välein olis ollut mur_haa. Kuka sitä jatkuvaa vauvaelämää jaksaisi? Paljon helpompi tsempata muutama vuosi, joiden jälkeen helpottaa tosi nopeasti.
Meillä taas on mennyt todella kivasti kun on saatu 3 lasta 5 vuoden ikäeroilla. Mä olen nauttinut pikkulapsiajasta niin paljon, että olen halunnut venyttää sitä - ja keskittyä jokaiseen lapseen rauhassa ne ekat vuodet. Meidän ei ole koskaan tarvinnut erityisesti tsempata, koska vanhemmuus on ollut lähinnä helppoa ja hauskaa. En siis tarkoita mitätöidä kokemustasi, mutta mua on aina ihmetyttänyt tuo että hampaat irvessä halutaan tsempata läpi lasten vauva- ja taaperovaiheen...kun mä olen just niistä tykännyt.
En sanoisi, että meillä on "hampaat irvessä" tsempattu. Halusimme lapsia, mutta halusimme myös pysyä kiinni työelämässä. Kaksi ensimmäistä syntyivät vähän yli vuoden välillä, joten eka vuosi näiden kahden kanssa oli kieltämättä työläs, mutta sen jälkeen helpotti tosi nopeasti. Lapset viihtyivät loistavasti yhdessä, leikkivät ja oppivat kilvan toisiltaan. Sisarkateudessa on päästy vähällä, kun kukaan ei muista aikaa, jolloin ei olis ollut muita lapsia perheessä. Kolmas solahti mukaan todella vaivatta. Meillä oli myös tuuria, lapset ovat aina olleet hyvin terveitä ja nukkuivat yöt erinomaisesti, ja säännöllinen päivärytmi teki elämän helpoksi. Perheenä olemme tehneet yhdessä paljon, harrastaneet ja matkustaneet. Lapsille ei ole koko ajan tarvinnut keksiä tekemistä, vaan he ovat oppineet käyttämään mielikuvitustaan. Ja nyt aikuisina, lapset ovat edelleen hyvin läheisiä, heidän kumppaninsa ovat tulleet osaksi meidän elämää ja meidän koko perheen suhde on kiinteä. Jos pitäis aloittaa alusta, tehtäisiin ehdottomasti sama uudestaan.
Ymmärrän kyllä jos joku haluaa tehdä lapset vaikka viiden vuoden välein, mutta minulle olisi jotenkin luonteen vastaista hehkuttaa vauva/taaperoaikaa. Mielestäni lapsista tulee sitä mielenkiintoisempia, mitä enemmän ikää karttuu.
Sepä hyvä! Minustakin omat lapset ovat olleet ihania kaikissa ikävaiheissa, mutta taapero/pikkulapsiajassa on minulle erityistä taikaa. Minunkin lapseni ovat toisilleen läheisiä ja hyviä keksimään itse tekemistä :)
-Se, jolla on 5v ikäerot
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.
Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).
Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.
Vierailija kirjoitti:
Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.
Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).
Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.
Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.
Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten aloittajakin ymmärtämättään toteaa, ongelmahan nimenomaan on kyvyttömyys hahmottaa niitä oman perheen yksilöllisiä voimavaroja. Meillä on helpot hyvin nukkuvat lapset, kaksi tasapuolisesti hoitavaa vanhempaa, aktiivisesti osallistuvat isovanhemmat ja myös kaveripuolella laaja tukiverkosto. 1,5 v ikäerot ei ole tuottaneet mitään ongelmia. En tajua miksi meidän olisi pitänyt odotella vain siksi, että joku muu jossain muualla ei jaksa hoitaa omia lapsiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.
Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).
Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.
Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.
Ja isyyshän ei ole edes mikään puheenaihe?
-eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.
Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).
Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.
Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.
Ja isyyshän ei ole edes mikään puheenaihe?
-eri
Nykyisät osallistuu. Ennen riitti että antoi selkään ja luki lehteä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.
Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).
Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.
Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.
Ahaa, ja millähän perusteella?
