Lue keskustelun säännöt.
Tehkää vaan niitä lapsia pienellä ikäerolla. Taas kuulin pari erouutista kun vanhemmat ei vaan jaksa.
31.03.2019 |
Tämä on asia, jota en vain käsitä. Miksi oi miksi niitä lapsia pitää tehdä 2-vuoden ikäerolla tai vielä pienemmällä?
Kuvio on niin usein nähty, että tulee melkein huono olo kun kuulen joillekin olevan tulossa TAAS vauva, vaikka edellinenkin on vielä ihan pieni.
Osalla ihmisistä ei vain näytä olevan minkäänlaista kykyä arvioida voimavarojaan tulevan suhteen tai arvioidaan ne ihan väärin. Yleensähän homma menee näin: tehdään muksu ja sitten kohta perään (yhteiskunnan/kavereiden painostuksesta tai ruusunpunaisten lasien läpi suunniteltuna) toinen.
Sitten on parhaimmillaan kaksi vaippaikäistä, yksi pahassa uhmassa ja huomionpuutteessa ja toinen herättelee muuten vaan ja vaatii huomiota. Ensin väsyy äiti ja sitten isä ja sitten tulee ero kun talo ei pysy kasassa. Tämä on nähty niin monta kertaa.
Ja kaikelta tätä voisi välttyä venyttämällä ikäeroa ainakin vuodella, mutta niinhän ei voi tehdä koska: "kaikki muutkin, kyllä mekin pärjätään".
Lopputuloksena rikkinäinen perhe tai vähintäänkin tainnuksiin asti väsynyttä meininkiä.
Kommentit (363)
21/363
|
31.03.2019 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se lasten tekeminen on ainoa mitä jotkut typerät osaavat. Kun ei ole koulutusta ja mitään osaamista mihinkään, niin tällaista roskaa syntyy. Roskan jälkipolvi on sitten samanlaista porukkaa ja kierre ei lopu koskaan.
Tilastojen mukaan nimenomaan korkeasti koulutetut ja varakkaat suomalaiset saavat enemmän lapsia.
Tosin ikäero ei ole silloin välttämättä tuo 2 v. Tuttavaperheissä ikäero 4-6 v.
Juuei. Todella moni koulutettu nimenomaan tekee pienellä ikäerolla. Siis oikeasti pienellä, mitä 2 vuotta ei edes ole.
Viidessä vuodessa 3-4 lasta.
Tänä on totta. Tuttavapiirissä paljon akateemisia (itse olen post-doc tutkija) ja moni sai lapset ”sarjana”. Itse sain kolme lasta neljän vuoden sisään (eka sarja) ja myöhemmin kaksi lisää alle 2v ikäerolla.
Yhteensä lapsia viisi, kaikki hoidettu itse, tukiverkkoja ei ole ja isovanhemmat ei osallistu mitenkään (edes yhteyttä pitämällä) ja hyvin on jsksettu. Joten ei pidä paikkaansa että ”kaikki valittaa”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tahtoa rakastaa myötä ja vastoin käymisissä. Anteeksi antaen toinen toiselleen sydämestään asti. Tämä vaatii nöyryyttä ja rakkautta.
Pyytää apua ja ottaa apua vastaan sillon ku sitä tarvitaan. Jokainen meistä tarvitsee apua joskus.
Perheen hajoaminen tuottaa paljon surua kaikille osapuolille. Rohkeasti pyytäkää apua ajoissa esimerkiksi
neuvolasta tai sossusta.
Muistakaa lapsia ei tehdä vaan ne saadaan Jumalan lahjoina. Lasten takia ei myöskään tuu ero.
Meillä oli esikoinen ja sitten kaksoset syntyivät kahden vuoden ja kuukauden kuluttua. Meillä oli melkein vuoden kolme alle 3-vuotiasta. Ihan hyvin pärjättiin. Nyt lapset ovat jo koulussa ja ei ole jäänyt pahoja muistoja. Isovanhemmat auttoivat ehkä kerran kuussa. Eivät asu lähellä. Minusta tärkeintä on ajatella sillä tavalla, että hetken elämä eletään vain lasten ehdoilla. Ei kannata kuvitella mitään muuta. Sitten ei tule pettymyksiä. Sitä kuuluisaa omaa aikaa on vähän tai ei ollenkaan. Myöhemmin sitten ehtii omiin juttuihin.
