Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?
27.03.2019 |
Olen aina ollut hyvin yksin ja yksinäinen. Äiti ei ole kyennyt eikä edelleenkään kykene syvällisempään keskusteluun, vaan menee pintatasolla. Tai sitten jos hänelle puhuisi jotain, niin mitätöisi kaiken mun näkökulman, ja lisäksi puhuisi kaiken eteenpäin tutuille, naapureille ja sukulaisille.
Olen kolmekymppinen, lähes 40, ei omaa perhettä eikä kumppania. Kavereita on joitakin kyllä, mutta vahva jakamisen tarve heijastuu minulla intensiivisyytenä niissä suhteissa jotka itse koen läheisiksi. Intensiivisyys puolestaan pelottaa ihmisiä pois. Eli minulla on lukuisia ystävyyssuhteita katkennut mitä ilmeisimmin juuri tähän liittyvistä syistä.
Rahaa on kyllä sen verran, että olen jonkin verran voinut käyttää terapiapalveluja. Mutta tuntuuhan se sairaalta että elämässä on terapeutteja, mutta ei läheisiä ihmisiä.
:-(
Kommentit (637)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.
Kasvu tarkoittaa jossain vaiheessa kykyä anteeksiantamiseen. Ei kukaan pakota sinua unohtamaankaan, mutta jossain vaiheessa se viha voi tulla pintaan huonoina juttuina. Se olisi vaan jotenkin saatava ratkaistua, eikä painettua alaskaan vaan oikeasti pilkottua voimattomaksi. Anteeksiantaminen on vaikeaa se on vaikeaa eikä saisi koskaan olla moraalinen vaade vaan ratkaisu aidosti jossa viha poistuu ja rauha astuu sijalle. Ja voimat palaavat hedelmälliseen tekemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kerrohan jotain omista taustoistasi. Mitkä ovat motiivisi tällaisten väitteiden esittämiseen? Miksi yrität täällä vähätellä ihmisten kokemuksia? Mitä sinä tästä hyödyt?
En vähättele mutta haluan tuoda asiaan jatkoa ajatellen uusiakin puolia. Olisi hyvä että kasvua tapahtuisi lopulta kuitenkin ja vihankierre purkautuisi lopulta. On harmi jos menettää omat vanhempansa jo ennen heidän kuolemaa eikä saa tehtyä sovintoa edes mielessään. Kuoleman jälkeen on sitten tavattoman vaikeaa asioita käsitellä.
Näkökulmasi on hyvä kasvun suhteen, jotta viha loppuisi ja uhri pystyisi keskittymään enemmän omaan elämäänsä. Joidenkin vanhempien kanssa sovinnon teko on mahdotonta, kuten narsistien ja sosiopaattien. Mutta oleellisinta lienee selvittää sekin mitä he todella ovat, kun ovat vielä hengissä. Jos ovat varmasti persoonallisuushäiriöisiä, niin siinäkin tapauksessa oikea tapa on nostaa kissa pöydälle, kohdistaa kärsimyksen tunteensa heille ja sen jälkeen käsitellä lopullisia hyvästejä, kohti omaa hyvää elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kerrohan jotain omista taustoistasi. Mitkä ovat motiivisi tällaisten väitteiden esittämiseen? Miksi yrität täällä vähätellä ihmisten kokemuksia? Mitä sinä tästä hyödyt?
En vähättele mutta haluan tuoda asiaan jatkoa ajatellen uusiakin puolia. Olisi hyvä että kasvua tapahtuisi lopulta kuitenkin ja vihankierre purkautuisi lopulta. On harmi jos menettää omat vanhempansa jo ennen heidän kuolemaa eikä saa tehtyä sovintoa edes mielessään. Kuoleman jälkeen on sitten tavattoman vaikeaa asioita käsitellä.
Minun vanhempani on kuollut. Olet väärässä, huonon vanhemman kuolema helpottaa menneisyyden käsittelyä merkittävästi, kun asiat jäävät taka-alalle.
Taka-alalle? Täällä ne ovat etu-alalla. Ei siinä mitään jos sinua helpotti heidän kuolema, mutta en oikein usko tuohon taka-alaankaan... nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kerrohan jotain omista taustoistasi. Mitkä ovat motiivisi tällaisten väitteiden esittämiseen? Miksi yrität täällä vähätellä ihmisten kokemuksia? Mitä sinä tästä hyödyt?