Minä hoidin lapset kotona, kuljetin muskareissa, srk:n päiväkerhoissa, kirjaston satutunneilla, leikkipuiston viriketoiminnassa (onko sellaista enää?). Meillä oli kunnon aamupala, välipalat, lounas ja päivällinen ilman einesten syöttämistä. Meillä luettiin paljon satuja ja olen ylpeä siitä, että tutustin lapseni kirjojen maailmaan. Vielä tänä älylaite- ja someaikaukautenakin he lukevat todella paljon. Me myös matkustelimme paljon lasten kanssa, ei ollut tarvetta työntää heitä hoitoon ja siitä huolimatta avioliittomme on kestänyt onnellisena tähän päivään asti eikä vielä näy loppua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.
Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).
Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.
Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.
Ahaa, ja millähän perusteella?
Minä hoidin lapset kotona, kuljetin muskareissa, srk:n päiväkerhoissa, kirjaston satutunneilla, leikkipuiston viriketoiminnassa (onko sellaista enää?). Meillä oli kunnon aamupala, välipalat, lounas ja päivällinen ilman einesten syöttämistä. Meillä luettiin paljon satuja ja olen ylpeä siitä, että tutustin lapseni kirjojen maailmaan. Vielä tänä älylaite- ja someaikaukautenakin he lukevat todella paljon. Me myös matkustelimme paljon lasten kanssa, ei ollut tarvetta työntää heitä hoitoon ja siitä huolimatta avioliittomme on kestänyt onnellisena tähän päivään asti eikä vielä näy loppua.
Mitä merkillistä tossa sun litaniassasi on??? Peruskauraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.
Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).
Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.
Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.
Ahaa, ja millähän perusteella?
Minä hoidin lapset kotona, kuljetin muskareissa, srk:n päiväkerhoissa, kirjaston satutunneilla, leikkipuiston viriketoiminnassa (onko sellaista enää?). Meillä oli kunnon aamupala, välipalat, lounas ja päivällinen ilman einesten syöttämistä. Meillä luettiin paljon satuja ja olen ylpeä siitä, että tutustin lapseni kirjojen maailmaan. Vielä tänä älylaite- ja someaikaukautenakin he lukevat todella paljon. Me myös matkustelimme paljon lasten kanssa, ei ollut tarvetta työntää heitä hoitoon ja siitä huolimatta avioliittomme on kestänyt onnellisena tähän päivään asti eikä vielä näy loppua.Mitä merkillistä tossa sun litaniassasi on??? Peruskauraa.
Ei mitään ihmeellistä, mutta olisipa mielenkiintoista tietää, missä se nykyäitien rima on, jotta minut voidaan luokitella ”rimaa hipoen”-äidiksi?
Minä kun näen ympärilläni nykyään äitejä ja isejä, jotka työntävät hajamielisenä vaunuja ja rattaita kännykkäänsä tuijottaen. Vanhempia, jotka eroavat, kun eivät jaksa sitä peruskauraa, vaan erotaan, kun eletään jossain kummallisessa haavemaailmassa, jossa kaiken pitäisi olla koko ajan jotain ilotulistusta. Äitejä, jotka valittavat, kun ei ole ”omaa aikaa”. Äitejä, jotka valittavat, kun isovahemmat ei ota hoitoon. Vanhempia, jotaka ylipäätään koko ajan valittavat jostain. Tämä palsta on loistava esimerkki siitä.
mun tuttavapiireissä on yleistä tehdä 4lasta! sit kun nuorin on 3-5v niin porukkaan hankitaan vähintään yks koira. Sit tulee pari lammasta/vuohta ja kanaa plus kissa. ja toinen koira. ja sit ollaan ihan kuutamolla kun on niin paljon duunii ettei mitään ehditä. kaikki maksaa helvetisti kun lapset kasvaa ja kuitenkin vain kahden tulot. sit kitistään ku ei o rahaa kun parhaillaan kaks lapsista teinejä samaan aikaan, ja kamala tappelu talossa. eka uhmaikäsillä ja sit teineillä. lapset usein keskenään kun vanhemat ei jaksa tai ovat töissä.
Tunteella kai ne lapset tehdäänkin, eikä järjellä. Etenkin naisilla tunnepuoli ottaa yleensä vallan ja se lapsi nyt vaan täytyy saada, muusta viis.
Raskain on juuri se että on pitkällä (esim 5v) ikäerolla vaikka 3 lasta. Esikoisen ollessa 18 vuotta, nuorin on vasta 8 v, jota ei voi vieläkään jättää yksin kuin hetkeksi. Ja keskimmäinen on murkku, joka raskaampi kuin pikkulapsi. Huh, helpompi hoitaa kertarysäyksellä katras isommaksi...