Eroaa yhden lapsen vanhemmatkin, jos ei parisuhde ole kunnossa. Myös nämä iltatähden tehneet eroavat eli on aikuiset lapset ja siihen tehty vielä pikkuhedelmä liittoa korjaamaan ja muutaman vuoden päästä nähdään, ettei niin kivaa ollutkaan. Sitten velvotetaan nämä isommat sisarukset vielä hoitamaan tuota nuorinta.
Mulla on lapsilla 1,8 kk ikäeroa ja toinen vielä lievästi erityislapsi. Ei yhtään kaduta. Aika kultaa muistot, kun muistaa ne hyvät jutut. Mutta esikoinen ei ole koskaan ollut mustasukkainen, alussa piti vaan vauvaa koriste-esineenä, joka heiluttelee kivasti jalkoja, mutta osasi olla nätisti. Sitten kun kuopus oli parivuotias, puhevaikeuksista kärsinyt esikoinen oppi puhumaan ja paljon asioita kuopuksen mukana. Kuin olisi erikokoiset kaksoset ollut. Mulla oli jo tylsää, kun nämä osasivat leikkiä keskenään niin nätisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolme lasta viidessä vuodessa ilman isovanhempien apua. Päivät olivat täynnä työtä, mutta myös elämää. Ei pidä tehdä liian vaikeaksi asioita, vaan ottaa päivä kerrallaan.
Vierailija kirjoitti:
Tahtoa rakastaa myötä ja vastoin käymisissä. Anteeksi antaen toinen toiselleen sydämestään asti. Tämä vaatii nöyryyttä ja rakkautta.
Pyytää apua ja ottaa apua vastaan sillon ku sitä tarvitaan. Jokainen meistä tarvitsee apua joskus.
Perheen hajoaminen tuottaa paljon surua kaikille osapuolille. Rohkeasti pyytäkää apua ajoissa esimerkiksi
neuvolasta tai sossusta.
Muistakaa lapsia ei tehdä vaan ne saadaan Jumalan lahjoina. Lasten takia ei myöskään tuu ero.
Viestisi oli kaunis enkä halua mitätöidä sitä, mutta totean vaan että APUA EI SAA VAIKKA PYYTÄÄ. Olen ollut itse pahassa tilanteessa kun olin kotona vauvan ja taaperon kanssa ja uuvuin ja sairastuin fyysisesti. Meillä on tylyt piittaamattomat isovanhemmat, eivät edes yhtä ainoaa kertaa auttaneet vaikka itkien pyysin. Neuvolasta ei saatu apua kun ei oltu lastensuojeluperhe (eli lapsilla oli kaikki hyvin). Soitin seurakunnan, sosiaalitoimen, lastensuojelun, ihan KAIKKI läpi ja pyysin apua, en saanut. Viimein tarjottiin ainoana apun sitä että lapset voi ottaa huostaan pahimman sairausvaiheen ajaksi ilman lasu-perustetta.
Joopa joo. Itse piti selvitä taas kerran. Mies joutui jäämään pois töistä useaksi kuukaudeksi ja koko talous romahti kun palkkaa ei tullut kuukausiin, lainat jäi maksamatta. Tänä tapahtui vielä erityäin vauraassa länsisuomalaisessa kunnassa jossa kunnan kotisivuillakin luki että ”tuemne ja autanme lapsiperheitä jaksamisessa”.
Tokihan sielläkin oli lakisääteinen kotiapu lapsiperheelle - paperilla korulauseena. Se oli organisoitu niin että JOS vanhusten kotihoidosta jää ylijäämätesurssia niin se voi tehdä mahdollisesti lapsiperheen kotiapua. No ikinä sitä ylimääräistä käsiparia ei ollut.
Mulle jäi ikuinen pelko ja kauhu siitä miten apua ei saa vaikka soitta ja pyytää kaikists paikoista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä lasten ikäero 3 vuotta. Ero tuli silti. Ei liittynyt lastenhoidon raskauteen, vaan siihen että mies ei kasvanutkaan isäksi.