En vähättele mutta haluan tuoda asiaan jatkoa ajatellen uusiakin puolia. Olisi hyvä että kasvua tapahtuisi lopulta kuitenkin ja vihankierre purkautuisi lopulta. On harmi jos menettää omat vanhempansa jo ennen heidän kuolemaa eikä saa tehtyä sovintoa edes mielessään. Kuoleman jälkeen on sitten tavattoman vaikeaa asioita käsitellä.
Näkökulmasi on hyvä kasvun suhteen, jotta viha loppuisi ja uhri pystyisi keskittymään enemmän omaan elämäänsä. Joidenkin vanhempien kanssa sovinnon teko on mahdotonta, kuten narsistien ja sosiopaattien. Mutta oleellisinta lienee selvittää sekin mitä he todella ovat, kun ovat vielä hengissä. Jos ovat varmasti persoonallisuushäiriöisiä, niin siinäkin tapauksessa oikea tapa on nostaa kissa pöydälle, kohdistaa kärsimyksen tunteensa heille ja sen jälkeen käsitellä lopullisia hyvästejä, kohti omaa hyvää elämää.
Juuri näin, hyvin sanoit tuon asian. Kissa nostettava pöydälle todettava mimmoinen kissa ja sitten laskettava se menemään, ellei ole kotikissaksi ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.
Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kerrohan jotain omista taustoistasi. Mitkä ovat motiivisi tällaisten väitteiden esittämiseen? Miksi yrität täällä vähätellä ihmisten kokemuksia? Mitä sinä tästä hyödyt?
En vähättele mutta haluan tuoda asiaan jatkoa ajatellen uusiakin puolia. Olisi hyvä että kasvua tapahtuisi lopulta kuitenkin ja vihankierre purkautuisi lopulta. On harmi jos menettää omat vanhempansa jo ennen heidän kuolemaa eikä saa tehtyä sovintoa edes mielessään. Kuoleman jälkeen on sitten tavattoman vaikeaa asioita käsitellä.
Näkökulmasi on hyvä kasvun suhteen, jotta viha loppuisi ja uhri pystyisi keskittymään enemmän omaan elämäänsä. Joidenkin vanhempien kanssa sovinnon teko on mahdotonta, kuten narsistien ja sosiopaattien. Mutta oleellisinta lienee selvittää sekin mitä he todella ovat, kun ovat vielä hengissä. Jos ovat varmasti persoonallisuushäiriöisiä, niin siinäkin tapauksessa oikea tapa on nostaa kissa pöydälle, kohdistaa kärsimyksen tunteensa heille ja sen jälkeen käsitellä lopullisia hyvästejä, kohti omaa hyvää elämää.
Juuri näin, hyvin sanoit tuon asian. Kissa nostettava pöydälle todettava mimmoinen kissa ja sitten laskettava se menemään, ellei ole kotikissaksi ikinä.
Nostaa kissa pöydälle silläkin riskillä, että lähtee henki? Typerä ajatus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Kasvu tarkoittaa jossain vaiheessa kykyä anteeksiantamiseen. Ei kukaan pakota sinua unohtamaankaan, mutta jossain vaiheessa se viha voi tulla pintaan huonoina juttuina. Se olisi vaan jotenkin saatava ratkaistua, eikä painettua alaskaan vaan oikeasti pilkottua voimattomaksi. Anteeksiantaminen on vaikeaa se on vaikeaa eikä saisi koskaan olla moraalinen vaade vaan ratkaisu aidosti jossa viha poistuu ja rauha astuu sijalle. Ja voimat palaavat hedelmälliseen tekemiseen.
Olen eri mieltä liittyen anteeksiantamiseen. Siitä kirjoitinkin muutama sivu sitten, että anteeksiannolla tai -pyytämisellä ei ole mitään merkitystä, jos toiminta jatkuu samana. Samaa mieltä olen siitä, että ratkaisun tekeminen on oikea tapa. Asian kohdistaminen rohkeasti siihen osoitteeseen, mihin se kuuluukin. Olemalla itse kaltoinkohtelun yläpuolelle, menemättä samaan sanallisesti tai teoilla kuin pahantekijä, osoittamalla hänelle selviämisensä ja että ei ole enää vallan alla. Rauhan astumiset ja voimien palaamiset laitan roskiin, todellisuudesssa mikään ei muuta hetkessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Kasvu tarkoittaa jossain vaiheessa kykyä anteeksiantamiseen. Ei kukaan pakota sinua unohtamaankaan, mutta jossain vaiheessa se viha voi tulla pintaan huonoina juttuina. Se olisi vaan jotenkin saatava ratkaistua, eikä painettua alaskaan vaan oikeasti pilkottua voimattomaksi. Anteeksiantaminen on vaikeaa se on vaikeaa eikä saisi koskaan olla moraalinen vaade vaan ratkaisu aidosti jossa viha poistuu ja rauha astuu sijalle. Ja voimat palaavat hedelmälliseen tekemiseen.
Olen eri mieltä liittyen anteeksiantamiseen. Siitä kirjoitinkin muutama sivu sitten, että anteeksiannolla tai -pyytämisellä ei ole mitään merkitystä, jos toiminta jatkuu samana. Samaa mieltä olen siitä, että ratkaisun tekeminen on oikea tapa. Asian kohdistaminen rohkeasti siihen osoitteeseen, mihin se kuuluukin. Olemalla itse kaltoinkohtelun yläpuolelle, menemättä samaan sanallisesti tai teoilla kuin pahantekijä, osoittamalla hänelle selviämisensä ja että ei ole enää vallan alla. Rauhan astumiset ja voimien palaamiset laitan roskiin, todellisuudesssa mikään ei muuta hetkessä.
Huomaan selvän eron sen välillä ketkä kirjoittavat omista kokemuksistaan käsin ja ketkä pelkästään latelevat jostain lukemiaan ulkokultaisia viisauksia. Tämä on viisaan ihmisen puhetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kerrohan jotain omista taustoistasi. Mitkä ovat motiivisi tällaisten väitteiden esittämiseen? Miksi yrität täällä vähätellä ihmisten kokemuksia? Mitä sinä tästä hyödyt?
En vähättele mutta haluan tuoda asiaan jatkoa ajatellen uusiakin puolia. Olisi hyvä että kasvua tapahtuisi lopulta kuitenkin ja vihankierre purkautuisi lopulta. On harmi jos menettää omat vanhempansa jo ennen heidän kuolemaa eikä saa tehtyä sovintoa edes mielessään. Kuoleman jälkeen on sitten tavattoman vaikeaa asioita käsitellä.
Minun vanhempani on kuollut. Olet väärässä, huonon vanhemman kuolema helpottaa menneisyyden käsittelyä merkittävästi, kun asiat jäävät taka-alalle.
Jokaisella on omat mahdollisuutensa käsittelyyn, minä tein sen elossaolevien kanssa ja sain lopullisen selvyyden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kerrohan jotain omista taustoistasi. Mitkä ovat motiivisi tällaisten väitteiden esittämiseen? Miksi yrität täällä vähätellä ihmisten kokemuksia? Mitä sinä tästä hyödyt?
En vähättele mutta haluan tuoda asiaan jatkoa ajatellen uusiakin puolia. Olisi hyvä että kasvua tapahtuisi lopulta kuitenkin ja vihankierre purkautuisi lopulta. On harmi jos menettää omat vanhempansa jo ennen heidän kuolemaa eikä saa tehtyä sovintoa edes mielessään. Kuoleman jälkeen on sitten tavattoman vaikeaa asioita käsitellä.
Minun vanhempani on kuollut. Olet väärässä, huonon vanhemman kuolema helpottaa menneisyyden käsittelyä merkittävästi, kun asiat jäävät taka-alalle.
Jokaisella on omat mahdollisuutensa käsittelyyn, minä tein sen elossaolevien kanssa ja sain lopullisen selvyyden.
Selvyyden mistä? Miten teit tämän käsittelyn?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kuka täällä on väittänyt että ihan kaikki olisi mennyt pieleen kotona? Jos olisi niin ei tässä tätä keskustelua edes käytäisi, oltaisi olemassakaan enää.
Miksi koet tarvetta vähätellä toisten kokemuksia teorioillasi? Ihan tarpeeksi kamalaa moni on joutunut kokemaan vaikka välissä olisi jotain hyvääkin. Hyvä ei poista kamalaa tai tee sitä tekemättömäksi. Ne paskimmatkin vanhemmat tekee joskus jotain hyvääkin.
Vaikka moni vaikean lapsuuden kokenut on aikuisena parisuhteessa ja perheellistynyt, et sinä päältä päin, ja nyt edes näkemättä, voi tietää miten hyvin ja normaalisti se kaltoinkohdeltu lapsi parisuhteessaan aikuisena pärjää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kerrohan jotain omista taustoistasi. Mitkä ovat motiivisi tällaisten väitteiden esittämiseen? Miksi yrität täällä vähätellä ihmisten kokemuksia? Mitä sinä tästä hyödyt?