Miksi ylipäätään luulet että vanhemmat eroaa väsymyksen takia? Ei se ero sitä kokemukseni mukaan ainakaan helpota.
3 lasta 3,5 vuodessa, yhdessä tähän mennessäs 37 vuotta. Kyllä meille se lapsi 5 vuoden välein olis ollut mur_haa. Kuka sitä jatkuvaa vauvaelämää jaksaisi? Paljon helpompi tsempata muutama vuosi, joiden jälkeen helpottaa tosi nopeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kaikki mutta riittävän moni. Ihan tutkitusti ero on todennäköisempi pienten ikäerojen perheissä kuin suurten. Eikä se ero tietenkään välttämättä tule juuri vauvavuotena vaan esim. tuttavaperheissäni osa on eronnut vasta, kun se viimeisin vauva on 3-6-vuotias. Ovat kuulemma vain kasvaneet erilleen mutta tosiasiahan on, että se kasvu on tapahtunut siinä pikkulapsiarjen kiireessä ja kun lapset alkavat pärjätä ja osa on koulussakin, tajutaan, ettei meillä enää ole mitään yhteistä.
Joka tapauksessa se touhu pienten ikäerojen perheissä on kamalaa silloin, kun nuorin on vauva/taapero ja isommat sitten eri asteen leikki-ikäisiä. Sitä on ollut vaikea katsoa ja surettaa niiden lastenkin puolesta, kun vanhemmat ovat kuin sumussa, tiuskivat toisilleen ja jaksavat vain perusjutut ja kaatuvat sänkyihin kuolleina heti, kun joku aikuinen saapuu perheeseen (ja joutuu hoitamaan niitä lapsia). En yhtään ymmärrä, miten tämä kannatti, kun yksi ihanimmista vaiheista lapsen kehityksessä on pelkkää survival-taistelua. Tottakai aika kultaa muistot ja lasten ollessa isompia on hyvä selitellä ikäerolla, miten läheisiä nyt ovatkaan. Harva osaa nähdä, minkälaisia ongelmia se sumuvaihe on aiheuttanut. Ja joka tapauksessa se kestää useita vuosia, kun lapsiakin on useampi kuin yksi, joten pysyvää vaikutustahan se on näihin lapsiin jättänyt, halusi vanhemmat sitä tai ei.
Ymmärrän toki sen, että kun iäkkäänä rupeaa lapsia tekemään, tulee ikä vastaan. Siinä kai stten on vain mietittävä, onko määrä laatua parempi. Onko tärkeämpää, että lapsia on monta vai se, että siitä yhdestä tai kahdesta huolehtii hyvin, nauttii lapsen joka kehitysvaiheesta ja pystyy antamaan lapselle itsestään riittävän paljon turvallisen ja onnellisen lapsuuden takaamiseksi?
Erittäin hyvä esimerkki tästä on Ruotsin kuninkaalliset. Victoria on näyttänyt julkisuudessa jatkuvasti tasapainoiselta ja hyvältä äidiltä, lapset ovat olleet tärkeysjärjestyksessä ykkösenä ja mukana kaikkialla ja nämä lapset vaikuttavat olevan erittäin onnellisia. Sitten on Madeleine, joka pukkaa lapsia, vaikka on ollut vaikeaa ja rankkaa jo esikoisenkin kanssa. Lapset vaikuttavat huomionkipeiltä ja levottomilta, vaikka Madeleine on kotiäiti ja ymmärtääkseni viettää kaiken ajan lasten kanssa (tai ainakin osan kanssa, ainakin kuvien perusteella viettää paljon aikaa juuri tyttärien kanssa). Arki on ollut niin kaaosta, että 75-vuotias isoäiti piti lennättää Ruotsista avuksi, kun perheeseen iski flunssa.
Tyypillistä on näissä pienten ikäerojen perheissä, että sitä lähipiiriä syyllistetään ja työllistetään.