En vähättele mutta haluan tuoda asiaan jatkoa ajatellen uusiakin puolia. Olisi hyvä että kasvua tapahtuisi lopulta kuitenkin ja vihankierre purkautuisi lopulta. On harmi jos menettää omat vanhempansa jo ennen heidän kuolemaa eikä saa tehtyä sovintoa edes mielessään. Kuoleman jälkeen on sitten tavattoman vaikeaa asioita käsitellä.
Näkökulmasi on hyvä kasvun suhteen, jotta viha loppuisi ja uhri pystyisi keskittymään enemmän omaan elämäänsä. Joidenkin vanhempien kanssa sovinnon teko on mahdotonta, kuten narsistien ja sosiopaattien. Mutta oleellisinta lienee selvittää sekin mitä he todella ovat, kun ovat vielä hengissä. Jos ovat varmasti persoonallisuushäiriöisiä, niin siinäkin tapauksessa oikea tapa on nostaa kissa pöydälle, kohdistaa kärsimyksen tunteensa heille ja sen jälkeen käsitellä lopullisia hyvästejä, kohti omaa hyvää elämää.
Juuri näin, hyvin sanoit tuon asian. Kissa nostettava pöydälle todettava mimmoinen kissa ja sitten laskettava se menemään, ellei ole kotikissaksi ikinä.
Näin on tehtävä, sanon jälkeenpäin. Lopullisen rohkaisun antoi Katriina Järvisen tekstit, kiitos psykoterapeutille ja kirjailijalle, joka on tuonut aihetta julkisuuteen. Elämäni muuttui täysin käänteessä, pääsin vähitellen irti ja olemme täysin erillisiä yhdyskuntia suvussa. Muilla on ongelmia, jotka liittyvät ätisuhteisiin, minulla ei enää ole. Katkaisin jatkumon, oravanpyörän liittyen minuun ja suhtautumista lapsiini, sekä läheisiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On. En ole saanut täysi-ikäistyttyäni kertaakaan mitään lahjaa (esim häälahja, valmistujaislahja), en yksiäkään onnitteluja (häät, lapsen syntymä), en killinkiäkn rahaa, en mitään henkistä tukea, en yuhteydenpitoa, välittämistä tai muutakaan kiintymyksen osoitusta missään määrin.
Isäni on pahasti luonnevikainen ja väkivaltainen (lapsuudessa pieksettiin lapsia usein, ja yleensä ilmsn syytä, syy oli se että isää kiukutti joku asia ja kiukku purettiin väkivaltaan). Hullun vaatimuksesta/käskystä lapset laitettiin maailmalle (suomeksi sanoen heitettiin ulos) kun täytin 18. Äiti katsoi vierestä tyhjin lasittunein silmin ja alistui kaikkeen mitä isä sanoi.
Siinäpä se. Yksin olen ollut koko aikuisuuteni. Kukaan ei ole ikinä auttanut tai tukenut, yksin olin kaikki joulunpyhät tyhjässä opiskelija-asunnossa nuorena. Vanhemmat ei soittaneet, ei kyselleet kuulumisia. Sinne ei saanut mennä.
Asia oli mulle niin kauan ok ja hyväksyttävissa kun olin yksin. Kun sain omat lapset niin ”paska räpsähti tuulettimeen” kun vasta silloin tajusin miten tärkeesti mua on pahoinpidelty, kaltoinkohdeltu, lsiminlyöty.
Mun vanhemmat ei välitä tippaakaan lapsenlapsistaan. Eivät ole onnitelleet eivätkä tulleet ristiäisiin vaikka kutsuin. Eivät varmaan edes nimiä ja ikiä tiedä.Asia on siitä paska että tästä paskasta lapsuudesta ei voi kertoa kellekään. Ne pari kertaa kun oon tehnyt niin, on kostautunut pahasti, mut on eristetty tai asiasta syytetty minua. Aina luullaan että LAPSI on vaikea, kiukkuinen tai ilkeä vanhemmilleen jos välejä ei ole. Kukaan ei suostu hyväkdymään sitä että vanhempi on hullu, sadistinen, lapsenhakkaaja.