Varmaan riippuu miten lapset nukkuu, että kuinka sumuiselle elämä tuntuu. Olen siis se kolmen äiti, jolla kaksoset. En tuntenut mitään sumua. Itse asiassa olen nyt monesti väsyneempi, kun ajelen illat harrastuksissa työpäivän jälkeen. Helpoimmalla pääsi, kun oltiin kotona koko porukka. Menin töihin, kun esikoinen oli neljä ja kaksoset kaksi vuotta. Luonteeltani olen tosin aika toimelias ja pärjään aika vähällä unella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kaikki mutta riittävän moni. Ihan tutkitusti ero on todennäköisempi pienten ikäerojen perheissä kuin suurten. Eikä se ero tietenkään välttämättä tule juuri vauvavuotena vaan esim. tuttavaperheissäni osa on eronnut vasta, kun se viimeisin vauva on 3-6-vuotias. Ovat kuulemma vain kasvaneet erilleen mutta tosiasiahan on, että se kasvu on tapahtunut siinä pikkulapsiarjen kiireessä ja kun lapset alkavat pärjätä ja osa on koulussakin, tajutaan, ettei meillä enää ole mitään yhteistä.
Joka tapauksessa se touhu pienten ikäerojen perheissä on kamalaa silloin, kun nuorin on vauva/taapero ja isommat sitten eri asteen leikki-ikäisiä. Sitä on ollut vaikea katsoa ja surettaa niiden lastenkin puolesta, kun vanhemmat ovat kuin sumussa, tiuskivat toisilleen ja jaksavat vain perusjutut ja kaatuvat sänkyihin kuolleina heti, kun joku aikuinen saapuu perheeseen (ja joutuu hoitamaan niitä lapsia). En yhtään ymmärrä, miten tämä kannatti, kun yksi ihanimmista vaiheista lapsen kehityksessä on pelkkää survival-taistelua. Tottakai aika kultaa muistot ja lasten ollessa isompia on hyvä selitellä ikäerolla, miten läheisiä nyt ovatkaan. Harva osaa nähdä, minkälaisia ongelmia se sumuvaihe on aiheuttanut. Ja joka tapauksessa se kestää useita vuosia, kun lapsiakin on useampi kuin yksi, joten pysyvää vaikutustahan se on näihin lapsiin jättänyt, halusi vanhemmat sitä tai ei.
Ymmärrän toki sen, että kun iäkkäänä rupeaa lapsia tekemään, tulee ikä vastaan. Siinä kai stten on vain mietittävä, onko määrä laatua parempi. Onko tärkeämpää, että lapsia on monta vai se, että siitä yhdestä tai kahdesta huolehtii hyvin, nauttii lapsen joka kehitysvaiheesta ja pystyy antamaan lapselle itsestään riittävän paljon turvallisen ja onnellisen lapsuuden takaamiseksi?
Erittäin hyvä esimerkki tästä on Ruotsin kuninkaalliset. Victoria on näyttänyt julkisuudessa jatkuvasti tasapainoiselta ja hyvältä äidiltä, lapset ovat olleet tärkeysjärjestyksessä ykkösenä ja mukana kaikkialla ja nämä lapset vaikuttavat olevan erittäin onnellisia. Sitten on Madeleine, joka pukkaa lapsia, vaikka on ollut vaikeaa ja rankkaa jo esikoisenkin kanssa. Lapset vaikuttavat huomionkipeiltä ja levottomilta, vaikka Madeleine on kotiäiti ja ymmärtääkseni viettää kaiken ajan lasten kanssa (tai ainakin osan kanssa, ainakin kuvien perusteella viettää paljon aikaa juuri tyttärien kanssa). Arki on ollut niin kaaosta, että 75-vuotias isoäiti piti lennättää Ruotsista avuksi, kun perheeseen iski flunssa.
Tyypillistä on näissä pienten ikäerojen perheissä, että sitä lähipiiriä syyllistetään ja työllistetään.
Mä en tiedä mistä sä revit noita kuninkaallisten juttuja, mutta ihan oikeasti, onhan niillä lastenhoitajista kodinhoitajiin aivan kaikki avut mitä ihminen vaan voi keksiä. Jos jaksamisessa on ongelmia, niin syyt ovat aivan varmasti muualla kuin siinä lapsiperhearjessa, jota taatusti kukaan niistä ei elä samalla tavalla kuin normimamma elää.