Raskasta on. Oon nyt 40 enkä ole kertaakaan elämässäni saanut mitään apua mustään asian käsittelyyn. Tunnen juurettomuudesta ja välirikosta vsnhempiin häpeää ja noloutta (tiedän, ei kuuluisi). Yritän salata asian koska muilta tulee vain paskaa niskaan.
Vihaan paskoja vanhempiani. Ilkeinmät ja itsekkäimmät ja vittumaisimmat ihmiset mitä maan päällä tiedän.
Sydämestä otti lukea tätä... Otan osaa ikävään kohtaloosi. Onneksi olet saanut omia lapsia, joille antaa parempaa. Tuo on kyllä niin totta, että omien lasten myötä suhde omiin vanhempiin näyttäytyy eri tavalla. Olen läheltä seurannut tällaista, että oman lapsen syntymä avasi haavoja, joita kyseinen henkilö ei edes tiennyt olevan. Oli sysännyt tunteita syrjään.
Kaikkea hyvää!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kerrohan jotain omista taustoistasi. Mitkä ovat motiivisi tällaisten väitteiden esittämiseen? Miksi yrität täällä vähätellä ihmisten kokemuksia? Mitä sinä tästä hyödyt?
En vähättele mutta haluan tuoda asiaan jatkoa ajatellen uusiakin puolia. Olisi hyvä että kasvua tapahtuisi lopulta kuitenkin ja vihankierre purkautuisi lopulta. On harmi jos menettää omat vanhempansa jo ennen heidän kuolemaa eikä saa tehtyä sovintoa edes mielessään. Kuoleman jälkeen on sitten tavattoman vaikeaa asioita käsitellä.
Minun vanhempani on kuollut. Olet väärässä, huonon vanhemman kuolema helpottaa menneisyyden käsittelyä merkittävästi, kun asiat jäävät taka-alalle.
Jokaisella on omat mahdollisuutensa käsittelyyn, minä tein sen elossaolevien kanssa ja sain lopullisen selvyyden.
Selvyyden mistä? Miten teit tämän käsittelyn?
Selvyyden, että vaihtoehtonani on olla jatke tai hylkiö vanhemmilleni. Valitsin heille hylkiön, muussa elämässä olen kuin muutkin ihmiset. En olisi selvinnyt kaikesta ilman halua ymmärrykseen lukemaani, luin paljon aiheesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kerrohan jotain omista taustoistasi. Mitkä ovat motiivisi tällaisten väitteiden esittämiseen? Miksi yrität täällä vähätellä ihmisten kokemuksia? Mitä sinä tästä hyödyt?
En vähättele mutta haluan tuoda asiaan jatkoa ajatellen uusiakin puolia. Olisi hyvä että kasvua tapahtuisi lopulta kuitenkin ja vihankierre purkautuisi lopulta. On harmi jos menettää omat vanhempansa jo ennen heidän kuolemaa eikä saa tehtyä sovintoa edes mielessään. Kuoleman jälkeen on sitten tavattoman vaikeaa asioita käsitellä.
Näkökulmasi on hyvä kasvun suhteen, jotta viha loppuisi ja uhri pystyisi keskittymään enemmän omaan elämäänsä. Joidenkin vanhempien kanssa sovinnon teko on mahdotonta, kuten narsistien ja sosiopaattien. Mutta oleellisinta lienee selvittää sekin mitä he todella ovat, kun ovat vielä hengissä. Jos ovat varmasti persoonallisuushäiriöisiä, niin siinäkin tapauksessa oikea tapa on nostaa kissa pöydälle, kohdistaa kärsimyksen tunteensa heille ja sen jälkeen käsitellä lopullisia hyvästejä, kohti omaa hyvää elämää.
Juuri näin, hyvin sanoit tuon asian. Kissa nostettava pöydälle todettava mimmoinen kissa ja sitten laskettava se menemään, ellei ole kotikissaksi ikinä.
Näin on tehtävä, sanon jälkeenpäin. Lopullisen rohkaisun antoi Katriina Järvisen tekstit, kiitos psykoterapeutille ja kirjailijalle, joka on tuonut aihetta julkisuuteen. Elämäni muuttui täysin käänteessä, pääsin vähitellen irti ja olemme täysin erillisiä yhdyskuntia suvussa. Muilla on ongelmia, jotka liittyvät ätisuhteisiin, minulla ei enää ole. Katkaisin jatkumon, oravanpyörän liittyen minuun ja suhtautumista lapsiini, sekä läheisiini.