Sinänsä olen kyllä samaa mieltä siitä, että pienet ikäeroa ovat riski parisuhteelle. Jos tekee lapset pienellä ikäerolla, niin on tärkeää panostaa mm. siihen että lapset menevät ajoissa nukkumaan ja ottaa hoitoapua sen verran vastaan kuin pienten lasten kanssa pystyy ottamaan vastaan. Mustasukkaiseksi esikoisen jatkuva hoidattaminen muilla varmasti kostautuu sekin arjessa.
Mielestäni nykyvanhemmat tarvisivat nimenomaan kotipalvelua arkeen edes pari tuntia päivässä, varsinkin jos äiti on kotona vauvan ja uhnaikäisen kanssa. Sitähän annettiin kaikille sitä pyytäville aikanaan. Varmasti parisuhde voi paremmin, kun äiti ei kuormitu päivän aikana raadoksi ja ilta ei mene vain selviytyessä.
Madeleine on aina ollut levoton ja jaksamaton. Ja Victorialla on ihan todistettu mt-ongelma...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap voisi ottaa hieman selvää tilastoista ennen kuin tekee omia johtopäätöksiään parin perheen perusteella.
Yh perheissä (äiti ja lapsi/-a) 2017 tilastoissa oli noin 59 tuhatta yhden lapsen perhettä ja 34 tuhatta kahden lapsen perheitä.
Eli kyllä se lapsi ylipäätän on iso riskitekijä eron kannalta.
AP:n vastatrollina voin sanoa, että tunnen monta perhettä, joissa on tehty lapset pienellä ikäerolla ja he ovat yhä yhdessä, joten voisin tulkita (sarkastisesti), että lapset pienellä ikäerolla pienentävät eron mahdollisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Me päästiin lastentekoon vasta yli kolmikymppisinä ja esikoista yritettiin vuosi ennen kuin tärppäsi. Esikoisen ollessa 1,5 vuotias alettiin puhua, että voisi sitä sisarusta alkaa yrittämään kun siinä voi taas mennä aikaa ja ei mekään nuoremmiksi tulla. Tämä raskaus lähtikin alulle melkein heti ja nyt meillä on lapset 2,5 vuoden ikäerolla.
Onhan tää välillä raskasta kun molemmilla lapsilla on suuri huomiontarve ja öisin nukutaan vähän niin ja näin. Ollaan silti onnellisia kun saatiin lapset ja on lapsillekin mukavaa, kun on sisarus turvana tässä elämässä. Siis myöhemmin, eihän ne vielä tuollaisen päälle ymmärrä.
Sisarus ei läheskään aina ole turva elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Siis isät ei jaksa. Äitien on pakko.
Ei ole pakko mutta yhteiskunta painostaa äitejä jaksamaan. Perhetyöntekijät ja sossut jne.
Vierailija kirjoitti:
Ei kaikki mutta riittävän moni. Ihan tutkitusti ero on todennäköisempi pienten ikäerojen perheissä kuin suurten.
Nyt taas sitten jotain suhteellisuuden tajua asiaan.
Väestöliiton tilastastojen mukaan ero alle kahden vuoden ja yli kolmen vuoden ikäeroissa on pari prosenttia. Eli käytännössä se ikä ero ei vaikuta juuri yhtään mitään tilastoihin, vaan ylipäätään se, että niitä lapsia on.
Kannattaa muistaa, että vaikka eroaisi ei saa nuoruuttaan takaisin ja puolisosta ei pääse eroon jos on lapsia. Ette ole saman katon alla, mutta se tekee hommasta vielä monimutkaisempaa.
Pieni ikäerohan on monilla nykyään toiveena. Osittain varmasti johtuu siitä, että aloitetaan liian vanhoina, jotta voisi rauhallisin mielin odotella, että esikoinen kasvaa ennen seuraavan tekemistä. Meille kyllä halutaan toinen lapsi, mutta vaikka aloitettiin ”vasta” 28-vuotiaina, halutaan noin 4 vuoden ikäero. Jos toista lasta ei tulekaan odottelun takia, niin sittenpähän ei tule. Mieluummin pysytään kolmen hengen perheenä kuin aiheutetaan vanhemmille hermoromahdus ja ero.