Tuo on hienoa. Moni vain joutuu elämään loppuelämänsä sen asian kanssa, että monet kysymykset jäävät ilman vastauksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kerrohan jotain omista taustoistasi. Mitkä ovat motiivisi tällaisten väitteiden esittämiseen? Miksi yrität täällä vähätellä ihmisten kokemuksia? Mitä sinä tästä hyödyt?
En vähättele mutta haluan tuoda asiaan jatkoa ajatellen uusiakin puolia. Olisi hyvä että kasvua tapahtuisi lopulta kuitenkin ja vihankierre purkautuisi lopulta. On harmi jos menettää omat vanhempansa jo ennen heidän kuolemaa eikä saa tehtyä sovintoa edes mielessään. Kuoleman jälkeen on sitten tavattoman vaikeaa asioita käsitellä.
Näkökulmasi on hyvä kasvun suhteen, jotta viha loppuisi ja uhri pystyisi keskittymään enemmän omaan elämäänsä. Joidenkin vanhempien kanssa sovinnon teko on mahdotonta, kuten narsistien ja sosiopaattien. Mutta oleellisinta lienee selvittää sekin mitä he todella ovat, kun ovat vielä hengissä. Jos ovat varmasti persoonallisuushäiriöisiä, niin siinäkin tapauksessa oikea tapa on nostaa kissa pöydälle, kohdistaa kärsimyksen tunteensa heille ja sen jälkeen käsitellä lopullisia hyvästejä, kohti omaa hyvää elämää.
Juuri näin, hyvin sanoit tuon asian. Kissa nostettava pöydälle todettava mimmoinen kissa ja sitten laskettava se menemään, ellei ole kotikissaksi ikinä.
Näin on tehtävä, sanon jälkeenpäin. Lopullisen rohkaisun antoi Katriina Järvisen tekstit, kiitos psykoterapeutille ja kirjailijalle, joka on tuonut aihetta julkisuuteen. Elämäni muuttui täysin käänteessä, pääsin vähitellen irti ja olemme täysin erillisiä yhdyskuntia suvussa. Muilla on ongelmia, jotka liittyvät ätisuhteisiin, minulla ei enää ole. Katkaisin jatkumon, oravanpyörän liittyen minuun ja suhtautumista lapsiini, sekä läheisiini.
Tuo on hienoa. Moni vain joutuu elämään loppuelämänsä sen asian kanssa, että monet kysymykset jäävät ilman vastauksia.
Tatkoitatko että ei ole enää heitä, kenen kanssa varmistaisit asian? Se on kyllä julmaa kärsiä, kun ole ratkaisun keinoja. Kun se ainoa oikea eteenpäin vievä keino on nostaa kissa pöydälle, mutta eihän se helppoa ole. Ehkä siihen monet tarvitsevat tukea? Uskallukseen lähestyä pa*kakohtelua omin voimin. Tai tarvitsevat tukea tekemään sen.
Kaikille ominaista on stabiili vaihe kaltoinkohteluun liittyen. Järkytys ja tunnesekamelska siinä vaiheessa kun lopulta aikuisena ymmärtää, mitä kaikki on ollut. Lapsena ei voi ymmärtää, voi vain aavistella ettei kaikki ole ehkä kohdallaan, mutta mitään ei voi tehdä. Eikä lapselta voi vaatia tekemään mitään, koska ei heillä ole mitään käsitystä kaltoinkohtelun asteista tai narsismista. Vanhemmuus on aikuisten vastuulla, seuraukset näkyvät lapsissa. Näissä tapauksissa, kun aikuinen voi pahoin vanhempiensa takia, on kaksi mahdollisuutta, mitä kohti voi mennä. Joko vain lilluu kauhukuvissa tai sitten alkaa selvittämään niitä, miten omalla toiminnallaan voi vaikuttaa kauhun lopettamiseen. Jotkut edelleenkin miellyttävät vanhempiaan ja saavat silti aina sontaa päällensä. Jotkut käsittelevät ongelmia erillään vanhemmistaan, eivätkä pääse eteenpäin koska luonteeltaan ovat yhtä kiviä, kuin kivivanhempansa, opittua suhtautumista eri näkökulmiin, niihin viistastuttaviin sellaisiin. Mikä sinä olet?
Minun vanhempani on kuollut. Olet väärässä, huonon vanhemman kuolema helpottaa menneisyyden käsittelyä merkittävästi, kun asiat jäävät taka-alalle.